Islannissa vasemmisto voitti vaalit ja voi jatkaa oman enemmistönsä turvin hallituksessa. Tulos selittyy tietenkin Islannin syvällä talouskriisillä, joka on suoraa seurausta keinottelukapitalistisesta vauhtisokeudesta. Vihaiset islantilaiset syyttävät siitä nyt vielä vähän aikaa sitten juhlittuja finanssijuppeja, mutta myös poliitikkoja yleensä ja aivan erityisesti maan pitkäaikaista suurinta puoluetta, oikeistolaista itsenäisyyspuoluetta. Sen rinnalla hallituksessakin istuneet, mutta kannatustaan nostaneet sosialidemokraatit katsottiin vähemmän syyllisiksi. Muita voittajia olivat vasemmistovihreät ja uusi protestipuolue. Vasemmistohallitus on perinyt uskomattoman vaikean tilanteen. Vyön kiristäminen on kaikilla edessä, mutta jos se tapahtuu aidon solidaarisesti kuten vaalituloksen perusteella voi odottaa, on korkeasti koulutetun kansan asuttamalla, uusiutuvaa energiaa pursuavalla maalla kaikki mahdollisuudet piankin kääntää kehitys uuteen ja nyt kestävämpään taloudenpitoon perustuvaan nousuun. Sosialidemokraattiset vaalivoittajat haluavat Islannista nopeasti Euroopan unionin jäsenen. EU:n tulee olla valmis vastaanottamaan kaikki demokratia-, ja vaikeuksista huolimatta myös talouskriteerit täyttävä Islanti nopeastikin joukkoonsa. Se että islantilaiset jäsenyyttä lopulta haluaisivat ei ole kuitenkaan varmaa, ja sen toteutuminen Islannissa on mahdollisesti jopa kahden kansanäänestyksen takana. Kaikista tiukin vääntö tullaan mahdollisissa neuvotteluissa lopulta käymään kalavaroista. Ongelma ei ole vain EU:n lähtökohdassa, jonka mukaan kaikki Euroopan kalavarat ovat yhteisiä, vaan ehkä vielä enemmän se miten ylikalastukseen puututaan. Islanti on yksi niitä maita, jotka ovat ottaneet käyttöön kalastajille jaetut, kestävän kalatalouden maksimimäärään perustuvat kalasaaliskiintiöt, joilla voidaan myös käydä kauppaa. EU:ssa tätä ei ole käytössä, mm. Ranskan vastustuksen vuoksi. Olisi kohtuutonta, jos islantilaiset pakotettaisiin luopumaan tästä kestävän kalatalouden kannalta tärkeästä keinosta, joka päinvastoin tulisi ottaa käyttöön koko EU:ssa. 28.4. 2009
Kulttuuri ja julkinen rahoitus
Olin Hämeenlinnassa kulttuurin yhteiskuntavastuuta käsitelleesssä seminaarissa, jossa puhuttiin mm. kulttuurista kansakunnan rakentajana. Siihen liittyen pohdin mm. kulttuurin rahoituskanavia.
Iso osa kulttuurista – ainakin määrällisesti suurin osa – on tuotettu, esitetty ja nautittu enemmän tai vähemmän markkinatalouden puitteissa, mutta koskaan sitä ei ole tehty yksinomaan markkinaehtoisesti.
Jos kulttuuria tuotettaisiin ja käytettäisiin vain markkinaehtoisesti, niin suuri osa kulttuurista olisi hyvin erinäköistä kuin se tänään on, ja sellaisia asioita kuin suomalaista elokuvaa, kansallisoopperaa, kirjastolaitosta tai yleisradiotoimintaa ei olisi lainkaan. Kulttuuritarjonta olisi siis köyhempää, yksipuolisempaa ja kiinnostavimmalta osaltaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nyt.
Kulttuurin tuotanto ja esittäminen on niitä asioita, joita hyvässä yhteiskunnassa ei jätetä vain markkinoiden varaan. Trendi kuitenkin on uusliberalismin Suomeen rantautumisen myötä kulkenut tähän suuntaan. Sitä on harvemmin perusteltu avoimen markkinaideologisin syin. Mutta ilman tällaista tarkoitustakin on kulttuurin tuki osana julkisen talouden alasajoa tietysti myös joutunut karsimisen kohteeksi.
Valtio ja kunnat ovat edelleen taiteen, teatterin, kirjallisuuden ja muun kulttuurin suurimmat sponsorit, mutta toisin kuin yksityiset sponsorit ne eivät edellytä, että niiden logot ovat sopivasti näkyvissä kun kulttuuria esitetään. Ei ole tietenkään mitään syytä kieltää yksityistä sponsorointia kulttuurissa – päinvastoin – mutta sen tulee kuitenkin pysyä säädyllisissä puitteissa eikä sitä saa päästää vapaan kulttuurin isännäksi.
Yksi tapa jolla tätä yksityistämistä harjoitetaan on erilaisten lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen. Kun esimerkiksi kulttuuriin tai yliopistoille annettavat lahjoitukset saa vähentää verotuksessa tarkoittaa se samalla sitä, että valtio luopuu verotulosta tältä osin ja heikentää mahdollisuuksiaan käyttää itse rahaa samoihin tarkoituksin ja luovuttaa samalla verovähennysoikeuden saajalle vallan valita mihin tarkoituksiin ja minkälaisin ehdoin tätä rahaa käytetään. Yksityisen henkilön verovähennyksen arvo on sitä paitsi suurempi korkeamman veroprogression mukaisesti verotetuille varakkaille ja suurituloisille, kuin pienituloisille, joiden mahdollisuudet lahjoituksiin muutenkin ovat vähäisemmät. Verovähennykset ovat siis sekä epäsosiaalinen että epädemokraattinen tapa rahoittaa kulttuuria.
25.4. 2009
Kulttuuri yhteiskunnan rakentajana, Hämeenlinna 25.4.
Kulttuuri yhteiskunnan rakentajana
Puheenvuoro Kulttuurin merkitys yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa symposiumissa Hämeenlinnan verkatehtaalla 25.4. 2009
Suomessa on tänä vuonna vietetty monin juhlallisuuksin vuoden 1809 merkkivuotta, jolloin Suomen satoja vuosia kestänyt yhteys Ruotsiin kuningaskunnan kiinteänä osana päättyi ja Suomesta ensimmäistä kertaa tuli oma valtiollinen yksikkönsä Venäjän keisarin alaisena autonomisena suurruhtinaskuntana. Sen merkittävin tapahtuma olivat Porvoon maapäivät maaliskuussa 1809 jolloin Venäjän ja Ruotsin sodan vielä jatkuessa säädyt kokoontuivat Porvooseen vakuuttamaan uskollisuuttaan Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, joka puolestaan imarteli suomalaisia nostamalla heidät puheessaan vastedes kansankuntien joukkoon ja konkreettisesti vakuutti pitävänsä voimassa maassa vallinneen Ruotsin vallan aikaisen oikeusjärjestyksen lakeineen ja säädöksineen.
Tämä oli iso askel Suomelle, joka vielä myöhemmin samana vuonna Haminassa allekirjoitetussa Ruotsin ja Venäjän välisessä rauhansopimuksessa esiintyi ainoastaan Venäjälle luovutettuna yhdeksänä erikseen lueteltuna Ruotsin itäisenä maakuntana ja joka koskaan Ruotsin vallan alaisuudessa ei ollut muodostanut edes erillistä omaa hallintoaluettaan, saatikka ollut jonkin myyttisen Ruotsi-Suomi nimisen valtakunnan toinen osa.
Tuskin kukaan osasi ennakoida sitä että kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat panivat liiikkelle vain reilu sata vuotta myöhemmin itsenäisen Suomen syntyyn johtaneen kehityksen. 200 vuotta sitten hahmotettu Porvoossa ja Haminassa alkunsa saanut suomalainen hallintovaltio, joka sai oman hallituksensa, ensin hallituskonseljin ja sitten senaatin nimisinä, rakentui asteittain ja vähitellen, ja kun sitten vuosisadan lopulla panslavismin nousu Venäjällä alkoi uhata Suomen pitkäjänteisellä ja vähittäisellä työllä rakennettua itsehallintoa, nostettiin kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat vähän epähistoriallisesti arvoon arvaamattomaan osana autonomia puolustustaistelua.
Se mikä oli kuitenkin olemassa jo kaksisataa vuotta sitten oli suomen kieli, joka oli ainoa kieli jota maan asukkaiden selvä enemmistö osasi paitsi puhua myös lukea ja kirjoittaakin. Jo 1740-luvulta on arvio, jonka mukaan yli puolet luterilaisen maan asukkaista osasi lukea ja nousi 1800-luuvun alussa jo selvästi korkeammaksi mm. myöhemmin 1700-luvulla toteutetun rippikoulun pakollisuuden kautta. Kirjoitustaito oli vähäisempää ja alkoi merkittävästi yleistyä vasta 1840-luvulta alkaen. Myös tästä kertoo suomenkielisen kirjallisuuden varsinainen perustajateos, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Maan asukkaiden enemmistön kieli ei siis vielä 200 vuotta sitten ollut missään tunnustetussa asemassa, eikä sen varassa tietenkään vielä ollut mitään sellaista kansallista kulttuuria, johon ajatus Suomen saamasta autonomiasta olisi voinut nojata. Suomenkielistä – tai myös karjalankielistä, jos eroa halutaan korostaa – kansanrunoutta ja arkkiveisuja oli tietysti ollut jo kauan ennen Agricolan ensimmäisiä suomenkielisiä kirjoja. Ennen autonomian aikaa ilmestyi suomeksi muutamia yksittäisiä hartaus- ja runokirjoja, ja ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, lyhtyaikaiseksi jäänyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat alkoi ilmestyä vuonna 1775. Vasta 1800-luvulla alkoi suomenkielisen kirjallisuuden kehitys. Merkkipaaluja olivat mm Turun Viikko-Sanomien ilmestyminen 1820, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustaminen 1831 ja nykymuotoisen Kalevalan julkaiseminen 1849.
Maan valtakieli – niin hallinnossa, talouselämässä kuin kulttuurissa – oli pitkään 1800-luvun lopulle saakka ruotsi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tämä ruotsinkielinen kulttuuri olisi ollut myös suomalaista ja merkittävä tekijä Suomen kansakunnan tai yhteiskunnan rakentamisessa. Voi myös kysyä, olisiko suomalainen kansakunta koskaan rakentunut jollei myös merkittävä osa maan ruotsinkielisestä sivistyneistöstä J.V. Snellmannista alkaen olisi vaihtanut kieltä fennomaanisen innostuksen merkeissä.
Jos Suomen kulttuuri olisi vain ja ainoastaan omissa oloissaan kehittynyt puhtaasti suomalaiskansallinen ilmiö se olisi merkittävästi köyhempää ja epäkiintoisempaa kuin se todellisuudessa on, kiitos maan kaksikielisyyden synnyttämän kilpailun ja vuorovaikutuksen ja kiitos tänne kulkeutuneiden erilaisten muualta tulleiden, täällä omaksuttujen, omaan käyttöön muokattujen ja yhä enenevässä määrin myös uusissa kuosissa takaisin maailmankulttuurille lahjoitettujen virikkeiden ja vaikutteiden.
Kulttuurin merkitystä kansakunnan rakentajana korosti tunnetusti J.V. Snellman, jonka mielestä ”pienen kansakunnan voima on sen sivistyksessä”. Samaan viittasi myös J.K. Paasikivi, kun hän 30-luvulla totesi puolustusmäärärahojen vähäisyyttä valittaneelle kenraali Mannerheimille, että hankintaohjelman vastustajat luottivat ”kulttuuripuolustukseen”, mihin Mannerheim oli todennut: ”Vai niin, luottavat siis Akateemiseen kirjakauppaan”.
Vanhemmista runebergiläisyritelmistä ja 20- ja 30-luvun Hakkapeliitta (suojeluskuntien aikakauslehden nimi)-hengen luomisyrityksistä huolimatta ei suomalaisidentiteetti sittenkään ole perustunut ensisijassa sotiin ja aseidenkalisteluun. Ei ole liioiteltua todeta, että kulttuuriin – tain snellmanilaisittain sanoen sivistykseen – panostamisella on ollut ratkaiseva merkitys suomalaisen kansallisen tietoisuuden kehitykselle ja koko kansakunnan ja yhteiskunnan rakentumiselle 1800-luvun suomalaisuuden nousun ja valtiollisen kehityksen vuosina.
Ei ole myöskään pelkkä sattuma, että Suomen taiteiden Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Eino Leinon, Jean Sibeliuksen ja Helena Schjerfbeckin nimiin liitetty kultakausi osui samaan aikaan kuin sortovuosien aikana Suomen kansallisen identiteetin ja koko olemassaolomme tulevaisuus koettiin erityisen uhanalaiseksi.
Kulttuuuri/sivistys liittyi Suomessa pitkään kansanvalistusajatteluun ja kansanliikkeisiin. Suomi, kutenh muut pohjoismaat, on ollut todellinen kansanliikeyhteiskunta. 1800-luvun lopulla syntyneet vahvat kansalaisjärjestöt ja -liikkeet, työväenliikkeen ja sen eri haarojen (ammatillinen liike, työväen urheiluliitto, E-osuuskauppaliike, työväen sivistys- ja näyttämöjärjestöt ym) ohella myös talonpoikaisen Suomen järjestäytyminen – maamiesseurat, nuorisoseurat, pienviljelijäin ja maataloustuottajien järjestöt, 4-H-liike, pellervolainen osuustoiminta, maalaisliitto – kaikista kansankerroksista (ruotsinkielistä yläluokkaa lukuun ottamatta) voimansa koonnut raittiusliike, ruotsalaisuusliike, urheiluseurat, herännäisyysliike, kotiseutuyhdistykset ja vapaapalokunnat, sekä vähemmän rohkaisevasti myös suojeluskunnat ja punakaartit, kokosivat kansan melkein kokonaisuudessaan henkeä, aatetta ja sivistystä kohottaviin ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen johdattaviin ja kouluttaviin kansalaisyhteiskunnan rientoihin.
Suomi on yhä edelleen muiden pohjoismaiden tavoin kansanliikeyhteiskunta, jos ei muuta niin verrattuna jokseenkin kaikkiin muihin maihin. Kuitenkin muutokset ovat olleet meilläkin valtavia. Ajatelkaamme vaikka kohta kohdalta mitä äsken luettelemilleni kansalaisjärjestöille on tapahtunut. Dramaattisin muutos koskee puolueita, jotka aikanaan ovat syntyneet ja toimineet todellisina laaja-alaisina kansanliikkeinä.
Vuosi SKDL/Vasl SDP ml/keskusta Kokoomus
1951 63 000 71 000 169 000 81 000
1962 61 000 44 000 270 000 86 000
1970 51 000 60 000 288 000 81 000
1979 55 000 99 000 306 000 72 000
1989 33 000 85 000 286 000 70 000
1995 16 000 70 000 257 000 47 000
2008 9 600 50 000 176 000 40 000
Nämä luvut suuntaa-antavina eivät edes oikealla tavalla kerro muutoksen suuruutta. Todelliset luvut tälle päivälle ovat ainakin SDP:n ja keskustan osalta oleellisesti pienempiä. Näiden rinnalla ainoa uusi poliittinen liike Suomessa eli vihreät eivät lähes kymmenen prosentin ääniosuudestaan huolimatta ole enää houkutellut kuin kolmisentuhatta varsinaista jäsentä riveihinsä.
Samansuuntaisia, joskin huomattavasti loivemmin laskeviä jäsenyyslukuja voidaan esittää myös monista muistakin vanhoista kansalaisjärjestöistä. Tällä on merkitystä ennen kaikkea sille, miten demokratia toimii ja miten ihmiset kokevat vaikuttamismahdollisuutensa, mutta sillä on myös kulttuurinen ulottuvuus.
Mutta samalla tavoin kuin perinteisen poliittisen järjestö osallistumisen väheneminen ei välttämättä ole suinkaan sama asia kuin poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen heikkeneminen, ei kansanliikkeiden jäsenkato tarkoita myöskään sitä, että se kulttuurityö ja kulttuuriosallistuminen joka niiden puitteissa aikanaan toteutui, olisi samassa suhteessa heikentynyt.
Jos perinteiseen poliittiseen osallistumiseen pettyneet ihmiset eivät liity puolueisiin ja osallistuvat aiempaa vähemmän vaaleihin, niin samanaikaisesti monet heistä ovat ottaneet käyttöön uusia poliittisen osallistumisen muotoja. Puolueisiin tai kansalaisjärjestöihin liittymisen asemesta he saattavat osallistua mielenosoituksiin, allekirjoittaa vetoomuksia tai muulla tavoin liittyä kampanjointiin jonkin konkreettisen, ajankohtaisen ja/tai rajatumman kysymyksen merkeissä. Tämä tapahtuu yhä enemmän nettimaailmassa, jonka nopeaa kasvu näkyy seuraavassa kuvassa
Nettiyhteisö Facebook perustettiin helmikuussa 2004 ja kesäkuuhun 2007 mennessä sillä oli jo yli 70 miljoonaa käyttäjää kaikkialla maailmassa. Sen kilpailijalla MySpacella oli vielä enemmän, yli 100 miljoonaa. Tätä nykyä Suomessa menee tuskin päivääkään ilman, että painettu media joutuu kertomaan taas jotain mitä Facebookissa on tapahtunut.
Blogimaailmasta alettiin puhua alle kymmenen vuotta sitten. Ei tarvitse olla mikään erityinen IT-asiantuntija ymmärtääkseen, miten perustavanlaatuisesti uudet teknologiat ovat muuttaneet maailmaa. Muutokset voivat olla minun ikäpolvelleni hämmentäviä, mutta kaikkiaan ne ovat ilman muuta myönteisiä – paitsi tietenkin talouden kehitykselle – tiedonvälityksen avoimuuden ja vapauden, demokratian, ja poliittisen vaikuttamisen, sekä myös kulttuurin kannalta.
Jos IT-vallankumouksen vaikutukset ovatkin voittopuolisesti myönteisiä, on se tuonut myös paljon uusia haasteita ja ongelmia, jotka liittyvät median keskittymiseen ja hallintaan sekä tietosuojaan, yksityisyyden suojaan ja luotettavuuteen, puhumattakaan sellaisesta kysymyksestä kuin tekijänoikeudet. On myös syytä nostaa esiin kysymys siitä, ovatko internet ja IT liiaksi anonymisoitumista, individualisointia ja eristyneisyyttä suosivia aidon kasvokkaisen yhteisöllisyyden kustannuksella.
Kjell Östberg, När vinden vände. Olof Palme 1969-1986, Leopard, 447 s., Porvoo 2009
Kun tuuli kääntyi
Viime vuonna ilmestynyt Kjell Östbergin Olof Palme-elämäkerran ensimmäinen osa on saanut jatkokseen Palmen puoluejohtajakauden kattavan toisen osan. Ensimmäisessä osassa kuvattiin kattavasti ja analyyttisesti Palmen nousujohtoinen karriääri ylioppilaspoliitikosta Tage Erlanderin avustajuuden kautta opetusministeriksi ja Erlanderin seuraajaksi ja samalla Ruotsin pääministeriksi vuonna 1969. Östbergin elämäkerran perusteesi oli, että Palmella oli, monien muiden ulkoisten avujen ja taitojen ohella, poikkeuksellinen kyky elää ja ymmärtää aikaansa, aistia oikea-aikaisesti se mitä oli tapahtumassa ja tulossa ja tarttua tilanteen antamiin mahdollisuuksiin. 60-luvulla se tarkoitti sitä, että länsimielisestä ja amerikkalaisystävällisestä kylmän sodan soturista tuli 60-luvun radikalismin ymmärtäjä ja, niin pitkälle kuin mahdollista, sen haltuunottaja.
Jälkeenpäin voi sanoa Palmen uran parhaan hetken samoin kuin hänen henkilökohtaisen suosionsa olleen huipussaan juuri vastavalittuna pääministerinä vuonna 1969. Seuraavan vuoden uuden yksikamarisen parlamentin ensimmäisissä vaaleissa sosialidemokraatit menettivät melkein viisi prosenttiyksikköä äänistä, mutta pysyivät hallituspuolueena vasemmistopuolue kommunistien tuella. Kolme vuotta myöhemmin SAP hävisi vielä melkein kaksi prosenttiyksikköä lisää, mutta Palme pystyi jatkamaan vielä pääministerinä porvari ja vasemmistoblokin päädyttyä valtiopäivillä tasatulokseen 175-175. 1976 ei enää ollut jossittelemista, SAP hävisi vähän lisää ja porvarienemmistö muodosti uuden hallituksen 44 vuoden keskeytymättömän demarivallankäytön jälkeen.
Palmen ensimmäinen pääministerikausi oli jatkuvan radikaalin uudistuspolitiikan aikaa. Hyvinvointivaltiota laajennettiin ja vahvistettiin, tasa-arvokysymykset nousivat työjärjestykseen, kansainvälinen solidaarisuus oli keskeinen lähtökohta Ruotsin ulkopolitiikassa. Mutta sosialidemokratian valta-aseman haastavan muutoksen merkit olivat jo ilmassa. Kaksi kuukautta Palmen puoluejohtoon valinnan jälkeen alkoi Kiirunan malmikenttien sitkeä lakko joka särki myytin luokkaristiriidat sivuuttaneesta konsensus-Ruotsista. Se oli sosialidemokraateille arka paikka eikä syyn langettaminen yksin suomenkielisten kommunistien niskaan ollut uskottava selitys. Vaikka ammattijärjestö LO ei Kiirunan lakkolaisia tukenutkaan myötävaikutti lakkoliike myös merkittävään LO:n radikalisoitumiseen tavalla, joka johti järjestön törmäyskurssille puolueen ja hallituksen kanssa.
Seuraava Palmea horjuttanut tapahtumasarja alkoi FiB-Kulturfront lehden IB-paljastuksista keväällä 1973. Enemmän kuin mikään muu asia IB-juttu vaikutti siihen, että Palmen suhteet siihen radikaaliin kulttuuriväkeen, joka oli häntä juhlinut ja johon hän oli huolella 60-luvulla rakentanut suhteita, tärvääntyivät. Tiedustelutaustaisena kommunisminvastaisen työn veteraanina Palme oli hyvin tietoinen demarivetoisen ja puolueen ay-organisaation kanssa läheisesti yhteistyötä tehneen IB:n olemassaolosta ja toiminnasta ja puolusti sitä, myöhemmin paikkansapitämättömiksi osoittautunein perustein. Tätäkin raskauttavammaksi hänelle laskettiin raju henkilökohtaisuuksiin ulottunut hyökkäys IB-paljastuksen tehneitä toimittajia vastaan, joka ulottui myös heille vakoilusta annettujen vankeustuomioiden puolustamiseen. Jossain ulkomaalaiselle lehdelle antamassaan lausunnossa hän lankesi myös nimittelemään toista IB-kirjan tekijää Jan Guillouta ”juutalaisranskalaiseksi”
Kolme vuotta myöhemmin IB-skandaalin jälkeen oli vuorossa Geijer-skandaali, jossa Palme vastoin parempaa tietoaan pimitti ja leimasi huhuiksi oikeusministeri Lennart Geijerin asiakassuhteita prostituoitujen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tullut julkisuuteen kuin vasta 90-luvulla. Ja vasta aivan äskettäin on esitetty myös väitteitä, että Palme itsekin olisi ollut alaikäisten prostituoitujen asiakkaana, mutta tätä todistamatonta väitettä ei Östbergin kirja mainitse eikä kommentoi.
Vuoden 1976 vaalien jälkeen Palmesta tuli kuudeksi vuodeksi oppositiojohtaja. Siinä roolissa hän ei erityisemmin viihtynyt ja hän työllistikin itseään paljon erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä. Yhdessä Willy Brandtin ja Bruno Kreiskyn kanssa hän antoi revitalisoidulle sosialistiselle internationaalille kasvot ja toimi SI:n edustajana mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Eniten hän satsasi perustamansa riippumattoman aseriisuntakomission työhön, joka koitti kylmän sodan vaikeimpina vuosina löytää toteuttamiskelpoisia aseriisunta- ja liennytysratkaisuja. Hän toimi myös YK:n välittäjänä Irakin ja Iranin sodassa, joskin tehtävän hoito rajoittui muutamaan käyntiin alueella eikä johtanut tulokseen.
Kun sosialidemokraatit palasivat hallitukseen vuoden 1982 vaalien jälkeen olivat olosuhteet radikaalisti muuttuneet aiemmista. Välillä hallinneet porvarihallitukset olivat aluksi jatkaneet hyvin sosialidemokraattista politiikkaa, ylläpitäneet hyvinvointivaltiota ja korkeata veroastetta sekä jakaneet vaikeuksiin joutuneille yrityksille avokätisiä subventioita, mutta pian velkaantuminen ja maailmantalouden heikko vetoapu sekä uusliberalistiset virtaukset olivat kääntäneet politiikan suunnan selvästi oikealle.
Palme aloitti toisen pääministerikautensa agressiivisella Ruotsin kilpailukyvyn palauttamiseen tähdänneellä isolla devalvaatiolla. Se merkitsi samalla tulonsiirtoa teollisuudelle ilman palkansaajille annettua kompensaatiota. Tämä oli alku demareiden uudelle valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldtin vetämällä uusliberalismia myötäileelle politiikalle, jossa julkinen sektori ei enää ollut kasvun moottori vaan keskeistä oli teollisuusden kilpailuaseman ja investointihalukkuuden tukeminen. Palme jatkoi kyllä radikaaleja puheitaan, mutta samanaikaisesti tuki johdonmukaisesti valtionvarainministerinsä linjaa. Seurauksena oli palkansaajien reaaliansioiden ja sosiaaliturvan heikkeneminen ja tulo- ja varallisuuserojen kasvu. Se johti suureen tyytymättömyytteen ja niin sanottuun ruusujen sotaan, jossa vastakkain olivat LO ja Palmen hallitus.
Seuraavissa vuoden 1985 vaaleissa demarit vielä säilyttivät asemansa, mutta tyytymättömyys kasvoi. Oikealla Palmesta tuli suorastaan vapaata riistaa ja esimerkiksi aikakauslehti Contra julkaisi kansikuvan, jossa krouvisti karrikoidusta Palmen naamasta oli tehty maalitaulu kaikkien ”tikkojen, ilmakiväärin, virka-aseiden tai muutoin maalitauluista kiinnostuneiden” kesähuviksi. Myös vasemmalla kyti kapina ja loppuvuodesta 1985 maakuntien miehet, heidän joukossaan myös paikallisia demarikellokkaita, valmisteli isoa maanlaajuista kapinakokousta. Palme ja puoluejohto valmistelivat uutta ”trotskilaisia” ja muita vasemmistolaisia ääriryhmiä vastaan suunnattua torjuntakampanjaa. Miten se olisi onnistunut ja miten yhä kärsimättömämmäksi ja otteensa menettäneen johtajan näköiseksi muuttuneen Palmen olisi käynyt jäi näkemättä, sillä Palmen elämän päättäneet kaksi laukausta Tukholman kadulla lopettivat niin kapinaliikkeen kuin vastakampanjan valmistelutkin.
Östberg jatkaa kirjaa vielä Palmen kuoleman jälkeiseen aikaan selostamalla suhteellisen laveasti ja yksityiskohtaisesti Palmen murhatutkimuksen monia outoja piirteitä saaneita vaiheita. Se on sinänsä mielenkiintoista, mutta ei tuo enää mitään uutta Palmen henkilön ja elämäntyön arviointiin, ja nekin sivut olisi voinut käyttää monissa kohdin perusteellisempaan Palmen toiminnan kuvaukseen. Kaiken kaikkiaan Östbergin teos on erinomainen kuvaus ja analyysi Palmen henkilöstä ja aatemaailmasta sekä sen kehityksestä, mutta jättää elämäkertana edellistä osaa enemmän myös toivomisen varaa.
Ensimmäinen osa käsitteli Palmen toimia laajemmin ja kattavammin kuin toinen osa, kenties siksi että ruotsalaisillekin lukijoille Palmen nuoruusvuodet ja toiminta ennen puoluejohtajaksi tuloa on vähemmän tunnettua kuin hänen pääministerikautensa, jonka tapahtumia Östberg esittelee vain hyvin valikoiden. Oma mielenkiintonsa on silläkin, ettei koko kirjaan mahdu yhtään mainintaa yhdestäkään suomalaisesta, vaikka monilla Palmen pääministerikauden asioilla oli merkittäviäkin kytköksiä Suomeen. Mutta eivät muutkaan pohjoismaat juurikaan ole kirjassa esillä, mikä kertoo siitä, että internationalistina Palme katsoi mielummin kauemmaksi kuin lähialueille.
Huhtikuu 2009
Internationaali aseriisunnan asialla
Sosialistisen internationaalin uusi aseriisuntatyöryhmä kokoontui Berliinissä. Kylmän sodan vaikeimpina aikoina 70- ja 80-luvulla vastaavaa työryhmää veti Kalevi Sorsa, jonka johdolla ryhmä kävi korkean tason tapaamisissa Washingtonissa ja Moskovassa. Oli tärkeätä pitää liennytyksen liekkiä yllä, vaikka se välillä toivottomalta näyttikin.
Vaikka aika, olosuhteet ja agenda ovat eri kuin 30 vuotta sitten, ovat ydinaseet edelleen keskuudessamme. Siksi SI-ryhmän työohjelmassa ydinaseriisunnan edistäminen on nytkin keskiössä. Vaikka enää ei riitä että aseriisuntaa ajetaan Washingtonissa ja Moskovassa, ovat nämä kuitenkin edelleen avainpaikkoja. Suuria toiveita kohdistuu tässäkin Obaman hallintoon, jonka avauksille Medvedevkin on vastaanottavainen. Uusi mahdollisuuksien ikkuna on avoimena, mutta se voi taas sulkeutua ellei sitä haluta käyttää. Ydinaseiden leviäminen ja mahdollinen päätyminen terroristien käsiin on nyt maailman kauhuskenarioiden kärjessä. Ydinsulkusopimusta on vahvistettava, mutta sopimus pitää vain jos sen perustana olevana kaksoissitoumus – ydinaseettomat valtiot eivät niitä hanki ja vanhat ydinasevallat vähentävät niitä eivätkä uhkaa niillä ydinaseettomia maita – toteutuu molemmin puolin. SI-ryhmässä hahmotettiin konkreettista kymmenen kohdan ohjelmaa aseriisunnan edistämiseksi. Vaikka pääpaino on ydinaseissa on tärkeää myös edetä tavanomaisten aseiden vähentämisessä ja erityisesti aikamme todellisten joukkotuhoaseiden, pienaseiden ja niillä käytävän kaupan rajoittamisessa. Sosialistinen internationaali ei ole enää yhtä Eurooppa-keskeinen kuin se oli vielä 30 vuotta sitten, ja siksi sillä on edellytyksiä myötävaikuttaa sekä maailmanlaajuisesti että alueellisesti aseriisuntaa edistävien ratkaisujen toteuttamiseen. On myös tärkeää, että internationaali tekee tässä yhteistyötä muidenkin poliittisten ja yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, kuten Maailman Sosiaalifoorumin. 22.4. 2009
