Olisiko vihdoin aika todeta, että kaikenlaisista optioista ja osakkeisiin liitetyistä bonusjärjestelmistä pitää luopua kokonaan ja siirtyä takaisin normaalijärjestykseen, jossa hyvin tehdystä työstä voidaan maksaa hyvää palkkaa ilman kaikenlaisiin vääristymiin johtavia erityisjärjestelyjä? Näin toimii esimerkiksi menestyksekkäin kaupparyhmä eli S-osuustoiminta, jonka piirissä ei koskaan ole ollut puhettakaan vain pörssiyhtiöihin soveltuvista optioista. Parikymmentä vuotta sitten kapitalismin kultamaasta Yhdysvalloista Eurooppaan ja Suomeen rantautunut optioinnostus perustui väitteeseen, että yritysjohtajia on kannustettava ja sitoutettava hyvästä osakekurssikehityksestä palkitsevin järjestelyin. Kuitenkin sitouttamisen osalta on jo pitkään tiedetty, että optioahneet pikarahastavat johtajat vaihtavat keskimäärin useammin työpaikkaansa. Tuloksellisuudesta voi todeta, että finanssikriisin jälkeisessä maailmassa ökyoptioita jakaneiden yhtiöiden asema ei näytä ainakaan yhtään muita paremmalta. Nyt myös näemme, miten optiot kvartaalitalousjärjestelmän yhtenä osana ovat olleet kriisiin johtanutta kehitystä vauhdittamassa. Optioita ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä sellaisiin yhtiöihin, joissa valtiolla on määräysvaltaa, mutta ajan tutkainta vastaan ei vielä kymmenen vuotta sitten voinut harjoittaa kuin passiivista vastarintaa. Lyhyellä vajaan vuoden kauppa- ja teollisuusministerikaudellani ei jo aiemmin tehtyihin ja voimassa olleisiin Fortumin optioihin voinut puuttua, ja kun niitä sitten myöhemmin muutettiin pääsivät sitä koskevaan päätöksentekoon osallistumaan vain talouspoliittiseen ministerivaliokuntaan kuuluneet hallituksen jäsenet. Yli kaksikymmentä vuotta vanhan raadenaikaisen Nesteen hallintoneuvostossa istuneena tiedän, ettei valtionyhtiöiden hallintoneuvostoilla kovin suurta valtaa ollut, mutta oli kuitenkin enemmän kuin mitä silloisen muodin mukaan jätettiin uuden Fortumin kuohitulle hallintoneuvostolle. Monet tämän elimen jäsenistä pitävät sitä itsekin turhana. Puhtaista kahvikerhohallintoneuvostoista onkin syytä luopua, mutta ehkä paremminkin siihen suuntaan, että ne voisivat uudelleen saada todellisia tehtäviä ja sen mukaista vastuuta. 5.4. 2009
Markku Kuisma, Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000, 240 s. Keuruu 2009
Tuhat vuotta taloushistoriaa parilla sadalla sivulla
Helsingin Yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on aikaisemmin kunnostautunut laajojen yrityshistorioiden kirjoittajana. Niissä hän on osoittanut taitonsa käsitellä alkuperäislähteiden etsintää ja käyttöä edellyttäviä aiheita hyvinkin yksityiskohtaisesti. Samalla hän käsittelee aiheitaan kuitenkin tavalla, joka asettaa kyseisten yritysten synnyn ja kehityksen kiinteästi politiikan ja talouden yleisen kehityksen raameihin. Se että Suomessa julkaistaan nykyisin paljon korkeatasoisia ja yleisen historiantutkimuksen kannalta arvokkaita yrityshistorioita, joilla ei ole mitään tekemistä varhemmin harrastettujen historiikkien tai kiiltokuvateosten kanssa on paljolti Kuisman ansiota, joka on omilla teoksillaan nostanut riman varsin korkealle. Politiikan ja talouden yhteyden analyysi ja ymmärrys onkin erityisen välttämätöntä käsiteltäessä kolmen niinkin poliittisen yrityksen historiaa kuin mitä Kuisman kirjojen kohteet Outokumpu, Neste ja Kansallis-Osake-Pankki ovat olleet.
Uudessa teoksessaan Kuisma on ollut päinvastaisen haasteen edessä, kun tehtävänä on, kokonaisuuden hahmottamista joskus vaikeuttavat yksityiskohdat häivyttäen, tiivistää tuhannen vuoden talouden kehitys Suomessa 240 sivuun. Loistavasti on Kuisma tästäkin haasteestaan selvinnyt. Myös Suomen metsäteollisuuden historian kirjoittaneen tekijän voikin sanoa näkevän hyvin metsän puilta. Politiikka tässä hänen uudessa Suomen taloushistorian kirjassaan painottuu jopa siinä määrin, että pelkistäminen tuntuu paikoin melkein häivyttäneen koko talouden kuvasta politiikan viedessä kaiken huomion. Ja kun taloushistoria aiemmin oli nimenomaisesti talous- ja sosiaalihistoria -nimisen oppiaineen osa, niin nyt Kuisman tiivistelmässä sosiaalinen kehitys on jätetty niin ohueksi, että sen suhde poliittisiin tapahtumiin jää suorastaan hämäräksi.
En siis suosittelisi Kuisman kirjaa Suomen historian ensimmäiseksi saatikka ainoaksi perusoppikirjaksi, vaan paremminkin jo jonkin verran historiaa tuntevien käyttöön erinomaiseksi kertaukseksi ja kokoavaksi yhteenvedoksi. Silloin tulevat helpommin ymmärrettäviksi myös Kuisman oivaltavat vertaukset katolisesta kirkosta uskonpuhdistusta edeltänyttä Eurooppaa direktiiveillään hallinneena konsernina, tai Suomen paluusta EU:n jäsenenä samankaltaiseen asemaan monikansallisen imperiumin kosmopoliittisesta ilmapiiristä ja mahdollisuuksista nauttivana osana kuin sillä oli Venäjän keisarikunnan viimeisinä aikoina.
Kuisman teos on todennäköisesti ensimmäinen talous- ja poliittisen historian tiivistelmä, jossa ei ole ainuttakaan taulukkoa tai kuviota. Se ei tämänkaltaisessa teoksessa ole kuitenkaan puute, vaan pikemminkin ansio. Kuisma esittelee laajat kaarensa sujuvasti ja pelkistävästi. Joistain valinnoista sen suhteen, mitä pelkistyksiin on otettu ja mitä jätetty pois, voi olla toistakin mieltä, mutta se ei teoksen ansioita mitätöi.
Miten Suomen poliittinen taloushistoria tästä ajasta eteenpäin on kirjoitettavissa on sitten eri asia. Ei ole enää näköpiirissä yhtä kattavaa, 1800-luvun lopulle pätenyttä kiteytystä kuvaamaan Suomen suhdetta ulkomaailmaan kuin ”suolaa sisään, puuta ja tervaa ulos”, millä Kuisma kuvaa Suomen kaupan rakennetta. Vai joko olemme sivuuttaneet sen ajan, jolloin erillisestä Suomen taloudesta voitiin mielekkäällä tavalla puhua?
Huhtikuu 2009
Stoltenbergin esitykset
Norjan entinen ulkoministeri Thorvald Stoltenberg luovutti helmikuussa pohjoismaiden ulkoministereille heiltä saatuun toimeksiantoon perustuneet esityksensä pohjoismaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämiseksi. Tämä on luontevaa jatkoa sille turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevan pohjoismaisen yhteistyön tiivistämiselle, jota olen itsekin edellisessä hallituksessa ollut käynnistämässä. Näin myös enin osa Stoltenbergin esityksistä käy hyvin yhteen jo aloitetun työn kanssa. Esimerkiksi ehdotukset Pohjoismaisista siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan välineitä käyttävistä vakausjoukoista, arktisten alueiden yhteistyön tiivistämisestä, yhteisestä pelastuspalveluyksiköstä katastrofitilanteita varten, yhteistyöstä nettihyökkäysten torjumisessa jne. ovat hyviä ja sellaisenaan nopeastikin toteuttamisvalmiita.
Kaikki ehdotukset eivät sitä välttämättä ole. Yksi ongelma on se, että Stoltenberg on tarkoituksella tai tiedostamattaan katsellut asioita perin norjalaisesta näkökulmasta ja Norjan intresseistä lähtien, mikä on johtanut vähän erilaisiin painotuksiin kuin jos mietinnön olisi laatinut ruotsalainen tai suomalainen taho. Tämä ei tarkoita että kyse olisi syvistä vastakkaisuuksista – ovathan Suomi ja Ruotsi Arktisen neuvoston aktiivisia jäseniä ja Islanti ja Norja vastaavasti Itämeren maiden neuvostossa – vaan paremminkin vielä tarkistusta vaativista painotuseroista.
Kaksi ehdotusta on kuitenkin sellaisia, joita voi jo nyt pitää epärealistisina ja tarpeettomina. Yksi koskee ehdotusta pohjoismaiden osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan, sillä se on ja pysyy sotilasliitto Naton tehtävänä, toinen pohjoismaista sotilaallisen avunannon kattavaa solidaarisuusjulistusta. Se on kaiku jo 40-luvulla haudatusta pohjoismaisesta puolustusliittoajattelusta, joka ei ole henkiin herätettävissä. Voi kysyä tuottaisiko tällainen mitään todellista lisäarvoa vai paremminkin lisähämmennystä tilanteessa, jossa pohjoismaista kaksi on Naton jäseniä ja kolme Euroopan unionissa, joka on Lissabonin sopimuksessa virallistamassa vastaavankaltaista solidaarisuusartiklaa.
Ylipäätään Stoltenbergin raportin puutteisiin kuuluu kahden tärkeän asian melkein totaalinen sivuuttaminen. Yksi koskee rahaa ja kustannuksia, toinen Euroopan unionia. Näistä kävin keskiviikkona Tukholmassa Ruotsin riksdagenissa järjestetyssä tilaisuudessa keskustelua Stoltenbergin kanssa ja sitä jatkamme Ulkopoliittisen instituutin Helsingissä kolmen viikon päästä järjestämässä vastaavassa tilaisuudessa.
2.4. 2009
