Ullstein, 320 s., Berlin 2003

Saksalainen rauhanpoliitikko Willy Brandt

Willy Brandt on monessa suhteessa ”erilainen” saksalainen ja hänen nousunsa Saksan liittotasavallan liittokansleriksi oli aikanaan tärkeätä myös saksalaisten tuskaiselle ”menneisyydenhallinnalle” – vergangenheitsbewältigung – eli itse-ymmärtävälle tilinteolle Saksan viime vuosisadan hankalan historian kanssa.

Vuonna 1913 aviottomana lapsena Lübeckissä syntynyt Herbert Fram liittyi nuorena sosialidemokraatteihin ja ehti pettyä heidän maltillisuuteensa ja tehottomuuteensa natsien nousun edessä ja liittyä pieneen vasemmistososialistiseen puolueeseen ennen Hitlerin valtaannousua. Heti Hitlerin valtaantulon jälkeen Fram lähti maanpakoon ja päätyi Norjaan. Siellä hänestä tuli norjan kansalainen Willy Brandt, joka Norjan saksalaismiehityksen jälkeen siirtyi Ruotsiin.

Ruotsista Brandt sodan päätyttyä palasi Berliiniin ja sosialidemokraatteihin, eteni ylipormestariksi ja ensimmäiseksi Saksan sodanjälkeiseksi sosialidemokraattiseksi liittokansleriksi. Virkansa jätettyään hän toimi vielä pitkään SPD:n ja Sosialistisen Internationaalin puheenjohtajana.

Helppoa tuo nousu Brandtille ei ollut. Hän sai paljon arvostusta ja kotikaupungissaan Berliinissä parhaimmillaan lähes jakamattoman kansansuosion. Hänen rauhanpoliittinen työnsä palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Silti hän tuon tuosta hän joutui mustaamiskampanjoiden kohteeksi, joissa aseina olivat hänen väitetty epäisänmaallisuutensa, kommunistisuhteensa, naisseikkailunsa, alkoholinkäyttönsä ja taipumuksensa hamletmaiseen epäröintiin. Huipulla ollessaan hän myös joutui eroamaan vakoiluskandaalin vuoksi, joka heitti varjonsa vähintään hänen arvostelukykynsä ylle.

Brandtista on kirjoitettu luultavasti enemmän kuin kenestäkään muusta Saksan sodanjälkeisestä johtajasta. Erlangenin yliopiston historianprofessorin Schöllgenin uuden Brandt-elämäkertateoksen liitteenä on laaja katsaus tähän mennessä ilmestyneeseen Brandt-kirjallisuuteen. Sen määrää paisuttavat Brandtin omat teokset. Niitä on kaikkiaan yksitoista. Viiden varsinaisen muistelmateoksen ohella muistakin Brandtin kirjoista löytyy omaelämäkerrallisia aineksia. Varmaa on, ettei Schöllgenin kirja jää viimeiseksi sanaksi aihepiiristä. Näin siksi, että merkittävää osaa Brandtin omasta kymmenien hyllymetrien arkistosta ei ole vielä avattu tutkijoiden käyttöön.

Gregor Schöllgenin kirja onkin enemmän eräänlainen muotokuva kuin elämäkerta. Brandtin värikkäät ja monitulkintaiset elämänvaiheet otetaan annettuina ilman varsinaista uutta alkuperäislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Schöllgen myös arvioi Brandtin elämänvaiheita suurelta osin Brandtin omien, myöhempien muistelmien ja arvioiden näkökulmasta.

Brandtista piirtyy kuitenkin oivaltava ja syvästi inhimillinen kuva lahjakkaasta, mutta kompleksisesta ihmisestä kaikkine ansioineen ja heikkouksineen.

Helmikuu 2004

Andre Deutsch, 305 s., Lontoo 2003

Disneylandin takapihat

Maailman suurimpiin viihdealan monikansallisiin jätteihin kuuluva Disney-yhtiö pyrkii tarkoin varjelemaan perustajansa, vuonna 1965 kuolleen Walt Disneyn mainetta. Vain kohteeseensa kunnioittavasti ja hänen elämästään tarvittavan valikoivasti kirjoittavat toimittajat ja tutkijat ovat saaneet käyttää yhtiön hallitsemaa mittavaa Disneyn omaa arkistoa. Marc Eliot on yksi niistä kirjoittajista, joilta tämä käyttö on evätty, lopputuloksen kannalta varmaan parhaaksi.

Tämä maineen varjeleminen ei ole kuitenkaan estänyt Walt Disneyn ns. pimeän puolen julkituloa. Ajoittain reippaasti alkoholia ja lääkkeitä napannut Disney ei omassa elämässään ollut sellainen amerikkalaisten keskiluokkaisten perhearvojen ruumiillistuma kuin mitä hänen tuotantonsa ja Disneyland-nostalgiansa edusti. Monet ovat myös analysoineet sitä, miten Disneyn ankeat ja väkivaltaiset lapsuudenkokemukset ja hänen omaa syntyperäänsä koskeva epävarmuutensa heijastuivat hänen tuotannossaan. Hänen pitkien piirrettyjensä – Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Lumikki ym. – piilosanomia on analysoitu tässä valossa montakin kertaa.

Tosiasiassa Walt Disneyn oma luova panos hänen maailmankuulujen piirroshahmojensa synnyttämisessä oli paljon vaatimattomampi kuin mitä luullaan. Disney-yhtiön politiikkana alusta alkaen on ollut pitää todellisten tekijöiden täydellisestä anonymiteetistä kiinni. Siten esim. Carl Barksin osuus parhaimpien Aku Ankka-sarjakuvien luojana on jäänyt täysin tuntemattomaksi, muualla kuin ehkä Suomessa. Edes tässä Eliotin kirjassa, jossa muuten kerrotaan laajasti ketkä ovat olleet Disney-tuotannon luovat voimat, Barksin nimeä ei lainkaan mainita.

Walt Disneyn henkilökohtaisten traumojen heijastumien hakeminen hänen piirretyistä elokuvaklassikoistaan ei ole sinänsä perusteetonta, sillä siksi keskeinen Disneyn oma panos niiden synnyttämisessä ja muokkaamisessa on ollut. Varmemmalla pohjalla Eliot kuitenkin liikkuu käsitellessään Disneyn elämän ja toiminnan muita piirteitä.

Myös Disneyn äärioikeistolaisuus alkaen tuesta Charles Lindberghin America First-komitealle päättyen Barry Goldwaterin tukemiseen vuoden 1964 vaaleissa on ollut tunnettua. Disney ei sitä suinkaan piilotellut, vaan kantoi Goldwaterin vaalinappia ottaessaan vastaan presidentti Lyndon Johnsonin hänelle luovuttaman vapaudenmitalin. Myös Disneyn antisemitismi on tunnettua. Eliotin haastattelutietoihin perustuvan väitteen mukaan Disney olisi jopa 30-luvun lopulla jonkun kerran osallistunut USA:n piskuisen natsipuolueen kokouksiin.

Kun kongressin epäamerikkalaisuuden jahtaajat sodan jälkeen iskivät Hollywoodin saivat he Disneystä keskeisen liittolaisen. Disneyllä oli huonoja kokemuksia ammattiliitoista, joiden toimia hän vastusti leimaten ay-aktiivit kommunisteiksi. Rooseveltin New Dealin aikana Disneykin joutui taipumaan ja tunnustamaan ay-toimintaoikeudet, mutta otti tällä saralla kärsimänsä tappiot sodan jälkeen takaisin korkojen kera. Mustalistatuilla ei ollut asiaa Disneyn studioille.

Marc Eliot on kaivanut esiin myös vähemmän tunnettuja tietoja Disneyn poliittisesta toiminnasta. Hän toimi näet FBI-pomon J. Edgar Hooverin luottomiehenä ja erityisagenttina Hollywoodissa vuodesta 1940 lähtien.

Eliotin kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta aiemmin. Se keskittyy juuri Walt Disneyn elämään, mutta sisältää loppuluvussaan katsauksen Disney-yhtiön myöhempiin vaiheisiin. Niitä ovat sävyttäneet monet katkerat valtataistelut jne. Ensin olivat vastakkain yhtäältä Walt Disneyn miehet – naisia ei Walt Disneyn aikana yhtiön johtotehtävissä koskaan ollut – ja toisaalta hänen vanhemman veljensä Royn luotetut. Jos Walt oli yrityksen visionääri ja määritteli sen julkisen kuvan, niin Roy oli se jonka maanläheisemmät liikemieskyvyt pitivät firman hengissä vaikeimpienkin aikojen yli. Tarvittiin myös Royn pojan Roy E Disneyn johtama valtataistelu 80-luvulla, jossa Walt Disneyn adoptiotyttären mies Ron Miller korvattiin sittemmin legendaarisen maineen rahantekijänä (ei vähiten omien henkilökohtaisten etujensa maksimoijana) saavuttaneella Michael Eisnerilla.

Helmikuu 2004

WSOY, 624 s., Juva 2003

Edvin Laine suomalaisuuden symbolina

Kalevi Kalemaan teos Edvin Laineesta on kohteensa näköinen: vankka, perusteellinen ja järkälemainen kirja. Vähemmällä kuin kuudellasadalla sivulla tuskin olisi ollut mahdollista jotenkin kattavasti käydä Laineen elämäntyötä lävitse. Onhan Toivo Särkän talliin varhain värvätyn Laineen ansioluettelossa esimerkiksi 39 täyspitkän elokuvan ohjausta alkaen Yrjänän emännän synnistä vuonna 1943 päättyen hänen viimeiseen ohjaustyöhönsä Akallinen mies vuodelta 1986. Tällöin Laine oli täyttänyt jo 80 vuotta.

Enemmän kuin elokuvan tekijä Laine oli kuitenkin teatteriohjaaja ja näyttelijä. Hän myös varasi usein elokuvissaan keskeisen rooli paitsi itselleen, myös toiselle vaimolleen Mirjam Noverolle ja veljelleen Aarnelle. Yhtenä poikkeuksena on hänen tunnetuin elokuvaohjauksensa Tuntematon sotilas, jossa häntä ei nähdä valkokankaalla.

Iisalmelaisen maalarimestarin poika Edvin Laine aloitti uransa Iisalmen työväen näyttämöllä ja kiersi teatteriurallaan Viipurin, Turun ja Tampereen kautta Kansallisteatterin pääohjaajaksi. Savolaissyntyisestä Laineesta tuli paremminkin hämäläisyyden ilmentymä, kiitos Tampereen kauden ja myöhemmin Väinö Linnan kanssa syntyneen pitkäaikaisen ystävyyden ja yhteistyön. Toinen side hämäläisyyteen oli virolais-savolainen yhteistyö Hella Wuolijoen kanssa, jonka tuotantoa Laine ahkeraan siirsi näyttämölle ja selluloidille. Siihen ei kuitenkaan liittynyt läheisempää suhdetta näytelmäkirjailijaan.

Edvin Laine on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin suomalaisuuden tulkkina ja symbolina. Hänestä tuli suorastaan kansallinen instituutio. Sellaisena hänestä myös tuli 70-lukulaisen yhteiskunnallisen teatterisuuntauksen vastapooli ja maalitaulu. Laine otti tämän instituution rooliin kuuluvana asiana ja suorastaan nautti tilanteesta ja sen antamista mahdollisuuksista pasunoida mielipiteitään ja tuomioitaan ulos.

Laineen pitkään uraan mahtuu myös paljon heikkotasoisia töitä, mutta myös huikeita kassamenestyksiä. Nämähän eivät toki ole toisiaan poissulkevia ominaisuuksia. Mikään teatteritaiteen ja elokuva-alan uudistaja ja edelläkävijä Laine ei ollut. Kielitaidottomuus rajoitti myös vaikutteiden hakemista ja välittämistä, mutta Kalemaa noteeraa kuitenkin Laineen osuuden uuden amerikkalaisen teatterin tuomisessa Suomeen sotien jälkeisinä vuosina.

Kalemaan teos on myötätuntoisesti, mutta ei kritiikittömästi kirjoitettu. On vaikea keksiä mitä oleellista Laineesta olisi siinä jätetty kertomatta.

Helmikuu 2004

Otava, 576 s., Keuruu 2001

Tarinoita suuresta Turjasta

Alennusmyynnistä tarttui mukaani vieläkin aika hinnahtava Tapani Ruokasen kirja Ilmari Turjasta. Elämäkerraksi sisällöltään katsottava iso kirja on kooltaan ja taitoltaan kuvalehtimäinen opus, mikä sopii kun tekjä on Suomen Kuvalehden nykyinen ja kohde sen entinen päätoimittaja.

Ilmari Turja on legendaarinen journalisti, joka päätoimitti pitkän uransa aikana kolmea kuvalehteä. Ensimmäinen posti lakkasi kun WSOY:n julkaisema Kansan Kuvalehti yhdistettiin uuden yhteisyrityksen, Yhtyneitten Kuvalehtien julkaisemaan Suomen Kuvalehteen, mutta jo kaksi vuotta myöhemmin Turja oli ottanut Suomen Kuvalehden johtoonsa. Suomen Kuvalehdestä Turja pantiin, tai jäi, syrjään v. 1951, mutta jo seuraavana vuonna hän aloitti perustamansa Uuden Kuvalehden päätoimittajana. Vakavana vaihtoehtona esitettiin myös nimeä Turjan Kuvalehti. Kun se vuonna 1963 tuli tiensä päähän Turjasta tuli anteliaalla sopimuksella Apu-lehden vakiokolumnisti. Vuonna 1901 syntynyt Turja kirjoitti Apuun vielä 90-luvun alussa. Hän kuoli 95-vuotiaana v. 1996.

Sodan aikana Turja toimi päämajan tiedotustehtävissä, mikä antoi autenttista pohjaa hänen myöhemmälle menestysnäytelmälleen Päämajassa. Näytelmäkirjailijana hän oli aloittanut jo 30-luvulla näytelmällään Tuomari Martta, josta myös tuli menestys.

Lainoppineena AKS-läisenä ja Ylioppilaslehden toimittajana Turja lukeutui jo varhain samaan Urho Kekkosen aitosuomalaiseen kaveripiiriin kuin mm Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja Lauri Hakulinen. Tätä Kekkos-suhdetta hän osasi hyödyntää vuosien varrella taitavasti, kuten omalta puoleltaan Kekkonenkin, joka käytti taiten mahdollisuuttaan kirjoitella nimellä ja nimimerkillä Turjan lehtiin.

50- ja 60-luvun Uusi Kuvalehti oli aikanaan merkittävä tutkivan ja taistelevan journalismin airut. Väärinkäytökset Mannerheim-liitossa, sotamies Hytin sodanaikainen teloitus ja margariiniteollisuuden ihmisravinnoksi kelpaamattomien raaka-aineiden käyttö olivat tunnetuimmat Uuden Kuvalehden esiin nostamat ja monia oikeusjuttuja synnyttäneet tapaukset. Joissakin jutuissa Turja oli päätoimittajana vastaavana osapuolena, selviytyen niistä yleensä voittajana.

Tämä on kaikki hyvin tunnettua sananvapauden ritariksi korotetun Turjan legendaa, jonka synnyttämisessä Turja itse oli omine kirjoituksineen ja kirjoineen päätekijä. Legendan ja todellisuuden suhde onkin sitten jo monisäisempi kysymys. Tapani Ruokanen suhtautuu kohteeseensa kunnioittavasti ja ihailevastikin, mutta ei niin etteikö hänkin monissa kohdin väläytä myös toisenlaisia tietoja ja tulkintoja, kuin mitä Turja itse on markkinoinut.

Tällaisia kriittisiä kysymyksiä ovat mm Turjan rasisminsukuinen asenteellisuus tai hänen todellisuudessa varsin dialektinen suhteensa niin sananvapautta kahlitsevaan rahanvaltaan kuin ystävänsä Kekkosen vallankäyttöön. Esimerkiksi Uuden Kuvalehden omakseen ottaman suuren margariinisodan moninaiset taustat ja kytkennät olisivat antaneet aihetta laajempaankin selvittelyyn, kuin mihin niitä vain viittauksenomaisesti käsittelevä Ruokanen tyytyy.

Ruokanen on itsekin journalisti, ei historiantutkija, ja sen huomaa. Silti hänenkin teostaan voi lukea vähän samalla tavoin kuin Juhani Suomen Kekkos-elämäkertoja ja päätyä kirjoittajan oman tekstin pohjalta vähän toisenlaisiinkin tulkintoihin Turjasta kuin mihin Ruokanen itse on päätynyt.

helmikuu 2004

TSL, 199 s., Ylöjärvi 2004

Empatiaa SDP:ssa

Sakari Kiuru on aktiivisuudeltaan tosi esimerkillinen, hyväkuntoinen eläkeläinen. Siirryttyään eläkkeelle Yleisradion pääjohtajan tehtävistä hän on ryhtynyt ahkerasti kirjoittamaan artikkeleita, kolumneja ja puheenvuoroja sekä julkaissut kirjoja lähes yksi vuodessa tahtiin. Tällä kertaa vuorossa on puolipoliittisiksi muistelmiksi alaotsikoitu kokoelma sosialidemokratiaan liittyviä muistelmapaloja.

Muodon valinta on tekijän oma. Kiurulla oli ensin ajatuksena kirjoittaa perinteisempi hänen koko elämänkaarensa kronologisessa järjestyksessä läpikäyvä laaja muistelmateos, johon aineistokin oli jo suurimmalta osin olemassa. Hyvä näin, sillä hän jo ehtinyt monessa aikaisemmassa kirjassaan tuottaa runsaastikin elämäkerrallista aineistoa. Näistä poliittisesti huomatuin on ollut Yleisradiokokemuksista kirjoitettu Sähköiset suhteeni, henkilökohtaisesti koskettavin yhdessä Reidunn Kiurun kanssa kirjoitettu Kaarnalaiva heidän Kalevi-pojastaan.

Lyhyin askelin koostuu etupäässä sosialidemokraattiseen liikkeeseen liittyvistä muistelmakuvista. Kiuru ei koskaan ole ollut varsinainen aktiivipoliitikko, vaikka onkin kandideerannut jonkun kerran yleisissä vaaleissa. Hänen työtehtävänsä Työväen Sanomalehtien Tietotoimistossa, Työväen Sivistysliitossa ja ay-liikkeen Pohjola-opiston rehtorina 50-luvulla ja sen jälkeen Kulutusosuuskuntien keskusliiton johtotehtävissä olivat kuitenkin vähintään puolipoliittisia tehtäviä. Ne kuuluivat sosialidemokraattien mandaattipaikkoihin, mutta olivat sen verran etäällä puoluetoiminnasta, että niissä säästyttiin SDP:n puoluehajaannuksen pahimmilta kolhuilta.

Kiuru oli SDP:n kolmaslinjalaisia, jonka esikuvia olivat Yrjö Kallinen, Rafael Paasio ja ennen muuta R.H. Oittinen. Kiuruun vaikuttajiin kuuluu myös Heikki Waris, joka ei tosin koskaan puoluepoliittisesti sitoutunut. Näkemystensä puolesta Kiuru on aktiivisesti vaikuttanut useissa puoluekokouksissa puoluekokousedustajana, viimeksi SDP:n Tampereen kokouksessa 2002.

Kiurun syvästi humanistinen sivistyssosialismi yhdistettynä ehtymättömältä näyttävään aktiivisuuteen ja optimismiin on harvinaislaatuinen yhdistelmä, joka nykymaailmassa ikävä kyllä tuntuu joskus anakronistiselta. Kiurun edustama johdonmukainen markkina-arvojen kritiikki ja solidaarisuuden korostus leimautuu valtamedian käsittelyssä toivottoman vanhanaikaiseksi ja kiusalliseksi sen saattavat joskus tuntea monet SDP:n johtavat toveritkin.

Lyhyin askelin ei sisällä uusia asioita, paljastuksia tai yllätyksiä, mutta on kuitenkin aidontuntuinen miljöökuvaus sosialidemokraattisesta liikkeestä kun se parasta on ollut.

maaliskuu 2004