Hyvät toverit ! 

Porvarihallitus kärsi eduskuntavaaleissa murskatappion. Hallituspuolueet menettivät 27 paikkaa ja enemmistönsä eduskunnassa. Tulokseen on monia syitä. Jo vaali-iltana päätekijäksi haluttiin nähdä reaktio velkaantuneille euromaille suunnattujen, miljardien suuruisten pelastuspakettien hyväksymiselle.

Suomalaiset kysyvät miksi meidän pitäisi osallistua ylivelkaantuneita maita holtittomasti luotottaneiden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien tukemiseen samanaikaisesti, kun meitä uhataan ns. kestävyysvajeen nimissä uusilla hyvinvointivaltiota alasajavilla miljardileikkauksilla.  
 
Vaalitulosta on laajalti tulkittu eräänlaiseksi ”seis maailma, tahdon ulos -reaktioksi”. Se kohdistui ylikansalliseen yhteistyöhön Euroopan Unionissa ja aktiiviseen osallistumiseeen kaikenlaiseen ”maailmanparantamiseen”.  Tätä tulkintaa on levitetty erityisesti ulkomaisessa mediassa, jossa perussuomalaisten nousua on kuvattu äärikansalliseksi Le Pen- tai Haider-ilmiöksi.
 
On selvää että EU-asiat ja erityisesti takuupaketti Portugalille vaikuttivat tulokseen. Se näkyi erityisesti gallupeissa ennakoimattomassa usean prosenttiyksikön siirtymässä keskustalta perussuomalaisille. Se ei kuitenkaan ole ratkaiseva selitys vaalitulokselle.

En myöskään allekirjoita sitä, että tulos heijastaisi suomalaisten tietoista valintaa rasismin ja muukalaisvihan hyväksi. Vaalien voittajissa on kyllä joukko taustaltaan ja teoiltaan hyvinkin vaikka mainittuihin ranskalaiseen tai itävaltalaiseen ääripuolueeseen sopivaa väkeä. He eivät kuitenkaan voittoa perussuomalaisille tuoneet ja heihin joutuu myös puheenjohtaja Soini vielä tekemään pesäeron, jos hän on tosissaan tähänastisten omien puheittensa takana.
 
Vaalituloksessa on epämiellyttävä vivahde suvaitsemattomuutta, ahdasmielisyyttä ja pelkoreaktiota nykymaailmaan muutosten tahtiin. Paljon suurempi merkitys on kuitenkin sillä, miten vaalituloksessa näkyy suomalaisten enemmistön huoli hyvinvointivaltion alasajosta ja eriarvoisuuden kasvusta. Suomalaiset eivät halua sitä luokkayhteiskunnan paluuta, jota tuloerojen kasvu ja ihmisten lisääntyvä jakaantuminen eriarvoisiin ryhmiin tarkoittaa.
 
Miksi sitten luokkayhteiskunnan torjunnan merkeissä käydyt vaalit kuitenkin olivat sosialidemokraateille ja koko vasemmistolle surkeimmat koko yksikamarisen eduskunnan yli satavuotisen olemassaolon ajalta?
 
Eriarvoistumiskehitys ei ole alkanut vasta porvarihallituksen aikana. Luokkayhteiskunnan paluu on ollut nähtävissä jo parin vuosikymmenen ajan. Vuonna 1966 köyhyysrajan alle suomalaisista jäi lähes viidennes, vuonna 1991 jolloin tuloerot olivat pienimmillään, osuus oli vähän päälle viisi prosenttia. Nyt olemme palaamassa taas lähemmäksi 60-luvun loppuvuosien lukua.
 
Eriarvoistumiskehitys tarkoittaa myös yhteisöllisyyden heikkenemistä, pahoinvointi-ilmiöiden ja häiriökäyttäytymisen lisääntymistä, arjen turvallisuuden murentumista ja ihmisiä alistavien noidankehien vahvistumista. Siihen liittyy myös sosiaalisen liikkuvuuden jäykistyminen: perittyjen rikkauksien vastapuolella on myös yhä enemmän perittyä köyhyyttä.

Tuloerot näkyvät myös terveyseroissa. Niitä kasvattaa terveydenhoitojärjestelmän jakaantuminen kahtia köyhien, eläkeläisten ja työttömien käyttöön jäävään julkiseen terveydenhoitoon japaremmin toimeentulevan väen käyttämään, yhtä lailla verovaroin rahoitettuun ns. yksityiseen terveydenhoitoon.
 
Pitkään jatkuneesta yleisestä eriarvoistumiskehityksestä kantavat myös vasemmistopuolueet osaltaan vastuuta vaikka niiden osallisuus siihen olisikin syntynyt ilman nimenomaista tarkoitusta ja tahtoa. Kun tätä ei ole avoimesti haluttu käsitellä ja tunnustaa, on jouduttu tilanteeseen jossa sosialidemokraatien näissä ja jo edellisissä vaaleissa esittämät, mielestäni hyvät ja konkreettiset tämän kehityksen kääntämistä tarkoittavat ohjelmat eivät saaneet riittävää uskottavuutta.
 
Se luokkayhteiskunta, joka nyt tekee paluutaan ei kuitenkaan ole samanlainen kuin se, joka toista sataa vuotta sitten synnytti työväenliikkeen. Ratkaisevin ero on siinä, että vanhassa luokkayhteiskunnassa kaikkein heikoimmassakin asemassa olevilla oli toivoa siitä, että yhteiskunta voidaan ja tullaan muuttamaan oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi.
 
Siihen kuului vahva luottamus heidän asiaansa ajavaan työväenliikkeeseen ja sen suuriin joukkojärjestöihin ja tunne kuulumisesta suurempaan joukkoon muiden samassa asemassa olevien kanssa. Vanha kansanliikeyhteiskunta synnytti myös muita vahvoja yhteisöllisyyttä rakentaneita ja vahvistaneita liikkeitä, joiden kautta suurin osa ihmisistä pystyi jäsentymään yhteiskuntaan. 

Nyt työväenliikkeen joukkojärjestöt ja niiden ylläpitämät palvelut ja osallistumismahdollisuudet ovat kuihtuneet ja monet niiden tehtävistä ovat hyvinvointivaltion toteutuessa siirtyneet yhteiskunnan hoidettaviksi. 

Politiikassa tämä näkyy siinä, että Suomesta on tullut 35 %:n maa. Tämä on gallupeissa niiden ihmisten osuus, jotka eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta jota kannattaisivat. Valtaosaltaan kyse on heikommin toimeen tulevista ihmisistä, pätkätyön maailmassa elävistä köyhistä, työttömistä, työkyvyttömistä, yksineläjistä ja muista eri tavoin kelkasta pudotetuista ja toivonsa menettäneistä. He ovat ihmisiä joilla pitäisi olla eniten voitettavaa vahvasta sosialidemokratiasta, mutta joilla on esittämistämme ohjelmista ja lupauksista huolimatta vähiten luottamusta liikkeen kykyyn tai haluun toimia heidän asemansa parantamiseksi.
 
Äskeisissä vaaleissa koimme pienen sysäyksen poliittisen aktiivisuuden nousussa, mutta sekään ei riittänyt nostamaan äänestysprosenttia kuin niukasti päälle 70 prosentin. Aktivoituminen on kuitenkin jatkunut jonkinlaisena kaikkiin puolueisiin kohdistuvana jäseneksi hakeutumisen piikkinä, joka ainakin tilapäisesti on pysäyttänyt niiden jäsenmäärän laskun.
  

Voiko poliittisen aktiivisuuden lisääntymisestä kuitenkaan iloita jos se kanavoituu sellaisen katteettoman populismin tueksi, joka ei perustu siihen mitä nämä populistit ovat tai sanovat vaan siihen, mitä he eivät ole, eli viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana hallitusvastuuta kantaneita?

Siltä osin kun ilmiössä on kyse suvaitsevaisuutta ja kansanvaltaa uhkaavasta avoimesta tai piilotellusta rasististen asenteiden kosiskelusta on siitä jyrkästi sanouduttava irti. Mutta perussuomalaisten kannattajien ylimielinen mitätöiminen juntteina on sekä epäviisasta että harhaista.

Heidän menestyksensä on ollut eräänlainen mykkä huuto kansalaisilta, jotka eivät hyväksy hyvinvointivaltion alasajoa ja ihmisten koko ajan räikeämpää jakamista menestyjiin, sinnittelijöihin ja pudokkaisiin, ja jotka kokevat etteivät ole saaneet ääntään kuuluviin vallassa olevien puolueiden kautta.

Neuvottelut uudesta hallituksesta kolmen suurimman puolueen pohjalta ovat alkamassa. Tämä pohja ei ole ainoa mahdollinen, mutta sen onnistuminen on ensin selvitettävä ennen kuin mikään muu pohja käy mahdolliseksi.

Edessä olevien neuvottelujen vaikeutta ei tarvitse suurennella. Suurin vaikeus ei tule olemaan Eurooppa-politiikka yleensä tai euromaiden velkakriisin hoito. Kokoomuskin on toivottavasti jo valmis hyväksymään sijoittajavastuun toteuttamisen osana välttämättömiä ratkaisuja. Tästä on saatava riittävän selkeä sitoumus tulevan hallituksen toimintaohjeeksi niin, että tarpeelliset velkojen uudelleen järjestelyt ovat toteutettavissa ennen vuotta 2013.

Suomen sitoutumisesta EU:n arvoihin ja yhteisiin päätöksiin ei saa olla epäselvyyttä. Meillä täytyy kuitenkin olla jatkossa selkeämpi näkemys siitä mihin nämä päätökset pohjautuvat ja miten niitä tehdään. Eurokriisi on osoittanut EU:n toimintatavoissa ja päätöksenteossa vakavia heikkouksia, jotka edellyttävät suurempaa avoimuutta ja demokratian vahvistamista.

Konservatiivihallitusten ns. kilpailukykysopimuksen mukaiset näkemykset talouspolitiikan uusliberalistisista linjauksista eivät kelpaa uuden hallituksen johtotähdeksi, vaan Suomen on voimakkaasti tuotava esiin vahvaan sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen perustuvan pohjoismaisen mallin vahvuudet myös Euroopan tarvitseman kilpailukyvyn ja menestyksen avaimina.

Myös uuden hallituksen on toteutettava ulko- ja turvallisuuspolitiikassa jatkuvuutta. Sen keskeisiä osia ovat sotilaallinen liittoutumattomuus, ihmisoikeuksien, demokratian ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen sekä EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen, aktiivinen osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintayhteistyöhön ja konfliktien ennaltaehkäisy YK:n vuosituhatjulistuksen sitoumuksia ja tavoitteita kunnioittaen.

Tärkein haaste hallitusneuvotteluissa on sen varmistaminen, että uuden hallituksen politiikka merkitsee tähänastisen tuloerojen kasvua suosineen ja luokkayhteiskunnan paluuta merkinneen politiikan kääntämistä tuloerojen kaventamisen ja eriarvoisuuden vähentämisen suuntaan.

Tällöin on mm. sovittava perustoimeentuloturvan jälkeenjääneisyyden korjaamisesta säällisen toimeentulon takaavalle tasolle, julkisen terveydenhoidon riittävästä resursoinnista yksityisten palvelujen suosimisen sijaan sekä oikeudenmukaisesta veropolitiikasta, jossa tasaverosuuntaus käännetään verotuksen progressiivisuutta jälleen korostavaan suuntaan. Lähtökohtana pitää olla kaikkien tulojen saattaminen samaan asemaan ja niiden verottaminen progressiivisen taulukon mukaisesti.

Oikeistoa myötäilevä valtamedia ei tietenkään ole kiinnostunut tällaisesta agendasta. Hallitusta tunnusteleva puheenjohtaja Katainen ei kysymyksiinsä mahduttanut viittaustakaan näihin tarpeisiin. Oikeisto hypettää vain julkisen talouden kestävyysvajetta.

On selvää, että julkisen talouden pitkän aikavälin tasapainosta ja kestävyydestä on pidettävä huolta, mutta ensin on oltava yhteisymmärrys siitä mikä todellinen tasapainottamistarve on. Nyt tätä käytetään samoin kuin julkisen hallinnon tuottavuuden parantamista, joka valtionhallinnon tuottavuusohjelmassa oli vain veruke julkisen sektorin työpaikkojen siirtämiseksi yksityiselle sektorille. Myös kestävyysvajetta halutaan käyttää verukkeena uusliberalistisen ohjelman toteuttamiseen.

Tämä ei tarkoita suinkaan sen kieltämistä, että talouden kestävyyteen on kiinnitettävä huomiota. Olen koettanut pitkään varoittaa siitä, että meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimukseen.

Yhtä lailla kuin uusiutumattomia luonnonvaroja väärinkäyttävä ja uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskykyä uhkaava talous on kestämätöntä, on myös jatkuvaan velkaantumiseen perustuva talous kestämätön. Väestön eliniän pidentyminen ja väestökasvun ehtyminen ovat molemmat tervetulleita asioita, mutta niiden yhdessä muodostamaan haasteeseen on vastattava kestävällä tavalla.

Ilman työurien pidentämistä ei tulevaisuudessa ole mahdollista taata eläkkeelle siirtyville samanlaista eläketasoa kuin nykyisin saadaan. Mekaaninen eläkeiän korotus ei ole tähän sellaisenaan ratkaisu, vaan työelämän parantamisella on työssä jatkamisesta tehtävä sekä mahdollinen että haluttu vaihtoehto.

Vaalien yhteydessä yritettiin jälleen lietsoa ekäkeläisten ja nuorten ikäluokkien vastakkainasettelua. Sukupolvien välinen solidaarisuus on tärkeä asia, mutta sitäkin arvioitaessa on muistettava, että myös eri sukupolvet jakaantuvat eriarvoisiin ryhmiin.

Sen sijaan, että pohditaan miten eläkeläisiä voitaisiin hyvittää indeksimuutoksilla tai muilla koko eläkejärjestelmän ja sen kestävyyden vaarantavalla tavalla, tulee katsoa mitä voidaan tehdä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien eläkeläisten hyväksi, mihin voimaantullut takuueläke ei tuonut juurikaan korjausta. Vastaantulo lääkekulujen korvaamisessa voisi olla se, jolla kohdennetuimmin ja perustelluimmin voidaan helpottaa heikommassa asemassa olevien eläkeläisten toimeentuloa.

Sosiaalinen kestävyys on välttämätön edellytys niin ekologisen kuin taloudellisen kestävyyden saavuttamiselle.. Kaikkien ihmisten osallisuudesta, koulutuksesta, terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen on perusta pohjoismaiden taloudelliselle menestykselle ja myös kyvylle vastata väestörakenteen ikääntymisen muodostamaan haasteeseen. Siihen kuuluvat myös tulo- ja varallisuuserojen kohtuullisuus.

 Toivon, että maahan saadaan nyt sellainen hallitus, jolle tämä on selkeä lähtökohta.