Erkki Tuomioja

KESÄN TOIMITTAMISESTA

Demari 4.8. 1999

Suomalainen heinäkuu on entisensä, EU-puheenjohtajuudesta huolimatta. Heinäkuun lopulla minkään EUhun liittyättömän asian toimittaminen on yhtä toivotonta kuin aina ennenkin. En valita, suomalaiset ovat vapaan heinäkuunsa ansainneet ja toivottavasti saavat sen vastaisuudessakin pitää, sanovat Brysselin herrat mitä tahansa.

Kesään kuuluvat myös kesähaastattelut, joissa uutiskriteerit ja tarkkuusvaatimukset ovat tavallista löysemmät, puolin ja toisin. En nyt ajattele tämän kesän Ruokolahden leijonan virkaa toimittanutta Tuomiojan pankkikorttia, jossa alkuperäinen huono vitsini karkasi käsistä. Suon itselleni ja muille täyden vapauden repiä siitä kaiken mahdollisen irti, kunhan yksityisyydestään kiiinnipitävä puolisoni jätetään asiassa rauhaan.

Tarkoitan vähän vakavampia ja isompia asioita. Uusi tehtäväni on opettanut entistä varovaisemmaksi lausuntojen ja haastattelujen suhteen. Esimerkiksi ydinvoima on tällainen asia. Olen mielestäni koittanut sanoa asiasta tasan tarkkaan saman asian samoin sanoin eri tiedotusvälineille. Sama sanoma voi kuitenkin tulla ulos aivan päinvastaisin otsikoin – Tuomioja näyttää vihreätä/punaista ydinvoimalle – riippuen toimittajan ja/tai ao. median omista odotuksista ja pyrkimyksistä tunteita kuumentavan asian suhteen. Tämä on toki jo ympärivuotinen ilmiö.

x x x

Samankaltaista on myös suhtautuminen valtion omistukseen. En ole tässäkään muuttamassa hallitusohjelmassa sovittua linjaa. Tulkinnanvaraa silti riittää hallitusohjelman korostaessa omistusmuutosten tapauskohtaista harkintaa. On siten ihan luonnollista että painotan sosialidemokraattien jo ennen vaaleja esittämien linjausten mukaisesti sitä, ettei kaikki voi olla kaupan, mikä ei välttämättä vastaa oikeistolaisempia näkemyksiä.

Yksityistämistä tullaan epäilemättä jatkamaan. Käsitykseni on, että se tapahtuu lähtökohtaisesti aikaisempien eduskuntien jo myöntämien valtuuksien puitteissa. Uusia lisävaltuuksia tarvitaan lähinnä jos eteen tulee uusia toimialajärjestelyjä.

Olen painottanut valtion omistuspolitiikan aktiivisuutta ja että siihen voi tarvittaessa ja tapauskohtaisen harkinnan perusteella liittyä myös ostaminen ja uuteen sijoittaminen. Tämä on myös hallitusneuvotteluissa sovittu linja kun Suomen Teollisuussijoituksen roolia päädyttiin vahvistamaan.

Kun monet vanhat perusteet valtionomistukselle ovat menettäneet merkityksensä on niiden sijaan noussut kysymys elinkeinoelämän riittävästä suomalaisuudesta. Siksi toivon, että jokaisen yksityistämisratkaisun yhteydessä kysymme itseltämme onko kyseisessä tapauksessa kielteistä merkitystä sillä jos kyseinen yritys päättyisi suoraan tai välivaiheiden kautta fuusiotuneenksi osaksi suurta monikansallista jättiläiskonsernia. Usein, mutta eí aina, on vastaus minunkin mielestäni ettei ole.

x x x

Kun olen todennut etten painota suomalaisomistuksen merkitystä nationalistisista syistä on tämä tulkittu siten että teen niin poliittisista syistä. Tämä on triviaalilla tasolla totta, sillä kaikki syyt – nationalistiset tai muut – painottaa tai olla painottamatta asiaa ovat poliittisia.

Kyse on siitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja sen talouden menestyksen yksi perusta on ollut vahvojen työmarkkinajärjestöjen laaja-alaisessa yhteistyössä. Sen voima on ollut siinä, että molemmin puolin neuvottelupöytää ovat istuneet ihmiset, joita kakunjakoriitojen yli on yhdistänyt vastuu Suomen kansantalouden menestyksestä ja täällä asuvien ihmisten hyvinvoinnista. Tämä muuttuu jos työnantajapuolella joskus tulevaisuudessa istuvat vain ulkolaisten omistajien palkkarengit, joilta tämä sidonnaisuus ja sen mukana tuoma vastuu puuttuu.

Muutoin olen sitä mieltä että ulkomaalainen pääoma ja osaaminen ovat Suomelle tärkeitä ja tänne tervetulleita.

Viikon kirjavinkki

VIIKON KIRJAVINKKI

LAMATALOUSTIETEEN PALUU

Paul Krugman: The Return of Depression Economics. 176 s. W.W.Norton Co., New York 1999

Paul Krugman kirjoittaa viisaasti ja luettavasti. Hän osaa olla myös hauska, eikä häneltä puutu kohtuullista itsetuntoakaan kirjoittaessaan, miten ”hyvässä maineessa olevana ekonomistina olen täysin kykenevä kirjoittamaan tekstiä jota kukaan ei ymmärtäisi”. Uusimmassa kirjassaan Krugman haluaa kirjoittaa tavallistakin selkeämmin, koska hänellä on tärkeää sanottavaa siitä miten ja miksi monet taloudet ovat viime vuosina joutuneet vakavaan kriisitilaan tavalla joka voi uhata koko maailmantalouden tasapainoa.

Jo kirjan nimi kertoo mistä on kysymys. Sotien jälkeen ekonomistien ja talouspolitiikasta vastaavien poliitikkojen ei ole ollut tarvis pohtia riittämättömän kysynnän aiheuttamia ongelmia. John Maynard Keynesin opetukset muuttuivat vähitellen talouspolitiikkaa ohjaavasta paradigmasta taloushistorian osaksi siinä missä 30-luvun suuri lamakin. Suhdannepolitiikaksi riitti rahapolitiikan hienosäätö, jossa Yhdysvaltain Federal Reserve on oppinut hyvin taitavaksi, samanaikaisesti kuin kaikki finanssipolitiikalla harjoitettu makropolitiikka joutui enemmän tai vähemmän huonoon huutoon.

Keynesiläinen makropolitiikka sai väistyä tarjontaoppien tieltä. Krugman ei epäröi nimittää tarjontatalouden oppeja puoskaroinniksi ”joka ei ole saanut juurikaan merkitystä ellei se olisi vedonnut päätoimittajien ja äveriäiden miesten ennakkoluuloihin”.

Uuden maailmajärjestyksen euforia haihtunut

Ennen 90-luvun jälkipuolen talouskriisejä – ja vieläkin laajalti kahdeksatta vuotta jatkuvaa nousua elävässä Yhdysvalloissa – oli levinnyt käsitys, jonka mukaan maailma oli neuvosto-kommunismin romahduksen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen siirtynyt uuteen kultaiseen kauteen. Ideologiat olivat ehtyneet, historia päättynyt. Maailmanrauhan takasi uusi maailmanjärjestys, uusi informaatioteknologia ja globalisoituminen levittivät hyvinvointia kaikkialla maailmassa.

Kaikki eivät tätä ruusunhohtoista kuvaa koskaan uskoneet. Sittemmin Bosnia opetti ettei rauha vallinnut Euroopassakaan, jatkuvasta sotimisesta kärsineestä Afrikasta puhumattakaan. Globalisaatio ei tuottanut vain voittajia ja menestyjiä vaan myös menetyksiä ja luusereita. Maailmantalouden vakaus joutui jälleen Aasian ja latinalaisen Amerikan kriisien vuoksi vaakalaudalle.

Eri maita ja alueita viime vuosina kohdanneille valuutta- ja talouskriiseille ei ole yhtä yhteistä nimittäjää, kuten ei ole niitä edeltäneelle menestyksellekään. Krugman ei usko yleistykseen jostakin erityistä aasialaisesta kehitysmallista vaan katsoo niiden talouden menestyksen johtuneen ennen muuta korkeasta säästämis- ja sijoitusasteesta. Kriisien osalta on myös eri tekijöitä vaikuttamassa. Japanin osalta on Krugmanin mukaan kyse klassisesta kysyntälamasta joka vaatii rohkeata julkisen kysynnän (ja budjettialijäämän) kasvattamista sekä tarkoituksellisen inflatorista rahaekspansiota jonka tuleekin johtaa jenin arvonalentumiseen. Vähempikin saa viimevuosina vallinneeseen ajatteluun jämähtäneen pankkiirin ja valtiovarainbyrokraatin haukkomaan henkeä.

Samankaltaisia ongelmia on muillakin talouskriiseihin joutuneilla mailla. Ikävintä on, ettei näitä tilanteita varten ylläpidetty kansainvälisen taloudellisen yhteistyön järjestelmä sellaisena kuin se erityisesti ja nimenomaan Kansainvälisen valuuttarahaston IMFn kautta toimii ole näihin kriiseihin tuonut ratkaisua. Valuuttarahaston neuvot ja vaatimukset ovat päinvastoin voineet syventää kriisejä ja pitkittää niistä selviytymistä.

Tästä on yhtenä esimerkkinä vuosi sitten realinsa devalvoitumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut Brasilia joka pakotettiin syventämään jo alkanutta talouden taantumaa leikkaamalla budjettialijäämää, jota ei voinut maan velkaantumiseen ja suhdannetilanteeseen nähden pitää millään tavoin hälyttävän suurena. Näin ei välttämättä tehty siksi, etteivät Washingtonissa valtaa pitävät tahot olisi ymmärtäneet mitä esittivät – samaa lääkettä ei olisi vaadittu käyttöön USAssa tai Australiassa – vaan siksi, että toimet vastasivat markkinoiden konsensusta siitä mitä Brasiliassa piti niiden luottamuksen palauttamiseksi tehdä.

Mikä on oikea valuuttakurssiregimii?

Maailmassa jossa ei ole yhtä yhteistä valuuttaa kaikkialla käytössä joutuvat valtiot ottamaan kantaa siihen, mitä asioita pitävät omalta kannaltaan arvokkaimpina: mahdollisuutta itsenäiseen rahapolitiikkaan, valuuttakurssin vakautta vai rahaliikkeiden täyttä vapautta. Kaikkea kolmea ei samanaikaisesti voi toteuttaa.

Vakaan valuutan saa luopumalla omasta rahapolitiikasta: naulaamalla yksipuolisesti oman valuutan arvon yhden tai useamman muun valuutan arvoon tai sopimalla muiden kanssa yhteisen rahan käyttöönottamisesta, kuten EMUssa on tehty – ratkaisu jonka viisautta Krugman edelleen epäilee. Alueelliset rahaliitot eivät kuitenkaan vielä maailmanlaajuista vakautta toteuta, ainakaan olosuhteissa joissa rahaliikkeiden vapaudesta halutaan pitää kiinni ja valuutan säännöstely torjua.

Jäljelle jäävät vapaasti vaihtelevat valuuttakurssit. Myös ekonomistien valtaosa pitää niitä suositeltavina. Ongelmana kuitenkin on yhtäällä se, että kurssit pyrkivät vaihtelemaan paljon rajummin kuin mitä millään eroilla ja muutoksilla eri maiden reaalitaloudessa voidaan perustella ja toisaalla se, että poliitikot ja keskuspankkiirit eivät enemmän tai vähemmän irrationaalisista, esim. kansalliseen kunniaan liittyvistä syistä malta olla vaikuttamatta liian epäsuotuisaksi näkemäänsä kurssikehitykseen.

Keinottelu voi heiluttaa isojakin valuuttoja, kuten Krugmanin kertaamat esimerkit George Sorosin operaatioista osoittavat. Keinottelijat usein iskevät tilanteessa, jossa talouden fundamentit antavat perustellun syyn odottaa kurssimuutosta ja aiheuttavat sitä enemmän tuhoa mitä sitkeämmin hallitukset pyrkivät jotain kansallisesti tai ulkoa määriteltyä tavoitekurssia puolustamaan. Aina keinottelijat eivät onnistu, kuten hyökätessään Hong Kongin dollaria vastaan, ja ne voivat myös saada pahasti takkiinsa, kuten vain vähän aikaa sitten suuresti ihaillun amerikkalaisen Long Term Capital Management-yhtiön ajautuminen tosiasialliseen suoritustilaan osoittaa.

Keinottelu sekä muidenkin sijoittajien usein irrationaaliset, ts. reaalitaloudellista vahinkoa aikaansaavat odotukset, ovat johtaneet siihen että esitykset paluusta jonkinasteiseen rahaliikkeiden säännöstelyyn ovat nostaneet päätään. Ne ovat toki edelleen salonkikelvottomia valtaapitävissä piireissä, joille vapaat pääomaliikkeet ovat pyhä asia, kuten varovaista ymmärrystä säätelytoimille osoittanut Krugman on saanut kokea. Toisaalta niin johdonmukaisesti puhdasoppisuudesta ei kuitenkaan pidetä kiinni että löytyisi ketään joka vakavasti pahoittelisi sitä ettei myös Kiina ole ehtinyt vapauttaa valuuttaansa…

Krugman ei ole sen enempää politiikan kuin taloustieteen vallankumouksellinen vaikka esittääkin valtavirta-ajattelusta poikkeavia näkemyksiä. Hän on markkinatalouden vankka kannattaja ja pitää globalisaatiota voittopuolisesti myönteisenä asiana. Poikkeavuuteen näyttää tänään riittävän se, ettei ole dogmaatikko eikä etsi talouspolitiikan haasteisiin vastauksia ehdottomista säännöistä vaan siitä, mikä kulloisessakin tilanteessa voisi toimia. Häntä voi pitää siinä suhteessa hyvin Keynesin kaltainen, ettei ole minkään talouspoliittisen opin vanki – ei ”keynesiläisyydenkään”. Krugman lainaa Keynesin lausuntoa vuodelta 1930 jolloin tämä kuvasi silloista tilannetta ”ongelmaksi starttimoottorissa”, ts. fundamentit ovat kunnossa eikä (silloin fasismin ja kommunistien vaatimaa) järjestelmämuutosta tarvita. Eri asia sitten on, että Keynesin konkreettiset suositukset, kuten niitä tämän päivän maailmantilanteessa soveltuvin osin puoltavan Krugmaninkin, voivat valtavirta-ajatteluun sidonnaisissa piireissä näyttäytyä pelottavan kumouksellisilta.

Lamatalouden elvytys on viime vuosikymmeninä ruostumaan päässyt taito, jota olisi tarvittu aika ajoin tarvittu eri puolilla maailmaa. Nyt kysytään milloin sitä seuraavan kerran tarvitaan jo koko maailmantalouden puitteissa. Sitä varten Krugmanin kirja on erinomaisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat antautuneet uusliberalistisen ortodoksian edessä. Terveellistä luettavaa se on Suomessakin, jossa EMUn hyviin puoliin kuuluu se, että sen myötä on vihdoin päästy paljon turhia menetyksiä aiheuttaneesta vahvan markan palvonnasta.

Hyvää ei lupaa se pienoinen paniikki, joka joihinkin näyttää iskeneen euron arvon lähestyessä dollaria. Ajankohtainen esimerkki joka ei ole ehtinyt Krugmanin kirjaan mutta liittyy hyvin hänen teemaansa on Italian tilanne. EMUun luovan kirjanpidon avittamana mukaan päässeen Italian talous on ajautumassa lamaan, mistä syystä sillä on vaikeuksia saavuttaa sille asetettua vakaustavoitetta budjettialijäämänsä supistamiseen kahteen prosenttiin. Vakaussopimuksen hengessä Italialta vaaditaan nyt lisää leikkauksia, jotka voivat vain edelleen heikentää maan kasvua ja työllisyyttä.

Aikaisemmat kirjavinkit

Erkki Tuomioja

Takkiin tuli, mutta tulkoot?

Erkki Tuomioja

TAKKIIN TULI, MUTTA TULKOOT?

– kolumni Kunta ja Me-lehteen

Europarlamentin vaaleista tulee tehdä johtopäätöksiä sekä Eurooppapolitiikan että vasemmiston suhteen, sekä Euroopassa että Suomessa, yhdessä ja erikseen.
Suomessa äänestysprosentti romahti vähän päälle kolmeenkymmeneen ja vasemmisto menetti kaksi paikkaa jääden alle 30 prosentin kannatukseen. Äänestysprosentin alhaisuus ja vasemmiston tappio liittyvät toisiinsa, mutta jälkimmäinen ei selity vain edellisellä.
Eurooppapolitiikka yleensä ja europarlamentti erityisesti ovat suomalaisille etäisiä. Suomessa ei ole avointa kampanjointia EU-jäsenyyttä vastaan vaan vastaanäänestäneetkin pitävät sitä voimassaolevana ja -pidettävänä realiteettina. Se ei silti tarkoita, että täällä tunnettaisiin mitään innostusta tai rakkautta Euroopan unionia kohtaan. Tässä suhteessa kuilu Suomen virallisen euromyönteisyyden ja väitetyn mallioppilaskäyttäytymisen yhtäällä ja kansalaisten europidättyvyyden välillä on demokratian kannalta epäterveen suuri.
Hallituksen tulisikin osoittaa suurempaa kunnioitusta ja ymmärrystä eurokriitikkojen suuntaan. Kysymys voi olla joskus olla enemmänkin tyylistä ja keskustelukulttuurista kuin konkreettisista asioista. Jälkimmäisten suhteen tarkka paikka tulee olemaan se, miten EUn yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja Kölnissä sovittua kriisinhallintayhteistyötä käytännössä edistetään. Suomen osalta selvää pitää olla, että jos sotilaallinen liittoutumattomuus ja pyrkimys pysyä EUn ns. kovassa ytimessä joutuvat ristiriitaan, niin jälkimmäinen on se jonka tulee väistyä.
EUn Kölnin kokouksessa on sovittu ”yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan” kehittämisestä. Käännös on Suomen kannalta valitettava, koska sillä ei kuitenkaan tarkoiteta varsinaista liittoutumattomuuden kanssa ristiriitaista puolustusyhteistyötä vaan kriisinhallintayhteistyötä. Kun käsite näin on hyväksytty käyttöön on tarkoin valvottava, ettei se johda osaltamme liittoutumattomuuden liuentamiseen.
Kriisinhallintaan liittyy myös se ongelma, että unionin tarkoituksena on ottaa väliintulooikeus käsiinsä siitä riippumatta, onko operaatioille YKn tai ETYJin mandaatti. Parempi olisi, että nämä yksipuoliset suurvaltapyrkimykset rajattaisiin kokonaan EUn kriisinhallinnan ulkopuolelle. Näiden näkökohtien tulee olla selkeästi Suomen sosialidemokraattien europolitiikan perustana.

Vasemmiston huono euromenestys ei kuitenkaan johdu vain EUsta. Yhä useampi sosialidemokraattien kannattaja näyttää kysyvän, mitä se sosialidemokratia oikein on ja missä se näkyy. Eduskuntavaalikampanjan aikana oli selvästi aistittavissa, miten ihmiset haluavat nyt sosialidemokraattisempaa politiikkaa, vaikka äänestyskäyttäytymisellään – ennen muuta kotiinjäämisellään – valitsivatkin aikaisempaa oikeistolaisemman eduskunnan sitä toteuttamaan. Tämän voi todeta ilman, että se tarkoittaa hallituksen tähänastisen politiikan leimaamista epäsosialidemokraattiseksi.
Tämä ei ole vain suomalaisilmiö. Kaikkialla maailmassa on nähtävissä että 70-luvulla alkanut pitkään jatkunut uusliberalististen ajatusten hegemonia on päättynyt. Iso heiluri on käynyt ääripäässään. Uusliberalismin tulokset ovat nähtävissä eikä niistä pidetä. Ihmiset haluvat paluuta yhteisöllisempiin arvoihin, riittävää vastavoimaa markkinavoimien vapaalle temmellykselle ja turvaa niiden riepottelemille ihmisille kestävän hyvinvointiyhteiskunnan muodossa. Miten sosialidemokratia tähän ihmisten toiveeseen haluaa ja kykenee vastaamaan?

Sosialidemokraatit hävisivät muuallakin kuin Suomessa. En tulkitse tätä epäluottamuslauseeksi sille punavihreälle Eurooppa-projektille, josta sosialidemokraattien ja heidän kanssaan liittoutuneiden vihreiden ja vasemmistopuolueiden vahvistuminen EU-maiden hallituksissa on antanut toiveita. Tähän projektiin osallistumisen tärkeydellä minäkin SDPlle menestystä eduskuntavaaleissa ajoin ja perustelin. Merkillepantavaa onkin, että suurimman tappion kokivat Tony Blairin ja Gerhard Schröderin suurisuuntaisesti lanseeramman kolmannen tien/uuden keskustan puolueet.
Olisi äärimmäisen tuskaista, jos nyt Europarlamentin voimasuhteiden heilahdettua oikeistopainoitteiseksi joutuisimme toteamaan punavihreän projektin kuolleeksi ennen kuin sitä edes ryhdyttiin toteuttamaan.

Mitä tehdä? Vaalivoittajien sättiminen tai vaalien siirteleminen ei ainakaan auta. Nyt on nöyrän itsekritiikin ja asioiden uudelleenarvioinnin aika.