Pan Books, 1001 s., Chatham 2002

Vielä kerran Churchill

Winston Churchillistä on luultavasti kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta valtiomiehestä. Kokonaiselämäkerroista tunnetuin ja kattavin on Martin Gilbertin (osin yhdessä WC:n pojan Randolph Churchillin kanssa) kirjoittama vuosina 1966-88 ilmestynyt kahdeksanosainen teossarja ja sen rinnalla julkaistu mykistävän laaja asiakirjakokoelma. Muitakin lyhyempiä elämäkertoja on tehty, kymmenistä Churchilliä käsittelevistä muiden muistelmateoksista puhumattakaan, sukulaisten ja poliitikkojen lisäksi Churchillin lääkärin, turvamiehen ja sihteerien muistelukset mukaan lukien.

Churchill itse kirjoitti myös käsittämättömän paljon. Hänen kynästään on lähtenyt viisiosainen elämäkerta esi-isästään Marlboroughn herttuasta, kuusiosainen historia ensimmäisestä ja viisiosainen historia toisesta maailmansodasta sekä viisiosainen englanninkielisten kansojen historia, lukuisista vähäisemmistä kirjoista puhumattakaan. Yleinen tietokilpailukysymys on, milloin Churchill sai Nobelin rauhanpalkinnon. Oikea vastaus on, ettei koskaan, sen sijaan hänelle myönnettiin vuonna 1953 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Voi epäillä, että erikoisentuntuiseen ratkaisuun vaikuttivat muutkin seikat kuin pelkät kirjalliset ansiot.

Toki Churchill oli hyvä tyyli- ja parhaimmillaan myös huumorintajuinen kirjoittaja ja puhuja. Varhaisimmat ja yleensä parhaimmat teoksensa hän myös kirjoitti kutakuinkin itse, mutta suurten kirjasarjojen teossa häntä avusti sangen laaja avustajakunta, jossa oli ajoittain mukana myöhemmin tunnettuja historiantutkijoita.

Niin mittava kuin Winston Churchillin kirjallinen elämäntyö olikin, on se vain sivuosassa hänen elämäkerrassaan. Churchill oli poikkeusaikojen valtiomies, hyvässä ja pahassa. Ilman Hitleriä ja toista maailmansotaa hän olisi saanut aika keskinkertaisen arvosanan jälkimaailman arvioinneissa, joita olisivat sävyttäneet ensimmäisen maailmansodan aikaisen meriministerin epäonnistunut Gallipoli-seikkailu, maailmansotaa seurannut sotaministerin ajama innokas ja epäonnistunut interventiopolitiikka Neuvosto-Venäjällä ja viisivuotinen epäonnistunut kausi 20-luvun valtiovarainministerinä, jota leimasi 30-luvun lamaa pohjustanut deflaatiopolitiikka ja paluu sotaa edeltäneeseen kultakantaan. Churchill ei ollut ekonomisti, mutta hänen kunniakseen on kuitenkin todettava, että hän finanssiministerinä suhtautui hyvin epäilevästi kultakantaan paluuseen, vaikka taipuikin sen toteuttamiseen ns. asiantuntijoiden yksisuuntaisen paineen alla.

Churchillin suuri hetki koitti keväällä 1940, jolloin koko 30-luvun Natsi-Saksan jälleenvarustautumisesta ja myöntyvyyspolitiikasta varottanut Churchill nousi Englannin johtoon hetkellä, jolloin konservatiivipuolueen vanha ja väsynyt johto oli jo valmis luovuttamaan Saksan ylivallan alla. On vaikea ajatella, että kukan muu silloisista englantilaispoliitikoista olisi kyennyt noina synkkinä hetkinä kokoamaan maan tarvittavaan vastarintaan.

Henkilönä Churchill oli, kuten ns. suurmiehet monasti ovat, mitä ristiriitaisin ja monessa suhteessa huonosti käyttäytyvä mahdoton ihminen, jonka suuruuden hetket, visiointikyky ja päättäväisyys vaihtelivat lapsellisuuksien, narsististen purkausten ja väärinarviointien kanssa. Jos ansiot ovat kuitenkin puutteita suuremmat kestää henkilön maine myös jälkimmäisten käsittelyn, kuten Jenkinsin tasapainoisessa kirjassa.

Roy Jenkins ei ole hänkään ammattihistorioitsija, vaan nojaa kirjassaan lähes yksinomaan jo tehtyyn tutkimukseen. Aiemmin mm Clement Attleesta, H.H. Asquithista, William Gladstonesta ja Harry Trumanista erinomaiset elämäkerrat kirjoittanut, viime vuonna kuollut Jenkins on kuitenkin vähintään Churchillin veroinen analyyttinen, loistelias ja tyylitajuinen kirjoittaja.

Kirjansa päätteeksi Jenkins kertoo vielä työnsä alkaessa pitäneensä Gladstonea Englannin kaikkien aikojen ansioituneempana pääministerinä, mutta päätyneensä työn kuluessa siihen, että Churchill kaikkine heikkouksineenkin on sittenkin näistä suurin. Vähemmän perehtyneisyyden pohjalta olen puolestani itse päätynyt arvioon, että Jenkinsin kirja Churchillistä on, paitsi Jenkinsin paras työ, myös paras olemassa oleva elämäkerta Churchillistä.

toukokuu 2004

SKS, 471s., Helsinki 2004

Pelastiko Ryti-Ribbentrop-sopimus Suomen v. 1944?

Ns. Rytin-Ribbentropin sopimus oli Tasavallan presidentin Risto Rytin varmentamattoman Adolf Hitlerille osoitetun kirjeen muodon saanut kesäkuussa 1944 annettu sitoumus, jossa presidentti sitoutui siihen, ettei Suomi tekisi Saksan suostumuksetta erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Vastikkeeksi Saksan puolestaan lupautui antamaan Suomelle sen Kannaksen suurhyökkäyksen johdosta tarvitseman avun joukkojen ja asetoimitusten muodossa. Rintamatilanne ja tieto siitä, että Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista pakotti Suomen Hitlerin vaatimaan sitoumukseen, jonka kätilönä toimi kutsumatta Suomeen lentänyt valtakunnanulkoministeri Ribbentrop. Suomalaiset jättivät sopimuksen kuitenkin tahallaan varmentamatta ja viemättä eduskuntaan, jolloin siitä voitiin presidentinvaihdoksen kautta vapautua, kun rintamatilanne Saksan aseavun turvin oli ensin saatu vakautettua.

Suurin piirtein näin menee historiantutkijoiden valtavirran kansakunnan viralliseksi totuudeksi vakiinnuttama kertomus Ribbentrop-sopimuksen synnystä ja merkityksestä. Sen on ottanut käsittelyynsä Markku Jokisipilä tuoreessa väitöskirjassaan, joka pyrkii osoittamaan kohta kohdalta tämän virallisen kertomuksen paikkansapitämättömäksi.

Yksi tähän suureen kertomukseen kuuluva väite on, että suomalaiset kävivät jatkosodan aikana koko ajan erillissotaansa ilman mitään liittosuhdetta Saksaan, jonka pyrkimykset liittosuhteen solmimiseen se pystyi aina Ribbentrop-sopimukseen saakka torjumaan. Jo paljon ennen jatkosotaa saksalaiset olivat kuitenkin tottuneet hoitamaan suhteensa Suomeen ennen muuta sotilaslinjaa pitkin, eikä heillä ollut tarvetta kirjallisiin välipuheisiin.

Saksan suhtautuminen muuttui keväällä 1943, jolloin Suomen hallitus reagoi Yhdysvaltain esittämään rauhanvälitystarjoukseen lähettämällä ulkoministeri Henrik Ramsayn Berliiniin kysymään saksalaisilta näiden mielipidettä asiasta. Se ei ainoastaan ollut jyrkän torjuva, vaan herätti ensimmäistä kertaa saksalaisten epäilyn Suomen pyrkimyksiin nähden. Nyt Saksa vaati Suomen hallitusta antamaan tietyllä tavoin liittosuhdetta tarkoittavan julistuksen. Vähemmän tunnettua on, että sotapolitiikan sisärengas – Ryti ja hallituksen ulkoasiainvaliokunta – oli jo suostumassa tähän, mutta se saatiin torjutuksi Mannerheimin ja Fagerholmin johtaman hallituksen vähemmistön toimesta.

Itse Ribbentrop-sopimus ei syntynyt sotilaallisen pakon vuoksi. Rintamalinja oli jo saatu vakautettua ja Neuvostoliitto siirtänyt sotatoimiensa painopisteen eteläisimmille rintamille kun sopimus tehtiin. Saksa toimitti kyllä vuonna 1944 ratkaisevaa aseapua Suomelle, mutta se oli annettu ja käytössä jo paljon ennen Ribbentrop-sopimusta. Kuitenkin se, että esim. varhemmin keväällä Suomeen tuodut uudet panssaritorjunta-aseet saatiin rintamalle pääosin vasta suurhyökkäyksen alettua, jätti useimpien suomalaisten mieliin virheellisen kuvan siitä, että vasta Ribbentrop-sopimus olisi käynnistänyt mittavan aseavun.

Ilma-aseen osalta tärkeä vahvistus Suomelle oli taisteluosasto Kuhlmeyn ja sen syöksypommittajien lähettäminen Suomeen, mutta se oli antanut ratkaisevimman panoksensa taisteluihin jo ennen Ribbentrop-sopimusta. Jos sitten Saksa todella olisi Ribbentropin uhkauksen mukaisesti vetänyt jo antamansa vahvistukset pois Suomesta. ei tälläkään enää olisi ollut ratkaisevaa vaikutusta Suomen puolustuskykyyn. Myös sotatarvikevarastot olisivat hyvinkin riittäneet ainakin vuoden 1944 loppuun saakka.

Kaiken lisäksi Ribbentropin uhkaus oli ilmeisen katteeton. Jokisipilän mukaan sille, että Ribbentrop olisi todella puhelimitse saanut Hitleriltä tällaisen uhkavaatimuksen esitettäväkseen, ei ole muuta todistetta kuin Ribbentropin oma kertomus. Hitlerin aiemmin ja myöhemmän käyttäytymisen perusteella Jokisipilä päättelee, että kyseessä oli kolmannen valtakunnan valtakeskuksesta jo marginalisoituneen ulkoministerin uskallettu bluffi, joka onnistuessaan olisi palauttanut hänet führerin suosioon.

Suomalaiset eivät myöskään juonineet jättämällä sopimuksen tarkoituksella viemättä eduskuntaan. Näin meneteltiin siksi että tiedettiin, ettei eduskunnan enemmistö olisi sitä koskaan hyväksynyt. Saksalaiset eivät myöskään olleet niin tietämättömiä Suomen valtiosäännön hienouksista ja varmennuksen merkityksestä, kuin meillä on selitetty.

Kaiken tämän Jokisipilä esittää alkuperäisaineistoon sekä kattavasti vanhempaan, myös valtavirran kanssa ristiriitaisiin näkemyksiin päättyneeseen vähemmän tunnettuun tutkimukseen tukeutuen. Asiaan myös kuuluu, että Jokisipilä käy paikoin reippaaseenkin polemiikkiin vanhempien tutkijoiden kanssa, sekä heidän suurin selitystulkintoihinsa että detaljituloksiinsa viitaten.

Jokisipilän työn pääteemoihin liittyen on vaikea esittää kovin vakavia huomautuksia. Sivujuonteista huomio kiinnittyy kuitenkin Jokisipilän ohimennen esitettyyn toteamukseen, jonka mukaan USA:n presidentti ”Roosevelt oli ryhtynyt sotaan vain johtaakseen huomion pois New Dealinsa kohtaamasta sisäpoliittisesta katastrofista, Euroopan kohtalo ei häntä kiinnostanut”. Tämän kohtalaisen yllättävän ja tuoreen näkemyksen tueksi ei kuitenkaan viitata mihinkään lähteisiin.

toukokuu 2004

SKS, 678 s., Hämeenlinna 2004

Kansallispankin uho ja tuho

Mitä tahansa muita seurauksia pankkikriisillä ja ahdinkoon ajautuneen Kansallis-Osake-Pankin häviämisellä itsenäisen toimijana onkin ollut, niin KOP:n historiankirjoitukselle se on ollut suureksi siunaukseksi. Markku Kuisma sai KOP:n vielä olemassaollessa tehdyssä sopimuksessa tavallista vapaammat kädet ja käsikirjoituksen julkaisuoikeudet siinä tapauksessa, että tilaaja ei sitä olisi halunnutkaan julkaista. Mutta, kuten Kuisma esipuheessaan toteaa, pankin häviäminen ”tuli myös avartaneeksi ilmapiiriä tavalla, joka hanketta käynnistettäessä ei vielä tiedetty”. Siten kirjoittaja on saanut poikkeuksellisen laajasti käyttöönsä sekä kirjallista aineistoa että ne muistitiedot ja näkemykset, jotka kymmenet haastatellut ovat avomielisissä haastatteluissa hänelle kertoneet.

Kirjan juoni on sinänsä tunnettua historiaa, eikä sitä ole tässä tarvis toistaa. Kirjaa kuitenkin lukee paikoitellen kuin modernia salapoliisiromaania. Julkisten tapahtumien ohella Kuisma raottaa myös interiöörejä ja toteuttamatta jääneitä suunnitelmia ja vaihtoehtoja, joita loppua kohden riitti lähes joka lähtöön. Modernia dekkaria myös siinä suhteessa, että roistot ja sankarit eivät ole yksiulotteisia tai edes aina toisistaan erotettavia ja että avoimeksi jää ketkä kaikki pankin häviämiseen lopulta olivat syyllisiä.

Kuisma ei moralisoi, mutta problematisoi monia ratkaisuja niitä kaunistelematta. Suoranaisia rikoksia ei pankkikriisiin kovinkaan paljon liittynyt, mutta lakia kyllä koeteltiin ja venytettiin lukuisissa ratkaisuissa. Pankin asiakkaissa oli toki selviä rikollisiakin, suhteellisesti eniten sen ulkomaanyksiköiden asiakkaiden joukossa. Kuten Kuisma KOP:n Tukholman yksiköstä kirjoittaa: ”lievästi ilmaisten vapaamielisellä luotonannolla houkuteltiin riesaksi asti sellaisia asiakkaita, joiden toimet kiinnostivat pikemmin poliisia kuin kunniallista rahalaitosta”. Ulkomaantoimintojen kalliit oppirahat edesauttoivat KOP:n tuhokierrettä, mutta eivät sitä ratkaisseet. Valtaosa tuhlaantuneista miljardeista poltettiin Suomessa.

Kasinotalouden ja sitä seuranneen laman ja pankkikriisin hulluina vuosina koko Suomen talouselämä pantiin ennennäkemättömän perusteelliseen uusjakoon. Pankkien ja erityisesti kansallispankin rooli elinkeinoelämän uudelleenjärjestelyissä oli siksi keskeinen, että KOP:n historia on samalla laajemmin koko Suomen taloushistoriaa.

KOP:n historiasta löytyy huomattavan paljon uutta tai aiempaa täsmällisempää tietoa kasino- ja lamatalousvuosien tapahtumista, kuten Kouri-kaupoista ja niiden taustoista. Pankkikriisin osalta selviää myös, miten miltei kaikki erilaiset fuusiovaihtoehdot – KOP-SKOP, KOP-OP-ryhmä, KOP-Postipankki, KOP-säästöpankit, KOP-ulkomaiset pankit – olivat eri vaiheissa ja joskus samanaikaisestikin esillä. Viime vaiheessa vaihtoehtona SYP-fuusiolle oli yhteenliittyminen Postipankin kanssa uuden vahvasti valtio-omisteisen pankkiliiton merkeissä. Ottaen huomioon valtion eri vaiheissa osoittaman yksityistämisvimman ei ole kuitenkaan varmaa, että tämä olisi mitenkään varjellut sen suomalaiskansallisen pääomaliiton säilymistä, jota KOP suuruutensa päivinä edusti.

Myös varhaisimmilta, Jaakko Lassilaa ja Pertti Voutilaista edeltäneiden pääjohtajien Mauri Honkajuuren ja Matti Virkkusen vuosilta on kirjassa paljon mielenkiintoisia interiöörejä säädellyn rahan kaudelta. Silloin sisäpiiritieto myös yleensä pysyi vain sisäpiirien tiedossa. Vaikka suhtautuminen on toki vuosien mittaan muuttunut ja kiristynyt niin jää pohtimaan, mitä seurauksia olisi aikanaan ollut sillä jos olisi yleisesti tiedetty, miten KOP Paasikiven sodanjälkeisenä pääministerikautena maksoi entiselle pääjohtajalleen suurin piirtein ministerinpalkkaa vastaavaa ”neuvottelupalkkiota” ja että symbioottinen suhde jatkui myös Paasikiven presidenttikautena.

Helsingin yliopiston Suomen ja pohjoismaisen historian professori Markku Kuisma on jo aiemmin mm. erinomaisilla Nesteen ja Outokummun yrityshistorioillaan osoittanut olevansa alan johtava tutkija Suomessa. Tällä KOP:n historialla hän vakiinnuttaa asemansa alan ansioituneimpana kirjoittajana.

toukokuu 2004

Uudella esipuheella ja jälkirjoituksella varustettu laitos v. 1955 julkaistusta kirjasta, Sutton Publishing, 244 s., Sparkford 2004

Ensimmäisen haamumailin muistoksi

Toukokuun 5. päivänä muisteltiin Suomenkin lehdissä viisikymmentä vuotta sitten juostua maailman ensimmäistä haamumailia eli neljän minuutin alitusta mailin juoksussa. Vuosipäivää varten on julkaistu parikin uutta kirjaa sekä toimitettu uusi laitos tästä maailman ensimmäisen haamumailerin Roger Bannisterin v. 1955 ilmestyneestä kirjasta.

Yleisurheilussa ennätykset ovat tehty rikottaviksi. Nykypäivänä voi olla vaikea ymmärtää sitä suurta kohua joka viisikymmentä vuotta sitten edelsi ja seurasi ensimmäistä neljän minuutin alitusta, ikään kuin juuri tähän rajaan olisi liittynyt jotain aivan erityistä taikaa. Viisikymmentä vuotta sitten rajaa tavoitteli ennen muuta kolme juoksijaa: USA:n Wes Santee, Australian John Landy ja brittien Roger Bannister. Bannister ehti ensin Oxfordissa juostulla ajallaan 3.59,4, mutta menetti ennätyksensä Landylle viisi viikkoa myöhemmin kun australialainen juoksi Turussa 3.58,0. Myöhemmin samana vuonna Bannister voitti Landyn kansainyhteisökisoissa molempien alittaessa neljä minuuttia.

Bannisterin harjoitus- ja kilpailukuvaukset ja hänen urheilufilosofointinsa ovat tämän päivän näkökulmasta viehättävän viattomia. Bannister ja häntä ennätykseen auttaneet Chris Chataway ja Chris Brasher olivat ehkä viimeisiä brittiperinteen mukaisia puhtaita amatööri- ja yliopistourheilijoita. Bannisterista valmistui neurologiaan erikoistunut lääkäri pian haamumailin jälkeen ja hänet aateloitiin myöhemmin Sir Rogeriksi ansioistaan sekä kentällä että urheilun johtotehtävissä.

Bannisterin aikana amatöörisäännöt olivat tiukkoja ja ainakin hän oli ne myös sisäistänyt. Cambridgen ja Oxfordin yliopistourheiluun kuului paitsi rahapalkintojen (ja silloin vielä tuntemattoman dopingin) hylkiminen myös liiallisen harjoittelun paheksuminen. Tämä näkyy esim. siinä, kuinka Bannister suhtautui Emil Zatopekin yltiöpäiseen kilometrien nielemiseen samanaikaisesti kunnioittavasti ja halveksivasti. Ikuiseksi arvoitukseksi jääkin, millaisiin tuloksiin Bannister olisi yltänyt, jos olisi suhtautunut harjoitteluun vakavammin (ja juossut kisansa nykyaikaisilla tartanpäällysteisillä radoilla).

Suomi esiintyy kirjassa useissa kohdin Bannisterin kirjoittaessa ihastuneena Helsingin olympialaisista ja kilpailumatkoistaan Suomessa, jossa vielä viisikymmentä vuotta sitten oli 600 kansainväliset ennätyskelpoisuusehdot täyttävää urheilukenttää kun niitä Englannissa oli vain yksitoista. Kanssakilpailijoina suomalaisurheilijat jäivät kuitenkin sivuosaan. Denis Johansson ylti pari kertaa arvokisojen loppukilpailuun Bannisterin kanssa, mutta jäi yleensä häntäpään valvojaksi. Ehkä syynä oli Bannisterinkin merkille panema boheeminoloisen Johanssonin ketjupoltto.

kesäkuu 2004

Acta Universitatis Stockholmiensis, 592 s., Tallinna 2004

Hiljainen alistuminen neuvostomiehitykseen

Magnus Ilmjärven tuore väitöskirja on mielenkiintoinen esimerkki lähialueyhteistyöstä historiantutkimuksen alalla. Tekijä on virolainen ja väitöskirja on painettu Tallinnassa, sen on kustantanut ruotsalainen kustantamo, se ilmestyy Tukholman yliopiston julkaisusarjassa ja se tarkastetaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka väitöstilaisuuden järjesti. Väitöskirjan tärkeimmät lähteet ovat venäläisissä arkistoissa.

Syy tähän moninaisuuteen ei ole yksinomaan historiatieteen avoin kansainvälisyys, vaan enemmänkin ahdas nationalismi, joka tekee Ilmjärven kaltaisen kriittisen tutkijan työn Virossa vaikeaksi. Viron miehitykseen vuonna 1940 johtanut kehitys ja virolaisten oma osuus asiassa on edelleen niin arka asia, että avoin ja objektiivisuuteen pyrkivät tutkimus ei ole maassa helppoa. Siitä kertoo jo Martti Turtolan erinomaisen ja tasapainoisen Konstantin Päts-elämäkerran virossa saama vastaanotto. Kaikki eivät pitäneet siitä, että sotaa edeltäneen Viron viimeisen presidentin oudoista liiketoimista ja kummallisista kytkyistä Neuvostoliittoon. Ilmjärven mukaan joissain arvosteluissa Turtolaa olisi moitittu liiallisesta arkistojen penkomisesta sen sijaan että olisi pohjannut työnsä emigranttien muistelmakirjallisuuteen.

Baltian maiden itseymmärrys ensimmäisen itsenäisyyskautensa historiasta perustuu kanonisoituun totuuteen suurvaltojen pelinappuloiksi joutuneista pikkuvaltiosta, joiden moitteettomasti toimineet johtajat tekivät parhaansa kansakuntansa itsenäisyyden turvaamiseksi. Tähän kuvaan ei sovi muistuttaa siitä, että Liettua jo vuodesta 1926 ja Latvia ja Viro vuodesta 1934 olivat autoritaarisesti johdettuja diktatuureja. Vaikka niitä ei vallankäytön kovakouraisuudessa voikaan verrata Hitlerin Saksaan ja Stalinin Venäjään, niin pehmeäkin diktatuuri ja sen käyttämä sensuuri heikensivät näiden maiden kansalaisten halukkuutta ja mahdollisuutta vastustaa itsenäisyyden menetykseen johtanutta politiikkaa.

Baltian maat eivät 20- ja 30-luvullakaan olleet mitään identtisiä kolmosia. Liettua, jossa Puola ja osin Saksa nähtiin päävihollisina, orientoitui koko ajan verrattain neuvostoystävällisesti. Viron valtiojohto taas orientoitui 30-luvun lopulla Saksaan. Mihinkään merkittävään keskinäiseen koordinaatioon solidaarisuudesta puhumattakaan maat eivät kyenneet.

Eniten mielipahaa ovat Virossa herättäneet Ilmjärven hankkimat yksityiskohtaiset tiedot siitä, miten Konstanin Päts sai esim. kansanedustajatulonsa moninkertaisesti ylittäneitä ja salassa säännöllisesti maksettuja palkkioita Neuvostoliiton omistaman öljysyndikaatin juridisena konsulttina toimimisesta. Vastaavasti myös useat johtavat poliitikot Liettuassa ja Latviassa olivat neuvostorahan korruptoimia.

Avoin kysymys on, vaikuttiko tämä ja miten siihen, että keskeiset balttijohtajat niin hampaattomasti antautuivat Neuvostoliiton vaatimuksille syksyllä 1939 ja kesällä 1940. Se että he vähintäänkin olivat alttiita kiristykselle ja päätöksillään antoivat muodollisen legitimiteetin Neuvostoliiton miehitykselle jää tosiasiaksi.

On kiitettävää, että uuden polven historiantutkijat Baltiassakin uskaltavat ja osaavat käydä kiihkottomasti ja kriittisesti läpi näiden maiden historian kipeimpiäkin kohtia. Sanomattakin on selvää, etteivät Baltian johtajien inhimillinen epätäydellisyys ja virheet tee Neuvostoliiton toimia Baltian maiden miehittäjänä millään tavoin oikeutetummaksi, vaikka selittääkin sitä helppoutta jolla Stalin lopulta suunnitelmansa sai toteutettua.

Ilmjärv on tehnyt perusteellista työtä. Teksti on kuitenkin melko raskassoutuista eikä lukemisen sujuvuutta helpota se, ettei englanti ole tekijän äidinkieli.

kesäkuu 2004