Viron itsenäisyyden palautus
Viron vaaran vuodet on huomattavasti lyhenenetty ja muutamilla Suomea ja suomalaisia koskevilla osioilla täydennetty laitos Savisaaren v. 2004 julkaisemasta vironkielisestä muistelmateoksesta ”Peaminister. Eesti lähiajalugu 1990-1992” . Suomeksi se on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten ja ollut myös pitkään lukemattomana hyllyssäni, kuten vironkielinen alkuteoskin. En ole siihen aiemmin tarttunut, kenties siksi että ambitioni oli lukea se alkukielellä ja yli tuhatsivuinen vironkielinen tiiliskivi ei houkutellut. Kun nyt lopulta tartuin melkein puoleen lyhennettyyn suomenkieliseen laitokseen huomaan, että olisi kannattanut tehdä se jo paljon aikaisemmin. Molempiin tutustuneet sanovat, että suomenkielinen versio on muistakin syistä kuin vain lyhyemmän pituutensa vuoksi mielenkiintoisempi ja luettavampi.
Edgar Savisaar on epäilemättä Viron johtavista poliitikoista kiistanalaisin ja kestävin, jonkinlainen veljeskansamme Paavo Väyrynen. Hänen keskustapuolueensa on kuitenkin Viron oloissa selvästi vasemmistopuolue, joka ei kuitenkaan ole juuri johtajansa kiistanalaisuuden vuoksi kelvannut kestäväksi yhteistyökumppaniksi Viron sosialidemokraateille. Kuitenkin sosialidemokraattien nykyinen johtaja Sven Mikser on entinen keskustapuoluelainen ja edustanut sitä aiemmin hallituksessakin puolustusministerinä.
Savisaar ja Marju Lauristin perustivat vuonna 1988 Viron kansanrintaman (Rahvarinne), alkuperäisen nimensäkin mukaisesti perestroikaa tukemaan. Kansanrintaman ja sen latvialaisten ja liettualaisten sisarjärjestöjen suuri voimannäyttö oli katkeamattoman ihmisketjun kokoaminen kolmen Baltian maan läpi Molotov-Ribbentropp sopimuksen solmimisen 50-vuotispäivänä elokuussa 1989. Kansanrintaman tukemasta Savisaaresta tuli ensin Viron neuvostotasavallan talousministeri ja sitten keväällä 1990 pääministeri.
Savisaar ja rahvarinne valmistelivat Viron itsenäistymistä ja toivoivat aluksi sen toteutuvan perestroikan tuloksena jonkinasteisessa yhteisymmärryksessä Venäjän uudistusmielisten voimien kanssa. Ensi vaiheessa toiveet kohdistuivat Gorbatshoviin, joka kuitenkaan ei ollut valmis hyväksymään Neuvostoliiton hajottamista ja jonka osuutta ja vastuuta Baltian maiden väkivaltaisesta uhkaamisesta ei ole edelleenkään yksiselitteisesti selvitetty. Viron ja muiden Baltian maiden liittolaiseksi tuli sitten Venäjän johtoon noussut Jeltsin. Elokuun 1991 vallankaappausyrityksen epäonnistuminen mahdollisti Viron itsenäisyysjulistuksen, jota pian seurasi koko Neuvostoliiton hajoaminen.
Nämä kahden vuoden jaksoon sisältyneet historialliset tapahtumat on kuvattu mielenkiintoisesti ja avoimesti, monelle taholle ulottuvaa kritiikkiä säästämättä. Tosiasia oli, että Viron asukkaat olivat jakaantuneet. Tunnettua on että enemmistö Viron venäläisistä tuki maan itsenäisyyttä tai ainakin suhtautui siihen myötämielisesti, mutta sitä vastustanut Interliike KGB-tukijoineen Moskovassa oli vaarallinen vastustus, joka oli otettava huomioon. Savisaaren kiihkoton suhtautuminen venäläisiin ja pyrkimys niin pitkälle kuin mahdollista edetä yhteisymmärryksessä Moskovan kanssa jakoi myös virolaisia. Savisaaren tavoin osa toimi neuvostovallan aikaisissa rakenteissa, korkeimmassa neuvostossa ja sen nimittämässä hallituksessa, jota kansanrintama ja entiset kommunistit hallitsivat, kansallisradikaalit voimat pystyttivät kilpailevan Viron kongressin. joka valittiin keväällä 1990 ja joka halusi palauttaa Viron itsenäisyyden vanhan tasavallan ja sen pakolaishallituksen ohi oikeudellisen jatkuvuuden pohjalta.
Savisaarella on paljonkin arvosteltavaa sekä emigranttivirolaisten että kansallisfundamentalisteiksi kutsumiensa Viron kongressin edustajien toiminnasta ja pyrkimyksestä kaataa Savisaaren hallitus, mikä Savisaaren mielestä johti heidät tosiasiallisesti taktiseen liittoon interrintaman kanssa ja jarruttamaan ”väärin toteutettua” itsenäistymistä.
Avomielisen kriittisesti Savisaar kommentoi monien länsivaltojen ja naapurimaiden ja niiden johtajien suhtautumista Viron itsenäisyyspyrkimyksiin. Kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ääriesimerkeistä käyvät Suomen presidentti Koivisto ja erityisesti silloinen pääministeri Holkeri, mutta myös Yhdyvaltain hallinto, joka Bush vanhemman aikana piti Gorbatshovin tukemista ensisijaisena prioriteettinaan, jota Baltian maiden ei olisi tullut omine tavoitteineen häiritä. Varauksetonta kiitosta saa vain Viron ensimmäisenä tunnustanut ja sitä kaikissa käänteissä rohkaissut Islanti.
Savisaaren kirja kannattaa Virosta ja sen lähihistoriasta kiinnostuneiden lukea, vaikka he eivät kaikkiin Savisaaren näkemyksiin ja tulkintoihin yhtyisikään. Subjektiivisenakin kertomuksena se palauttaa mieliin Viron lähihistorian ratkaisevimmat vaiheet kaksikymmentä vuotta sitten.
Kesäkuu 2011
Edgar Savisaar, Viron vaaran vuodet. Tammi, 554 s., Hämeenlinna 2005
Perussuomalaiset, rasismi ja hallitus
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini oli ennen vaaleja ainoa puoluejohtaja, joka kieltäytyi allekirjoittamasta rasismia vastaan suunnattua yksiselitteistä julkilausumaa. Oletan edelleen, että hän henkilökohtaisesti olisi sen voinut ja kenties myös halunnut allekirjoittaa, mutta ei puoluejohtajana halunnut tai uskaltanut ottaa etäisyyttä puolueelleen avoimella tai huonosti piilotellulla maahanmuuttajavihamielisyyydellä ääniä keränneisiin ehdokkaisiin. Vaalien jälkeen on jo nähty, mihin tämä lepsuilu on johtanut. Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen ehti jo ennen eduskuntatyön käynnistymistä profiloitua paheksuntaa herättäneillä lausunnoillaan tavalla, johon Soinin oli pakko reagoida. Kun Hakkarainen on jatkanut muunlaisen ohella myös verbaalista toikkarointiaan, on perussuomalaisten eduskuntaryhmäkin jo tähän joutunut reagoimaan. Samassa yhteydessä ryhmä antoi lausuman syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan. Ilahtuminen tästä esiintymisestä jäi lyhytaikaiseksi, kun ilmeni että Jussi Halla-ahon kynästä lähtenyt lausuma tarkoittikin tosiasiassa irtiottoa kaikesta vähemmistöjen ja syrjittyjen hyväksi tehdystä työstä. Mieleen tulee Victor Hugon mietelmä sellaisesta tasa-arvosta, joka sallii niin rikkaan kuin köyhänkin elää siltojen alla. Jussi Halla-ahon aiemmin vihansa kohteeksi ottamat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille, myös aivan siitä riippumatta kuuluvatko he jossain tilanteessa tai paikassa enemmistöön tai vähemmistöön. Erilaiset vähemmistöt ovat kuitenkin useimmiten alttiimpia syrjinnälle ja oikeuksien loukkauksille kuin enemmistöt. Siksi kaikissa sivistysvaltioissa on myös erilaisin ns. positiivisen diskriminoinnin keinoin pyritty parantamaan vähemmistöjen asemaa ja heidän oikeuksiensa toteutumista. Tämä haluttaisiin perussuomalaisessa maailmassa kieltää tavalla, joka itse asiassa haastaa jo Suomen nykyisen perustuslainkin. Perussuomalaisten silmänkääntötemppu tuskin vakuuttaa vähän perusteellisempaan pohdintaan valmiita ihmisiä edes puolueen omien kannattajien joukossa. Se että tällainen lausuma kuitenkin ryhmässä ujutettiin läpi kertoo osaltaan siitä, miksi Soini katsoi parhaaksi kieltäytyä puolueelleen tarjolla olleesta merkittävästä vaikuttamismahdollisuudesta hallituksessa. Hän tietää itse parhaiten sen minkälainen hänen puolueensa hallituskelpoisuus todellisuudessa on. Perussuomalaiset ovat tarjonneet muillekin ryhmille yhtymistä lausumaansa. Toistaiseksi mahdollisuuteen ei ole tarttunut kuin kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman, mikä ei häneltä enää ole yllätys. Olisiko jo aika kokoomuksen aikuistenkin sanoa jotain nuorisojohtajansa linjauksista? 30.5. 2011
Säätytalolta
Hallitusneuvotteluihin osallistuvien puolueiden sopima radiohiljaisuus, jossa vain puolueiden puheenjohtajat puhuvat neuvotteluista toimittajien kanssa ja hekin mitään sanomatta on viisas ratkaisu, vaikka se sapettaakin toimittajia ja niitä poliitikkoja, jotka nauttivat supattelusuhteista luottotoimittajiensa kanssa. Myös facebook- kommentointi säätytalolta on pääsääntöisesti osattu pitää ”kaunis päivä”-tasolla. Täydellisesti tälläinen ei koskaan pidä, mutta toistaiseksi muutamat tahattomat ja vähän tahallisetkin vuodot eivät ole vaikeuttaneet neuvotteluja, joissa ongelmia ja sovitettavaa riittää ihan kiitettävästi ilman lehdistökäsittelyn tuomaa ylimääräistä selittelyulottuvuutta.
Tilannetta kuvaa hyvin säätytalolla turhautuneena norkoilleeen STT:n toimittajan Pekka Pohjalaisen facebook-kommentti: ”Ja [nyt on]se aika kerran neljässä vuodessa kun poliitikot saavat nauraa keskenään räkäisesti toimittajille ja tehdä meistä pellejä. Mutta se on vähän kuin Ahmed Ahneen hulluttelupäivä: Pian kaikki on ennallaan ja potut maksetaan pottuina.” Tähänkin osaamme varautua, sillä niinhän sen tietysti avoimessa demokratiassa kuuluu ollakin.
25.5. 2011
Säätytalo kutsuu
Hallitusneuvottelut alkavat perjantaiaamuna säätytalolla. Tilanteen huomioon ottaen ja muutoinkin pessimistisen perusluonteeni mukaisesti lähden niihin sillä mielellä, että mahdolliset yllätykset voivat olla lähinnä positiviisia. Helppoa ei tosin ole pääministeripuolueellakaan, jonka tulee nyt johtaa hallitusta, jonka tärkein tehtävä on kääntää pitkään jatkunut ja edellisen hallituksen erityisesti suosima eriarvoisuuden kasvua merkinnyt kehitys tuloeroja tasaavaan ja hyvinvointivaltion rakenteita vahvistavaan suuntaan. Se ei onnistu millään näennäiskompromisseilla vaaleissa tuomion saaneen linjan ja ihmisten vahvojen eriarvoistumiskehityksen pysäyttämistä edellyttävien odotusten välillä.
Toistaiseksi pääministeriehdokas Katainen on puhunut vain julkisen talouden tasapainottamisesta hallituksen päätehtävänä. Siitä huolehtiminen on tärkeää myös sosialidemokraattien mielestä, mutta meille se ei ole itseisarvo vaan huolenpitoa siitä välineestä, jota eriarvoisuutta vähentävä hyvinvointivaltio tarvitsee. Se miten kokoomus tämän uuden välttämättömyyden sisäistää ratkaisee neuvottelujen kohtalon.
Vihreiden asennoituminen on mielenkiintoinen. SDP:hen on kasaantunut iso annos vihreiden inhoa, mikä on hyvin ymmärrettävää ottaen huomioon heidän roolinsa porvarihallituksessa ja monien suurten kaupunkien kunnallispolitiikassa. Nyt heidän vaalitappionsa on kuitenkin käynnistänyt sellaisen sisäisen kuohunnan, joka näyttää johtavan korostettuun tarpeeseen ottaa etäisyyttä siihen porvaripolitiikkaan, jota he olivat edellisessä hallituksessa toteuttamassa.
Neuvottelujen alettua en tule niitä enempi kommentoimaan ennen niiden päättymistä.
19.5. 2011
Eero Saarenheimo, Kansakunnan radio. Lurra, 313 s., Keuruu 2011
Radioveteraanin kommentteja pitkän uran varrelta
Vuonna 1919 syntynyt Eero Saarenheimo on todella pitkän linjan kokenut radiojournalisti. Hän aloitti jo melkein 60 vuotta sitten Yleisradiossa. Sitä ennen hänellä oli jo kokemusta sodanaikaisen Maaselän radion toimittamisesta. Yleisradiosta eläköidyttään hän on jatkanut kirjoittajana ja mm. julkaisi viisi vuotta sitten tieto-Finlandia -ehdokkaana olleen kirjan Casanova ja Sprengtporten : kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet . Nyt julkaistu Kansakunnan radio on kokelma muistelmakatkelmia ja historiallisia esseitä.
Saarenheimo on jonkinlainen vanhakantainen Paasikiven historiallisen realismin sisäistänyt sivistyssuomalainen. Vanhakantainen tarkoittaa tässä vähän suomettarelaisessa hengessä vanhoillinen, mutta ei kuitenkaan taantumuksellinen. Tältä pohjalta hän osoittaa myös suurta ymmärrystä Hella Wuolijoelle ja tämän kulttuuripoliittisille näkemyksille ja uudistuksille Yleisradion sodanjälkeisenä pääjohtajana. Kuten Saarenheimo hyväksyvästi toteaa jäivät Wuolijoen ohjelmapoliittiset ja muut uudistukset enimmiltä osilta voimaan hänen erottamisensa jälkeen, pääasiallisena muutoksena se että avoimesti SKDL:n näkemyksiä toistaneet äänet vaiennettiin. Ammattitaitoiset Unto Miettisen kaltaiset äärivasemmistotoimittajat saivat kuitenkin jäädä aalloille, aivan kuten Wuolijokikin oli halunnut Pekka Tiilikaisen kaltaisten ammattitaitoisten sinivalkoisten äänten pysyvän radiossa.
Antoisimmissa esseissään Saarenheimo kirjoittaa arvionsa Paasikivestä ja Kekkosesta ja heidän suhteestaan radioon ja radioesiintymisistään, Paasikiven pohdiskelusta Staatsräson-käsitteen ympärillä, liiallisen televisioriippuvuuden vaaroista sekä Kekkosen epävirallisesta vierailusta Viroon vuonna 1964 ja sen merkityksestä. Saarenheimo osallistui toimittajana vierailuun ja on siitä myöhemminkin tehnyt ohjelmia, mutta varsinaista uutta tietoa matkan ja sen vaikutusten arviointiin hän ei tuo.
Mukaan mahtuu myös sivujuonteena liitteissä laajennettu kertomus siitä, miten Stalinin salaisena emissaarina Suomessa ennen talvisotaa korkean tason keskusteluja käynyt lähetystösihteeri Boris Jartsev oli koittanut lahjoa silloisen pääministerin sihteerin Arvo Inkilän. Tämän Inkilä kertoi Yleisradiolle luovuttamassaan muistelmakäsikirjoituksessa, mutta kohta poistettiin muistelmien pohjalta tehdystä radio-ohjelmasta Kustaa Vilkunan väliintulon jälkeen. Saarenheimon reaalipoliittista asennoitumista kuvaa, ettei hän tätä poistoa paheksu eikä myöskään myöhempien vuosien Neuvostoliiton oloja siloittelevasti käsitellyttä naapurineljännes-ohjelmaa, jonka toimittajia kohtaan esitettyä syytöstä journalistisesta prostituutiosta Saarenheimo sanoo pitäneensä silloin ja yhä edelleen kohtuuttomana.
Vähemmän mielenkiintoisia, joskin ammattitaitoisesti kirjoitettuja ovat Saarenheimon muistelukset eri Afrikan ja Aasian maihin tehdyiltä reportaasimatkoilta, jotka keskittyvät valtionpäämiesten haastattelutapaamisiin. Yleisradiolla on ollut oma osuutensa kirjan syntyyn ja julkaisemiseen. Tällaisesta yhtiön toiminnassa yhä harvinaisemmaksi käyneestä kulttuuriteosta Yleisradio ansaitsee kiitokset.
Toukokuu 2011
