Suomentanut Marketta Klinge, WSOY, 630 s., Juva 2004

Poliittinen Runeberg ja Klinge

Johan Ludwig Runebergin syntymän 200-vuotispäivä viime kuussa huomioitiin laajoin ja asiaankuuluvin juhlamenoin. Keskeisiä juhlijoita oli Matti Klinge, jonka merkittävin panos juhlintaan on tuore teos Poliittinen Runeberg. Kyse ei ole uudesta elämäkerrasta vaan nimensä mukaisesti Runebergin aatteelliseen kehitykseen keskittyvä tutkimus.

Runeberg asetti jo varhain tavoitteekseen tulla Suomen kansallisrunoilijaksi, missä hän myös onnistui. Kansallisrunoilijana hänestä samalla tuli elävää runoilijaa suurempi legenda ja pitkäikäisempi instituutio, jota jälkipolvet ovat käyttäneet tavalla, joka kulloinkin on vastannut Suomen kansallisen eliitin tarpeita.

Matti Klingen suuri ansio historioitsijana on, että hän pyrkii tarkastelemaan henkilöitä ja tapahtumia niiden oman ajan yleiseurooppalaista aatetaustaa, kirjallisuusvirtauksia ja tapahtumia vasten. Tämä johtaa aihepiirinsä hyvin hallitsevan kirjoittajan paikoin herkulliseen polemiikkiin muiden Runeberg-tutkijoiden ja heidän omaan aikaansa ja pyrkimyksiinsä sidottujen näkemystensä kanssa.

Klinge on joka suhteessa kotonaan 1800-luvun keisariajan miljöössä, jossa keisarillisen Aleksanterin yliopisto oli kaiken keskipiste. Tämä on ainakin se käsitys, joka Klingen kuvauksen perusteella helposti syntyy. Runebergkin, vaikkei koskaan professuuria hoitanutkaan, oli monin tavoin sidoksissa yliopistoyhteisöön. Säätyläisten ulkopuolelle jäänyt kansa oli Runebergille – ja epäilen että Klingellekin – kokoelma joskus värikkäitäkin ja hauskoja, mutta pohjimmiltaan anonyymejä tyyppejä ja uskollisia alamaisia, joita Vänrikki Stoolin tarinoissa oivallisesti kuvataan.

Klingen sympatiat ovat peittelemättömästi taitavaa tasapainoilua Ruotsin ja Venäjän välillä harjoittaneen lojaalikonservatiivisen Runebergin puolella, joka oli aktiivisesti torjumassa eurooppalaisia vapaus ja demokratia-aatteita Suomessa. Runeberghan tunnetusti oli rakentamassa kuuluisaa Floran päivän juhlaa v. 1848, jossa Maamme-laulu ensimmäistä kertaa esitettiin kosteissa juomingeissa, ja joka tehokkaasti kanavoi ylioppilaiden mahdolliset kumoustunnot keisarivallan kannalta harmittomaan maisemaisänmaallisuuteen.

Klingen sympatiat johtavat hänet selittämään parhain päin myös Porvoon kymnaasin kurinpitoskandaalin, jossa Runebergin patukankäyttö johti oppilaiden joukkoeroon. Jos Runebergin kurinpito oli, kuten Klinge sitä selittää, vain ajalle tyypillistä niin miksi siitä sitten nousi niin poikkeuksellinen skandaali?

Kuten Klinge toteaa, oli Suomi Runebergille moraalinen, ei historiallinen käsite. Myös kuvatessaan Vänrikki Stoolin runoissa Suomen sotaa tekijä käytti runoilijan vapauttaan moraalisiin ja poliittisiin tarkoituksiinsa hyvin itsekin tietoisena siitä, etteivät jotkut hänen kuvaamistaan musta-valkoisista sankareista ja pettureista välttämättä saamaansa kohtelua ansainneet.

maaliskuu 2004

Atlantic Books, 180 s., Ebbw Vale, 2003

Eurooppalainen turvallisuusanalyysi

Aiemmin brittihallinnon korkeana virkamiehenä ja Tony Blairin erityisavustajana työskennelleen, nyttemmin Euroopan unionin neuvoston sihteeristössä toimivan Robert Cooperin esseekokoelma on ”vanhan” ja ”uuden” Euroopan välistä annettu vastaus amerikkalaisen neokonservatiivin Robert Kaganin suomeksikin käännetylle opukselle Paratiisin vartijat. Cooper myös lyö Kaganin niin analyysin kirkkaudessa kuin johtopäätösten hyväksyttävyydessä.

Kolmiosaisen kirjan tekstit ovat syntyneet eri aikaan ja ensimmäisen osan ensimmäinen versio ilmestyi jo vuonna 1996. Tässä kirjassa myös vanhemmat tekstit on editoitu siten, että kyse on kuitenkin pikemminkin melko yhtenäisestä teoksesta kuin kokoelmasta.

Robert Cooper pitää vuotta 1989 ja kommunismin romahdusta merkittävämpänä käännekohtana Euroopan historiassa kuin esimerkiksi vuosia 1789, 1815 tai 1919. Se merkitsi Cooperin mukaan perustavanlaatuista valtioiden yhteistyöjärjestelmän muutosta, siirtymistä valtioiden suhteissa postmoderniin aikaan, jossa liittoutumat ovat muuttuneet pysyviksi ja ne sallivat ja edellyttävät valtioiden puuttuvan toistensa sisäisiin asioihin ja hyväksyvän kansainvälisten tuomioistuinten päätökset sitovina.

Tämä koskee ennen kaikkea Eurooppaa sellaisena mihin Euroopan yhdentymiskehitys on sen johtanut. Maailmanlaajuisesti maailmassa valtiojärjestelmät elävät kuitenkin edelleen montaa eri aikaa: yhtäällä ovat esimodernit heikon vallan valtiot, selvimpinä esimerkkeinä Somalia ja Afganistan, toisaalla modernit vahvat ja kansallista etuaan määrätietoisesti osin perinteisin keinoin ajavat valtiot, kuten Kiina, Brasilia ja Intia. Postmoderneja avoimuuteen ja keskinäisiin turvallisuusjärjestelmiin nojaavia valtioita ovat EU-maat ja Japani. Yhdysvallat on Cooperin mukaan vielä tilanteessa, jossa se ei ole ratkaissut hyväksyykö se postmodernin keskinäistä riippuvuutta ja yhteistyötä korostavan roolin, vai luottaako se unilateralismiin ja voimapolitiikkaan.

Tämä on tietenkin yksinkertaistus ja myös yksinkertaistettu yhteenveto Cooperin kirjan ykkösosassa esittämistä näkemyksistä, mutta kiteyttää oivaltavasti sen miten maailma tänään vielä makaa ja antaa hyvän viitekehyksen analysoida maailman aiempaa ja tulevaa kehitystä ja ristiriitoja. Toisessa osassa Cooper pohtii rauhan ylläpitämistä uuden maailmanjärjestyksen oloissa ja kolmannessa käsittelee transatlanttista suhdetta.

Toinen osa käsittelee diplomatian haasteita ja mahdollisuuksia edellä kuvatussa samanaikaisesti montaa eri aikaa elävässä maailmassa ja keskittyy enemmän kuvaukseen ja menettelytapoihin kuin ratkaisuihin. Monet esimerkit ja havainnot ovat silti mielenkiintoisia ja relevantteja politiikan toteuttajille. Tämä osio saikin alkunsa pääministeri Blairille joululukemiseksi kirjoitetusta muistiosta.

Kolmannessa osassa Cooper vastaa suoraan Kaganille. Jos Euroopasta sanotaan, että se on laiminlyönyt voimapolitiikan koska se on sotilaallisesti heikko, niin vähintään yhtä totta on, että se on sotilaallisesti heikko siksi että se on päättynyt luopua voimapolitiikasta. EU on paras esimerkki tämän valinnan tuloksista ja oikeutuksesta. Kuitenkin myös Eurooppa on nojannut ja nojaa edelleen Yhdysvaltain sotilaalliseen voimaan. Tätä Cooper ei pidä kestävänä olotilana vaan katsoo, että Yhdysvaltain globaaliin turvallisuusstrategiaan tyytymättömien eurooppalaisten ei tule tyytyä vain sitä arvostelemaan, vaan heidän on kehitettävä oma strategiansa (tai mieluummin yhteinen strategia) ja kehitettävä myös omia voimavarojaan sen toteuttamiseksi. Se ei kuitenkaan voi tarkoittaa epärealistista ja tarpeetonta pyrkimystä kehittää EU:sta sotilaalliselta voimaltaan USA:n kanssa kilpailukykyinen supervalta, vaan jo olemassa olevien eurooppalaisten voimavarojen parempaa yhteensovittamista ja yhteiskäyttömahdollisuuden kehittämistä. Itse asiassa siis juuri sitä, mitä unioni on nyt tekemässä ja jolle voi Suomestakin antaa täyden tuen.

maaliskuu 2004

WSOY, 464 s., Juva 2004

Suomi-kuvan tekijöiden oma kuva

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva ja UM:ssä työskentelevä Jussi Pekkarinen ovat ulkoministeriön arkistosta löytyvästä aineistosta koonneet tämän kertomuksen Suomen ulkoasiainhallinnon yrityksistä muokata Suomi-kuvaa itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Keskeisenä lähteenä on ollut sadasta asiakirjakotelosta koostuva kokoelma otsikolla ”Suomen tunnetuksi tekeminen”.

Ja toki arkistosta onkin löytynyt paljon mielenkiintoista ja nykypolvia – osin varmaan jo aikalaisiakin – huvittavaa materiaalia. Kirjoittajillakin on ollut epäilemättä hauskaa kaivaessaan ja tuodessaan korostetusti esiin etupäässä tahattoman koomisia kommelluksia, joihin Suomi-kuvaa muokkaavat diplomaatit joutuivat.

Tarkastelu etenee maittain ja alueittain kuvaten Suomi-kuvan rakentamisyrityksiä sellaisina kuin ne ulkoministeriön arkistomateriaalin pohjalta näyttäytyvät. Väliin on koottu erillisiä teemalukuja näyttelyistä, urheilusta ja erilaisista kirjaprojekteista.

Yhtenä teemana melko laajan osuuden kirjassa saavat ulkoministeriön yritykset käyttää elokuvaa propagandan – sitä sanaa ei vielä silloin hävetty – välineenä. Tulokset olivat parhaimmillaankin vähä-antisia ja surkeimmillaan Suomi-kuvalle kielteisiä. Ensimmäinen loppuunviety yritys oli filmintekijä Erkki Karun ja UM:n sanomalehtitoimiston päällikön Georg Theslöfin käsikirjoituksen mukaan tehty elokuva Finlandia. Se saattoi ollakin ministeriön onnistunein yritys elokuvatuotannon saralla, ainakaan myöhemmät yritykset eivät yhtä suopeaa vastaanottoa enää saaneet.

Lehdistö oli kuitenkin UM:n valistustyön pääkohde. Sotia edeltävänä aikana aito journalismi näyttää olleen sekä lehdille että ministeriölle vierasta. Suomi-tietous sai palstatilaa etupäässä maksettuna, eikä ulkomaalaisia toimittajia ollut saatavissa Suomeen ilman että heidän matkaansa ja ylläpitoonsa panostettiin huomattavasti yli sen, mihin yksikään journalistisesta kunniastaan kiinni pitävä julkaisu tänään suostuisi. Jonkin verran esiintyi sponsoroimatonta yksityisyrittäjyyttäkin, mikä tuotti ministeriölle päänvaivaa kun sen kontrollin ulkopuolella tapahtunut raportointi ei aina vastannut suomalaisten omaa käsitystä oikeasta ja sopivasta Suomi-kuvasta.

Kirjojakin teetettiin ja julkaistiin samalla sponsorointimenetelmällä. Tunnetuin näistä on sveitsiläisen Jean-Louis Perret’n ranskankielinen v. 1930 ilmestynyt La Finlande. Se sai Suomessa ihastuneen vastaanoton, mutta teksti olikin alusta loppuun ulkoministeriön paimentajien kontrolloimaa, mitä ei kuitenkaan kerrottu. Niinpä tekijät herkuttelevat sillä, että vielä muutama vuosi sitten Matti Klinge kirjoitti ihastuneen myötäsukaisesti Perret’stä Suomen tuntijana ja ystävänä, tietämättä siitä miten suuresti Perret’n työ oli suomalaisten omaa tuotantoa.

Luonnollisesti tällainen propagandatyö houkutteli niin elokuvien, kirjojen kuin lehtikirjoitusten merkeissä erilaisia hämärämiehiä ja huijareita tarjoamaan nuorelle tasavallalle palveluksiaan. Osa torjuttiin, mutta oppirahojakin jouduttiin maksamaan.

Tietämättömyys ja Suomen olojen tuntemattomuus ei ollut Suomi-kuvan luojien ainoa voitettava ongelma. Kieliolot Suomessa olivat kiinnostuksen kohteena ja kielienemmistön harmiksi ruotsalaisen väestön merkitystä niin sivistyksellisesti kuin joskus rodullisestikin johtavana voimana Suomessa oli esillä myös muualla kuin Ruotsissa julkaistussa Suomi-kirjoittelussa. UM joutui myös vahtimaan sitä, ettei muunkielisissä teksteissä suomalaisia paikannimiä kirjoitettu ruotsinkielisessä muodossa. Kielipolitiikka ei ole kuitenkaan tekijöiden vahvinta alaa, sillä he erehtyvät selittämään että ruotsalaiset olisivat ottaneet sanan finländare käyttöön tarkoittamaan suomenkielisiä suomalaisia, kun se päinvastoin on tarkoitettu erottamaan erityisesti ruotsinsuomalaiset suomalaisesta (finsk) kantaväestöstä.

Myöskään tapahtumat Suomessa eivät antaneet aina aihetta myönteiseen uutisointiin, vaan lapualaisuus 30-luvulla väritti Suomi-kuvaa ja heikensi maan mainetta demokratiana. Ja jos talvisodan aikana myönteisyys Suomea kohtaan nousi huippuunsa, niin jo jatkosodan aikana kanssasotimissuhde Natsi-Saksan kanssa oli maan kuvalle suureksi rasitteeksi läntisissä demokratioissa.

Ikuisen poudan maa on pääosin juohevasti kirjoitettua ja viihteellistä lukemista, mutta se kuvaavan näkökulmansa ja suppeasti vain UM:n arkistoihin perustuvan lähdeaineistonsa vuoksi se jää enemmänkin historiikiksi, ellei suorastaan kronikaksi. Se kertoo ehkä tyhjentävästikin sen, miten UM itse arvioi työtään Suomi-kuvan luomiseksi, mutta ei yritäkään arvioida sitä, miltä tämä muiden silmissä näytti.

maaliskuu 2004

Pan books, 676 s., Chatham 2003

Macmillanin päiväkirjat kertovat

Harold Macmillan palasi konservatiivien vuoden 1951 vaalivoiton myötä Englannin hallitukseen ja toimi vuoteen 1957 mennessä neljässä eri tehtävässä, asuntoasioista vastaavana ministerinä, puolustusministerinä, ulkoministerinä ja valtionvarainministerinä, ennen kuin hänestä tammikuussa 1957 tuli Anthony Edenin seuraaja pääministerinä. Hän oli ahkera, vaikka ei välttämättä kattavan systemaattinen päiväkirjanpitäjä. Nyt julkaistuihin päiväkirjoihin ei ole mahtunut läheskään kaikkea materiaalia. Päiväkirjat julkaisukuntoon toimittanut Peter Catterall on esipuheensa mukaan kuitenkin pyrkinyt jättämään pois ennen muuta toistoa sisältävän aineiston ja säilyttämään alkuperäisen monipuolisuuden.

Macmillan on tunnettua kustantajasukua ja päiväkirjassa on runsaasti merkintöjä perheyhtiön asioista. Macmillan myös luki ministerinäkin ahkerasti kirjallisuutta, jota kommentoi päiväkirjaansa. Hänen kirjallinen makunsa tuntuu olleen melko konservatiivinen, mutta myös uudemman kirjallisuuden suhteen kustannuspoliittisesti valpas.

Viidenkymmenen vuoden takaisissa päiväkirjamerkinnöissä on tuskin historiantutkimukselle juurikaan uutta saatikka mullistavaa. Mielenkiintonsa ne saavatkin muistiinmerkitsijän kyvystä tallentaa merkittäviä ajankuvia ja kirjata paikoin hyvinkin teräviä havaintoja ja arvioita.

Macmillanin merkinnät pursuavat yläluokkaisen englantilaisen gentlemannin näennäisesti vaivatonta itseluottamusta ja vaivoin peiteltyä kunnianhimoa. Macmillan oli vielä 30-luvulla luettu edistysmielisiin konservatiiveihin, mutta 50-luvulle tultaessa hän oli jo valtavirtaistunut tulevan pääministerin rooliin. Ikääntyneenä eläkeläisjaarlina hän esiintyi jo taas thatcherismiä piikittelevänä arvostelijana.

Kun Winston Churchill 77-vuotiaana v. 1951 palasi pääministeriksi lähtivät kaikki siitä, että hän epämääräisten lupaustensa mukaisesti viimeistään puolentoista vuoden kuluttua luovuttaisi paikkansa pitkäaikaiselle kruununprinssilleen Anthony Edenille. Työntekoa haitanneita yhä pahempia vanhenemisen oireita osoittanut Churchill kuitenkin piti erilaisia verukkeita käyttäen pääministerin salkusta kiinni kevääseen 1955 saakka. Macmillanin merkinnät säilyivät ajoittaisesta tuskaantumisen ilmauksista huolimatta pohjimmiltaan kunnioittavina ikääntyvää pääministeriä kohtaan. Merkinnöissä löytyy lähes hellyttävä kuvaus Macmillanin käynnistä Churchillin kotona, missä tämä aamupäivällä makasi sängyssä käsitellen asiakirjoja viskilasi yöpöydällään, sikari suussaan ja pieni vihreä kanarialintu päänsä päällä.

Laajoista sisäpoliittisista vastuistaan huolimatta Macmillan oli kiinnostunut ennen muuta kansainvälisestä politiikasta. Hän kuului Churchillin tavoin varhaisiin Eurooppa-liikkeen kannattajiin Englannissa, mutta se tarkoitti hyvin selkeästi valtioiden liittoutumista, ei mitään myötätuntoa liittovaltiokehitykselle. Tämä koski niin Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä kuin 50-luvun alussa kaavailtua puolustusyhteisöä, jonka kariutumiseen Macmillan oli tyytyväinen. Hänelle pysyttäytyminen Euroopan talousyhteisön ulkopuolella oli itsestään selvää. Macmillan ei tuntunut uskovan että koko hankkeesta tulisi mitään ja sitä koskevat merkinnät ovat vähäisiä.

Transatlanttinen suhdekaan ei ollut ongelmaton. Sotilaallinen interventio Lähi-Itään synnytti suoranaisen konfliktin Yhdysvaltain ja Britannian suhteisiin. 50 vuotta sitten vielä suurvaltakuvitelmia elättänyt Englanti valmisteli samankaltaista sotilasoperaatiota Lähi-Itään hankalan hallitsijan kaatamiseksi kuin USA viime vuonna. Hyökkääjällä ei ollut aikomustakaan antaa suunnitelmiensa kariutua YK:n tuen puutteeseen, mutta yleisen mielipiteen vuoksi YK:n puoleen oli kuitenkin muodollisesti käännyttävä. Saddam Husseinin roolissa oli Suezin kanavan kansallistanut Egyptin presidentti Nasser ja hyökkääjänä Englanti, yhdessä Ranskan ja Israelin kanssa. Hetken lähestyessä lokakuun 4. päivänä 1956 Macmillan kirjoitti päiväkirjaansa: ”Without oil and without the profits from oil, neither UK nor Western Europe can survive”. Eli ”Ilman öljyä ja öljystä saatuja voittoja ei sen enempää Britannia kuin Länsi-Eurooppa voi selvitä” (alkuperäisen kursivointi Macmillanin).

Lokakuussa toteutettu operaatio päättyi fiaskoon. Yhdysvallat, jonka hiljaiseen tukeen britit laskivat, ei ainoastaan tuominnut hyökkäystä, vaan edesauttoi sen nopeaa päättymistä kiristämällä taloudellisesti heikentyneen Englannin luottohanoja. Hyökkääjät vetäytyivät ja valtansa säilyttäneen Nasserin asema vahvistui suuresti, mutta myös Länsi-Eurooppa säästyi Macmillanin pelkäämältä perikadolta.

Päiväkirja kuitenkin päättyy 4.10 ja se alkaa uudestaan vasta 3.2. seuraavana vuonna. Tällä välin Macmillanista oli tullut pääministeri Edenin jouduttua, terveydellisistä syistä, eroamaan. Edenillä oli todellisia terveysongelmia ja hänen kerrotaan johtaneen Suezin operaatiota vain erilaisten pillereiden voimalla, mutta ilman terveyden pettämistäkin olisi Suezin epäonnistunut operaatio pakottanut hänet eroamaan. Seuraajaksi nousi Macmillan, vaikka hän päiväkirjoistakin ilmenevällä tavalla oli yksi brittihallituksen tiukimpia haukkoja Suezin kriisissä.

Varsinaisilta kriisiviikoilta päiväkirjamerkintöjä ei ole. Macmillan itse sanoo kadottaneensa päiväkirjavihkonsa tuolta ajanjaksolta, mutta teoksen toimittaja Catterall katsoo uskottavin perustein, että Macmillan nimenomaisesti hävitti merkinnät Edenin nimenomaisesta pyynnöstä. Historiantutkijana sitä täytyy pitää anteeksiantamattomana tekona.

maaliskuu 2004

Abacus, 495 s., St.Ives Plc 2003

Monipuolinen englantilainen intellektuelli

Aldous Huxleyn kirjallinen jälkimaine lepää paljolti hänen tunnetuimman v. 1932 ilmestyneen teoksensa, Uljas uusi maailma, varassa. Jos George Orwell on dystopia-kirjailijoista jäänyt tunnetummaksi niin Huxley on taas tulevaisuuden kuvaajana osoittautunut ehkä paremmaksi ennustajaksi. Pienempi joukko muistaa Huxleyn ”psykedelia”-käsitteen keksineenä kirjailijana, jonka meskaliini- ja LSD-kokeiluista kertova teos The Doors of Perception antoi nimen Jim Morrisonin Doors-yhtyeelle.

Huxley olikin, kuten Nicholas Murrayn elämäkerta kertoo. hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja ja kaikkea muuta kuin yksiulotteinen ihminen. Huxleyn tuotantoon kuuluu yli viisikymmentä teosta. Matkakirjojen, pamflettien, runo- ja esseekokoelmien joukossa varsinaisia romaaneja on vain yksitoista. Huxley haki toistuvasti menestystä myös näytelmäkirjailijana, mutta ilman mainittavampaa tulosta. Myös muutamat yritykset tehdä elokuvakäsikirjoituksia jäivät toteutumatta.

Aldous Huxleyn isoisä Thomas Huxley oli Charles Darwinin aikalaisia ja itseoppinut biologi-tiedemies ja hänen veljensä Julian arvostettu biologi. Aldous ei itse ollut tutkija, mutta oli koko elämänsä ajan kiinnostunut tieteistä ja seurasi ja kirjoitti tieteistä hyvin laaja-alaisesti. Mutta hän oli myös kiinnostunut parapsykologiasta ja rajatieteistä ja monissa hänen teksteissään on mystiikkaan viittaavia elementtejä. Huxleyn ystäviin kuului mm tähtitieteilijä Edward Hubble, toisaalta tuttavapiirissä liikkui myös scientologi Ron Hubbard ja kirjeenvaihtotuttaviin kuului LSD-guru Timothy Leary. Kirjailijoista Huxleylle läheisiä ystäviä olivat D.H. Lawrence ja Christopher Isherwood.

Aldous Huxley oli olemukseltaan ja keskiluokkaiselta taustaltaan hyvin brittiläinen – An English intellectual, kuten elämäkerran alaotsikko sanoo – mutta asui elämänsä 23 viimeistä vuotta Kaliforniassa. Hän jopa haki Yhdysvaltain kansalaisuutta 50-luvulla, mutta luopui hankkeesta kun ei halunnut vastata prosessiin kuuluvassa kuulemistilaisuudessa myöntävästi kysymykseen olisiko hän valmis taistelemaan Yhdysvaltain puolesta. Kysymys oli tietysti täysin teoreettinen jo alle kaksikymmenvuotiaana silmäsairauden vuoksi puolisokeutuneelle, mutta 30-luvulla rauhanliikkeeseen aktiivisesti osallistuneelle kirjailijalle.

Nicholas Murrayn elämäkerta on lähdepohjaltaan perusteellinen ja otteeltaan ymmärtävä, ystävällinen ja kuvaava. Se ei tarkoita analyysin puutetta, mutta lukijan odotuksista riippuen voi Murrayn kohtuullisen etäistä ja viileätä tapaa kuvailla poliittisesti vaikeasti lokeroitavaa ja ajatuksiltaan ja kenties elämäntavoiltaankin ristiriitoja helposti herättävää kohdettaan pitää ansiona tai puutteena. Taivun sille puolelle, joka pitää tällaista tapaa enemmän ansiona.

huhtikuu 2004