Tammi, 103 s., Saarijärvi 2003

Amerikkalaiset Marsista, eurooppalaiset Venukselta?

Robert Kagan on Reaganin hallinnon ulkoministeriössä työskennellyt konservatiivisen Washington post-lehden kolumnisti ja Carnegie-tutkimuslaitoksen johtavia tutkijoita. Hänen kirjansa Paratiisin vartijat on laajennettu versio kesällä 2002 Policy Review-lehdessä julkaistusta ansaittua huomiota saaneesta esseestä. Se on ilmestynyt jo noin viidellätoista kielellä.

Kaganin kirja on amerikkalaisen voimapoliitikon eräissä suhteissa hyvin oivaltava ja ymmärtävä analyysi amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajatus- ja toimintatavan eroista. Kaganin teesin mukaan eurooppalaiset toimivat ikään kuin Immanuel Kantin ikuisen rauhan maailma olisi toteutunut (tai mahdollinen), kun taas amerikkalaiset toimivat hobbesilaisen voimapolitiikan hallitsemassa reaalimaailmassa.

Kagan ei kuitenkaan käy tällä perusteella arvostelemaan saatikka sättimään eurooppalaisia, vaan pyrkii osoittamaan ymmärrystä niille syille joiden vuoksi Euroopassa on tällaiseen ajattelu- ja toimintamalliin päädytty. Lyhykäisyydessään selitys kuuluu, että eurooppalaiset ovat reagoineet omaan veriseen menneisyytensä perustamalla postmodernin paratiisin ja kokemalla rauhan ja yhteistyön sanoman ainoaksi mahdollisuudekseen. Nyt he tarjoavat maailmanlaajuiseksi esikuvaksi tätä samaa sääntöpohjaista yhteistoiminnan mallia, joka on tehnyt sodat yhdentyvässä Euroopassa mahdottomaksi. He luottavat diplomatiaan, neuvotteluihin, taloudelliseen yhteistyöhön, kehitysapuun, kansainväliseen oikeusjärjestykseen ja moninkeskisiin yhteistyörakenteisiin ennemmin kuin sotilaalliseen voimaan tai unilateraaliseen toimintaan.

Tämä yksinkertaistetussa muodossa esitetty arvio on varsin oikeaan osuva ja sellainen, jonka eurooppalaiset itse mieluusti allekirjoittavat. Kuitenkin esittäessään syitä tähän eurooppalaiseen toimintatapaan päällimmäiseksi jää Kaganin mielestä se tosiseikka, että se johtuu Euroopan sotilaallisesta voimattomuudesta. Eurooppalaiset ovat siten tehneet välttämättömyydestä hyveen kuvitellessaan, että politiikka joka heidän eurooppalaisen lintukotonsa olosuhteissa toimii, olisi sellaisenaan sovellettavissa muualla maailmassa, jossa vallitsee viidakon laki.

Kaganin mukaan Eurooppa korostaa juuri sellaisia asioita kansainvälisessä yhteistyössä kuin sotilaallisesti voimattoman toimijan kannattaa korostaa. Vastaavasti myös Yhdysvallat korostaa niitä asioita, joihin sen kasvava sotilaallinen ylivalta antaa rationaalisen perustan. Tässä on USA:n ja Euroopan kasvavan vastakkainasettelun ydin: eurooppalaiset pitävät Amerikan voimaa ja valmiutta tarvittaessa sen unilateraaliseen käyttöön uhkana heidän Euroopan uudelle rauhalle, oikeusjärjestystä ja moninkeskisyyttä korostavalle lähetystehtävälle.

Tämä eurooppalainen ajattelutapa lepää Kaganin mielestä kestämättömällä pohjalla, sillä se on voinut syntyä vain amerikkalaisten suojeluksessa, eikä Saksan ja Ranskan lähentymiselle perustuva Euroopan yhdentymiskehitys olisi ollut ilman sitä mahdollista. Vain amerikkalaisen sotilasmahdin suojelus on edelleen se, joka antaa eurooppalaisille mahdollisuuden harhaisiin kuvitelmiinsa oman turvallisuusajattelunsa toimivuudesta. Eurooppalaisilla on varaa olla reagoimatta Saddam Husseinin ja hänen joukkotuhoaseittensa – tosin kiusallista kyllä niitä ei ole vieläkään löytynyt – kaltaisiin uhkiin tietoisina siitä, että jos uhat realisoituisivat niin amerikkalaiset edelleen hoitaisivat ne sotilaallisen ylivaltansa turvin. Siksi monet amerikkalaiset pitävätkin eurooppalaisia Yhdysvaltain turvatakuista nauttivina ”vapaamatkustajina”.

Transatlanttiset erot tulevat Kaganin mielestä väistämättä edelleen kasvamaan, sillä eurooppalaisilla ei ole kykyä, voimavaroja eikä haluja kasvattaa mitään amerikkalaisten kanssa kilpailukykyistä omaa sotilaallista voimaa. Kagan likimain pilkkaa ajatusta Euroopasta supervaltana ”atavistisena impulssina” joka ei sovi yhteen voimapolitiikan hylkäävän postmodernin Euroopan ihanteiden kanssa. Sitä mitä Kagan ei juuri yritäkään tehdä on perustella sitä, miksi tällainen ”atavistinen impulssi” kuitenkin on Yhdysvalloille oikea politiikka ja miksi se todellisuudessa toimisi paremman ja turvallisemman maailman hyväksi.

Kagan ottaa annettuna sen, että maailma Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolella on viidakko jossa sivistyneen maailman etuja ja turvallisuutta voidaan ajaa vain sotilaallisen ylivallan ja voimapolitiikan keinoin. Hänen maailmansa on kaksoisstandardin maailma, jossa ”Yhdysvallat on yrittänyt noudattaa ja levittää sivistyneen yhteiskunnan lakeja, mutta olla silti valmiina ottamaan käyttöön asevoimat kun jotkut ovat kieltäytyneet noudattamasta sivistyneen yhteiskunnan sääntöjä”. Kuvauksen paikkansapitävyys ei taida vakuuttaa kaikkia ”sivistyneissäkään” yhteiskunnissa.

Kagan korostaa, ettei tämä ole vain nykyisen Bushin hallinnon ajattelua eikä syntynyt vain reaktiona syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, siksi se tulee myös vaalituloksista riippumatta jatkumaan. Jos hän on oikeassa tulee transatlanttinen kuilu vain kasvamaan ja maailmasta tulee hyvin vaarallinen paikka. Oli Kagan oikeassa tai ei, kannattaa hänen tekstiinsä perehtyä vaikka netissä, jos haluaa paremmin ymmärtää mitä maailmassa nyt on meneillään.

Tammikuu 2004

Fabian Society, 60 s., Norwich 2003

Konventti sisältäpäin

Euroopan unionin perustuslakisopimusta luonnostellut konventti koostui jokaisen jäsen- ja uuden jäsenehdokasmaan hallituksen nimeämästä yhdestä ja näiden maiden kansallisten parlamenttien nimeämästä kahdesta, Euroopan parlamentin nimeämästä kuudestatoista sekä komission kahdesta edustajasta, kaikille nimitettyine varamiehineen. Lisäksi konventin työtä johti erikseen valittu puheenjohtaja ja kaksi varapuheenjohtajaa. Gisela Stuart oli toinen brittiparlamentin keskuudestaan nimeämistä konventin jäsenistä.

Tällä kokoonpanolla ei ollut tarkoituskaan, että täysistunnoissa tehtäisiin todellista kirjoitustyötä. Osin se tapahtui työryhmissä, mutta keskeisin työnohjaus tapahtui kolmetoistajäsenisessä presidiumissa. Kun tähän ei mahtunut yhtään suomalaista mukaan on sitäkin kiintoisampi lukea Gisela Stuartin kuvaus työskentelystä presidiumissa, jonne hän pääsi toisena kansallisten parlamenttiedustajien ryhmästä valittuna edustajana.

Kun monilla konventin jäsenillä oli yhtä ja toista huomautettavaa konventin hyvin epämääräisistä ja kyseenalaisista työskentelytavoista, niin Stuartin kuvauksen perusteella ei sitä johtaneen presidiumin oma työskentely näytä olleen yhtään sen luotettavampaa. Puheenjohtaja Valery Giscard d’Estaing veti lankoja hyvin suvereenisti ja tarkoitushakuisesti kahden varapuheenjohtajan, Belgian Jean-Luc Dehaenen ja Italian Giuliano Amaton sekä pääsihteerin, Sir John Kerrin avustamana. Kerr on englantilainen huippuvirkamies jota John Major muistelmissaan nimitti ”Macchiavelliksi” ja joka Stuartin kuvauksen mukaan jättää manipulaatiotaidoissa kirkkaasti taakseen Yes Minister-sarjasta tutun Sir Humphreyn.

Omaa turhautunutta suhdettaan puheenjohtaja Giscardiin Stuart kuvaa kertomalla hyväksyvästi, miten hänen laptopinsa oikeinkirjoitusohjelma aina ehdotti sanan ”Giscard” korvaamista sanalla ”discard” – pane syrjään.

Kun useimmat konventin jäsenet jäivät ihmettelemään mistä monet konventin kiistanalaisimmat esitykset oikein putkahtivat, niin samaa ihmettelee presidiumissa istunut Stuartkin. Hän myös hyvin selvästi kiistää, että lopputulos olisi minkäänlaisen aidon konsensuksen synnyttämä.

Stuart kiinnittää huomiota myös siihen, miten konventin työ oli euroeliitin, erityisesti europarlamentin ja komission ajatusmaailmaa heijastava tavalla, jossa epäilijät jyrättiin alusta alkaen. Niinpä tosiasialliseksi, myös lopputuloksessa näkyväksi lähtökohdaksi tuli, että tarkastelun kohteeksi otettiin vain se, miten unionia voitaisiin syventää ja sen toimivaltaa laajentaa. Kun kaikkea ei saatu kerralla hyväksytyksi pyrittiin luomaan erilaisia rakenteita – erityisesti ns. valtuutuslausekkeet – joilla se, mitä vielä ei nyt saatu hyväksytyksi, voitaisiin myöhemmin ottaa käyttöön kevennetyllä, jopa kansalliset parlamentit sivuuttavalla päätöksenteolla. Sen sijaan kertaakaan ei edes esitetty kysymystä, tulisiko unionin toimivaltaa kenties joskus voida rajoittaa ja palauttaa jäsenvaltioille subsidiariteetin merkeissä, vaikka tämä alkuperäiseen ajatukseen perustuslakiuudistuksesta sisältyikin.

Stuart referoi konventin työskentelyn lisäksi sen tuloksia. Monet niistä asioista, joihin hän toivoo hallitustenväliseltä konferenssilta korjauksia, ovat samoja joita Suomikin on pitänyt esillä. Joitain Suomen kritikoimia esityksiä, kuten EU:n presidenttiä ja komission supistamista, Stuart puolustaa. Hän ajaa, hallituksensa tavoin, myös sellaisia muutoksia joita Suomi ei pidä toivottavina, kuten määräenemmistöpäätöksenteon rajoittamista.

Edellä kerrotun perusteella Gisela Stuartia ei kuitenkaan pidä leimata tyypilliseksi vanhakantaiseksi brittiläiseksi euroskeptikoksi. Englannin nykyinen työväenpuolueen hallitus on maan historian EU-myönteisin. Gisela Stuart itse on vuonna 1974 Englantiin muuttanut syntyperäinen saksalainen eikä peittele taustaansa millään tavoin ollakseen roomalaisempi kuin roomalaiset itse. Hänessä saattaa näin olla ripaus sellaista saksalaista suorapuheisuutta joka poikkeaa brittiläisestä understatement-kultuurista.

HVK jatkuu nyt alkavana vuonna. Pahin kiire, joka edellytti tulosta ennen kesäkuun europarlamentin vaaleja, on vähän yllättäen haihtunut. Hyvä niin, sillä enää ei tarvitse jatkaa absurdia keskustelua siitä voiko ja kuinka paljon konventin työtä arvostella ja avata. Se on edelleen hyvä pohja HVK:n työlle, mutta riisuttakoon se siitä myyttisestä asemasta Euroopan kansojen tahdon ilmaisuna, joka sille yritettiin antaa.

Tammikuu 2004

Werner Söderström Osakeyhtiö 2, 1940-2003, WSOY, 591 s., Porvoo 2003

WSOY:n kulttuurisotien vuodet

Kun Kaj Häggmanin kaksiosaisen WSOY:n historian ensimmäinen osa reilu kaksi vuotta sitten ilmestyi totesin sen täyttävän todella korkeat historiankirjoituksen laatuvaatimukset. Nyt toisen osan ilmestyttyä voi todeta, että tulos on jos mahdollista vieläkin kiitettävämpi. Suurimmalle osalle kirjan ystävistä se ainakin on mielenkiintoisempi, kun valaistusta saavat tapahtumat, jotka useimmat WSOY:n tuotteiden kuluttajat muistavat ainakin otsikkotasolla.

WSOY on ollut eräänlainen kansallinen instituutio. Sellaisena se on myös itse itsensä näihin aikoihin saakka nähnyt, sekä omistajat että johtajat. Merkittäviin omistajasukuihin kuuluivat Jäntit, joista Jalmari Jäntti ehti toimia vuodesta 1914 vuoteen 1951 yhtiön toimitusjohtajana, kunnes 75-vuotiaana luovutti paikkansa pojalleen Yrjö A. Jäntille. Yrjö Jänttiä seurasi v. 1968 ensimmäisenä ei-omistavana johtajana Hannu Tarmio, joka puolestaan jäi v. 1986 vain 55-vuotiaana eläkkeelle. Hänen seuraajansa olikin sitten jo R-kirjasta palkattu Antero Siljola, ensimmäinen yhtiön johtaja jolla ei ollut sen enempää omistuksellista kuin muutakaan erityissuhdetta kirjojen kustantamiseen.

Jo toimitusjohtajavaihdokset kertovat yrityksen luonteen muuttumisesta jotain melko olennaista. Muutoksen tuuli alkoi puhaltaa jo vanhan Jäntin aikana jolloin hallintoneuvosto myös omistajiin kuuluvan Ilmari Melanderin johdolla alkoi yhä enemmän ottaa itselleen toimivan johdon tehtäviä ja valtaa. Melander tukijoineen edusti selvemmin liiketaloudellista ajattelua kuin kustantajan kulttuuripoliittista vastuuta korostavat Jäntit, vaikka hallintoneuvoston herrat myös sortuivat omassa yksityistaloudellisessa edunvalvonnassaan teettämään yhtiölle kyseenalaisia ratkaisuja.

Jänttien kulttuurinäkemys oli vanhoillis-isänmaallinen. Sodan aikana Hitlerin Taisteluni teoksen ja Jalmari Jaakkolan Suur-Suomi-henkisen Suomen idänkysymyksen näyttävä julkaiseminen ja hallintoneuvoston aktiivisen jäsenen V.A. Koskenniemen toimet antoivat yhtiölle kiusallisen leiman, josta se kuitenkin selviytyi suuremmitta vaurioitta ja puhdistuksitta. Ironista oli, että vanhoilliseksi leimautunut WSOY oli osallinen kahteen sodanjälkeiseen kirjasotaan, joissa sen julkaisemat Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu ja Väinö LinnanTuntematon sotilas saivat isänmaallisten oikeistopiirien vihat päälleen.

Tämä oli lievä alkusoitto 70-luvun alussa syntyneelle tilanteelle. Kulttuuri- ja kustannustrendejä taidokkaasti myötäillyt Tarmio joutui moniarvoisen kustannuspolitiikkansa vuoksi siinä määräin Melanderin johtaman hallintoneuvoston enemmistön hampaisiin, että se otti ja erotti Tarmion vuoden 1972 alusta. Syntyneen sodan Melander kumppaneineen hävisi. Yhtiökokouksessa niukan enemmistön saanut kirjailijoiden, henkilökunnan, Jänttien ja kulttuurisäätiöiden koalitio erotti koko hallintoneuvoston ja valitsi tilalle uuden, joka ensi töikseen otti Tarmion takaisin.

Vuonna 1976 WSOY:sta tehtiin pörssiyhtiö sillä seurauksella, että sekin 80-luvulla joutui nurkanvaltausten ja kaappausyritysten kohteeksi. Asialla olivat vuorollaan mm Henrik Kuningas, SKOP ja kilpailevan Weilin&Göösin omistanut Amer-yhtymä. Eräässä vaiheessa Otavan Heikki Reenpää toimi yhtiön tukijana kun hän välittömästi ilmoitti kilpailijalleen SKOP:in tekemästä (katteettomasta) tarjouksesta myydä Otavalle 40 prosenttia WSOY:stä. WSOY säilytti itsenäisyytensä, kiitos yhtiön suuromistajiin kuuluneiden Kordelinin säätiön, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja heidän liittolaistensa kulttuuritahdon.

Kun WSOY sitten lopulta sanoi kyllä oli kosijana Sanoma Oy, jonka kanssa yhtiö vuonna 1998 fuusioitiin uudeksi SanomaWSOY-konserniksi. On vielä liian aikaista sanoa – ainakaan Häggman ei sitä yritä tehdä – onko tämä ja miten muuttanut kustannustoiminnan luonnetta.

Häggmanin teos on vankkaa laatutyötä, jossa toimeksiantajan toiveet ja paineet eivät ainakaan millään ilmikäyvällä tavalla näy ohjanneen henkilöarvioita myöten objektiivisuutensa ja kriittisyytensä säilyttänyttä työtä. WSOY:n kaksiosainen historia on sekä talous- ja sosiaalihistoriaa että kulttuurihistoriaa parhaimmillaan.

Tammikuu 2004

Pan Books, 1151 s., Chatham 2002

Kuuba ja Fidel

Englantilaisen historioitsijan Hugh Thomasin kirja Kuubasta on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1971. Se on kuitenkin erittäin hyvin säilyttänyt sekä luettavuutensa että luotettavuutensa. Sivuja uudessa taskupainoksessakin on 1151 ja kirjan hakemisto kattaa lähes kuusikymmentä sivua ja n. 800 henkilönimeä.

Epäilemättä vähemmänkin perusteellisen teoksen kautta voisi Kuuban historiaan tutustua. Sille jolla on tarvetta ja aikaa näin kattavaan perehtymiseen Thomasin teos on oivallinen lähde. Pääpaino on poliittisessa historiassa, mutta myös saaren talous-, sosiaali- ja kulttuurihistoria tulee varsin laajasti käsitellyksi.

Yllättävintä on, ettei Thomasin ole tarvinnut tehdä muutoksia eikä korjauksia kolmenkymmenen vuoden jälkeen alkuperäisen teoksen ilmestymisestä otettuun uusimpaan painokseen. Siihen on vain liitetty jälkisanat, jossa arvioidaan Kuuban kehitystä 60-luvun jälkeen sekä täydennetään vanhaa osaa muutamalla uudella tutkimustiedolla. Vanhimpaan Castron vallankumousta edeltävään osaan ei varsinaisia muutoksia ole ollut tarvis tehdä.

Merkittävin uusi asia jonka Thomas mainitsee koskee taistelulaiva Mainen räjähdystä Havannan satamassa v. 1898. Siitä muodostui alkusoitto Yhdysvaltain puuttumiselle Kuuban vapaussotaan ja sodan julistamiselle Espanjalle. William Randolph Hearstin – paremmin tunnettu Citizen Kanena – lehdistön johtamille sotaankiihottajille Mainen upotus oli kuin taivaan lahja ja se pantiin sumeilematta espanjalaisten sabotöörien tiliin. Thomasin historian julkaisemisen jälkeen ilmestyi amerikkalaisen amiraalin Hyman Rickoverin tutkimus Mainen tapauksesta, joka Thomasin mukaan yksiselitteisesti osoittaa taistelulaivan räjähdyksen onnettomuudeksi.

Eniten uutta lähdeaineistoa on viime vuosina saatu 60-luvun tapahtumista, sekä amerikkalaisista että entisen Neuvostoliiton lähteistä. Nekään eivät kuitenkaan ole antaneet Thomasille aihetta kirjansa viimeisten lukujen uudelleenkirjoittamiseen.

Castron vallankumousta on vaikea ymmärtää tuntematta myös Kuuban varhaisempaa aikaa, orjakaupan perintoä ja kuubalais-pohjoisamerikkalaisten suhteiden ongelmallista historiaa. Jo 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa elätettiin ajatuksia Kuuban anneksoinnista, jolla oli myös tiettyä kannatusta saaren espanjalaiseliitin keskuudessa. Vuoden 1898 sodan jälkeen Kuubasta tuli muodollisesti itsenäinen valtio, mutta se oli aina vuoteen 1933 saakka sopimuksellisestikin puolikolonialistisessa riippuvuussuhteessa pohjoiseen naapuriinsa.

Fidel Castroon ja tämän johtamaan vallankumoukseen Thomas pyrkii suhtautumaan niin objektiivisesti kuin mahdollista, käsitellen niin vallankumouksen sosiaaliset saavutukset kuin vapauden, demokratian ja lopulta myös Kuuban talouden vähittäisen surkastumisen. Thomas käsittelee myös hyvin laajasti Castron ja Kuuban vanhan kommunistisen puolueen dialektista suhdetta. Olihan vanha kompuolue pitkään liitossa diktaattori Batistan kanssa. Harvemmin tunnettua on, että kommunistit olivat sodan aikana 40-luvulla myös hetken aikaa hallituspuolue, joten se ei helpolla ollut houkuteltavissa Castron sissiliikkeeseen mukaan. Jännite säilyi pitkään vielä Castron valtaantulon jälkeen.

Oma kysymyksensä on, oliko Fidel Castro veljensä Raulin tavoin tietoinen kommunisti jo silloin kun hän vielä rauhoitteli liberaaliporvaristoa (ja amerikkalaisia) antikommunistisilla lausunnoilla. Thomas ei anna lopullista vastausta. Castron omat lausunnot ovat olleet kaiken aikaa tässä(kin) suhteessa ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia, Loistava poliittinen näyttelijä Fidel joka tapauksessa on näihin päiviin saakka ollut.

Tammikuu 2004