Opening Address

Contemporary Challenges and Finnish Membership of the UN Commission on Human Rights

Madam High Commissioner, Your Excellencies, Ladies and Gentlemen,

It is a pleasure for me to welcome you, Ms Louise Arbour, the UN High Commissioner for Human Rights, to Finland, and address all of you attending this seminar, which is organised by the Ministry for Foreign Affairs.

The High Commissioner plays a key role in the protection and promotion of human rights globally. I am therefore delighted that it was possible for the new High Commissioner to include Finland in her tour of the Northern part of Europe. At the same time I would like to take this opportunity to warmly congratulate you, Ms Arbour, on your recent nomination.

Finnish foreign policy is premised on respect for human rights, and the Government programme has set human rights as one of its policy priorities. The principal concerns and main objectives of the Finnish human rights policy are defined in a Government Report on our policies in this area, which was recently submitted to Parliament.

Now that Finland has been elected to the UN Commission on Human Rights, for the first time since 1993-95, it is clear that the priorities set in the Government Report will provide the general framework for the Finnish CHR membership as well. However, these general priorities have to be specified and spelt out more clearly with a view to meeting the challenges of the Human Rights Commission.

In order to make our objectives more concrete, the Foreign Ministry has launched consultations with key partners, such as the Advisory Board for International Human Rights Affairs gathering representation from human rights NGOs, political parties and academic institutions focusing on human rights. This seminar can also be seen to constitute an element of these consultations.

Ladies and Gentlemen,

When the results of the vote at ECOSOC last May were made public and Finland was elected to the CHR – with a very satisfactory number of votes – we also had to answer questions on why Finland should be interested in membership of a body where countries with quite a bleak human rights record were elected alongside us.

So does the CHR continue to provide a meaningful and credible platform for the promotion and protection of human rights? The question is legitimate. It is well known that, because of strong internal controversies, the Commission is often in real trouble when it tries to take the cause of human rights forward. Countries are seen to seek membership of the CHR not in order to promote human rights but to defend themselves against criticism. Instead of moving forward, there is at times a real risk of sliding backwards in terms of human rights protection.

Because of these limitations, the Commission’s capacity to perform the task it has been entrusted with has been increasingly questioned. Some of the main human rights NGOs have voiced such concerns.

The Finnish view is, however, that the Commission on Human Rights is as important as before. This opinion is based, first of all, on our strong commitment to the universality of human rights and the multilateral framework. As the UN Secretary General Kofi Annan put it in his address to the CHR last spring, no country, not even the big and powerful, are able to solve global problems on their own. We need to work together.

The Commission on Human Rights does not work in isolation. Its weaknesses – as well as its potential strengths – reflect existing political realities in today’s world. The CHR is accused of being ”politicised”, but then we should realize that human rights are indeed in many ways political, and political will is needed to promote them.

The CHR has an impressive range of human rights mechanisms – the special rapporteurs, working groups etc. – to monitor the implementation of human rights norms in different countries. These mechanisms occasionally come under criticism from Member States – but then this is hardly surprising in a world where the implementation of existing human rights standards leaves so much to be desired.

The fact that Finland highly values the role of the Human Rights Commission does not mean that we should not be prepared to consider, with an open mind, suggestions for its reform, including also far-reaching proposals. Rather the opposite: the main global human rights forum is so important that safeguarding its effective functioning should be of primary importance.

Later today the UN High Level Panel on UN Reform will publish its findings in New York. The Report includes also suggestions for reforming the Commission on Human Rights. Let me therefore share with you some of the fundamental notions on which we base our views.

The promotion and protection of human rights are among the main objectives of the United Nations. Its main bodies in this area – the Commission and the Office of the High Commissioner for Human Rights – should thus be developed so as to be able to take their due place in the UN system. Because of problems related to membership of the CHR, for instance, universal membership could well be considered. In the long run, the upgrading of the status of the CHR may be an option, but in the meantime, CHR Member States should continue to contribute by means of small but uninterrupted measures to the rationalization of the agenda and the working methods of the Commission. The EU should also be prepared to look at its own role with a critical eye.

However, the improving efficiency should not come at the cost of the participation of the civil society. Without openness and the presence of NGOs, the CHR would just not be the same.

Adequate funding must be ensured: the Office of the High Commissioner for Human Rights continues to receive quite modest and, I would say, inadequate funding from the UN general budget. This cannot be without implications on the functioning of the UN human rights organs. Member States, including Finland of course, should be prepared for their part to consider possibilities of increasing the voluntary funding of the Office of the High Commissioner, including its special mechanisms and the treaty bodies.

Ladies and Gentlemen,

As stated before, Finland is still in the process of consultations with regard to formulating more detailed goals for its CHR membership. Some themes of concern are based on Finland’s long-standing and active interest in human rights issues and, I believe, Finland has a credible record of achievements. Finland holds a comprehensive and broad view of human rights. Civil and political rights, on the one hand, and economic, social and cultural rights on the other, are in many ways interlinked and mutually reinforcing. The fact that Finland often emphasizes economic, social and cultural rights is not based on any underestimation of civil and political rights, surely not, but simply on the fact that the value of ESC-rights as genuine and equally important human rights continues to be challenged. Even the EU countries continue to give differing degrees of emphasis to these issues. Therefore, Finland will carry on working actively for the adoption of a protocol that would establish the right of individual petition also with regard to economic, social and cultural rights and to promote ESC-aspects in other CHR initiatives.

Women’s rights have traditionally been high on our human rights agenda. The CHR needs a strong gender perspective: both in terms of separate initiatives based on gender-specific human rights violations, such as violence against women, and as a mainstreamed view on how various violations affect men and women. Women’s rights can be identified as an area where a certain backlash at UN Fora has occurred in recent years. Hard-liners attack even achievements, such as those of the Beijing World Conference on Women.

The rights of minorities and indigenous peoples are also among Finnish priorities. Persons facing multiple discrimination, like girls belonging to minorities and sexual minorities, are often in a particularly vulnerable situation. In future years, the rights of persons with disabilities will also be one of the focal areas.

Globalization has been emphasized by Finland as a phenomenon affecting, among other things, also the human rights situation in different parts of the world. Globalization is seen not only as a source of possibilities for combating human rights violations but also as a risk preventing the realization of human rights, especially as concerns the widening gaps in development among and inside countries. Thus the CHR should also be made sensitive to developments related to globalization. Finland, for instance, welcomes the increasingly intense discussion on the role of transnational corporations in promoting human rights and on the relevance of the rule of law in responding to current challenges, including combat of terrorism.

I wish to take this opportunity to refer to recent initiatives in this field. The Helsinki Process, co-chaired by my Tanzanian colleague and myself, brings together government representatives, civil society actors, private enterprises, academic experts as well as representatives of international organisations to discuss globalization. Our aim is to promote the establishment of new global partnerships that could lead to lasting positive results of globalization on the basis of equality and inclusiveness. In the framework of the Helsinki Process, the human rights of the most vulnerable are viewed from the human security perspective.

The ILO World Commission on the Social Dimension of Globalization, co-chaired by President Halonen of Finland, and President Mpaka of Tanzania, was assigned to recommend measures to incorporate the social dimension into the development of globalization. These initiatives represent efforts to complement globalization with dimensions that are related to democracy and human rights.

Ladies and Gentlemen,

Lastly, I still want to emphasize one aspect of the work of the CHR. As human rights are universal and belong to the objectives of the United Nations, the international community has a legitimate right to discuss all human rights aspects, including those related to individual countries. Nevertheless, country initiatives at the Commission on Human Rights and the General Assembly have become subject to direct attacks recently. Countries with, in many cases, disputable human rights records accuse these initiatives of selectivity and lack of objective judgement.

Finland is convinced of the pivotal importance of the UN as a forum where human rights developments in different countries are discussed. In recent weeks, three country initiatives, namely on Belarus, Sudan and Zimbabwe, were rejected as a consequence of a non-action motion in New York. The international community was, on the basis of a procedural vote, made prevented from discussing human rights developments in these countries. Of course we should openly discuss how the instrument of country initiatives should be developed, but I find the increasing use of procedural motions as a means to curb discussion on human rights clearly unacceptable.

Ladies and Gentlemen,

I am now honoured to give the floor to Ms Louise Arbour, the UN High Commissioner for Human Rights since July 2004. Ms Arbour has an extraordinary background in the area of human rights law. Before this nomination, Ms Arbour served as a judge in the Canadian Supreme Court. In 1996 she was appointed as Chief Prosecutor for the International Criminal Tribunals for the Former Yugoslavia and Rwanda, a post she held for three years. She also has a distinguished academic background.

Let me, Madam High Commissioner, take this opportunity to once again reaffirm Finland’s firm commitment to supporting your Office in its absolutely essential tasks. I am looking forward to our future cooperation in the context of promoting human rights.

Thank you.

Arvoisa juhlaväki!

Itsenäinen Suomi syntyi vaikeissa olosuhteissa ja itsenäistymistä varjosti verinen veljessota. Sen haavat olivat tuskin umpeutuneet, kun Suomi joutui itsenäisyyttämme uhanneen hyökkäyksen kohteeksi. Sotiemme veteraanien ponnistukset ylivoimaa vastaan johtivat itsenäisyytemme turvanneeseen torjuntavoittoon. Tästä olemme tänä päivänäkin silloisille rintamamiehillä ja -naisille suuressa kiitollisuudenvelassa.

Sotien jälkeinenkään tilanne ei ollut Suomelle aina helppo. Viisaasti johdettu ulkopolitiikka ja sotakokemusten vahvistama sisäinen eheytyminen hyvinvointivaltion rakentamisen merkeissä kuitenkin turvasivat itsenäisyytemme.

Yhtä epähistoriallista ja helppoa kuin tämän päivän näkökulmasta on arvostella sodanaikaista valtiojohtoa vääristä valinnoista, on myös arvostella Suomen sodanjälkeistä sopeutuvaa politiikkaakin. Totta kai meidän tulee arvioida myös omaa historiaamme kriittisesti, mutta rikollisiksi tai isänmaan pettureiksi ei meillä ole aihetta ketään valtiojohtoomme eri aikaina kuuluneita suomalaisia syyttää.

Koko maailma ja meidän naapurustomme on kuitenkin jatkuvan muutoksen alainen, eikä Suomen asema ole enää samanlainen kuin ennen.

Maantiede ei ole muuttunut, mutta enää ei suomalaisten turvallisuus määräydy perinteisessä Tukholma-Berliini-Moskova kohtalonkolmiossa. Lähialueemme ovat meille edelleenkin tärkeitä, mutta lähiympäristömme ei ole meille enää ensisijassa turvallisuusuhkien tyyssija, vaan paremminkin täynnä uusia haastavia mahdollisuuksia yhteistyön ja yhteisymmärryksen kehittämiseen.

Turvallisuus tämän päivän maailmassa on jakamaton ja yhteinen. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on maailmanlaajuinen. Konfliktit kaukaisillakin alueilla voivat nopeasti heijeastua myös meidän maahamme uusina turvallisuusuhkina.

Pahin uhkakuva ydinasein käytävästä suurvaltasodasta on väistynyt. Kylmän sodan päättyminen ja sen nopeasti etenevä globalisaatio ovat ylipäätään oleellisesti vähentäneet perinteisen valtioidenvälisen sodan uhkaa, etenkin Euroopassa. Aseellisia konflikteja käydään, mutta vain pieni osa niistä muistuttaa enää perinteistä valtioidenvälistä sotaa.

Emme kuitenkaan koe nykyistä maailmaa oleellisesti turvallisempana kuin kylmän sodan maailmaa. Näin siksi että vanhojen uhkien ohitse ovat nousseet uudet, ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdituvat uhat.

Tällaisia ovat ympäristökriisit ja luonnonkatastrofit, kansainvälinen rikollisuus, ihmiskauppa ja huumeet, uudet kulkutaudit, hajoavien tai heikkojen valtioiden rajojen yli vyöryvät ongelmat, joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi. Nämä uhat eivät kohdistu valtioiden suvereenisuuteen, vaan suoraan niiden kansalaisiin.

Uudet turvallisuusuhat merkitsevät ensinäkin sitä, että sotilaallinen voima ja varustautuminen on enää hyvin harvoin keino torjua tällaisia uhkia. Niissäkin tapauksissa, joissa sotilallinen voimankäyttö on ollut hyväksyttävää ja välttämätöntä, kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan, se ei ole riittävä ratkaisu eikä sellaisenaan tuo vakautta.

Toiseksi tällaiset uhat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niiltä voi globalisoituvassa maailmassa suojautua linnoittautumalla vain omien rajojen taakse. Niitä eivät suuretkaan valtiot myöskään torju vain omin voimin, toimimalla yksin ja unilateraalisesti. Niiden menestyksekäs torjunta edellyttää päinvastoin sitoutumista mahdollisimman laajaan, moninkeskiseen yhteistyöhön.

Yhdistyneet Kansakunnat on tämän yhteistyön keskeisin foorumi ja kansainvälisen oikeuden säännöstön määrittäjä. YK:n ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistaminen on perustavanlaatuinen linjauksemme myös eduskunnalle annetussa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa.

Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa on tänään merkittävin Suomen asemaa määrittävä asia myös turvallisuutemme kannalta. EU ei ole sotilasliitto, eikä ole tarpeen eikä toivottavaa tulevaisuudessakaan sitä sellaiseksi muuttaa. EU on kuitenkin turvallisuusyhteisö, jonka jäsenvaltioiden odotetaan ja edellytetään toimivan solidaarisesti myös ja nimenomaan silloin, jos joku niitä joutuu luonnonkatastrofin, terrori-iskun tai sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällaisessa tilanteessa yksikään unionimaa ei ole puolueeton, vaan tukee apua tarvitsevaa jäsenmaata itse päättämällään tavalla ja laajuudessa.

Tässä mielessä Suomi on liittoutunut unionin jäsenenä. Olemme kuitenkin edelleen sotilaallisesti liittoutumaton maa, mikä on vallitsevan asiantilan toteamus, ei ohjelmajulistus.

Emme siis ole sotilasliiton jäsen tai sellaiseksi Naton kautta pyrkimässä tai muussa vastaavassa sotilaallisessa liittosuhteessa. Me vastaamme itse oman maamme kansallisesta puolustuksesta. Meillä ei ole sellaista turvallisuus- tai vaikutusvalta vajetta, johon sotilaallinen liittoutuminen olisi tarpeellinen ratkaisu.

Samanaikaisesti olemme kuitenkin aktiivinen jäsen Naton rauhankumppanuudessa ja Euro-Atlanttisessa kumppanuusneuvostossa. Tässä yhteistyössä olemme Ruotsin tavoin turvallispalveluja tuottava osapuoli mm osallistuessamme myös Nato-johtoisiin rauhanturvaoperaatioihin.

Euroopan unioni on historiallisestikin ainutlaatuinen kansainvälinen yhteenliittymä. Se on myös se yhteisö, joka parhaiten kykenee vastaamaan uudentyyppisiin turvallisuushaasteisiin. EU:n joulukuussa hyväksytty turvallisuusstrategia on merkittävä asiakirja joka viitoittaa ne periaatteet ja keinot, joilla unioni haluaa pyrkiä rauhan ja kehitysmahdollisuuksien vahvistamiseen sekä lähialueillaan että maailmanlaajuisesti.

EU on jo nyt merkittävä maailmanlaajuinen toimija. Se on taloudellinen ja kauppapoliittinen maailmanmahti. Unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on turha väheksyä, vaikka kaikissa asioissa unioni ei aina olekaan kyennyt yhteiseen kannanmuodostukseen ja toimintaan.

Ilman EU:ta meillä ei esim. olisi Kioton ilmastosopimusta tai kansainvälistä rikostuomioistuinta, ei uutta WTO:ssa käynnistettyä kauppaneuvottelukierrosta tai tiekarttana tunnettua lähi-idän rauhansuunnitelmaa, eikä sellaisia uusia valtioita Euroopassa, jotka europpalaisen perspektiivin houkuttelemina ovat vakaasti suuntautuneet demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen.

EU:n yhteisen politiikan välineisiin kuuluvat mm talousyhteistyö, kauppapolitiikka, kehitysapu, siviili- ja sotilaallinen kriisinhallinta sekä ihmisoikeuksia ja oikeusjärjestystä vahvistava sopimuspolitiikka. Pyrkimys on konfliktien ennaltaehkäisyyn sekä niiden olosuhteiden ja ratkaisemattomien ristiriitojen poistamiseen, jotka synnyttävät turhautuneisuutta, epätoivoa ja väkivaltaa, muodostaen myös terrorismin kasvualustan.

EU:lla on jo nyt käytössään sotilaallisen kriisinhallinnan voimavaroja, joita jo käytetään EU-johtoisissa operaatioissa Bosnia-Hertsegovinassa ja Makedoniassa. Tarkoitus on myös kehittää näitä voimavaroja niin, että unioni voi paremmin ja nopeammin vastata myös vaativamman kriisinhallinnan tarpeisiin

Näihin perustettaviin nopean toiminnan joukkoihin ovat, Maltaa lukuunottamatta, kaikki EU-maat ilmoittaneet halukkuutensa osallistua. Joukot kootaan taisteluosastoiksi, mikä nimitys viittaa n. 1500 sotilaan yksikköihin, ei suinkaan siihen että näistä haluttaisiin jotain sotiin osallistuvia hyökkäysjoukkoja. Oleellista on toiminnan nopeus, mutta myös kyky toimia perinteistä rauhanturvaa vaativammissa tehtävissä. Niiden osalta ei ole kyse siitä, että hakeutuisimme ehdoin tahdoin vaarallisiin tehtäviin saatikka sotiin.

Kyse on siitä, että ei enää saa syntyä samankaltaisia tilanteita, kuten Srebrenicassa tai Rwandassa, jossa liian vähäiset ja puutteellisesti varustetut ja valtuutetut katsoivat sivusta, kun satoja tuhansia naisia, lapsia ja siviilejä kylmäverisesti piinattiin ja surmattiin.

Paitsi että puuttumattomuus on aina piittaamattomuutta inhimillisestä kärsimyksestä on se jakamattoman turvallisuuden maailmassa myös lyhytnäköistä oman turvallisuutemme laiminlyöntiä.

Nykymaailmassa ihmisoikeusrikkomukset ja konfliktit kaukaisissakin maissa voivat nopeasti muodostua meidänkin turvallisuuttamme vaarantaviksi pesäkkeiksi.

Suomen osallistuminen tähän yhteistyöhön sekä Ruotsin ja Norjan että Saksan ja Hollannin kanssa muodostettavissa monikansallisissa yksiköissä on siten omien turvallisuusetujemme mukaista. Osoittamamme solidaarinen vastuunkanto voi myös olla tärkeätä siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että oma välitön turvallisuutemme olisi uhattuna.

Emme tietenkään anna mitään avointa valtakirjaa suomalaisten voimien käytölle. EU:n operaatioiden täytyy olla YK:n peruskirjan mukaisia ja niiden on oltava joko YK:n turvaneuvoston, ETYJin tai muulla tavoin kansainvälisen yhteisön ja oikeuden valtuuttamia. Unioni ei liioin voi operaatioihin ryhtyä muuta kuin kaikkien jäsenmaiden yksimielisellä päätöksellä. Jokainen maa päättää myös erikseen osallistumisestaan yhteisiin operaatioihin, Suomessa viime kädessä eduskunnan ja presidentin päätöksin.

Kriisinhallinnan voimavarat ovat jokaisen jäsenmaan omia voimavaroja. Suomessa ne ovat myös meidän kansallisen puolustuksen osa ja ne koulutetaan ja rahoitetaan omien puolustustarpeittemme ja -budjettimme puitteissa.

Selonteon mukaan Suomen puolustuksen perusratkaisut pysyvät entisinä. Modernisointia tehdään, mutta yleinen asevelvollisuus ja aluepuolustus säilyvät sen perustana. Voi olla että näitäkin ratkaisuja on tulevaisuudessa tarkasteltava uudelta pohjalta, kuten melkein kaikkialla muualla Euroopassa on tehty. Meillä ei kuitenkaan ole vielä nähty tarpeelliseksi päätyä uudenlaisiin ratkaisuihin.

Arvoisat kuulijat,

Suomi on suvereeni ja itsenäinen valtio ja haluaa sellaisena jatkaa. Mutta samalla tavoin kuin turvallisuutemme edellyttää laajaa yhteistyötä, vaatii myös suvereenisuutemme vaaliminen tällaista rajat ylittävää yhteistyötä Euroopan Unionissa ja maailmanlaajuisesti.

Suvereenisuutemme itsenäisenä valtiona tarkoittaa sitä, että voimme mahdollisimman paljon vaikuttaa itse omaan kehitykseemme ja tulevaisuuteemme. Suomalaiset haluavat säilyttää kansalaisten arkiturvallisuutta ja tasa-arvoa ylläpitävän laaja-alaisen sosiaaliturvamme ja koko väestöön kohdistuvat hyvinvointipalvelut ja kehittää niitä. Haluamme myös turvata oman kielemme ja kulttuurimme ja terveen ympäristömme.

Globalisoituvassa maailmassa, jossa demokraattisten kansallisvaltioiden mahdollisuudet säädellä itse omaa kehitystään heikkenevät, kansan suvereenisuuden turvaaminen edellyttää kuitenkin ylikansallisen yhteistyön ja demokraattisen päätöksenteon vahvistamista niissä asioissa, joissa oma eduskuntamme jää liian voimattomaksi.

Nykyisin Brysselissä päätetään samanaikaisesti sekä liian paljon turhista ja vääristä asioista, kuten alkoholipolitiikasta tai tervankäytöstä, jotka tulisi jättää itsenäisten jäsenvaltioiden omaan harkintaan, että liian vähän sellaisista asioista, kuten pääomaliikkeiden hallinnasta, ympäristöveroista ja yhteisestä maailmanlaajuisesta vaikuttamisesta, joissa tarvitsemme vahvaa EU:ta.

Euroopan unioni on monista puutteistaan huolimatta ainutlaatuinen yritys demokratian laajentamiseksi ylikansallisella tasolla. Uusi perustuslakisopimus ei tässä suhteessa ole kovin mullistava, mutta auttaa kehittämään unionia avoimemmaksi, demokraattisemmaksi ja tehokkaammaksi.

Suomen perustuslakia EU:n perustuslakisopimus ei kuitenkaan korvaa. Sen mitä toimivaltaa kulloinkin annamme EU:lle tai haluamme sieltä takaisin ratkaistaan aina Suomessa, joko eduskunnassa tai kansaäänestyksellä.

Viime vuosien aikana on voimaperäisesti panostettu Suomen ja Venäjän välisen rajan toimivuuteen ja rajanylityspaikkojen lisäämiseen. Tärkein vireillä oleva asia on Nuijamaan rajanylityspaikan siirto. Lisäksi on sovittu Kuusamo-Suoperän rajanylityspaikan avaamisesta kansainväliselle liikenteelle. Tämän jälkeen raja-asemaverkkomme on varsin kattava. Lisäksi mainittakoon, että neuvottelut vuonna 2013 umpeutuvan Saimaan kanavan vuokrasopimuksen jatkamiseksi ovat alkaneet.