Erkki Tuomioja

ASEET VARIKOILLE (Osa 2)

– kolumni Tanotorveen

Albertinkadun ampumaradan murhenäytelmä on yhdellä tasolla tietenkin käsittämätön ja ainutkertainen tapahtuma, mutta yhtä lailla sellainen, jota olen pitkään ennustanut. Niitä nähdään Suomessa enemmänkin, ellei aselainsäädäntöä saada järjestykseen.

Onneksi monet näyttävät heränneen nyt vaatimaan samaa mitä tällä samalla otsikolla kolme vuotta sitten Tanotorvessa esitin, kun vähän aiemmin oli tullut julki tieto puolustusvoimien keräilijöille myymistä toimivista sarjatuliaseista. Vaikka tämä saatiin päättymään ei tuliaseiden yleistymiselle muuten ole tullut uusia esteitä.

Näiden tahojen äänitorveksi on asettunut mm. Kauppalehden Lauri Helve, joka lähtee siitä logiikasta, että kun Albertinkadun tappajanaisella ei kerran ollut aseenkantolupaa niin mitään uusia rajoituksia ei tarvita, sillä tapot tekee aina roisto tai mielenvikainen.

Poliittinen logiikka vie Helveen mukaan siihen, että ”tavallisten, kilttien, nuhteettomien ihmisten valvonta ja säädökset tiukkenevat muutamien roistojen vuoksi”. Mutta mitä ne tavalliset kiltit ihmiset ovat, jotka tarvitsevat käsiaseita sarjatuliaseista puhumattakaan ja mahdollisuutta purkaa paineitaan city-keskustan kellarien ampumaradoilla?

Aserajoitusten logiikka on siinä, että mitä enemmän laillisia aseita yhteiskunnassa vapaasti liikkuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä osa niistä aina rikosten, laiminlyöntien ja vahinkojen kautta päätyy väärien ihmisten käsiin.

Kyse ei ole kuvitelmasta, että ihmiset ilman aseita luopuisivat väkivallasta, enintään siitä että luottamus asevaraiseen turvallisuuteen ja ongelmien ratkaisuun vähenisi. Mielenhäiröön joutunut ihminen saa toki pahaa jälkeä aikaan jo leipäveitsellä, mutta ei yhtä pahaa kuin revolverilla tai rynnäkkökiväärillä.

Erkki Tuomioja

KATUTURVALLISUUS IHMISTEN HUOLENA

– kolumni Demariin 9.3.

Turvallisuus ei ole helposti jaoteltavissa. Jos työturvallisuus ja työsuhdeturva heikkenevät ja jos sosiaaliset turvaverkot rakoilevat heijastuu se monin tavoin myös siihen turvallisuuteen, johon vastauksia haetaan ensi sijassa oikeus- ja poliisitoimesta.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös jälkimmäistä tulisi tehostaa. Yhteiskunnalliset epäkohdat selittävät katuturvattomuutta mutta eivät oikeuta laiminlyömään sen parantamista myös perinteisin järjestystoimin. Laaja-alaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa välinpitämättömyys rikoksia ja rikosten uhreja kohtaan on yhtä vähän puolustettavaa kuin ihmisten sosiaalinen heitteille jättökin.

Poliisitoimi kuuluu aloihin, joilla säästöleikkaukset ovat aiheuttaneet selvää vahinkoa ja nyt on poliisitoimen määrärahoja ja poliisien määrää lisättävä. Osa tästä lisäyksestä on varattava poliisien asennekasvatukseen ja muuhun koulutukseen sekä siihen, että poliiseja rekrytoidaan myös maahanmuuttajaryhmistä.

Ei tarvitse palata Turmiolan Tommi-virityksiin voidakseen todeta, että holtiton alkoholikulttuuri aiheuttaa Suomessa liian paljon epäviihtyvyyttä ja suoraa rikollisuutta. Saman voi todeta myös huumeiden kasvaneesta käytöstä.

Mielellään sanoisi, että valistus on ratkaisu näihinkin ongelmiin, mutta se on pään pensaaseen panemista. Ei ole haikailua kieltolakiaikoihin kun toteaa, että Suomi on edelleen niitä maita, joissa tarvitaan alkoholihaittojen vähentämiseksi tiukkaa kulutuksen rajoittamista. Tällaiseen alkoholipolitiikkaan ei kuulu viinien tuominen elintarvikeliikkeisiin eikä urheilukilpailujen talouden rakentaminen kaljahanojen varaan.

Sama koskee huumeita, joskin niiden suhteen ollaan lähempänä tilannetta, jossa kieltolakimentaliteetti uhkaa tuottaa enemmän haittoja ja rikollisuutta kuin joustavampi politiikka.

Turvattomuuden kasvu on monin osin ollut täysin ennakoitavissa. Albertinkadun ampumaradan murhenäytelmä on yhdellä tasolla tietenkin käsittämätön ja ainutkertainen tapahtuma, mutta yhtä lailla ennustettavissa ollut. Niitä nähdään Suomessa enemmänkin, ellei aselainsäädäntöä saada järjestykseen.

Aserajoitusten logiikka on siinä, että mitä enemmän laillisia aseita yhteiskunnassa vapaasti liikkuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä osa niistä rikosten, laiminlyöntien ja vahinkojen kautta päätyy väärien ihmisten käsiin.

Kyse ei ole kuvitelmasta, että ihmiset ilman aseita luopuisivat väkivallasta; enintään siitä, että luottamus asevaraiseen turvallisuuteen ja ongelmien ratkaisuun vähenisi. Mielenhäiriöön joutunut ihminen saa toki pahaa jälkeä aikaan jo leipäveitsellä, mutta ei yhtä pahaa kuin revolverilla tai rynnäkkökiväärillä.

Sivistyneessä yhteiskunnassa aseet ja ammukset kuuluvat vain viranomaisille – eikä heillekään rajoituksetta – ja tarkoin vartioituihin varastoihin. Poikkeuksia ei tulevaisuudessa tarvita ehkä edes ampumaurheilun harrastajille, kun vaarattomat laseraseet korvaavat ruutipaukut.

Erkki Tuomioja

JULKISEN PALVELUTYÖN TULEVAISUUS

– kolumni Kunta ja Me-lehteen

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikka perustuu sekä kaikille kansalaisille kohdistuviin universaalisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin että vahvojen työmarkkinajärjestöjen tuella luotuihin ansiosidonnaisiin etuisuuksiin. Siihen kuuluu laaja julkinen sektori ja yhteiskunnan vastuu palvelujen tarjonnasta ja laadusta.

Pohjoismainen malli jakaa tuloja uudelleen laajemmin kuin muut ja sen tuloksena on kohtuullisen tasainen tulonjako jonka alapäässä ketään ei päästetä varattomuuden vuoksi syrjäytymään. Tasaista tulonjakoa voi pitää arvona sinänsä eikä ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Kirjoitan edelleen hyvinvointivaltiosta vaikkei valtio muodissa olisikaan. Hyvinvointivaltion tuloksellisuuden ja rahoituksellisen kestävyyden kannalta julkinen sektori on kokonaisuus eikä sillä tässä katsannossa merkitystä vastaako palvelujen tuottamisesta ja tulonsiirtojen jakamisesta valtio, kuntayhtymä tai kunta. Kuitenkin kuntien laaja vastuu hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa on suuri etu keskitettyihin valtiollisiin järjestelmiin verrattuna.

Hyvinvointivaltiolla on suomalaisten vankka kannatus. Vuosia tiedotusvälineissä jatkunut uusliberalistinen mediavyörytys veroja ja ”ylimitoitettua” sosiaaliturvaa vastaan eivät ole sitä horjuttaneet vaan pikemminkin vankistaneet – jopa niin, että veronkorotuksetkin hyväksytään jos niin voidaan turvata hyvinvointipalvelujen laatu ja saatavuus.

Niin kansanvallassa kuin elämmekin ei pelkkä kansalaistahto vielä takaa hyvinvointivaltion säilymistä. Sitä ei ole mahdollista puolustaa sellaisenaan ilman mitään muutoksia. Sen täytyy monin tavoin muuttua ja kehittyä tavalla, joka vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin. Tällaisessa hyvinvointivaltiossa myös ns. kolmannella sektorilla ja vapaaehtoistoiminnalla on oma roolinsa – ei julkisten palvelujen korvaajana, vaan niiden täydentäjänä.

Sivistynyt yhteiskunta tulee aina olemaan kohtalaisen korkean veroasteen yhteiskunta – amerikkalaisen alhaisella veroasteella se ei ole mahdollinen. Veroasteen ei välttämättä tarvitse olla juuri niin korkea kuin tänään.

Kuinka paljon markkinayhdentyminen ja ns. globalisoituminen rajoittavat valtioiden mahdollisuuksia vaikuttaa veroilla, tulonsiirroilla ja muilla talouden ohjauskeinoilla tulonjakoon ja talouden käyttäytymiseen? Rajat kansalliselle liikkumatilalle verotuksessa eivät synny ensi sijassa sopimuksista, vaan verokohteiden kasvavasta liikkuvuudesta.

Ennen ei kansainvälinen kilpailu juurikaan vaikuttanut siihen, miten ankarasti tai kevyesti erilaisia tuloja tai toimintoja oli mahdollista tai kannattavaa verottaa, mutta tänään liikkumatila koetaan kapeaksi. Kiistattomammin tämä koskee pääomaverotusta. Korkeampi veroaste ohjaa suurten pääomatulojen saajia siirtämään muodollisen tuloutuspisteensä matalan pääomaverokannan maihin ja siten kansallisen verottajan ulottumattomiin. Myös ympäristöverojen käyttöä rajoittaa pelko kilpailukyvyn heikkenemisestä.

Markkinayhdentymisen paineet murentavat nykyistä veropohjaa. Jo tiedossa oleva mm leima- ja valmisteveroja koskeva harmonisointi tulee vähentämään Suomessa verotuloja n. 5 mrd mk, mikä sinänsä ei vielä tuota suuria ongelmia. Kuitenkin pidemmän päälle kaikkiin veroihin kohdistuu niiden tuottoa alentavia paineita.

Todellinen liikkumatila verojen suhteen on arvio- ja arvostuskysymys. Suurten tulojen verotuksessa on paremminkin kiristämisen varaa kuin laskemisen tarvetta, ainakin jos arvioidaan ns. kannustusvaikutusta. Kiistattomat kannustusongelmat ovat tuloasteikon alapäässä ja pienten tulojen verotuksessa. Siksi työn verotusta on kevennettävä painottaen kevennykset pieni- ja keskituloisille.

Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.

Kun kansalliset ratkaisut eivät riitä eikä paluuta omavaraisuuteen ole tarvitaan ylikansallista yhteistyötä. Tärkein peruste EU-jäsenyydelle oli se, että siten voimme vaikuttaa niihin päätöksiin, joista joka tapauksessa olemme riippuvaisia. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, mitä Euroopan unioni on tänään vaan siitä mitä sen tulisi olla.

Rahaliiton aloitettua suuremmat paineet kohdistuvat verotuksen ja taloutta säätelevän lainsäädännön harmonisointiin. Tässäkin on tapahtunut se muutos, että siinä missä asiaa käsitelleiden puheiden painopiste vielä jokin aika sitten oli pyrkimyksissä verotuksen alentamiseen ja julkisen sektorin alasajoon sekä markkinavapauksien kasvattamiseen on ensisijaiseksi huolenaiheeksi nyt nostettu haitallisen verokilpailun sekä sosiaalisen polkumyynnin estäminen.

Aina ei ole selvää pyritäänkö verotuksen harmonisoinnilla sen yhdenmukaistamiseen vai miniverokannan säätämiseen verokilpailun kannalta avainkohteille, kuten pääomatulojen ja energian verottamiselle. Täysi yhdenmukaistaminen on sekä epärealistista ja epätoivottavaa mutta minimiverokanta (kansallisen budjetin katteeksi käytettäville) kilpailun kannalta herkimmille verotuskohteille on sitäkin tarpeellisempi. Hyvä alku olisi esim. 25 prosentin minimivero pääomatuloille ja komission energiaveroesityksen hyväksyminen.

VTT Erkki Tuomioja

HYVINVOINTIVALTIO JA GLOBALISAATION HALLINTA

Hyvinvointivaltio on ollut suuri kansallinen projekti. Sitä ei silti ole rakennettu missään omaan napaan tuijottavassa tyhjiössä, vaan kyseessä on ollut samanaikaisesti myös mitä suurimmassa määrin kansainvälinen projekti. Ilman hyvinvointivaltiopolitiikan kansainvälistä läpimurtoa ei Suomi olisi hyvinvointivaltio.

Modernin hyvinvointivaltion juuret voidaan johtaa kauas sosiaali- ja aatehistoriaan, mutta sen konkreettinen toteutuminen on 1930-luvun suuren pulakauden liikkeellepanemien aatteiden ja politiikan tulosta. John Maynard Keynesin yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja kasvusta osoitti miten lamaa ja työttömyyttä vastaan voidaan toimia aktiivisen kysynnänsäätelyn keinoin ja Gunnar Myrdalin kasaantuvan kasvun teoria miten sosiaaliset tulonsiirrot eivät olekaan kansantalouden rasite vaan tukevat kasvua ja työllisyyttä.

Hyvinvointivaltioiden varsinainen rakennuskausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen pulan ja maailmasodan kokemusten luomalta pohjalta ja soveltaen kussakin maassa vähän erilaisia malleja. Yleisimmin erotetaan toisistaan pohjoismainen eli sosiaalidemokraattinen, anglosaksinen eli liberaalinen sekä eteläeurooppalainen eli korporatistinen hyvinvointivaltiomalli. 1)

Hyvinvointiovaltiota on siten kaikkialla rakennettu omien kokemusten ja kansallisten erityisolojen pohjalta eikä sille ole vain yhtä yleispätevää mallia. Voi kuitenkin kysyä päteekö vastaisuudessa ns. konvergenssiteoria eli väittämä eri järjestelmien väistämättömästä lähentymisestä, nyt nimenomaan markkinayhdentymisen ja globalisaation seurauksena.

Hyvinvointivaltioden toteutukselle on ollut ainakin kaksi keskeistä edellytystä: talouden kehityksen riittävä teollistumisaste ja toimiva demokratia. Esim. Pekka Kuusen kohta 40 vuotta sitten esittämä vahva ja aikaansa puhutellut visio suomalaisesta hyvinvointivaltiosta (jota sanaa Kuusi ei tosin itse koskaan käyttänyt) sai innostuneen vastaanoton juuri siksi, että se pe-rustui maan nykyaikaistamisen eli teollistamisen luomiin odotuk-siin ja vaatimukseen sosiaalisen kansanvallan toteuttamisesta. 2)

Huomattakoon, että sosiaalinen kansanvalta ei ole, kuten kommunistit valtapyrkimystensä tueksi saattoivat joskus esittää, valtiollisen liberaalisen kansanvallan vaihtoehto vaan sen täydentäjä.

Hyvinvointivaltion kannatus

Kun tänään esitetään epäilyjä hyvinvointivaltion kestävyydestä ei se johdu siitä että demokratia olisi joutunut sen kanssa ristiriitaan. Hyvinvointivaltion demokraattinen kannatus ainakin on riittävä, ellei ongelmana pidä sitten kannatuksen ja odotusten liiallisuutta. 3) Pääsyy ongelmiin on nyt se, että olemme siirtyneet teollistamisen ja teollisuuden ajasta jälkiteolliseen aikaan jota myös postmoderniksi, palvelu- tai tietoyhteiskuntien ajaksi kutsutaan.

Hyvinvointivaltioden sosiaalipolitiikka on maakohtaiset variaatiot huomioidenkin perustunut teollistuneille yhteiskunnille ominaiseen massatuotannon ja -kulutuksen yhdistävään fordistiseen malliin ja siihen liittyneeseen palkkatyön sekä kollektiivisen järjestäytymisen ja sopimisen malliin.

Henry Fordin kerrotaan 1920-luvulla tokaisseen, että hänen T-mallinsa – ”viiksi-Fordin” – sai missä tahansa värissä kunhan se oli musta. Tavaratuotannossa tuo ajattelu meni manoilleen jo vuosikymmeniä sitten, mutta universaaliperiaatteella tuotettujen sosiaalietuuksien ja hyvinvointipalvelujen voi edelleen katsoa soveltavan samaa aikanaan hyväksi havaittua kaavaa.

Vaikka hyvinvointivaltiolla edelleen onkin kansalaisten enemmistön kannatus on sen säilymisen edellytyksenä riittävä asiakastyytyväisyys. Nykyisellä tulotasolla kansalaisten suurella enemmistöllä on mahdollisuus valikoivaan kulutukseen ja valikoivuus ulottuu jo myös yhteisöllisesti tuotettuihin palveluihin.

Syy-, seuraus- ja vaikutussuhteet sosiaaliturvan kysynnässä ja tarjonnassa eivät ole yksiselitteisiä. Laman ja säästötoimien seurauksena kuntien tarjoamissa palveluissa vaihtelevassa määrin tehdyt tason ja saatavuuden heikennykset ovat epäilemättä suunnanneet kysyntää vaihtoehtoisiin ja yksityispalveluihin. Suurimmaksi osaksi näin on tapahtunut pakon edessä, ei siksi etteivät ihmiset edelleen asettaisi yhteisiä palveluja etusijalle, jos niitä vain olisi saatavissa. Se että yhä useampi on ottanut yksityisen eläke- tai muunkin sosiaalivakuutuksen johtuu etupäässä (veroeduilla suositusta) pyrkimyksestä täydentää sosiaaliturvaa, ei halusta irtisanoutua yhteisöllisestä vakuutusjärjestelmästä.

Suurin osa ihmisistä ei liioin suosi yhteisöpalveluja siksi, että kuvittelesivat niiden olevan sillä jotenkin ilmaisia. He sekä ymmärtävät niiden tarjonnan edellyttävän sitä verrattain korkeaa veroastetta joka Suomessa vallitsee että hyväksyvät sen.

Veroaste nähdään kuitenkin ongelmaksi. Kritiikki sosiaalipolitiikan kustannuksia ja sen aiheuttamaa kohtuutonta verotusta kohtaan on yhtä vanhaa kuin sosiaalipolitiikkakin. Sekä avoimen ideologiset valitusvirret että näennäis-objektiiviset talousanalyysit ovat samoin perustein vaatineet turmiollisen verotuksen keventämistä niin kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen kuin viidenkymmenenkin prosentin veroastekynnyksen kohdalla. Miksi kritiikki olisi nyt reaalitaloudellisesti sen perustellumpaa kuin kymmenenkään prosentin kohdalla?

Tässäkin toimii tietty suhteellisuus. Kahdenkymmenen prosentin veroaste yhteiskunnassa jossa bruttokansantuote henkeä kohden on 1000 markkaa voi olla paljon raskaampi kantaa kuin 40 prosenttia yhteiskunnassa jossa luku on 20 000. Voidaan myös perustellusti väittää, ettei 1000 markan tulotasolta ole nousua 20 000 markkaan tasolle ilman julkisen sektorin ja veroasteen oleellista laajentamista.

Sivistyneen pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja kohtuullisen tasaisen tulojen ja varallisuuden jakautuman turvaaminen on edellyttänyt yhteiskunnan vahvaa otetta talouden kehittämiseksi ja markkinavoimille välttämättömän vastavoiman luomiseksi.

Siihen mikä on julkisen sektorin ”oikea” tai optimaalinen koko ei ole objektiivista vastausta. Suurempi tai pienempi julkinen sektori ei ole itseisarvo. Esim. monet hyvinvointipalvelut voidaan järjestää käyttäjilleen samanhintaisina ja tasoisina joko suoraan julkisena tuotantona, kilpailuttamalla tai jakamalla palvelusetelejä. Sosiaalisten tulonsiirtojen verokohtelu vaikuttaa julkisen sektorin suuruuteen.

Vaihtoehtojen tulonjakovaikutuksia

Valituilla vaihtoehdoilla voi kuitenkin olla erilaisia tulonjakovaikutuksia. Se ei ole sivuseikka, vaan esim. Pekka Kuusen mukaan sosiaalipolitiikan ydin oli juuri tuloerojen tasaamisessa. 4)

Tätä tehtävää ei yleensä kiistetä siltä osin kuin kysymys on, Armas Niemisen 50-luvulla esittämän sosiaalipolitiikan määritelmän mukaan, ”kohtuullisen katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden” turvaamisesta kaikille kansalaisille. 5)

Sosiaalipolitiikan laajensi hyvinvointipolitiikaksi se, ettei sen kohteena enää ollut vain tarveharkkinan perusteella erotettu köyhin kansanosa vaan koko väestö. Mutta siitä miten laajasti sosiaalipolitiikan ohella myös verotuksen ja muut keinot kattavan yhteiskuntapolitiikan tehtävänä on tuloerojen tasaaminen on aina ollut erimielisyyttä, tänään jälleen enemmän kuin aikaisemmin.

Pohjoismaiseen malliin katsotaan kuuluvan myös pyrkimys tulo- ja varallisuuserojen yleiseen kohtuullisuuteen. Tätä perustellaan usein oikeudenmukaisuudella, mutta parempi peruste on se että tulonjaon tasaisuus on tiettyyn rajaan saakka yhteiskunnan yleistä yhteenkuuluvuutta, viihtyisyyttä ja turvallisuutta lisäävä asia. Ei ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Tämä edellyttää sosiaalipolitiikan universaalisuutta. Tätä ovat niin vanha- kuin uusliberalistitkin aina arvostelleet mm sillä perusteella, että yhteiskunnan tulisi vastata vain niiden sosiaaliturvasta jotka eivät sitä omin varoin ja markkinaehtoisesti voi hankkia, jolloin myös niukat voimavarat tehokkaimmin kohdistuvat köyhyyden torjuntaan. Kuitenkin universaalimalli on osoittautunut ylivoimaisesti tehokkaimmaksi köyhyyden torjunnassa.

Esim. Suomessa ensisijaisen tulonjaon perusteella alle köyhyysrajan jäävien ihmisten osuus – tarkoittaen henkilöitä, joiden kotitalouden käytettävissä olevat tulot jäävät alle puoleen kaikkien tulonsaajien mediaanivuosituloista – on jo jonkin aikaa ollut kasvussa ollen v. 1990 25 prosenttia, niin verojen ja tulonsiirtojen uudelleenjakavan vaikutuksen seurauksena osuus jää edelleen 2,5 prosenttiin. Luku on tänään jo suurempi, mutta edelleen Suomi on yksi maailman tasaisimman tulonjaon maista. 6)

Tavoiteltu tulonjako on arviointi ja arvostuskysymys. Yhden teoreettisen ratkaisun tarjoaa John Rawlsin elegantisti muotoilema eroperiaate, jonka mukaan vain sellaiset erot ovat hyväksyttävissä, jotka myös parantavat yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien asemaa. 7) Käytännön apua tästä periaatteesta ei juurikaan ole todellisissa päätös- ja valintatilanteissa.

Mikään tutkimus ei anna vastausta siihen millainen on oikeuden-mukainen tulonjako. Sen sijaan se millainen tulonjako parhaiten tukee yhteiskunnan eri mittarein arvioitua yhteenkuuluvuutta on ainakin periaatteessa yhteiskuntatieteen menetelmin selvitettävissä. Käytännössä vaatimuksia tuloerojen kasvattamisesta tai supistamisesta on voitu perustella jopa identtisillä väitteillä ja myös samanaikaisesti hyvin erilaisen tulonjaon yhteiskunnissa. En totea tätä osoittaakseni talous- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen turhuutta vaan paremminkin kannustaakseni sitä intensiivisempiin ponnistuksiin riidattomamman tiedon tuottamiseksi päätöksenteon tueksi.

Tietoa tarvitaan myös siitä mitä tulonjaolle on tapahtunut ja mitä sille tapahtuu jos jatkamme nykypolitiikkaa. Tähän kiistaton vastaus on, että tulonjako on muuttumassa epätasaisemmaksi itse työelämässä, työn kysynnässä ja palkitsemisessa työmarkkinoilla tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Tämä kehitys liitetään usein suoraviivaisesti globalisoitumiseen. Sen rinnalla on kuitenkin tarkasteltava myös teknologisen kehityksen ja ns. jälkiteollistumisen seurauksia. Näiden monista vaikutuksista yksi on tuloerojen kasvu joka on seurausta työn markkina-aseman muuttumisesta yksilöllisiä tuottavuuseroja korostavassa jälkiteollisessa yhteiskunnassa.

Nykymaailmassa myös työ joutuu paljon rajummin kuin ennen välittömän kansainvälisen kilpailun kohteeksi ja tuottavuuserojen heijastuminen tuloihin voi maailmanlaajuisilla markkinoilla moninkertaistua. Globalisoitumisen parhaimmillaan mahdollistama kansainvälinen tulontasaus maanosien kesken on tervetullutta, mutta sen tulisi tapahtua ilman että valtioiden sisäisiä tuloeroja vastaavasti kasvatetaan.

Muutospaineet vaikuttavat tasaisen tulonjaon maiden tulonjakoon vaikuttavat kahta kautta, siihen miten palkka- ja muut tulot tulojen ensisijaisjakautumassa kehittyvät sekä siihen miten tähän tulonjakoon puututaan verotuksen ja tulonsiirtojen kautta.

Tulojen jakaantumiseen pääoma-, yritys- ja työtuloihin voidaan jonkin verran vaikuttaa politiikan välittömin keinoin ja pidemmällä aikavälillä vaikuttamalla kansantalouden rakenteeseen. Työelämässä tapahtuvaan tulokehitykseen ja tulonjakoon voidaan vaikuttaa lähinnä työmarkkina- ja tulopolitiikalla. Tavoitteena voi olla sekä toimialojen keskinäiseen että sisäisiin palkkaeroihin vaikuttaminen. Pohjoismaissa tätä on harjoitettu ns. solidaarisen palkkapolitiikan merkeissä, jonka mahdollisuudet kuitenkin koko ajan ovat kaventuneet.

Tulopolitiikan kultakausi ja solidaarinen palkkapolitiikka liittyvät ennen muuta teollisen massatuotannon, massakulutuksen ja palkkatyön yhdistäneeseen fordistiseen malliin. Jälkiteolli-sessa tietoyhteiskunnassa malli ei enää samalla tavoin toimi. Jälkiteollinen ei tarkoita vain sitä, että teollisuustuotannon osuus työvoimasta ja kansantulosta kääntyy laskuun. Myös itse teollisen tuotannon luonne tietokoneohjatun tuotantotekniikan ja verkostotalouden yleistymisen seurauksena muuttuu.

Tulonmuodostuksen kehittymistä suhteessa tuottavuuteen voi kuvata karkealla yleistyksellä maatalousvaltaisen talouden kehittymisestä teollistumisen kautta jälkiteolliseksi. Vanhassa maatalousyhteisössä yksilölliset tuottavuuserot saattoivat olla merkittäviä – yksi pystyi kaivamaan 10 metriä ojaa siinä missä toi-nen samassa ajassa 20 metriä. Parhaimmillaan erot kuitenkin ta-sattiin talonpoikaisten yhteisöjen piirissä, kun niukat rahatulot jaettiin ensisijassa perheittäin tai muiden yhteisöjen pohjalta.

Teollistuminen vähensi aluksi merkittävästi tuottavuuseroja. Palkanmääritys liukuhihnan äärellä oli kollektiivista ja loi pohjan vahvojen työmarkkinajärjestöjen muodostumiselle ja niiden yhteistyöllä tapahtuneelle työsuhdesidonnaisen sosiaalipolitiikan kehittämiselle.

Jälkiteollisen yhteiskunnan työmarkkinoilla näin ei enää ole. Yksilölliset, karkeasti tuottavuuteen perustuvat palkka- ja palkkiojärjestelmät syrjäyttävät jäykän kollektiivisen palkkamäärityksen ja kasvattavat palkkaeroja. Äärimmäisten näkemysten mukaan jopa neljäsosa ihmisistä alkaa itse asiassa olla tarpeettomia ”koska heidän lahjoillaan ei kilpailla entistä vähemmistä ja vaativammista työpaikoista”. 8)

Rakennemuutokset taloudessa ja työmarkkinoilla muuttavat ensisijaista tulonjakoa aikaisempaa epätasaisemmaksi mihin tulopolitiikalla ei enää juurikaan päästä käsiksi. Liiallinen pyrkimys palkkatasaukseen voi myös aiheuttaa ainakin jonkinasteisia tuottavuus- ja kilpailukykymenetyksiä. Markkinataloudessa ne realisoituvat sekä kasvun hidastumisena että työttömyytenä.

Samanaikaisesti ovat myös yhteiskunnan mahdollisuudet vaikuttaa verojen ja tulonsiirtojen kautta tulojen jakoon ja tuloeroihin heikentyneet, mihin ns. globalisoituminen on osasyy.

Globalisaatio ja jälkiteollistuminen

Jälkiteollistuminen ja globalisoituminen liittyvät yhteen. Yksikään kansantalous ei ole edennyt jälkiteollistumisen asteelle olematta mukana globalisoitumista merkitsevässä markkinayhdentymisessä eikä nykyiseen globalisoitumiseen olisi edetty ilman jälkiteollisen yhteiskunnan mahdollistavaa teknologiaa.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa valtiot eivät enää määrittele yritysten toiminnalle rajoja, vaan monikansalliset yritykset asettavat rajat sille, mitä valtioiden on mahdollista tehdä. Suunnan määrävät markkinavoimat, jotka kieltämättä innovatiivisesti ovat tarttuneet uuden informaatioteknologian mahdollisuuksiin ja muokanneet maailmaa mieleisekseen pelikentäksi.

Jos globalisoitumisella tarkoitetaan vain vapaakauppaa ja tuotannontekijöiden, ennen muuta pääomien vapaata liikkuvuutta ei se ole uusi asia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailmantalous oli jo saavuttanut sellaisen markkinavapauden asteen ja kansainvälisen kaupan suhteellisen laajuuden – ja vielä eräänlaista globaalista rahaliittoa toteuttaneen kultakannan puitteissa – mitä ei vuonna 1914 ammuttujen Sarajevon laukausten jälkeen uudelleen saavutettu kuin vasta pari vuosikymmentä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. 9)

Tuohon menetettyyn maailmaan ei ole paluuta. 1800-luvun lopun maailmantaloutta ei voi verrata 2000-luvun alun globaalisuuteen. Silloisella luonnonvarojen kulutustasolla eläneen 1,4 miljardin ihmisen toimintojen ja liikkumisen vaikutus oli mitätöntä siihen nähden, mitä kuusi miljardia ihmistä nykyisin saa, hyvässä ja pahassa, aikaan. Vaikka pääomat jo viime vuosisadalla liikkuivatkin vapaasti, vain vähäinen osa niistä vaihtoi maasta toiseen liittymättä kiinteästi kaupan rahoitukseen tai pitkäaikaisiin investointeihin. Tämän päivän rahaliikkeistä vain yhtä pieni murto-osa on muuta kuin nopeinta lyhytaikaista tuottoa etsivää keinottelurahaa, jonka liikkumista edesauttaa rahaa valonnopeudella siirtävä teknologia.

Globalisoituminen saattaa vähitellen kaikki alat ja työntekijät kiristyvän kansainvälisen kilpailun alaisiksi, myös aiemmin suojatuksi katsottua julkista sektoria myöten. Täten se tukee samaa tulonjakokehitystä kuin tuottavuus- ja tuloeroja kasvattava jälkiteollistuminen. Tulohaitarin alapäähän vaikutus ei niinkään synny siksi, että tuonti matalan palkkatason maista painaisi alas saman alan palkkoja – ainakaan ekonomistit eivät tällaista yhteyttä ole kyenneet osoittamaan 10) – vaan siksi että työvoimakustannusten vertailu painaa yhä enemmän yritysten investointien kohdentumisessa. Yläpäässä haitaria venyttää korkean tuottavuuden tietotaitojen markkina-arvon suunnaton kasvu kun baritonien tai koripalloilijoiden palkkiot eivät enää määräydy tuhansien vaan jopa satojen miljoonien tv-katselijoiden ostovoimaa vastaavasti.

Verotus ja globalisaatio

Tätä oleellisempaa on se miten globalisoituminen rajoittaa valtioiden mahdollisuuksia vaikuttaa veroilla ja tulonsiirroilla tulonjakoon sekä raha- ja finanssipolitiikalla muutoin talouden käyttäytymiseen. Kansallisvaltioiden vaikutusmahdollisuuksien ehtyminen ei ole uusi asia markkinayhdentymisessä, mutta on viime vuosien kehityksessä kiihtynyt.

Globalisoitumisen uusin vaihe kaventaa valtioiden verotus- ja tulonsiirtomahdollisuuksia. Toistaiseksi kansainväliset sopimukset ovat vain hyvin vähän sitoneet valtioiden käsiä verotuksessa. EUn veroharmonisointi on koskenut vasta valmisteveroja ja arvonlisäveron rakennetta sekä kilpailua vääristävän verotuksen kieltämistä. Rajat kansalliselle liikkumatilalle verotuksessa eivät synny ensisijassa sopimuksista, vaan verokohteiden kasvavasta liikkuvuudesta. Veropohjan murentuminen verokilpailun koventuessa on tässä konkreettisin uhkatekijä.

Kiistattomammin tämä koskee pääomaverotusta. Pääomaliikkeiden täydellisen vapautuksen vallitessa korkeampi veroaste ohjaa pääomatulojen saajia siirtämään muodollisen tuloutuspisteensä matalan pääomaverokannan maihin ja siten kansallisen verottajan ulottumattomiin.

Paineet voivat ulottua myös tuloverotukseen jos korkeat margi-naaliverot houkuttelevat niitä joille se suinkin on mahdollista järjestämään tulonsa matalamman pääomaverotuksen piiriin tai hakeutumaan Monacoon veropakolaisiksi.

Tämän merkitystä ei tule liioitella. Lähimmän viiden vuoden aikana tiedossa oleva EUn veroharmonisointi supistaa verokertymää vielä marginaaliseksi jäävän n. viiden miljardin markan verran. Tähän sisältyvä alkoholiverotuksen alasajo on siten enemmän ter-veys- kuin verotaloudellinen ongelma. Epäsuoran kilpailun osalta ei Suomen verorakenteessa ole nykyisellään todellisia paineita verojen alentamiseen edes herkimpien verokohteiden pääomatulojen ja energian osalta, joiden osalta veroja voitaisiin jopa jonkin verran kiristääkin ilman oleellisia haittavaikutuksia.

Todellinen liikkumatila verotuksessa on arvio- ja arvostuskysymys. Suurten tulojen verotuksessa ei ole erityistä laskemisen tarvetta, ainakin jos arvioidaan ns. kannustusvaikutusta. Vaikka suurituloiset ovat aina olleet äänekkäimpiä verovalittajia ei yksikään todella suurituloinen ole vielä suomalaisen verotuksen vuoksi lakannut havittelemasta lisätuloja eikä heidän mahdollinen pyrkynsä isänmaan vaihtamiseen pienemmän verotuksen kohteisiin ole aiheuttanut maalle korvaamattomia menetyksiä.

Sen sijaan pienten tulojen verotus, joka ulottuu Suomessa melko tuntuvana jo kokopäivätyöstä maksettaviin minimipalkkoihin on ongelma. Kannustusongelmat löytyvät juuri tuloasteikon alapäässä. Siksi verotuksen rakennetta tulee muuttaa keventämällä työn verotusta ja nostamalla varallisuus- ja ympäristöveroja. Tuloverojen alennus tulee painottaa pieni- ja keskituloisiin ja liittää sosiaaliturvauudistukseen, joka luo eräänlaisen negatiivisen tuloveron järjestelmän pienipalkkaisen työn tarjonnan ja kysynnän lisäämiseksi.

On kuitenkin järkevää pyrkiä yleensäkin suomalaisen veroasteen lievään keventämiseen. On ollut perusteltua, ettei Suomessa ole pyritty ratkomaan hyvinvointivaltion rahoitusongelmia verojen kiristämisellä.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion uudelleenarviointi

Vaikka veropaineet eivät olekaan välitön uhka hyvinvointivaltiolle on silti muita syitä arvioida kriittisesti pohjoismaista hyvinvointivaltiota, Tätä ei kuitenkaan tarvita sen alasajamiseksi vaan jotta sen tarkoitusperät ja hyviksi katsotut tulokset voitaisiin varmistaa myös tulevaisuudessa.

Suurin haaste on 90-luvun laman myötä kasvanut ja korkealle tasolle juuttunut työttömyys sekä väestörakenteen muutos. Joukkotyöttömyys on hyvinvointivaltion pahin uhka. Onko se poistettavissa ilman että hyvinvointivaltion perusteisiin puututaan?

En puolusta nykyistä hyvinvointivaltiota sellaisenaan ilman muutoksia. Jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää tulee sitä monin tavoin muuttaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.

Juuri tähän suuntaan on suomalaista hyvinvointivaltiota viime vuosina pyritty kehittämään. Tulonsiirtoja on jossain määrin kohtuullistettu pyrkien soveltamaan niihin vakuutusperiaatetta kun taas hyvinvointipalveluja on yritetty varjella ja tarpeen mukaan kehittääkin. Tätä työtä voidaan jatkaa ilman, että siihen sisältyy uusia tulonsiirtoihin kohdistuvia säästöjä, hyvinvointipalvelujen heikennyksiä tai muita dramaattisia muutoksia.

Tärkeimmät tarpeelliset uudistukset kohdistuvat ennen kaikkea työllisyyden parantamiseen. Ajatus työtilaisuuksien järjestämisestä toimeentulotukea saaville alle 25-vuotialle on sinänsä oikea ja laajemminkin sovellettavissa ihmisiin joita työelämästä syrjäytyminen eniten uhkaa. Kyse ei ole mistään säästöleikkauksesta, sillä ainakin alkuvaiheessa on selvää että työn järjestäminen tulee aiheuttamaan budjettitaloudessa enemmän uusia menoja kuin aluksi säästyy.

Vaikka korostankin tulonjakokysymyksiä ei hyvinvointivaltion ydin sittenkään ole niissä vaan siinä että se toteuttaa hyvän yhteiskunnan tunnusmerkkinä olevaa ihmisten eri tavoin arvioitavan turvallisuuden vahvistamista.

Turvallisuuteen kuuluu arkielämän ennustettavuus ja elämänhallinta. Tässä onnistuminen riippuu myös asioista joihin yhteiskunta vähän jos lainkaan voi vaikuttaa. Jos ihminen viime kädessä onkin oman onnensa seppä niin se minkälaiseksi hän oman elämänkaarensa takoo riippuu kuitenkin ratkaisevasti siitä, minkälaiset työkalut ja millaisen koulutuksen niiden käyttämiseen yhteiskunta hänelle antaa. Myös ihmisen oman vallan ulkopuolella olevien tapahtumien – sairauden, työkyvyn menetyksen, työttömyyden – kohdatessa on hyvä yhteiskunta yksilön tukena ja se osallistuu myös sinänsä ennakoitavissa olevien lastenhoitovastuun ja vanhuuden aiheuttamien tulonmenetysten vakuuttamiseen.

Tärkein hyvinvointipolitiikan ja turvallisuuden uusin ulottuvuus on suhde ympäristöön ja luontoon. Tähän liittyvät ongelmat haastavat kehittelemään ajatuksia siitä, miten yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja pyrkimys tasa-aroon suhteessa rajallisiin luonnonvaroihin ja niiden käyttöön voisi tarkoittaa. Yksi vastaus on, että samalla tavoin kuin jokaisella ihmisillä on syntyperästä, varallisuudesta, sukupuolesta yms riippumaton ihmisarvo, jota yhteisö tai muut ihmiset eivät saa loukata, niin samalla tavoin jokaisella ihmisellä on myös muiden kanssa yhdenvertainen oikeus ja osuus luonnovaroihin joka niiden, jotka näitä varoja omaa osuuttaan ylittäen haluavat käyttää on korvattava niille, jotka niitä vastaavasti vähemmän käyttävät.

Markkinatalous ja hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltio edellyttää markkinataloutta, mutta jos markkinatalous pääsee laajenemaan markkinayhteiskunnaksi emme enää voi puhua hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan tehtävänä on laajentaa ihmisen autonomiaa ja vapautta ylläpitämällä riittävän laajaa epävarmuutta ja turvattomuutta synnyttävästä markkinariippuvuudesta vapaata yhteisöllisyyden aluetta, jossa kaikki ei ole kaupan.

Näin ilmaistuna ei Suomessakaan ole moni asiasta eri mieltä. Itse asiassa Suomessa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa on selvästi nähtävissä miten luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on heikentynyt ja ihmiset haluavat ratkaisuja ajan ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta eivätkä enää sen heikentämisestä.

Markkinavapauksien kasvu on johtanut Zygmunt Baumanin oivallisesti uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaamaan paradoksaaliseen tilanteeseen. Samanaikaisesti kun yksilöllisen ja poliittisen vapauden määrä liberaaleissa demokratioissa on tuskin koskaan ollut niin laajaa ja valtioillisista rajoituksista vapaata kuin tänään niin ihmiset kokevat suurempaa vieraantuneisuutta politiikasta ja uskovat vähemmän poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiin kuin koskaan demokratian toteutumisen jälkeen. 11)

Se että markkinavoimat ovat globalisoituvassa maailmantaloudessa syöneet kansallisvaltioihin sidotun politiikan valtaa ohjata yhteiskuntien kehitystä ja talouden toimintaa kansalaisten odotuksia vastaavalla tavalla on sellaisenaan totta. Tämä toteamisessa on myös itse itseään toteuttavan ennusteen piirteitä kun jo olettamusten markkinavoimien reaktioista annetaan ohjata päätöksentekoa.

Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava samanaikaisesti ja rinnakkain kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.

Kun markkinayhdentymisestä ei voi irtisanoutua – ainakaan jos haluaa hyvinvointipolitiikan jatkuvan – kuuluu vastauksiin myös yhdentymiseen sopeutuminen. Sopeutuminen tarkoittaa mm panostamista tietotaitoon, tutkimus- ja kehittämistoimintaan, uuden teknologian soveltamiseen ja korkeaan tuottavuuteen sekä työmarkkinoiden toimivuuteen. Tältä osin globalisoituminen on luonut enemmän uusia ja Suomessa oikein käytettyjä mahdollisuuksia kuin uhkia. Se että sopeutuminen on hallitsevassa uusliberalistisessa diskurssissa ainoa tarjolla oleva vastaus ei tee siitä kokonaan torjuttavaa.

Sen sijaan kaikkea mitä sopeutumisen nimissä esim. työmarkkinajoustoina vaaditaan ei tule hyväksyä eikä sitä, että joustaminen olisi ainoa ja riittävä vastaus globalisaatiohaasteisiin.

Kansallisvaltioilta markkinavoimille katoavan vallan palauttamista demokraattiseen päätöksentekoon tulee tavoitella ennen muuta eritasoista ylikansallista yhteistyötä vahvistamalla. Tätä ei kuitenkaan voi yksinkertaistaa siten, että se tarkoittaisi sitä että kansalliset kompetenssit sellaisenaan siirrettäisiin EUn tai muiden ylikansallisten yhteenliittymien käyttöön.

Yhdysvaltain kongressin entinen puhemies Tip O’Neill lausui jotain hyvin oleellista todetessaan miten ”all politics is local”. Kun kaikki politiikka on paikallista myös USAn kaltaisessa liittovaltiossa jossa julkisuuskin on vahvasti yleisvaltakunnallista niin vielä selvemmin tämä pätee Eurooppaan siinä mielessä, että demokratian legitimiteetti on ja pysyy etenkin pohjoismaiden kaltaisissa vakiintuneissa demokratioissa keskeisiltä osiltaan oman valtion tasolla.

Ajatus Euroopan unionista vahvana yhtenäisenä liittovaltiona tai muut vielä teoreettisemmat maailmanhallitusrakennelmat eivät siten ole realistisia eivätkä tavoiteltavia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion turvaaminen ei liioin vaadi sitä, että kaikkien olisi omaksuttava sama malli. Sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaalipolitiikan etuisuustason eikä järjestelmien yhtenäistämistä, vaan sitä ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamiselle investointien houkuttelemiseksi sallita.

Ylikansallisuuden vahvistaminen ei saa johtaa siihen, että valtioiden toimivaltaa talouden ohjaukseen ja säätelyyn tarpeettomasti rajoitetaan. Esimerkiksi Euroopan unionin sisämarkkinoiden toimivuus on saanut eräänlaisen markkinafundamentalismin vallitessa ylikorostuneen arvon kun tavarakaupan esteettömyys ja yritysten toimintavapaus ovat useasti saaneet ajaa nurin jäsenmaiden ympäristö-, työ- tai kuluttajasuojelulla perustellut kansalliset määräykset.

Loppupäätelmiä: kohti globalisaation hallintaa

Globalisoituvassa maailmantaloudessa pääongelmana ei enää ole protektionismin uhka ja siitä seuraava kansallista liikkumatilaa eri tavoin rajoittavien pelisääntöjen vahvistamisen tarve. On päinvastoin suurempi tarve vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin rajoittaa yritysten toimintavapautta, joskin sitoa sen käyttö riittävästi kansallisen syrjimättömyyden periaatteeseen.

Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa on turvattava mahdollisuus kansainvälisiä sopimuksia tiukempiin ja pidemmälle meneviin kansallisiin ympäristösäädöksiin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti ilmastomuutoksen kaltaiset globaalihaasteet edellyt-tävät yhdessä sovittuja ja sitovia maailmanlaajuisia säädöksiä. Mahdollisuus pidemmälle meneviin kansallisiin toimiin kuitenkin vahvistaa pyrkimystä maailmanlaajuisten päätösten tiukentamiseen.

Valtioiden muodollisen toimintakompetenssin vahvistaminen – Euroopan unionissa subsidiariteettiperiaatteen soveltaminen – ei välttämättä lisää niiden tosiasiallista kompetenssia vaikuttaa markkinavoimien toimintaan. Siksi kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin karanneet ja/tai tehonsa menettäneet taloudellisen ohjauksen välineet voidaan saada takaisin vain ylikansallisen päätöksenteon puitteissa.

Ylikansallisen yhteistyön foorumeita ei tule vierastaa siksi, että niiden hallitseva suuntaus parinkymmenen vuoden ajan ollut markkinavapauksien kasvattaminen ja kaikenpuolinen deregulaatio. Niitä tarvitaan myös silloin, kun maailmantaloudelle halutaan rakentaa nykyistä sosiaalisemmat ja ympäristöystävällisemmät toimintapuitteet. Jo nyt on havaittavissa selvää siirtymää sen suhteen, millaisia asioita pidetään kansainvälisissä neuvotteluissa ensisijaisena. Tärkeä vedenjakaja oli OECDssa neuvotellun investointeja koskevan MAI-sopimusluonnoksen (Multilateral Agreement on Investment) kariutuminen. 12)

Oleellista MAI-sopimuksessa on substanssi, ei hankkeen nimike. Pyrkimys koota yritysten kansainvälisiä sijoituksia koskevat pelisäännöt maailmanlaajuiseen sopimukseen on perusteltu, samoin kuin pääsääntöisesti periaate kansallisesta syrjimättömyydestä. Virhe oli siinä että OECDssä neuvoteltu sopimusluonnos olisi muuttanut hallitusten ja yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa aivan liiaksi jälkimmäisten hyväksi, kun hyvinvointipolitiikan turvaaminen edellyttäisi päinvastaista muutosta.

Jatkossa onkin perusteltua pyrkiä OECDtä laajemmalla foorumilla neuvottelemaan MAI-sopimuksen asemesta esim. MAPSI-sopimus – Multilateral Agreement on Public Services and Investment – jossa käsiteltäisiin sekä investointeja että julkisia palveluja ja turvattaisiin hallitusten oikeudet ja mahdollisuudet haluamassaan laajuudessa mm kulttuuri- ja hyvinvointipalvelujen muunkinlaiseen kuin yksipuolisesti markkinaehtoiseen tuottamiseen.

Suomen hallitus on saanut kansainvälistä kiitosta sen ohjelmaan kirjatusta pyrkimyksestä kansainvälisten finanssi- ja rahamarkkinoiden vakauttamiseen kaikkiin valuutanvaihtotapahtumiin kohdistetulla alle yhden prosentin suuruisella ns. Tobin-verolla tai vastaavalla järjestelyllä. Tämä on hyvä avaus aktiiviseen globalisaatiopolitiikkaan mutta vaatii niin tämän tavoitteen konkretisointia kuin muutakin aktiivisuutta globalisaatiohaasteiden vastaamiseen. Erityisen tärkeäksi tulee muodostumaan joulukuussa avattava WTOn millenum-neuvottelukierros, jossa todelliset haasteet ovat nyt pikemminkin markkinayhdentymisen tuottamien ongelmien ratkomisessa kuin yksioikoisessa markkinavapauksien kasvattamisessa.

(Kirjoitus perustuu kuntasektorin järjestöjen Kumppanuus-2000 seminaarissa Lappeenrannassa 19.8. 1999 pidettyyn esitelmään.)

—-

1) Hyvinvointivaltiomalleista esim. Esping-Andersen 1990 2) Kuusi 1961; Tuomioja 1996, s. 352-354 3) Hyvinvointivaltion kannatuksesta esim. EVAn raportti Menestyksen Eväät 1997 4) Kuusi 1961 s. 39-42 5) Nieminen 1955 6) Ritokallio 1994, s. 172-179 7) Rawls 1989, s. 60-67 8) Professori Håkan Eriksson Dagens Nyheterissä, siteerattu Ari Ojapellon artikkelissa Ilta-Sanomissa 26.5. 1997 9) Hirst & Thompson 1996 s. 20-22 10) The Economist 2.1. 1996, jossa esitellään tähän kohdistuvia tutkimuksia 11) Bauman 1999 12) MAI-sopimuksesta esim. Jackson & Sanger 1998

Bauman, Zygmunt, Globalization, The Human Consequences, Padstow 1998 Bauman, Zygmunt, In Search of Politics, Cambridge 1999 Esping-Andersen, Gosta, The Three Worlds of Welfare Capitalism, Padstow 1990 Hirst, Paul – Thompson, Grahame, Globalization in Question, The International Economy and Possibilities of Governance, Bodmin 1996 Jackson, Andrew – Sanger, Matthew (toimittaneet), MAI-sopimus – uhka demokratialle? Helsinki 1998 Kuusi, Pekka, 60-luvun sosiaalipolitiikka, Porvoo 1961 Menestyksen eväät, Raportti suomalaisten asenteista, EVA 1997 Nieminen, Armas, Mitä on sosiaalipolitiikka, Porvoo 1955 Rawls, John. A Theory of Justice, 9. painos, Guernsey 1989 Ritokallio, Veli-Matti, Köyhyyden muuttunut kuva Suomessa, artikkeli Matti Heikkilän ja Kari Vähätalon toimittamassa teoksessa Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos, Tampere 1994 Tuomioja, Erkki, Pekka Kuusi – alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko, Hämeenlinna 1996