Etusivu 2009 huhtikuu 2009
17.4.2009

EU-vaalit tulevat

Euroopan parlamentin vaalit pidetään puolentoista kuukauden päästä. On pelättävissä, että vaaliosanotto jää nytkin hyvin alhaiseksi, jopa viimekertaistakin alemmaksi. Se olisi suuri vahinko, sillä Euroopan parlamentin merkitys lainsäätäjänä ja päätöksentekijänä on jo nyt suuri ja kasvaa edelleen Lissabonin sopimuksen myötä.

Osasyy vähäiseen kiinnostukseen voi olla siinä, ettei europarlamentti ole sellainen parlamentti, josta komissio EU:n hallituksena olisi riippuvainen. Sitä on pidetty heikkoutena, mutta se on samalla myös vahvuus.

Parlamentti on avoimesti poliittisin unionin instituutio. Europarlamentissa ei yksikään puolue voi vetäytyä hallitusvastuun taakse vaan esityksiin on otettava selvä oma kanta. Siksi parlamentti onkin kyennyt muita kansainvälisiä elimiä rohkeammin ja johdonmukaisemmin toimimaan myös ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion puolestapuhujana. Siksi myös sen valintaan tulee suhtautua asianmukaisella vakavuudella, eikä se ole paikka jonne kannattaa lähettää populistisia helppoheikkejä puolentoista vuoden keikalle.

Siihen että äänestysprosentti uhkaa jäädä alhaiseksi vaikuttavat muutkin syyt ja yleinen epäusko politiikan mahdollisuuksiin. Politiikan uskottavuutta eivät paranna puolueet, jotka haalivat listoilleen julkkisehdokkaita. Pohjanoteeraus ehdokasasettelussa on saavutettu silloin, jos tällainen ehdokas vielä voi kehuskella kilpailuttaneensa eri puolueita keskenään ennen kuin valitsi parhaimman tarjouksen.

20.4. 2009

EU-tahtotiloja

Hallitus on antanut eduskunnalle selonteon EU-politiikasta, mitä sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuorossa eilen eduskunnassa kommentoin. Jatkona hallituksen helmikuiselle ”yhteinen tahtotila EU-politiikasta” -seminaarille on selontekokin rakennettu muutamien Suomen tahtotilaa ilmaisevien erikseen laatikoitujen lauseiden ympärille. Tämä kuulostaa dynaamisemmalta kuin todellisuudessa on, sillä useimmissa kohdissa kaikkien allekirjoitettavissa olevat tahtotilat jäävät kovin yleisiksi, eivätkä myöskään kerro miten niitä aiotaan edistää.

Hallituksen tahtotavoitteissa on huomioitu niin ekologinen Eurooppa, markkinoiden Eurooppa, turvallinen Eurooppa kuin maatalouden Eurooppa. Mutta missä on sosiaalinen Eurooppa, missä on tasa-arvon Eurooppa, missä on työn ja ihmisten Eurooppa? Vastaus: se on mukana peräti yhdellä (1) kokonaisella kappaleella, mihin ei siihenkään liity mitään tahtotilan muodostusta.

Sosiaalisen Euroopan malli, joka korkeamman verotuksen vastapainoksi tarjoaa kattavamman sosiaaliturvan ja johtaa tasaisempiin tulo- ja varallisuuseroihin, on osoittautunut kriisinkestävämmäksi ja inhimillisen turvallisuuden kannalta paremmaksi kuin amerikkalainen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin. Euroopassa puolestaan pohjoismaat ovat osoittautuneet kaikissa kansainvälisissä kauneusvertailuissa kilpailukykyisimmiksi, tasa-arvoisimmiksi, turvallisimmiksi ja parempaa ympäristöä ylläpitäviksi kuin muut.

Tästä on tehtävä oikeat johtopäätökset. Pohjoismaiden, joista erityisesti Suomessa on langettu perusteettomaan uusliberalismin myötäilyyn ja hyvinvointivaltion tuhoisaan alasajoon, tulee nyt ottaa tehtäväkseen aktiivinen pohjoismaisen mallin puolesta puhuminen ja hyvinvointivaltiota vahvistavien ”rakenteellisten uudistusten” ajaminen tavalla, joka estää paluun kalliiksi käyneeseen holtittomaan keinottelukapitalismiin.

Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta. EU on tässä meidän tärkein toimintakenttämme, ja sen tulee näkyä myös EU-politiikkamme tahtotilassa.

17.4. 2009

16.4.2009

Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro hallituksen EU-selonteon lähetekeskustelussa 16.4. 2009

kansanedustaja Erkki Tuomioja
 
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro hallituksen EU-selonteon lähetekeskustelussa 16.4. 2009

Arvoisa puhemies!

”Euroopan hetki on tullut”. Näin julisti Luxemburgin ulkoministeri Jacques Poos 18 vuotta sitten silloisen EU-troikan lähtiessä suurin toivein ja odotuksin selvittämään Jugoslavian hajoamisen synnyttämää kriisiä. Srebrenican verilöyly, Kosovon sota, Serbian pommitukset ja muut kauheudet olivat kuitenkin vasta edessä ja ne osoittivat miten tuskallisen väärässä silloinen Eurooppa-hybris oli. Sotiminen Balkanilla ei päättynyt ilman Naton ja Yhdysvaltain vahvaa panosta ja johtajuutta.

Euroopan unionin vahvuus ei ole sotien käymisessä vaan niiden ennalta ehkäisemisessä. Jos hetki tuolloin olisi ollut Euroopan, jos unionilla todella olisi ollut riittävän yhtenäinen tahtotila, realistinen tilanneanalyysi ja toimiva kriisinhallintakapasiteetti käytössään, niin ainakin osa kauheuksista olisi vältetty.

Sen jälkeen on tehty myös uusia virheitä ja menetetty tilaisuuksia. Mutta virheistä on myös opittu. Lissabonin sopimuksen voimaatuloa ei ole odotettu vain passiivisesti, vaan monissa asioissa unioni toimii kuin se jo olisi voimassa. Onkin tärkeätä ettei unioni käperry institutionaaliseen itsetutkiskeluun, vaan keskittyy siihen, mitä tässä, nyt ja lähitulevaisuudessa EU:lla teemme. Tämä on selonteonkin oikea lähtökohta.

Tärkeintä on, että Unioni on kyennyt vastaanottomaan uusia jäsenmaita ja tarjoamaan eurooppalaista perspektiiviä naapurustolleen. Näin se keskinäisen rauhan ja vakauden alue, jota EU maailmanhistorian menestyksekkäimpänä rauhanprojektina edustaa, on myös laajentunut. Tämä prosessi ei saa pysähtyä emmekä saa pettää niitä eurooppalaisia kansoja, jotka haluavat olla tässä rakennustyössä mukana ja jotka pystyvät myös kaikki jäsenyyden ehdot täyttämään.

EU-kansalaiset haluavat paremmin toimivaa unionia. Euroskeptikotkin, myös Suomessa, haluavat vahvistaa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja Euroopan toimivan tehokkaasti paremman globalisaationhallinnan puolesta.

Tämä tarve korostuu nykyisen talouskriisin aikana. Elämme aikaa, jota tulevat sukupolvet saattavat kutsua jfk-ajaksi, ajaksi jälkeen finanssikriisin. Vielä efk-aikana, ennen finassikriisiä, Euroopan unionilla oli korkea käsitys itsestään maailman pelastajana. Se oli ylimitoitettua hybristä, mutta ei siinä suhteessa kokonaan katteetonta, että EU oli ensimmäinen kansainvälinen toimija, joka näytti ottaneen ilmastonmuutoksen pysäyttämisen vakavasti.

EU on sitoutunut vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä 20 prosenttia ja nostamaan uusiutuvien energialähteiden osuuden 20 prosenttiin  vuoteen 2020 mennessä, ja on valmis tiukempiinkin tavoitteisiin osana sellaista maailmanlaajuista sopimusta, jossa muutkin sitoutuvat vähennyksiin.
 
Monet ovat valmiita leimaamaan tällaiset tavoitteet liian kunnianhimoisiksi, mutta ilmastomuutoksen pysäyttämisen kannalta ne ovat paremminkin aivan liian vaatimattomia.
  
Monet maailmalla ovat nähneet kriisissä myös mahdollisuuden ekovihreään elvytykseen. Yhdysvalloissa puhutaan ”Green New Dealistä”, YK:n pääsihteeri ja monet muut puhuvat vihreästä elvytyksestä. Sosialidemokraattien vaihtoehtolinjaukset hallituksen budjetti- ja kehyspolitiikalle perustuvat juuri tähän. 

Haluamme ratkaisuja, jossa keskeistä ovat elvyttävät investoinnit energian säästöön ja uusiutuviin energiamuotoihin. Hyvien puheiden realisoituminen oikeiksi toimiksi ei silti ole ihan helppoa, kun ensimmäisiksi elvytysinvestoinneiksi näyttävät päinvastoin nousevan niin Suomessa kuin Eurooppa-tasolla moottoritieinvestointien nopeuttaminen tai vääränlaisia autoja tuottavan teollisuuden pelastaminen. 
 
Hyvien puheiden ja toistaiseksi vaatimattomien toimien ristiriita näkyy myös finanssikriisin käsittelyssä. Kaikki puhuvat finanssimarkkinoiden paremmasta ja tehokkaammasta säätelystä, mutta toimia vielä odotetaan. Niitä odotetaan vielä senkin jälkeen, kun G-20 johtajat päätyivät yksimielisyyteen monista tärkeistä asioista, kuten veroparatiisien sulkemisesta, jotka Lontoon kokouksen loppulausumaan kirjattiin.

Arvoisa puhemies!

  
Suomen rooli globaalikriisissä on ollut toistaiseksi toimia lähinnä varoittavana esimerkkinä edellisestä kalliisti hoidetusta pankkikriisistä. Hallitus ei ole myöskään EU:ssa osoittanut erityistä aktiivisuutta. Suomen paikka EU:ssa on unionin valtavirrassa, mutta se ei saa tarkoittaa vain sellaista myötäilyä jota on korkeintaan säestetty varoituksilla liian pitkälle menevistä elvytys- ja säätelypyrkimyksistä.

  

On hyvä, että hallitus nyt hahmottaa tahtotilaa EU:n kehityksen suhteen. Sen esittämät tahtotila-tavoitteet ovat useimmissa kohdin kannatettavia, mutta jäävät puolitiehen sekä yleisyytensä että sen vuoksi, ettei selonteko lainkaan hahmota tarkemmin mitä se on ja miten siihen päästään osiota.

Mukana on sekä ekologinen Eurooppa että markkinoiden Eurooppa, turvallinen Eurooppa ja maatalouden Eurooppa. Mutta yksi puuttuu, ja se puute kertoo paljon: missä on sosiaalinen Eurooppa, missä on tasa-arvon Eurooppa, missä on työn ja ihmisten Eurooppa?

Vastaus: se on mukana peräti yhdellä (1) kokonaisella kappaleella, mihin ei siihenkään liity mitään tahtotilan muodostusta.

Sosiaalisen Euroopan malli, joka korkeamman verotuksen vastapainoksi tarjoaa kattavamman sosiaaliturvan ja johtaa tasaisempiin tulo- ja varallisuuseroihin, on osoittautunut kriisinkestävämmäksi ja inhimillisen turvallisuuden kannalta paremmaksi kuin amerikkalainen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin. Euroopassa puolestaan pohjoismaat ovat osoittautuneet kaikissa kansainvälisissä kauneusvertailuissa kilpailukykyisimmiksi, tasa-arvoisimmiksi, turvallisimmiksi ja parempaa ympäristöä ylläpitäviksi kuin muut.

Tästä on tehtävä oikeat johtopäätökset. Pohjoismaiden on torjuttava uusliberalismin myötäily ja pysäytettävä hyvinvointivaltion tuhoisa alasajo, ja niiden tulee ottaa tehtäväkseen pohjoismaisen mallin aktiivinen puolesta puhuminen ja hyvinvointivaltiota vahvistavien ”rakenteellisten uudistusten” ajaminen tavalla, joka estää paluun kalliiksi käyneeseen holtittomaan keinottelukapitalismiin.

Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta. EU on tässä meidän tärkein toimintakenttämme, ja sen tulee näkyä myös EU-politiikkamme tahtotilassa.

Konkreettisia tavoitteita tulee asettaa mm. sosiaalisen polkumyynnin estämiseksi ja työn perusoikeuksien turvaamiseksi Eurooppalaisella tasolla.

Hallitus esittää EU:n kehysbudjetin osalta siirtymistä seitsenvuotiskausista komission ja parlamentin viisivuotiskausien kanssa yhteensopivaan rytmiin. Ajatus on kannatettava, kuten muukin mitä hallitus EU-budjetista lausuu, mutta varsinaisia uudistusajatuksia ei hallituksella EU:n rahankäyttöön ole.

Suomella tulisi olla valmius esittää maataloustukien maksatuksen ainakin osittaista jälleenkansallistamista. Se voi tapahtua vain muutoin yhteisen maatalouspolitiikan puitteissa eikä edellytä maataloustukien tasoon puuttumista. Se johtaisi siihen, että budjettivarojen mahdollisimman tarkka ja tarkoituksenmukainen käyttö olisi myös jokaisen jäsenmaan kansallisissa intresseissä ja yhteiseen budjettiin saataisiin enemmän liikkumatilaa muihin todellista eurooppalaista lisäarvoa luoviin tarkoituksiin.

Arvoisa puhemies,


Valmistaudumme vajaan kahden kuukauden päästä pidettäviin europarlamentin vaaleihin. Europarlamentin heikkoutena on pidetty sitä, ettei se olla sellainen parlamentti, josta komissio EU:n hallituksena olisi riippuvainen. Mutta tämä on samalla myös vahvuus.

Parlamentti on avoimesti poliittisin unionin instituutio. Sen merkitys lainsäätäjänä ja päätöksentekijänä on jo nyt suuri ja kasvaa edelleen Lissabonin sopimuksen myötä. Europarlamentissa ei yksikään puolue voi vetäytyä hallitusvastuun taakse vaan esityksiin on otettava selvä oma kanta. Siksi parlamentti onkin kyennyt muita kansainvälisiä elimiä rohkeammin ja johdonmukaisemmin toimimaan myös ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion puolestapuhujana.

On hämmästyttävää, että pääministeri on nähnyt aiheelliseksi ojentaa suomalaisten europarlamentaarikkojen enemmistöä siitä, että he ovat puolustaneet työntekijöiden oikeuksia tärkeässä työaikadirektiivissä.

EU:n demokratiavaje ei ole täytettävissä vain europarlamentin vahvistamiselle, elleivät kansalliset parlamentit kaikissa jäsenmaissa ole vahvasti ja ennakoivasti mukana oman maansa EU-päätöksenteossa. Suomi on tässä hyvä esimerkki muillekin. Kuten selonteossa sanotaan, ”on tärkeää että valtioneuvosto hoitaa asianmukaisesti eduskunnan mahdollisuudet osallistua EU-politiikkaan antamalla eduskunnalle oikea-aikaisesti tiedot käsiteltävistä EU-asioista”. Näin on, mutta ikävä kyllä tässä on viime aikoina ollut luvattoman paljon puutteita.

13.4.2009

Jukka Valtasaari, Myrskyn vuodet. Suomen suunta kylmän sodan jälkeen, Otava, 399 s., Keuruu 2009

 

Myrskyn vuodet

Washingtonin näkökulma
 
Reilu kolme vuotta sitten Suomen Washingtonin suurlähettilään tehtävästä eläkkeelle jääneellä Jukka Valtasaarella on takanaan hieno ja ansiokas karriääri Suomen ulkoasiainhallinnon palveluksessa. Sen päätteeksi hän ei ole nyt kirjoittanut varsinaisia muistelmia, vaan paremminkin muistikuvilla ryyditetyn ulkopoliittisen pamfletin. Se on soljuvaa ja haastavaakin tekstiä, ja vaikka historiallinen tarkkuus ei ihan tutkijatasolle riittäisikään, niin diplomaattisiin salonkeihin hyvinkin.
 
Valtasaari on niitä harvoja lähettiläitä, jotka ovat toimineet kahteen otteeseen samassa asemamaassa ja vielä poikkeuksellisen pitkään, yhteensä yli kaksitoista vuotta. Itse asiassa hän ei lyhyttä nuorena virkamiehenä Genevessä käväisyä lukuunottamatta ole muualla ulkoministeriön palveluksessa toiminutkaan kuin Helsingissä ja USA:ssa. Taitavana yhteyksienpitäjänä Valtasaari oli poikkeuksellisen hyvin verkostoitunut Yhdysvaltain hallinnon, median ja ulkopolitiikan avainhenkilöiden kanssa. Lista tärkeistä henkilöistä, joiden luokse hänellä oli tarvittaessa nopea pääsy oli harvinaisen pitkä ja kattava, kuten hän kirjassaan myös muistaa kertoa.
 
Pitkäaikaisilla posteilla on siis etunsa, mutta myös haittapuolensa ja ulkoministeriössä on koetettu pitää kiinni siitä, että edustuston päälliköt eivät olisi paikassaan pitempään kuin neljä vuotta kerrallaan. Kaikilla pitkään yhdessä asemamaassa toimineilla on olemassa niin sanottu lokalisoitumisen vaara, jolloin lähettiläästä tuleekin niin hyvin asemamaan kanssa verkostoitunut ja sen politiikkaan samastunut, että huomaamattaan muuttuu enemmän sen puhemieheksi kotimaahan päin kuin päinvastoin. Valtasaarelle taisi vähän käydä näin, ainakin tulin kerran kirjoittaneeksi erään hänen raporttinsa marginaaliin muistutuksen siitä, että hän edustaa Suomea Washingtonissa eikä päinvastoin.
 
Niinpä Valtasaari ymmärtää George W. Bushin syyskuun 11. päivän jälkeen omaksumaa politiikkaa suhteessa Afganistaniin, Irakiin ja YK:iin niin pitkälle, että näkee ensisijaisena ongelmana Euroopan johtajien kyvyttömyyden esiintyä yhtenäisesti, kun Schröder vaaliopportunistista ja Chirac muutoin vain opportunistisista syistä eivät asettuneetkaan tukemaan USA:n sotapolitiikkaa. Pitkässä tarinassaan Valtasaari ei edes saa selvästi sanottua sitä, että amerikkalaisten Irakin joukkotuhoaseisiin ja Al Qaida-kytkentöihin liittyneet perustelut sodalle eivät perustuneet mihinkään tosiasioihin. Amerikkalaista unilateralismia ja Bushin hallinnon kansainvälisen oikeuden määräyksistä ja ihmisoikeuksista piittaamatonta toimintaa Valtasaari ei noteeraa eikä arvostele. Transatlanttisten suhteiden ongelma on hänen mielestään selvästikin enemmän siinä, että sellaiset eurooppalaiset kuten Hubert Védrine, Joschka Fischer tai Chris Patten esittivät sopimatonta julkista USA:n arvostelua.
 
Kun siis tällaiset eurooppalaiset johtajat toimivat Valtasaaren mielestä väärin, niin ei ole kummallista jos hän ei tasavallan presidentin ja muun Suomen ulkopolitiikan johdon toiminnassa – pääministeri Paavo Lipposta lukuunottamatta – näe erityistä kiitettävää. Sillä seikalla, että heillä on kansalaisten tuki – myös sotilaallisen liittoutumattomuuden osalta – ei tässä paljoa paina. Suurlähettilään tekstistä saa sen käsityksen, että oli virhe poliittisen johdon tavoin ajatella, että ”maailma paranisi kansainvälistä oikeutta kehittämällä ja ongelmista neuvottelemalla”, ja vielä puhua näin myös YK:ssa.
 
Kysymys ei ole siitä, että Halonen tai Tuomioja ajattelisivat – eikä sitä Valtasaarikaan väitä – että vain oikeusjärjestyksellä ja neuvotteluilla pärjättäisiin. Toisinpäin käännettynä: onko niin, että Suomen ulkoasiainhallinnon monille reaalipoliittisen koulukunnan diplomaateille kansainvälinen oikeus, demokratia ja ihmisoikeudet ovat vain sanoja tai enintään välineitä käytettäväksi silloin, jos ne muutoin sopivat valta- ja voimapolitiikkaan? 
 
Suomea on siunattu monilla kansainvälisesti arvostetuilla huippuluokan diplomaateilla, joilla on tietoja, osaamista, kielitaitoa ja näkemystä, ja siksi heitä on myös käytetty YK:n ja muiden kanssainvälisten järjestöjen korkeissa tehtävissä. Osaamistaan he ovat myös joutuneet käyttämään – kuten he mielellään eläköidyttyään kertovat – selittääkseen Suomen poliittisen johdon tekemisiä ja sanomisia parhain päin. Tämä pätee erityisesti niihin, joille on vastenmielistä kertoa miksi Suomi ei ole pyrkimässä Naton jäseneksi.
 
Useimmiten on kuitenkin selitettävä diplomaattien itsensäkin oikeina pitämiä asioita. Näin Valtasaarikin sai Washingtonissa vastaansa amerikkalaisen sionistilobbyn hyökkäyksen, kun Suomessa evättiin vientilupa Israeliin kahdelle kannettavalle kaasudetektorille, mikä sai lobbyn masinoimaan valtavan parjauskampanjan siitä, että Suomi ei piittaa israelilaisten turvallisuudesta. Valtasaari kiteyttää asian ytimekkäästi. ”Toimenpide oli oikea, sillä tuhat taskukokoista detektoria suojaa ihmisiä mutta kahdella on järkevää käyttöä vain teollisessa kopioinnissa”. Kampanjassa Valtasaarta ja Suomen ulkoministeriä verrattiin Hitleriin ja Staliniin, ja palon sammuttamiseksi Valtasaari sai värvätä myös Max Jakobssonin, jolla vanhastaan oli läheiset suhteet kyseiseen lobbyyn, käymään Wasingtonissa puhumassa. Sitä Valtasaari ei mainitse, eikä ehkä tiedäkään, että yhtä hate-mail kampanjaa pyöritettiin myös Israelin ulkoministeriöstä. Puhuin asiasta kahden kesken silloisen ulkoministeri Livnin kanssa. Mitään anteeksipyyntoä en saanut, mutta kampanja loppui.
 
Huhtikuu 2009

11.4.2009

Lähi-idän rauha vaatii kaikkien osallisuutta

Presidentti Martti Ahtisaari on antanut haastattelun, jossa toteaa Hamasin boikotoinnin vaaralliseksi ja turhaksi. Hyvä että hän sanoo tämän näin selvästi. Itse olen ollut samalla kannalla jo siitä alkaen, kun Hamas voitti palestiinalaisalueiden vapaat ja rehelliset vaalit. En ollut ainoa EU-ulkoministeri, joka näin ajatteli. Valtavirta katsoi kuitenkin, ettei unioni voinut tässä irtaantua amerikkalaisten linjasta, vaikka eivät välttämättä uskoneet että atlantintakaista voimaa olisi aina säestänyt myös viisaus.

Condoleezza Rice opetti silloin kollegoilleen, että palestiinalaisia on rangaistava siitä että äänestivät väärin. Ja niin totisesti on tehtykin, mutta ovatko rauhan mahdollisuudet sen johdosta yhtään parantuneet, onko väkivalta vähentynyt ja – jos edelliset kysymykset eivät kiinnosta –  onko edes Israelin turvallisuus yhtään tämän seurauksena parantunut?

Lähi-idässä ei voi toimijoita arvioida heidän puheittensa eikä aina menneiden tekojensakaan perusteella. Tällä kriteerillä kelvottomiksi rauhankumppaneiksi jouduttaisiin julistamaan niin useimmat palestiinalaiset kuin israelilaisetkin. Myös Hamasin kanssa tulee neuvotella ja sitä pitää mukana niin kauan kun se ei hallitusvastuussa syyllisty väkivaltaan tai terrorismiin.

Tässäkin odotukset kohdistuvat nyt Yhdysvaltain uuteen hallintoon, joka ei enää voi mahdollisuuksiaan menettämättä viivytellä uusia ulostuloja palestiinalaisten ja Israelin konfliktin suhteen.

11.4. 2009

8.4.2009

Yhteinen terveydenhoito kuntoon!

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ansaitsee kiitokset rohkeasta ja oikeaan osuneesta terveydenhoidon rahoitusta koskeneesta puheenvuorostaan, jossa hän esitti kelakorvauksen poistamista yksityislääkäreillä käynneistä, tai tarkkaan ottaen asian selvittämistä. Esitys on oikea siksi, että julkisen terveydenhuollon alasajoa ei pysäytetä, ellei julkisen rahoituksen kanavoitumista yksityisen terveydenhuoltobisneksen tueksi lopeteta ja verorahoja käytetä ensisijassa julkisen terveydenhuollon kohentamiseen niin, että se tuottaa kaikille varallisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan tai asuinpaikkaan katsomatta laadukkaita terveyspalveluja ja hoitoa.

Rohkea esitys on siksi, että julkista terveydenhuoltoa on jo pitkään systemaattisesti heikennetty niin, että moni vähän paremmin ansaitseva demarikannattajakin katsoo pelin jo niin menetetyksi, ettei usko terveyskeskuslääkäräiden enää kykenevän kilpailemaan yksityisten kanssa. Siksi moni kauhistelee ajatusta, ettei hän saisikaan enää verosubventiota yksityispalveluja käyttäessään. Näinhän tämä kierre toimii: kun yksityistä sektoria lihotetaan – uusimpana tarjouksena hallituksen esitys palvelusetelin käyttöönotosta – heikennetään julkisen terveydenhuollon palveluja niin, että sen asiakkaiksi jäävät vain kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Näin teemme paluuta rinnakkaisten ja eriarvoisten järjestelmien luokkayhteiskuntaan, jossa köyhät saavat tyytyä vaivaispalveluihin. Tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja ovat johtaneet jo myös terveyserojen kasvuun. Yksityisenä liiketoimintana toteutettu terveydenhuolto on myös kansantaloudellisesti kallein.

On hyvä että puheenjohtaja on näin avannut keskustelun. Jatkossa sen täytyy tietysti perustua huolelliseen ohjelmalliseen pohdintaan ja valmisteluun. SDP voisikin nyt käynnistää oman kansallisen terveysprojektinsa ja kutsua sen valmisteluun kaikki nykykehityksestä huolestuneet tavoitteenaan uskottava, uskalias ja toteuttamiskelpoinen ohjelma seuraavan hallituksen käyttöön.

8.4. 2009