Free Press, 305 s., New York 2004

Kun Irakista tuli pakkomielle

Samanaikaisesti kun George W. Bushin Irakin politiikka on yhä enemmän ajautumassa vaikeuksiin on myös kritiikki presidentin politiikkaa kohtaan Yhdysvalloissa kasvanut. Demokraattien opposition puolelta. jossa pääkriteeriksi presidenttiehdokkaan esivaaleissa nousi se, kenen arvioitiin omaavan parhaat mahdollisuudet Bushin lyömiseen marraskuussa, arvostelu on ollut odotettua ja ennakoitua. Paljon hankalampaa Bushin hallinnolle onkin ollut se, että myös omista joukoista on livennyt keskeisiä henkilöitä arvostelijoiden riveihin.

Ensin erosi Bushin finanssiministeri Paul O’Neill ja julkaisi hyvin kriittisen kirjan kokemuksistaan. Siinä hän arvosteli presidenttiä ja hänen neuvonantajiaan paitsi vastuuttomista veroalennuksista myös pakkomielteenomaisesta fiksoitumisesta tavoitteeseensa aikaansaada Saddam Husseinin syrjäyttävä hallituksenvaihdos Irakissa. O’Neillinkin kirjaa kovemmaksi palaksi Bushille on osoittautunut Richard A. Clarken uusi teos. Se ei ole ainoastaan horjuttanut presidentin ja hänen lähipiirinsä mielenrauhaa ja uskottavuutta, vaan mahdollisesti myös vallassapysymismahdollisuuksia.

Richard Clarke ei ole kuka tahansa kriitikko. Hän on pitkän uran Pentagonissa, ulkoministeriössä ja valkoisessa talossa tehnyt mm apulaisulkoministerinä ja viimeksi valkoisen talon terrorisminvastaisen toiminnan koordinaattorina sekä Clintonin että häntä seuranneen Bushin aikana. Kirjassaan Clarke käy yksityiskohtaisesti lävitse terrorismin uhkaa ja miten sitä vastaan pyrittiin toimimaan.

Yhdysvalloissa oli ja on edelleen kymmeniä ja paikallishallinto mukaan lukien satoja viranomaisia, joilla on jotain terrorismin torjuntaan liittyvää vastuuta. Tiedon kulku näiden viranomaisten välillä ja joskus niiden sisälläkin oli puutteellista. Clarken johtopäätös onkin, että jos kaikki eri viranomaisille ennen syyskuun 11. päivää kertynyt tieto olisi koottu ja sitä osattu lukea oikein, olisi isku ollut ennakoitavissa ja ehkä estettävissäkin. Valkoisen talon päässä ongelmana Clarken mukaan oli, ettei terrorismia yleensä ja aivan erityisesti Al Qaidaa edes World Trade Centerin ensimmäisen epäonnistuneen tuhoamisyrityksen jälkeen v. 1993 pidetty erityisenä uhkana Yhdysvaltojen sisällä. Muutoinkaan Bushin avustajat eivät olleet läheskään niin kiinnostuneita Al Qaidasta ja Osama Bin Ladenista, kuin siitä hallituksesta eli Saddamin Irakista, jonka he uskoivat olevan Al Qaidaa ohjaava sponsori.

Sama jatkui syyskuun 11. päivän jälkeen, kun valkoinen talo otti Irakin maalitaulukseen ja yritti väkisin löytää jonkun yhteyden Al Qaidan ja Irakin välillä. Sitä ei löytynyt, mutta niin tehokkaasti väitettä propagoitiin että amerikkalaisten enemmistö tänä päivänäkin vielä uskoo että Saddamilla oli jotain tekemistä kaksoistornien tuhoamisen kanssa. Tämä tietenkin palveli sodan aloittamista Irakia vastaan. Tätä sotaa Clarke piti juuri terrorismin vastaisen taistelun kannalta täydellisenä virheenä, joka ratkaisevasti yhtäältä on heikentänyt tehokkaan kansainvälisen yhteistyön aikaansaamista Al Qaidaa vastaan ja toisaalta ruokkinut amerikka-vastaisuutta ja ymmärrystä sitä vastaan kohdistetulle terrorismille.

Clarken kirjassa on tämän pääasian ohella muitakin mielenkiintoisia tietoa ja kuvauksia Yhdysvaltain ulkopolitiikan muotoutumisesta. Clarke ei ollut poliittinen virkamies. Hän ei kylläkään peitä sympatioitaan Clintonia kohtaan, mutta oli myös lojaalisti palvellut Clintonia edeltäneitä republikaanipresidenttejä. Miksikään vasemmistolaiseksi ja yksipuoliseksi multilateralistiksi USA:n jättäytymistä niin Kioton ilmastosopimuksen kuin kansainväliseen rikostuomioistuimen ulkopuolelle puolustavaa Clarkea ei ainakaan voi leimata.

huhtikuu 2004

Kustannusosakeyhtiö Teos, 256 s., Jyväskylä 2004

Julkaistu Helsingin Sanomissa 18.4.2004

Lajien kamppailua Ankkalinnassa

Jukka Relander havainnoi maailmaa terävästi ja hauskasti, mutta ei anna tiekarttaa parempaan 

Historiaton ja tulevaisuudeton Ankkalinna nyky-yhteiskunnan vertauskuvana on antanut nimensä Jukka Relanderin kirjoituskokoelmalle. Ankkalinna-viittaukset ja kuvaus Aku Ankasta nyky-yhteiskunnan pätkätyöeetoksen ilmentäjänä ovatkin ihan hauskoja ja ehkä myös ymmärrystämme lisääviä. Niistä ei kuitenkaan vielä ole sellaisen uuden mullistavan tai edes kattavan yhteiskunta-analyysin aineksiksi, että ne puoltaisivat koko kirjalle annettua nimeä ja sen hypehtävää markkinointia. OK, yhteiskuntamme on kuin Ankkalinna, mutta entä sitten? Sitä ei Relander kerro. Sen sijaan hän kertoo kehittyneestä kyvystään muuttaa mielipiteitään sen mukaan missä seurassa kulloinkin on. Ei ollakseen samaa mieltä koollaolijoiden kanssa, vaan päinvastoin ollakseen eri mieltä enemmistön kanssa. Tämä ei tule uskoa kirjaimellisesti, mutta se kannattaa pitää mielessä Relanderia lukiessa.

Historioitsijana, esseistinä, kolumnistina ja keskustelijana monipuolisesti tunnettu Relander on koonnut yhdeksässä eri lehdessä ilmestyneitä kolumnejaan yhteen ja muokannut niitä vähän yhtenäisemmän ilmeen antamiseksi näin syntyneelle kokoelmalle.

Relander on hyvä havainnoitsija ja kirjoittaja ja monet hänen huomioistaan ovat paitsi hauskoja ja oivaltavia, myös tärkeitä ja ajatuksia herättäviä. Kirjo on laaja: Oswald Spengleristä Britney Spearsiin, kommunismista islamilaiseen fundamentalismiin ja Aku Ankka-sarjakuvista television luontodokumentteihin.

Pidin erityisesti Relanderin siitä analyysistä, miten myös luontodokumenttien sanoma myötäilee ideologista valtavirtaa. Oli aika, jolloin dokumentit korostivat luonnon harmoniaa ja yhteistyötä; nyt ne kertovat darwinistisesta olemassaolon taistelusta ja heikompien vääjäämättömästä sortumisesta. Eli, kuten Relander sen sanoo, dokumenttiohjelmien ”luonto on oikeistolaistunut”. Lähempänä ihmisten arkea ovat kuitenkin havainnot työelämän muutoksista ja niiden synnyttämistä paineista.

Vakavampaa antia on kirjan ensimmäinen ja laajin essee Oswald Spengleristä ja tämän sivilisaatio-käsityksestä. Relanderin ekleettisestä otteesta kertoo se, että mukana on myös essee Kai Murroksesta ja hänen kommunistisesta vallankumousoppaastaan. Murros ei ole historiallinen henkilö vaan yksi siitä kourallisesta ihmisiä jotka Suomessa vakavasti pohtivat siirtymistä kommunistiseen yhteiskuntaan.

Kirjan julkistamistilaisuudeksi oli järjestetty paneelikeskustelu otsikolla Ideologia NYT. Kun sen enempää kirjassa kun tilaisuuden otsikossakaan ei ollut kysymystä eikä oikein sellaista väittämää, joka pakottaisi ottamaan kantaa, jäi keskustelu samanlaiseksi kuin kirjakin: ajoittain korkeatasoiseksi, muutamia briljeeraavia yksilösuorituksia esiintuovaksi, mutta cocktail-paloista koostuvaksi ateriaksi, joka ei niiden nälkää poista jotka haluaisivat myös vihjeitä siitä, miten epätyydyttäväksi koettua maailmantilaa voisi edes yrittää muuttaa.

huhtikuu 2004

SKS, 310 s., Hämeenlinna 2004

SKS suomalaisuusliikkeen politiikassa

Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli 1800-luvulla yksi keskeisimmistä Suomen kansallisen heräämisen ja suomen kielen kehittämisen toimijoita. Kuten koko 1800-lukua koskevaa historiankirjoitusta Suomessa ensimmäisine kansallisine suurmiehineen – ennen muuta kolmikko Elias Lönnrot, J.L. Runeberg ja J.V. Snellman – on myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista ja toimintaa koskeva kirjoittelu ollut myyttien luomisen ja pönkittämisen leimaamaa. Sekä Lönnrot että Snellman liittyvät keskeisesti Seuran historiaan, sen sijaan Runebergiä – joka koskaan ei ollut Seuran jäsenkään – ei sen omien suurmiesten joukkoon nostettu.

Irma Sulkusen teos ei jää entisten tulkintojen vangiksi vaan se palauttaa, kuten kirjan takakansi oikeaanosuvasti lupaa, ”Seuran johtomiehet ihmisen kokoisiksi toimijoiksi”. Miehistä tietenkin oli kysymys, sillä Seuraan ei naisjäseniä ennen vuotta 1846 edes hakeutunut, eikä heitä vuoteen 1892 mennessä ollut jäsenistössä viittä prosenttia enempää. Irma Sulkunen kuitenkin osoittaa, että heidän panoksensa on ollut mm kansanrunouden keräämisessä merkittävämpi kuin miesvaltaisessa tutkimusperinteessä on noteerattu. Toisaalta Minna Canth sentään ylsi toiseksi palkituksi Seuran Kalevalan 50-vuotisjuhlavuonna julistamassa kirjallisuuskilpailussa, niin vieroksuen kun SKS:n silloinen esimies Yrjö Koskinen Canthin edustamaan realismiin suhtautuikin.

Sulkusen teos on kattava ja perusteellinen eikä se kaihda debattia aiemman tutkimuksen kanssa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli leimallisesti foorumi, jonne eivät ainoastaan heijastuneet suomalaisuuden politiikan kiistat, vaan jossa ne jo Seuran perustamisesta alkaen myös usein saivat selvän muotonsa. En ole aikakautta käsittelevään historiantutkimukseen riittävästi perehtynyt voidakseni arvioida, miten uusia ja merkittäviä tulkintoja Sulkunen on tuottanut, mutta joka tapauksessa hän ainakin minulle onnistuu avaamaan hyvin uudella ja ymmärrystäni kasvattavalla tavalla sitä, minkälaisten virtausten ja niiden yhteenottojen perusteella 1800-luvun suomalaisuusliike kehittyi ennen vuosisadan lopulla tapahtunutta kiinteän puoluemuodostuksen aikaa.

Tietysti SKS oli myös kirjallisuuden seura. Sen tunnetuin julkaisu on edelleen Kalevala, joka jo sitä julkaistaessa tarkoitettiin kansalliseepokseksi ja joka tavoite jo varhain merkitsi Lönnrotin työhön kohdistuvan tieteellisen kritiikin vaientamista. SKS oli myös Aleksis Kiven ja Seitsemän Veljeksen julkaisija, johon liittyvän kirjallisuussodan henkilökohtaisia ja poliittisia tarkoitusperiä Sulkunen mielenkiintoisesti valaisee.

Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja informatiivisia kuvatekstejä, samoin kuin erillisiä kysymyksiä käsitteleviä laatikoita sekä kirjassa keskeisten henkilöiden pienoiselämäkertoja. Viimeksimainitut ovat Ilona Pikkasen kirjoittamia. Näiden lisäksi kirjan yli kahdeksansataa alaviitettä sisältävät paljon sellaista täydentävää tietoa, joka olisi hyvin perustein voitu sijoittaa myös varsinaiseen tekstiin. Nyt viitteiden monet mielenkiintoiset huomiot, kommentit ja tiedot jäävät todennäköisesti useimmilta lukijoilta huomioimatta.

huhtikuu 2004

Free Press, 876 s., Bath 2003

Hrutsev – klovni ja valtiomies

On olemassa vähintään neljä Hrutshevia. Ensimmäinen on nuori eteenpäinpyrkivä, idealistinen ja yhteiskunnallisesti aktiivinen kaivostyöläinen, toinen Stalinin politbyroon jäsen jonka allekirjoitus löytyy kymmenistä kuolemantuomioista ja joka ei puolella sanallakaan asettanut Stalinin hirmuhallintoa kyseenalaiseksi diktaattorin eläessä, kolmas on destalinisaation alullepanija, joka tyhjensi Gulagin ja palautti miljoonien Stalinin uhrien kunnian ja neljäs NKP:n yliaktiivinen pääsihteeri, jonka karkea tyyli ja asiantuntematon tapa sekaantua kaikkiin asioihin saivat hänen politbyroo-kolleegansa syrjäyttämään hänet lokakuussa 1964.

Hrutshev oli siis monessa suhteessa ristiriitainen henkilö, jota kohtaan monet saattoivat samanaikaisesti tuntea sekä kiintymystä, kiitollisuutta että halveksuntaa. William Taubman tunnustaa tämän luonnehtivan myös hänen omaa suhtautumistaan kirjansa päähenkilöön. Huomattakoon, että luettelosta puuttuu pelko, jota hänen uusstalinistiset seuraajansa jälleen herättivät.

Taubmanin Hrutshev-elämäkerta nojaa sekä laajoihin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen avautuneisiin arkistolähteisiin että entisten neuvostojohtajien (ja heidän avustajiensa) avomielisiin muistelmiin. Siihen on koottu runsaasti uutta dokumentoitua tietoa neuvostojohdon sisäisistä vastakkaisuuksista ja välienselvittelyistä.

Stalinin kuoleman jälkeen alkoi heti valtataistelu, jossa sisäministeriötä ja salaista poliisia johtanut Lavrenti Beria oli aluksi vahvoilla. Sarjaraiskaaja ja uhriensa kiduttamiseen henkilökohtaisesti osallistunut Beria yllätti aloittamalla sellaisen uudistus- ja liberalisointiprosessin, ettei vastaavaa nähty uudelleen ennen Mihail Gorbatshovin valtaannousua. Beria kumosi vääriä tuomioita, vapautti suuren määrän vankeja, desentralisoi hallintoa ja oli ulkopolitiikassa valmis hylkäämään DDR:n ja suostumaan Saksan jälleenyhdistämiseen demilitarisoinnin pohjalta. Tätä kesti kuitenkin vain muutama kuukausi ennen kuin muu johto syrjäytti Berian ja teloitutti hänet pikaisen oikeudenkäynnin jälkeen.

Beria olikin viimeinen neuvostojohtaja, joka koki tämän kohtalon. Muut Hrutshevin myöhemmin syrjäyttämät kilpailijat samoin kuin Hrutshev itse säilyttivät henkensä ja ainakin muodollisen vapautensa vaiennettuina eläkeläisinä. Vain harva olisi Stalinin kuoltua uskonut että monien ylenkatsoma ja aliarvioima Hrutshev mmutamassa vuodessa syrjäyttäisi Berian jälkeen niin Malenkovin, Molotovin kuin Zhukovin. Vaikka Hrutshev ei ollut Stalinin kaltainen despootti osasi hänkin keskittää kaiken vallan käsiinsä.

Myös Hrutshevin osaksi tuli syrjäyttäminen. Siihen ei ollut syynä vain kollegoitten tympääntyminen pääsihteerin karkeaan ja itsevaltaiseen johtamistyyliin, vaan myös monet epäonnistumiset. Hrutshevin suurisuuntaisen ajatukset maatalouden uusimiseksi johtivat vain umpikujiin, ulkopolitiikassa Kuuban ohjusseikkailusta tuli nöyryyttävä tappio eikä Hrutshevin usein harjoittama verbaalisen ohjustenkalistelun säestämä uhkailu – jota hän ei onneksi koskaan ajatellut panna täytäntöön – tuonut sen enempää konkreettisia tuloksia kuin lisännyt Neuvostoliiton arvostusta.

Uudistajana ja destalinisoijana Hrutshev teki muutamia rohkeita liikkeitä. Kommunistinen liike ei koskaan toipunut hänen Stalinin hirmuteot paljastaneen ja tuominneen vuoden 1956 puoluekokouksessa pidetyn puheen seurauksista. Nämäkin uudistukset jäivät puolitiehen ja liberaali älymystö oli jo täysin tympääntynyt kulttuurikysymyksissä äärivanhoilliseen Hrutsheviin ennen hänen syrjäyttämistään. Hrutshevin syrjäyttämisen jälkeen Brezhnevillä ja kumppaneilla oli helppo pidättäytyä pysähtyneisyyden kautta romahdukseen johtaneisiin asenteisiinsa ja asemiinsa.

Amerikkalaisen Taubmanin kirja keskittyy Kremlin valtapolitiikan ja kansainvälisen politiikan suuriin linjoihin, mutta kertoo myös poikkeuksellisen paljon Hrutshevin yksityiselämästä ja perheestä. Näihin kuvioihin ei Neuvostoliiton pieni naapurimaa ole mahtunut. Koko kirjassa yksi (nimetön) viittaus Suomen presidenttiin, jonka kanssa saunominen laskettiin politbyroossa Hrutshevin synteihin. En ole mistään havainnut, että tässä kohdin olisi turvauduttu O.W. Kuusisen asiantuntemukseen suomalaisesta saunakulttuurista, vaikka hän tuolloin politbyroossa istuikin. Kuusinen mainitaan vain kerran koko kirjassa Hrutshevin vuoden 1961 puoluekokouspuheen valmistelun yhteydessä. Kuusisen tekstiluonnoksen kerrotaan menneen stalinismin kritiikissä pidemmälle kuin mitä Hrutshev lopulta kelpuutti puheeseensa.

toukokuu 2004

Verso, 150 s., New York 2000

Kuka kaipaa Clintoneita?

Christopher Hitchens on alunperin englantilainen, nykyisin USA:ssa asuva journalisti, jonka on kirjoittanut ensiluokkaisia kirjoja mm Henry Kissingeristä ja George Orwellista. Tämä Hitchensin Bill ja Hillary Clintonista kirjoittama kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten Clintonin presidenttikauden vielä jatkuessa. Se on kuitenkin edelleen lukemisen arvoisen tiivis muistutus siitä, miksi George W. Bushin presidenttiyteen tuskaantuneiden ei kannata haikailla takaisin juuri Clintonin aikoihin, ei myöskään naispuolisen version muodossa.

On hyvä palauttaa mieliin, että jos George W. Bush on tänään polarisoinut amerikkalaiset kahteen leiriin, Bushin puolesta tai häntä vastaan, niin samankaltainen asetelma syntyi jo Clintonin kaudella. Molemmat jakolinjat kulkevat pitkälti kahden puolueen, republikaanien ja demokraattien kannattajien kesken. Sekin on uutta amerikkalaisessa politiikassa, jossa aiemmin liittoutumat helposti ylittivät puoluerajat milloin liberaalinen demokraattien ja milloin vanhoillisten demokraattien toimesta. Nyt ainakin edelliset ovat kutakuinkin kadonneet.

Puoluepolitiikka pelasti Bill Clintonin viraltapanolta kongressissa nostettujen virkasyytteiden perusteella. Demokraatit onnistuivat kokoamaan rivinsä republikaanien puoluepoliittiseksi miellettyä moralisoivaa hyökkäystä vastaan. Kuitenkaan kysymys ei ollut Bill Clintonin holtittomasta seksuaalikäyttäytymisestä, vaan totuuden peittelemisestä ja suoranaisesta valehtelusta, samoin kuin vaalirahoitusta säätelevien lakien rikkomisesta. Tosin Clintonin seksuaalikäyttäytymisenkin puiminen olisi Hitchensin mukaan voinut olla perusteltua, jos hänen todennäköisesti tosina pitämät raiskaustapauksia koskevat syytökset Clintonin aiemmilta vuosilta olisi nostettu tutkintaan.

Hitchens arvioi murskaavasti niin Clintonien persoonaa ja moraalia kuin heidän politiikkaansakin. Koko Clintonin presidentinvaalikampanja perustui siihen, ettei häntä olisi voitu leimata vasemmistolaiseksi ja tai muuten liian hentomieliseksi. Sen vuoksi hän Arkansansin kuvernöörinä salli syvästi kehitysvammaisen mustan murhaajan teloituksen juuri vaalien alla. Kun Clinton allekirjoitti Yhdysvaltain historian rajuimman sosiaaliturvaleikkauslain ei se tapahtunut suinkaan vastentahtoisesti vaan tietoisesti ”uusien demokraattien” ohjelmaa toteuttaen. Ulkopolitiikassa Clintonin hallinto Hitchensin mukaan harjoitti unilateralistista voimapolitiikkaa, jonka ajoitus ja muodot usein perustuivat presidentin oikeudellisten ja sisäpoliittisten vaikeuksien helpottamiseen, kuten kemiallisten aseiden valmistamisesta syytetyn, mutta viattomaksi lääketehtaaksi osoittautuneen laitoksen täsmätuhoamiseen Sudanissa.

Hitchens käsittelee Clintonin pariskuntaa tasaveroisesti. Monin esimerkein hän haluaa osoittaa, että (myös) Hillary Clinton on lähes patologinen valehtelija. Lievin Hitchensin esittämä esimerkki on se, miten Hillary vieraillessaan Uudessa Seelannissa kertoi, että hän on saanut nimensä uusseelantilaisen Mount Everestille ensimmäisenä nousseen Edmund Hillaryn kunniaksi. Kaunis tarina, paitsi että Hillary Rodham on syntynyt monta vuotta ennen Sir Edmundin urotekoa, jolloin kukaan Yhdysvalloissa ei ollut hänestä kuullutkaan.

Hitchens on sen verran tasapuolisuudestaan tunnettu ja tunnollinen journalisti, ettei häntä voi leimata republikaanien asiamieheksi, vaan paremminkin vasemmistosta tulevaksi arvostelijaksi. Kirja olisi vielä mielenkiintoisempi, jos Hitchens olisi myös etsinyt selitystä Clintonien ainutlaatuiselle hurmausvoimalle, joka kaikista Hitchensin esittämistä faktoista ja väitteistä huolimatta saa entisen presidenttiparin kannattajat täydellisesti torjumaan kaikenlaisen Clintoneihin kohdistuvan arvostelun.

toukokuu 2004