On hyvin harvinaista olla mukana juhlimassa suomalaisen yrityksen 350-vuotista historiaa. Suomalaisyrityksiä jotka tavalla tai toisella voivat kaivaa esiin läheskään näin vanhoja juuria ei verrattain nuorena teollisuusmaana pidettävässä maassamme kertakaikkiaan ole montaa. Vanhemmat yritykset ovat sitä paitsi läpikäyneet niin monia nimen-, muodon-, toiminnan ja omistuspohjan muutoksia että sekin tekee yrityssukututkimuksesta varsin tulkinnanvaraista ja viitteellistä.

Toisin on Fiskarsin kanssa. Toki myös Fiskars yrityksenä on läpikäynyt monenlaisia vaiheita ja muutoksia nousuineen ja laskuineen, mutta yhtä kaikki voimme olla juhlimassa sen 350-vuotisjuhlaa nimenomaan tällä paikalla, jossa kaikki alkoi ja jonka pitkä teollisen osaamisen perinne edelleen antaa leimansa koko yritykselle.

Arvostettavinta asiassa on, että juhla voidaan pitää ainutlaatuisessa historiallisessa miljöössä joka kuuluu Suomen arvokkaimpiin ja jonka vaalimisesta yhtiö ansaitsee meidän kaikkien kiitoksen. Täällä voimme aistia sen sitoutuneisuuden, kiintymyksen ja jopa rakkauden jolla vanhaa kulttuuriympäristöä säilytetään.

Tunnustaudun tämän miljöön ihailijaksi siitä alkaen kun siihen ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten tutustuin. Sen henkeä kuvaa eräs kokemukseni täältä Degersjön ympärijuoksusta jossa keskellä metsätaivalta sijainneessa huoltopisteessä tarjolla urheilujuoman ohella oli myös hilpeänhaikeita säveliä esittävä haitarinsoittaja. Houkutus jättää kiirehtiminen sikseen oli suuri.

Jos historiansa tunteva ja sitä arvostava Fiskars on matkan varrella joskus tuntenut samanlaisia houkutuksia luopua etenemisestä on se meidän onneksemme ne torjunut. Yritykset eivät elä vain historiastaan eikä Fiskarskaan onneksemme ole vain jokin arvokas mutta kuollut museo, vaan elävä yhdyskunta.

Luin yhtiön vastailmestyneestä 350-vuotishistoriassa kirjoittajan arvion, miten ”Fiskars-yhtiö on paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen”.

Tähän tekisi mieleni valtion puolesta todeta, että kiitos samoin. Tämä olisi kuitenkin vähän liian uskallettua ottaen huomioon monet ongelmat, ennen muuta jatkuvasta laskustaan huolimatta edelleen aivan liian korkean työttömyyden ja monet ihmisten arkielämään ulottuvat huolet hyvinvointiyhteiskunnan kestävyydestä.

Suomen talouden suurten kehityslinjojen osalta ei hyviä asioita tule silti väheksyä. Suomen talous kasvaa eurooppalaista kärkivauhtia. Suomi tunnetaan maana jonka vakauteen ja taloudenpitoon tunnetaan luottamusta, maana jossa kannattaa tehdä työtä ja johon kannattaa investoida.

Suomen ja Fiskars-yhtiön hyvinvointi eivät sattumalta ole kehittyneet samansuuntaisesti. Molemmat ovat esimerkkejä onnistuneesta kansainvälistymisestä. Fiskars on historiansa aikana ollut monin tavoin väline, jota kautta Suomeen on tuotu uutta osaamista. Tänään se yhtiönä on kärjessä viemässä suomalaista osaamista maailmalle.

Suomen ja Fiskarsin menestystekijät ovat kiteytettävissä sanoihin osaaminen, yrittäjyys ja yhteistyö.

Osaamisen korostamista tuskin enää tarvitsee erityisemmin perustella Suomessa, jossa kaikki voivat nähdä miten juuri korkealaatuiseen osaamiseen perustuvat yritykset ovat olleet Suomen viimevuosien menestyksen vetureita.

Osaamisen ei kuitenkaan tule tulkita tarkoittavan vain muutamiin high tech-yrityksiin tai informaatioteknologiaan keskittyvää osaamista. Tämä osaaminen ei ole sekään vain näiden alojen yritysten asia vaan taloutemme vahvuus ja yritysten tuottavuus ja kilpailukyky riippuvat siitä miten hyvin uuden teknologian käyttö leviää kaikille muillekin niin teollisuus- kuin palvelualoille.

Osaaminen on yhtä lailla myös käden taitoja, muotoilua, markkinoiden tuntemusta, uusiutumiskykyä ja joustavuutta – asioita joissa Fiskars on hyvin osoittanut osaamisensa.

Uuden teknologian menestykset ja kaikki huippuosaaminen kuihtuisivat myös nopeasti elleivät ne perustuisi hyvään ja korkeatasoiseen yleistä koulutus- ja osaamistasoa jatkuvasti nostavaan, kattavaan perusopetusjärjestelmään.

Osaaminen ei myöskään säily ellei siihen panosteta. Kun olemme 80-luvulta alkaen tehneet töitä nostaaksemme Suomen aikanaan vaatimattoman TK-panoksen n. kolmeen prosenttiin kansantulosta sitä ei nyt saa päästää laskemaan. Olisi kohtalokasta jos valtiontaloudellinen kamreeriajattelu nyt pääsisi niskan päälle, kun talouden vaikeimpinakin kriisivuosina uskalsimme kasvattaa TK-panostusta.

Yrittämisen korostaminen on myös luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Suomen talouden voima on siinä että olemme sillä tavoin menestyvä sekatalous, että täällä toimivat markkinaehtoisesti niin pienet ja isot, pörssi- ja perhe-, kuin myös valtion ja osuustoiminnalliset yritykset. Tarvitsemme koko ajan uusia yrittäjiä ja yrityksiä, mutta myös pitkäjänteistä sitoutumista edustavia vanhoja ja uusiutumiskykyisiä yrityksiä, joista Fiskars on oivallinen esimerkki.

Kolmas menestyksemme avaintekijä on yhteistyö. Käytössämme on Suomessa voimavara, jota kovin monella maalla ei koskaan ole ollut tai ainakaan enää ole käytössään, eli vahvoihin työmarkkinaosapuoliin nojautuva työmarkkinayhteistyö ja sopimusjärjestelmä.

Se on tuottanut erityisen hyviä tuloksia viime vuosina vakautta ja paranevaa työllisyyttä tukeneiden tulosopimusten muodossa, eikä lähtökohtaisesti kannata pelätä etteikö myös liittokohtainen sopimuskierros toimisi samoin.

Sopimusyhteiskunnan vahvuus näkyy järjestöjen yhdessä valtiovallan kanssa tekemänä työnä työelämän uudistamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn kehittämiseksi. Työelämän välttämätön uudistaminen onnistuu parhaiten järjestöjen yhteisen yleissitovan työehtosopimusjärjestelmän puitteissa. Fiskarsin toimiala metalli on Suomessa tästä erityisen hyvä esimerkki.

Onnittelen Fiskarsia sen juhlapäivänä ja toivotan yritykselle ja sen työntekijöille parhainta menestystä.

Globalisaation eettiset haasteet

Miksi juuri globalisaatio herättää erityisen paljon keskustelua etiikasta? Yksi vastaus on siinä, että globalisaatio tuntuu olevan ilmiö, jonka ihmiset kokevat kohtaavansa eräällä tavoilla yksin ja johon he etsivät joitain eettisiä ohjenuoria.

Kyse on ilmiöstä jota Zygmunt Bauman on kuvannut uusimmassa kirjassaan In Search of Politics. Samanaikaisesti kun inhimillisen vapauden määrä ainakin demokratian ulkoisten tunnusmerkkien perusteella ei liene koskaan ollut niin laajaa kuin maailmassa tänään niin ihmiset kuitenkin kokevat, että heillä on myös vähemmän vaikutusmahdollisuuksia siihen mitä maailmassa tapahtuu kuin ennen.

Merkittävä mutta ei ainoa syy vapauden lisääntymiseen on tietenkin liberaalisen demokratian voittokulku jonka seurauksena jollain tavoin demokraattisiksi katsottavissa maissa asuvien ihmisten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana suuresti kasvanut. Seikka mikä aikanaan innoitti Frances Fukuyaman julistamaan jo historiankin päättyneen liberaalisen demokratian voittoon totalitaarisista järjestelmistä.

Demokratian muodot ja aidosti vapaat vaalit eivät ole vapauden ainut osatekijä. Sosiaaliliberaalit painottavat sosiaaliturvan merkitystä ihmisten vapauttajina kantamasta yksilön kannalta kohtuuttomia sosiaalisia riskejä, kun taas libertarianistit painottavat henkilökohtaisten elämäntapavalintojen vapautta ja uusliberalistit taloudellisen toiminnan ja yrittämisen vapautta. Laajassa perpektiivissä on kaikkien suhteen tapahtunut vuosikymmenten kuluessa merkittävää vapauden kasvua.

Vapauden monimuotoinen kasvu on myös kiinteässä yhteydessä yhteiskuntien teknis-taloudellisen tuotantopohjan muutoksiin. Maatalousvaltaisissa agraariyhteisöissä ei elämäntapavalintojen vapaudelle ollut juurikaan sijaa. Sosiaalisen kansalaisuuden ja siihen liittyvän vapauden mahdollisti fordistiseen massatuotantoon ja -kulutukseen liittynyt ja suurten organisaatioiden varaan rakennettu kattava hyvinvointivaltio. Siirtyminen jälkiteolliseen verkostotalouteen on puolestaan suosinut talouden deregulaatiota ja antanut yksilöllisille verkkoliikkujille suunnattomasti laajentuneet valintamahdollisuudet.

Jos näin on niin mistä ongelmat ja voimattomuus? Kaikkia tämä ei toki koske, tai ainakaan he eivät sitä pysähdy miettimään. Globalisaatiossa ja tietoverkoissa on imua ja se avaa loistavia mahdollisuuksia sekä fyysiseen että virtuaaliseen liikkumiseen – ja monille myös uskomattomaan rikastumiseen.

Tällainen rikastuminen näkyy ennen muuta optiomiljonäärien ja formulakuskien saavutuksina. Vaurastaminen ei kuitenkaan rajoitu vain tällaisiin yksilöihin. On kiistatonta että globalisoituminen taloudellista kasvua vahvistavana ja sitä vaille aiemmin jääneihin maihin ja maanosiin tuottavana ilmiönä on nimenomaan Aasiassa muutamassa vuosikymmenessä nostanut sadat miljoonat ihmiset köyhyysrajan yläpuolelle ja vapauttanut heidät jatkuvasta nälänhädän uhan alla elämisestä.

Tämä on tosiasia vaikka kaikki maat – erityisen lohduton on ollut Saharan eteläpuolisen Afrikan kehitys – eivät ole päässeet myönteisestä kehityksestä osalliseksi ja vaikka globalisoituminen onkin samanaikaisesti myös voinut merkitä maiden sisäisten tuloerojen kasvua.

Kansainvälisen keskinäisriippuvuuden kasvu ei sinänsä ole uutta. Maailmankaupan suhteellinen laajuus ja pääomaliikkeiden vapaus oli monessa suhteessa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saavuttanut tason jolle yllettiin uudestaan vasta 60-luvulla. Kuitenkaan silloista kansainvälistymistä ei voi verrata nykyiseen globalisoitumiseen sen enempää määrällisesti kuin laadullisestikaan.

Yksi syy on ympäristökysymysten globalisoituminen.

Maapallon iäksi arviodaan n. 4,5 mrd vuotta. Elollisen elämän arvellaan alkaneen maapallolla n. kaksi miljardia vuotta sitten. Ihminen on nelisen miljoonaa lajia tuottaneessa luonnon evoluutiossa todella nuori, vain runsas 100 000-vuotias tulokas.

Enimmän osan ajastaan ihminen on elänyt jättämättä pysyviä jälkiä muuhun luontoon ja ympäristöönsä. Ihmisen elämä on ollut kovaa vaellusta luonnon armoilla ja ehdoilla. Pysyvään viljelyyn siirtyminen ja keinokastelujärjestelmien rakentaminen 10 000 vuotta sitten oli ihmisen ensimmäinen ympäristöä laajemmin muokkaava muutos. Toinen oli laajojen metsäalueiden hakkaaminen ja aavikoitumisen alullepano. Globaaliseti näiden merkitys jäi vielä rajalliseksi. Jo se ettei ihmisiä ajanlaskumme alussa ollut paria sataa miljoonaa enempää piti vaikutukset kohtuullisena.

1900-luku on ollut kiihtyvän väestökasvun aikaa. Vuodesta 1950, jolloin ihmisiä oli jo 2,5 miljradia, on luku noussut jo kuuteen miljardiin ja nousee parhaimmassakin tapauksessa ainakin 10 miljardiin ennen kuin kasvu voi pysähtyä.

Samanaikaisesti väestöräjähdyksen kanssa ovat myös ihmisten käytössä olevat tiedot ja taidot moninkertaistuneet. Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen saanut käyttöönsä yhä tehokkaammat keinot muokata ympäristöään, ammentaa siitä ravintonsa, energiansa ja raaka-aineensa sekä valmistaa yhä monimutkaisempia ja tehokkaampia tavaroita, koneita ja laitteita.

Vaikka tämä modernisaatioprosessi on voinut tuoda myös menetyksiä esiteollisen ajan yksinkertaisempaan elämäntapaan nähden, on ihmisten elämä kaiken kaikkiaan toki helpottunut, monipuolistunut ja pidentynyt. Yhä useampi meistä voi elää jo lähes koko biologisen elämänkaarensa loppuun saakka. Uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuva aineellisen elintason parantuminen on ollut edellytys kaikenpuoliselle inhimillisen vapauden kasvulle ja kulttuurin kehitykselle.

Tämän kehityksen tarkoittamattomista seurauksista olemme vasta hyvin myöhään tulleet tietoisiksi. Siihen liittyvä luonnonvarojen käyttö on suurelta osin osoittautunut kestämättömäksi ryöstöviljelyksi, jossa uusiutuvien varojen uusiutumiskykyyn tai uusiutumattomien varojen ehtymiseen ei pitkällä aikavälillä ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tehomaatalous, teolliset prosessit ja kasvava kulutus ovat työntäneet ympäristöön jatkuvasti lisääntyvän määrän myrkkyjä, jätteitä ja päästöjä.

Suhteutettuna elollisen luonnon parin miljardin vuoden ikään näyttäytyvät kaikki ihmisen toiminnan vaikutukset aikajanalla äkillisinä kohtasuoraan ylöspäin kohoavina piikkeinä, vielä jyrkempinä kuin maailman väestökehitystä kuvaava käyrä. Näin ilmaistuna ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla luon-nonhistoriallista kokemusta siitä, miten ihminen hallitsee toimintansa kaikkia ympäristövaikutuksia. Pelaamme omalla ja muiden lajien tulevaisuudella jättiläismäistä uhkapeliä.

Sellaiset asiat kuten otsonikato, happosateet, geenimanipulaatio tai kasvihuoneilmiö olivat vain neljännesvuosisata sitten osin asiantuntijoillekin tuntemattomia käsitteitä. Kuinka voisimme siis tietää vielä mitään varmaa siitä, mitä vaikutuksia ja seurauksia tällä kaikella on ihmisen ja muiden lajien tuleviin elinmahdollisuuksiin ja olosuhteisiin?

On mahdollista, että laajat ympäristömuutokset ovat jo luonnossa kumuloituneet sillä tavoin, että ne ovat peruuttamattomia. En itse jaa linkolaista käsitystä ihmisestä jo tuhoon tuomittuna lajina, mutta sitäkään ei voi varmuudella vääräksi osoittaa.

Tästä kaikesta ei ole seurauksia vain ekologialle. Yhtä suuressa määrin se muuttaa myös olosuhteita ja edellytyksiä, joiden vallitessa ihmisten ja yhteisöjen keskinäinen vuorovaikutus maailmassa rakentuu. Enemmän kuin puhetta corporate governance-käsitteestä tarvitsemme toimivaa global governance-ajattelua.

Valtiolliset rajat eivät ole ylittämättömiä. Enemmän tai vähemmän asevaraiset pyrkimykset niiden siirtämiseen ovat usein olleet kohtalokkaita. Nyt täytyy toivoa ja toimia sen puolesta että globaalisoituminen ja pyrkimykset rajojen madaltamiseen johtavat päinvastaiseen tulokseen, rauhanrakenteiden vahvistamiseen.

Ekologiset rajat ovat toisenlaisia. Niitä ei voi asevoimin ylittää eikä neuvotellen kumota. Edistysuskoinen kuvitelma siitä, että tiede ja teknologia mahdollistaisivat niiden siirtämisen, on sekin joutunut ekologisten realiteettien edessä väistymään.

Toisin kuin ensiaallon ”kasvun rajat”-kirjallisuus oletti ei luonnonvarojen ehtyminen ole ensimmäisenä eteen tuleva raja. Itse asiassa toimivassa markkinataloudessa ei tällaisia rajoja lainkaan ole, sillä kysynnän ja tarjonnan laki pitää huolen siitä, että esimerkiksi viimeinen öljybarreli on niin huikean kallis, ettei kenelläkään enää ole varaa ottaa sitä käyttöön.

Onkin selvää että muut raaka-ainevarojen käyttöön ja muihin ihmisen toimintoihin perustuvat luonnonympäristön kuormittamiseen ja muutoksiin johtavat seuraukset tuovat jatkuvan aineellisen kasvun ekologiset rajat eteemme jo paljon ennen kuin itse raaka-aineiden fyysinen niukkuus.

Näiden globaaliongelmien edessä monet tuntevat vetäytymiseen ja privatisoitumiseen johtavaa voimattomuutta ja ahdistusta. Kuitenkin nämä haasteet voivat samanaikaisesti olla myös yllyke korostetun eettisille pohdinnoille ja valinnoille. Hallitsemattomalta näyttävä maailmankehitys ja postmodernistien ”suuriksi kertomuksiksi” luonnehtimien vanhojen ideologioiden ja niiden varaan rakentuneiden liikkeiden ehtyminen nostavat yksilövastuun aiempaa korostetumpaan asemaan.

Eettiset valinnat nousevat elämäntapakysymyksiksi. Joitain näistä voi pitää privatisoitumisena, mutta niilläkin on vaikutuksensa yhteisöratkaisuihin. Valinnat voivat myös johtaa aktiivisempaan suoraan vaikuttamiseen. Tänään sen pääpaino ei ole enää perinteisessä puoluesidonnaisessa ja parlamentaarisessa politiikanteossa vaan kansalaisyhteiskunnan monenkirjavassa, itsekin globalisaatiomallia noudattavassa kansallisesti ja kansainvälisesti verkostuneessa toimintakentässä.

Privatisoituneetkin ihmiset käyttävät kuluttajina markkinavoimaa. Eettiset periaatteet ja erityisesti siihen liittyen vaatimus kestävän kehityksen periaatteita noudattamisesta ovat jo pitempään alkaneet vaikuttaa yritysten käyttäytymiseen asiakassuhteiden välityksellä. Kuluttajaboikotit ovat esim. hillinneet suuryritysten yhteistyötä diktatuurien kanssa, vähentäneet lapsityövoiman käyttöä ja johtaneet paperinostajia vaatimaan kestävän metsätalouden periaatteiden toteutumista.

Myös sijoittajina ihmiset ja yhteisöt ovat heränneet käyttämään markkinavaltaansa ns. eettisen sijoittamisen merkeissä. Tämä näkyi esim. siinä miten monien institutionaalisten sijoittajien vetäytyminen Etelä-Afrikasta oli vauhdittamassa apartheid-järjestelmän purkamista. Sijoittajallakin on markkinavaltaa. Jos hän ei sitä yhtiökokouksessa käytäkään niin jaloilla äänestämisen kautta kylläkin; sillä mihin ja milloin hän varansa johonkin kohteisiin sijoittaa tai vetää pois.

Markkinataloutta selitetään sen maksimin varassa, että jokainen markkinoilla toimiva maksimoi omaa taloudellista etuaan. Elävässä elämässä asia on tietenkin paljon monisäikeisempi kuin taloustieteen oppikirjoista voi päätellä.

Onneksi me ihmiset emme ota taloustieteen opetuksia liian kirjaimellisesti. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan taloustieteen opiskelijat olivat sisäistäneet itsekkään hyödyntavoittelemiseen perustuvan markkinakäyttäytymisen niin hyvin, että käyttäytivät myös arkielämän tilanteissa paljon itsekkäämmin kuin muut opiskelijat joille toisten huomioonottaminen ja ajan uhraaminen – vaikka aika rahaa olisikin – toisten auttamiseen oli testeissä huomattavasti yleisempää. Avoin kysymys on, oliko kyse siitä että taloustieteilijöiksi jo hakeutuivat vähemmän altruistiset ihmiset vai oliko tämä seurausta saadun opetuksen omaksumisesta.

Maailman ensisijaisiin ongelmiin ei suinkaan kuulu taloudellisen markkinakäyttytymisen laajentaminen kaikille muille inhimillisen kanssakäymisen aloille, vaan se miten saisimme tavallisten ihmisten kanssakäymisen periaatteet ulottumaan myös markkinoille ja muille taloudellisen toiminnan aloille.

Globalisaatio on merkinnyt yritysten toimintojen kansallisen säätelyn vähentymistä, sekä kansallisen että kansainvälisen deregulaation kautta että seurauksena kansallisen ohjauksen tehottomuudesta. Samanaikaisesti ovat myös monet aiemmat yrityskäyttäytymistä ohjanneet sidokset heikentyneet, mm omistuksen globalisoitumisen kautta jonka vuoksi omistus ei enää ole sitomassa yrityksiä niihin yhteisöihin joissa toimivat. Yrityskäyttäytymistä hallitsevaksi periaatteeksi on nousemassa amerikkalaisen kapitalismin ”shareholder value” -ajattelu, joka tähän saakka on ollut muidenkin sidosryhmien asettamiin odotuksiin kunnioittavammin suhtautuvalle eurooppalaiselle tai aasialaiselle kapitalismille vieras.

Yhtenä seurauksena on ollut optioiden kaltaisten uudentyyppisten saalistusmallien yleistyminen. Ne voivat vakavasti uhata pohjoismaisten yhteiskuntien perussolidaarisuutta ja antaa kuoliniskun yhteisörakenteille. Jos näin käy niin se ei suinkaan johdu siitä että se olisi ihmisten selvän enemmistön tahdonmukaista.

Tällä tahdolla on vain erinomaisen suuria vaikeuksia toteutua. Uskoakseni suurin osa ihmisistä tahtoisi, että meillä olisi ainakin yksi koko väestön palvelemiseen – pienituloisia ja työttömiä myöten – erikoistunut rahalaitos. Kuitenkin realistisimmasta tätä merkitsevästä mahdollisuudesta – yhteisesti omistetusta postipankki-leoniasta – ollaan juuri luopumassa.

Jos hyväksymme sen että ihmisten jokapäiväisessä elämässä on ja täytyy olla muitakin käyttäytymistämme ohjaavia eettisiä normeja lakipykälien ja asetustekstien ohella ja ohitse niin toki saman tulisi koskea myös toimintaa markkinoilla. Mutta kuka on se joka globalisoituneilla maailmanmarkkinoilla vahvistaa tällaiset normit, valvoo niiden noudattamista ja tarvittaessa sanktioi rikkomukset?

Eettisesti tietoisten ja motivoituneiden ihmisten toiminta kuluttajina, sijoittajina ja aktiivisina kantaa ottavina ja mieltään osoittavina kansalaisina on aivan oleellinen osa vastauksesta, mutta ei vielä riittävä. Tarvitaan myös politiikan vahvistamista.

Markkinavoimat ovat globalisoituvassa maailmantaloudessa syöneet kansallisvaltioihin sidotun politiikan valtaa ohjata yhteiskuntien kehitystä ja talouden toimintaa. Samalla ovat politiikan mahdollisuudet vastata kansalaisten odotuksiin heikentyneet ja luottamus poliittisen demokratian toimivuuteen samoin.

Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava samanaikaisesti ja rinnakkain kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.

Koska globalisaatiosta ja markkinayhdentymisestä irtisanoutuminen ei ole edes mahdollista – ei ainakaan jos haluaa hyvinvointipolitiikan jatkuvan – kuuluu vastauksiin myös yhdentymiseen sopeutuminen ja sen edellyttämästä kilpailukyvystä huolehtiminen. Se tarkoittaa kuitenkin sitä ettei kaikkea mitä sopeutumisen nimissä esim. työmarkkinajoustoina vaaditaan ei tule hyväksyä eikä sitä, että joustaminen olisi ainoa ja riittävä vastaus globalisaatiohaasteisiin.

Markkinavoimille kadonneen vallan palauttamista demokraattiseen päätöksentekoon tulee tavoitella ennen muuta eritasoista ylikansallista yhteistyötä vahvistamalla. Tätä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä että kansalliset kompetenssit sellaisenaan siirrettäisiin EUn tai muiden ylikansallisten yhteenliittymien käyttöön.

Yhdysvaltain kongressin entinen puhemies Tip O’Neill lausui jotain hyvin oleellista todetessaan miten ”all politics is local”. Kun kaikki politiikka on paikallista myös USAn kaltaisessa liittovaltiossa jossa julkisuuskin on vahvasti yleisvaltakunnallista niin vielä selvemmin tämä pätee Eurooppaan siinä mielessä, että demokratian legitimiteetti on ja pysyy etenkin pohjoismaiden kaltaisissa vakiintuneissa demokratioissa keskeisiltä osiltaan oman valtion tasolla.

Ajatus EUsta vahvana yhtenäisenä liittovaltiona tai vielä teoreettisemmat maailmanhallitusrakennelmat eivät siten ole realistisia eivätkä tavoiteltavia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion turvaaminen ei liioin vaadi sitä, että kaikkien olisi omaksuttava sama malli. Sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaalipolitiikan etuisuustason eikä järjestelmien yhtenäistämistä, vaan sitä ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamiselle investointien houkuttelemiseksi sallita.

Ylikansallisuuden vahvistaminen ei saa johtaa siihen, että valtioiden toimivaltaa talouden ohjaukseen ja säätelyyn tarpeettomasti rajoitetaan. Esimerkiksi EUn sisämarkkinoiden toimivuus on saanut eräänlaisen markkinafundamentalismin vallitessa ylikorostuneen arvon kun tavarakaupan esteettömyys ja yritysten toimintavapaus ovat useasti saaneet ajaa nurin jäsenmaiden ympäristö-, työ- tai kuluttajasuojelulla perustellut kansalliset määräykset.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa demokratian haasteena on vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin ohjata talouden toimintaa ja asettaa markkinavoimien toiminnalle hyväksyttävät reunaehdot. Tässä on kyse sekä kansallisten hallitusten omasta että niiden yhdessä ylikansallisessa yhteistyössä käyttämästä toimivallasta.

Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa on turvattava mahdollisuus kansainvälisiä sopimuksia tiukempiin ja pidemmälle meneviin kansallisiin ympäristösäädöksiin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti ilmastomuutoksen kaltaiset globaalihaasteet edellyttävät yhdessä sovittuja ja sitovia maailmanlaajuisia säädöksiä. Mahdollisuus pidemmälle meneviin kansallisiin toimiin vahvistaa myös pyrkimystä maailmanlaajuisten päätösten tiukentamiseen.

Kansalliselta päätöksenteolta karanneiden ja/tai tehonsa menettäneiden taloudellisen ohjauksen välineiden palauttamuiseksi ei EU ole riittävä väline. Yhä enemmän on kysymys siitä kuka määrittelee ja miten WTOn, OECDn ja IMFn kaltaisissa maailmanlaajuisissa järjestöissä sovittavista kaupan ja talouden pelisäännöistä.

Ylikansallisen yhteistyön foorumeita ei tule vierastaa siksi, että niiden hallitseva suuntaus parinkymmenen vuoden ajan ollut markkinavapauksien kasvattaminen ja kaikenpuolinen deregulaatio. Niitä tarvitaan myös silloin, kun maailmantaloudelle halutaan rakentaa nykyistä sosiaalisemmat ja ympäristöystävällisemmät toimintapuitteet. Jo nyt on havaittavissa selvää siirtymää sen suhteen, millaisia asioita pidetään kansainvälisissä neuvotteluissa ensisijaisena. Tärkeä vedenjakaja oli OECDssa neuvotellun investointeja koskevan MAI-sopimusluonnoksen (Multilateral Agreement on Investment) kariutuminen.

Oleellista MAI-sopimuksessakin on substanssi, ei hankkeen nimike. Pyrkimys koota yritysten kansainvälisiä sijoituksia koskevat pelisäännöt maailmanlaajuiseen sopimukseen on perusteltu, samoin kuin pääsääntöisesti periaate kansallisesta syrjimättömyydestä. Virhe oli siinä että OECDssä neuvoteltu sopimusluonnos olisi muuttanut hallitusten ja yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa aivan liiaksi jälkimmäisten hyväksi, kun hyvinvointipolitiikan turvaaminen edellyttäisi päinvastaista muutosta.

Suomen hallitus on saanut kansainvälistä kiitosta sen ohjelmaan kirjatusta pyrkimyksestä kansainvälisten finanssi- ja rahamarkkinoiden vakauttamiseen kaikkiin valuutanvaihtotapahtumiin kohdistetulla alle yhden prosentin suuruisella ns. Tobin-verolla tai vastaavalla järjestelyllä. Vaikka ainakin tähänasti esitettyjen Tobin-veromallien toimivuutta voi epäillä on tämä silti hyvä avaus aktiiviseen globalisaatiopolitiikkaan. Se vaatii niin tämän tavoitteen konkretisointia kuin muutakin aktiivisuutta globalisaatiohaasteiden vastaamiseen.

Erityisen tärkeäksi tulee muodostumaan joulukuussa avattava WTOn millenium-neuvottelukierros, jossa todelliset haasteet ovat nyt pikemminkin markkinayhdentymisen tuottamien ongelmien ratkomisessa kuin yksioikoisessa markkinavapauksien kasvattamisessa. Kansalaisjärjestöjen vaatimukset artikuloivat osuvammin kauppajärjestelmän kehittämiseen kohdistuvat tarpeet kuin USAn, EUn tai muiden valtioryhmien tavoitteet.

Suomessa kuten muuallakin maailmassa on selvästi nähtävissä miten luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on heikentynyt ja ihmiset haluavat ratkaisuja ajan ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta eivätkä enää sen heikentämisestä. Tähän vastaaminen on ydinkysymys globalisaation eettisenä haasteena.

Palvelut Suomen strategiassa

Suomen talouden suurten kehityslinjojen osalta ei ole syytä hävetä viime vuosien hyviä saavutuksia. Suomen talous kasvaa eurooppalaista kärkivauhtia. Suomi tunnetaan maana jonka vakauteen ja taloudenpitoon tunnetaan luottamusta, maana jossa kannattaa tehdä työtä ja johon kannattaa investoida.

Työttömyys on edelleen liian korkea mutta työllisyyden suotuisa kehitys antaa aiheen uskoa että hallitusohjelman rohkea tavoite, työllisyysasteen nostaminen 70 prosenttiin ja sitä kautta työttömyyden laskeminen 6-7 prosenttiin on mahdollista saavuttaa.

Suomen hallitus ei kuitenkaan ole keksinyt mitään ikiliikkujaa jolla suotuisa kehitys olisi tästä eteenpäin ilman erityisempiä ponnistuksia turvattu. Se ei myöskään ole turvattu vaikka oma työmme onnistuisikin sillä luonnollisesti epävarmuus- ja uhkatekijät maailmantaloudessa voivat katkaista suotuisan kehityksemme. Siinäkin tapauksessa on kuitenkin omista heikkouksistamme ja vahvuuksistamme kiinni kuinka ulkoaheijastuvista ongelmista selviämme.

Jos Suomen menestyksen avaintekijät tulisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat osaaminen, yrittäjyys ja yhteistyö. Jos tarvitaan neljäs sana se olisi palvelu, joskin se on sillä tavoin eri kategoriassa kuin kolme ensinmainittua, jotka ovat myös palvelusektorin menestymisen avainsanoja.

Osaamisen korostamista tuskin enää tarvitsee erityisemmin perustella Suomessa, jossa kaikki voivat nähdä miten juuri korkealaatuiseen osaamiseen perustuvat yritykset ovat olleet Suomen viimevuosien menestyksen vetureita.

Osaamisen ei kuitenkaan tule tulkita tarkoittavan vain muutamiin high tech-yrityksiin tai informaatioteknologiaan keskittyvää osaamista. Tämä osaaminen ei ole sekään vain näiden alojen yritysten asia vaan taloutemme vahvuus ja yritysten tuottavuus ja kilpailukyky riippuvat siitä miten hyvin uuden informaatio- ja viestintäteknologian käyttö leviää kaikille muillekin niin teollisuus- ja palvelualoille.

Osaaminen on yhtä lailla myös käden taitoja, muotoilua, markkinoiden tuntemusta, uusiutumiskykyä ja joustavuutta.

Uuden teknologian menestykset ja kaikki huippuosaaminen kuihtuisivat myös nopeasti elleivät ne perustuisi hyvään ja korkeatasoiseen yleistä koulutus- ja osaamistasoa jatkuvasti nostavaan kattavaan perusopetusjärjestelmään.

Osaaminen ei myöskään säily ellei siihen panosteta. Kun olemme 80-luvulta alkaen tehneet töitä nostaaksemme Suomen aikanaan vaatimattoman TK-panoksen n. kolmeen prosenttiin kansantulosta sitä ei nyt saa päästää laskemaan. Olisi kohtalokasta jos valtiontaloudellinen kamreeriajattelu nyt pääsisi niskan päälle, kun talouden vaikeimpinakin kriisivuosina uskalsimme kasvattaa TK-panostusta.

TK-panostuksen tuotos riippuu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöstä. Erityisenä painotuksen kohteena on hallituksen TK-politiikassa osaamispanostuksen leventäminen ja laajentaminen sekä alue- että alakohtaisesti. Tietotekniikkaan on edelleen panostettava mutta sen suhteen on kuitenkin jo saavutettu eräänlainen TK-panostuksen kriittinen massa, joka puuttuu monilta muilta aloilta. Tässä palvelusektori on saanut hallitusohjelmassa erityisen huomion.

Tieto- ja viestintäteknologiat luovat mahdollisuuksia uusille palveluille ja nykyisten palvelujen tehostamiselle tulevaisuudessa.

Yritykset hyödyntävät tietoverkkoja liiketoiminnassaan yhä enenevissä määrin. Julkinen valta on ottanut tässä kannustajan ja kouluttajan roolin. Käynnissä on valtakunnallisia ja alueellisia yrityksille suunnattuja hankkeita ja kehittämisohjelmia siitä miten yritykset voivat kehittää sähköistä liiketoimintaa. Verkko antaa yrityksille laajat hyödyntämismahdollisuudet, tarjoten kanavan mm. markkinoinnille, myynnille, yritysten yhteistyölle ja kumppanien etsimiseen, viranomaistoiminnan hoitamiseen ja asiakaspalveluun. Erityisesti palveluyritykset ovat kokeneet saavansa suurta hyötyä, kun verkkoratkaisut ovat luoneet uutta liiketoimintaa ja ratkaisseet monia pienyritykselle tavanomaisia esteitä.

Tietoyhteiskuntakehityksen painopiste on siirtymässä sisällöllisten sovellusten ja palvelujen kehittämiseen ja tuotantoon. Sisältötuotanto on kansainvälisesti yhä keskeisempi kilpailutekijä tietoteknologian sovellusten ja verkkokaupan kehittämisessä. KTM:ssä on ollut käynnissä lähes kolmen vuoden ajan alan toimintaedellytyksiä kehittävä sisältötuotantoprojekti. Ensi vuonna käynnistetään laaja-alainen yhteistyöhanke Sisältö Suomi -hanke, jonka tavoitteena on tasoittaa tietä niin, että Suomesta kehittyisi merkittävä sisältöteollinen maa.

Palvelualojen teknologian kehittäminen ja kansainvälistäminen ovat tärkeitä tekijöitä, kun luodaan edellytyksiä työllisyyden parantumista tukevan palvelutuotannon aseman ja arvostuksen kohottamiseksi.

Tutkimus- ja kehityspanostusta suunnataan aktiivisesti palvelusektorille. Palvelualojen osuus Tekesin rahoituksesta kasvoi voimakkaasti vuonna 1998 ja sama kehitys on jatkunut tänäkin vuonna. Aktiivisuus on kohdistunut erityisesti internet-pohjaisiin palveluihin, elektroniseen kaupankäyntiin, ohjelmistoihin liittyviin palveluihin, teknisiin konsulttipalveluihin, logistiikkaan ja kiinteistönpitoon. KTM aikoo vastedeskin yhteistyössä Tekesin ja VTT:n kanssa huolehtia riittävästä rahoituksesta palvelualojen t&k-hankkeisiin.

Kansainvälistyminen liittyy läheisesti tuotekehitykseen, sillä Suomessa ei kehitystyötä voi perustaa yksinomaan kotimarkkinoihin. Tässä suhteessa yhteistyö edistäjätahojen kesken on tiivistynyt ja tarkoitus on laatia osaamisintensiivisille palvelualoille toimenpideohjelmat niiden vientikilpailukyvyn parantamiseksi.

Osaava henkilöstö on palvelualoilla tärkein tuotannontekijä. Tuon tuotannontekijän saatavuus ja laatu on varmaankin yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin sen hinta.

Kehittyneissä markkinatalouksissa kansantalouden rakenne muuttuu enenevässä määrin aineettoman tuotannon ja palvelujen suuntaan, jolloin talouden kasvusta tulee yhä enemmän laadullista (endogeenista). Osaamispääomaan perustuva palvelutuotanto on Suomen mahdollisuus menestyä myös kansainvälisessä työnjaossa. Tämä näkemys painottaa yhtälailla kotimarkkinoilla ja kansainvälisesti toimivia kuluttaja- ja tuottajapalveluja. Palvelujen kehittymisedellytykset riippuvat tulevaisuudessa siis yhä enemmän koulutuksen ja osaamisen tasosta sekä uusiutumaan kykenevästä työvoimasta. Koulutuksen olisi kyettävä vastaamaan ammattitaitovaatimusten jatkuviin muutoksiin.

Julkisessa keskustelussa työnantajien puolelta on esitetty epäilys, että ammatti-ihmiset loppuvat Suomesta. Liike-elämälle suunnatuissa palveluissa on jo työvoimapulaa. Puutetta on niin atk-ammattilaisista kuin siivoojistakin. Huoli on siis aiheellinen, vaikka maassamme on laskutavasta riippuen edelleen 200 000-300 000 työtöntä. Työnantajat katsovat pitkälle tilanteeseen, jossa suuret ikäluokat siirtyvät lähivuosina joukolla eläkkeelle. Myös julkisiin palveluihin syntyy kasvupaineita, kun kasvukeskuksissa joudutaan nopeasti lisäämään julkisia palveluja, mutta palvelujen väheneminen muuttotappioalueilla ei ole aivan yhtä nopeaa. Nuoret tuntuvat nyt hakeutuvan kasvukeskuksiin ja uusille, dynaamisille aloille kuten tietotekniikkaan. Korkeakouluopinnoista on silloin keskimääräistä enemmän hyötyä, ja korkeakoulupaikoista vastaavasti luontaista kysyntää, johon on ratkaisua haettu ammattikorkeakoulutusta lisäämällä.

Palvelutyönantajien tekemä yksityisten palvelualojen koulutustarveselvitys tukee näitä käsityksiä. Selvityksen mukaan jäsenyritykset edellyttävät lähivuosina korkeakoulututkintoa joka neljänneltä uudelta työntekijältä. Ammattikoulutusta vaaditaan joka toiselta, ja joka neljännelle riittää peruskoulu tai lukio. Selvitys tuo esiin myös, että käsitys palveluista aloina, joilla työvoimalta ei edellytetä korkeaa osaamista on virheellinen. Palveluyrityksissä henkilöstön osaaminen korostuukin tulevaisuudessa asiakkaiden tarpeiden erilaistuessa, talouden kansainvälistymisen, kansainvälisen kanssakäymisen lisääntymisen, kilpailun kiristymisen sekä uusien tuotteiden nopean markkinoille tulon ja verkkopalvelujen käyttöönoton seurauksena. Osaaminen ylläpitää ja parantaa kilpailukykyämme ja asemaamme kansainvälisessä työnjaossa.

Työelämä muuttuu nopeasti ja jatkuvasti siten, että rutiinitehtävien rasitus vähenee. Selvityksessä on painotettu yritystasolla henkilöstökoulutuksen roolia ammattitaidon ylläpitäjänä ja kehittäjänä. Voidaan myös todeta, että tasokas ja laaja-alainen peruskoulutus on tälle pilari. Yleisen koulutustason nosto on siis tavoiteltava pyrkimys, sillä voidaan katsoa, että Suomen koulutusjärjestelmän hyvyyteen kuuluu tietty työmarkkinasuhdanteista riippumaton pitkäjänteisyys yhdistettynä koulutusasteen vähittäiseen nostoon ja jatkokoulutusmahdollisuuksiin.

Oppisopimusjärjestelmä on havaittu erityisen toimivaksi palvelualoilla, joten näitä puitteita on kehitettävä edelleen. Erityisesti ammattitutkintoon tähtäävät oppisopimukset ovat kannustettava tapa hankkia todistus ammattitaidosta. Oppisopimuksen laajentamista tulee harkita ulottumaan osa-aikaiseen työhön, kuten koulutustarveselvityskin vahvistaa. Oppisopimustoiminnan laajentaminen suuntaa katsetta myös työpaikkakouluttajien riittävyyteen ja osaamiseen.

Ammatillisen koulutuksen kehittäminen on kansallisesti ajankohtainen ja merkittävä tehtävä. Hallitus jatkaa ammatillisen koulutuksen parantamiseksi käynnistettyjä toimia, yhteistyötä työssäoppimisen jaksojen toteuttamiseksi, oppisopimuskoulutuksen laajentamista sekä aikuiskoulutuksen kehittämistä uuden osaamisen ja ammatillisen liikkuvuuden turvaamiseksi. Työelämän ja opiskelun yhteydet korostuvat erityisesti nykytilanteessa ammattitaitovaatimusten muuttuessa ja työssäjaksamisen paineiden lisääntyessä.

Yrittämisen korostaminen on myös luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Suomen talouden voima on siinä että olemme sillä tavoin menestyvä sekatalous, että täällä toimivat markkinaehtoisesti niin pienet ja isot, pörssi- ja perhe-, kuin myös valtion ja osuustoiminnalliset yritykset. Tarvitsemme koko ajan uusia yrittäjiä ja yrityksiä, mutta myös pitkäjänteistä sitoutumista edustavia vanhoja ja uusiutumiskykyisiä yrityksiä.

Vaikka suurten yritysten ja perinteisen teollisuuden menestys on edelleen maallemme tärkeä tiedämme kuitenkin etteivät nykyiset suuryrityksemme ehkä Nokian poikkeusta lukuunottamatta tule tarjoamaan lisää uusi työpaikkoja. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät etupäässä pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä joista suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti tänään ole kuullutkaan, ehkä siitäkään syystä ettei näitä yrityksiä ole vielä tänään olemassa.

Yrittäminen painottuu hallitusohjelmassa eräänlaisella läpäisyperiaatteella, sen ohella että ohjelmassa on myös sovittu KTMn vastuulla toteutettavasta erillisestä yrittäjyysprojektista.

Horisontaalinen yleislinjaus yrittäjyyden hyväksi on ehkä sittenkin tärkeämpi asia kuin erillisprojekti, kun kysymyksessä kuitenkin on paljolti jo edellisen hallituksen aikana aloitettujen ja toteutettujen linjauksien ja toimien jatkamisesta ja kehittämisestä. Projekti on silti hyvä mekanismi mm tavoitteiden ja toteutuksen vertailemiseksi ja puutteiden korjaamiseksi.

Lähtökohta työn jatkamiselle on sillä tavoin hyvä, että yleisesti tunnustetaan että Suomessa on tuskin koskaan ollut niin hyvät edellytykset yrittämiselle kuin tänään.

Parantamisen varaa löytyy kuitenkin aina. Tuoreet kansainväliset vertailut kertovat että Suomi olisi aivan häntäpäässä mitä yrittämisvalmiuksiin ja -halukkuuteen tulee. Kannustamiseen on siten edelleen panostettava samoin kuin yrittäjyyttä tukevaan koulutukseen. Yrittäjyyden edistämiseksi on edelleen jatkettava myös lainsäädännön hallintomenettelyjen yksinkertaistamista.

Suomen hyvät näytöt innovatiivisuudessa eivät tuota vielä toivottuja kansantaloudellisia tuloksia siksi että emme osaa riittävästi muuttaa keksintöjä ja innovaatioita markkinakelpoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi.

Usein katsotaan että Suomen rahoitusmarkkinat toimisivat jo niin hyvin ettei rahoitus enää ole ongelma. Yrittäjäkentän palaute kertoo kuitenkin siitä, että oman pääoman ehtoisen riski- ja siemenrahoituksen saatavuus on vakava pullonkaula. Tämän lieventämiseksi on hallitus ryhtynyt toimiin Suomen teollisuussijoitus oy:tä koskevan lainsäädännön uudistamiseksi sekä yhtiön rahoituspohjan huomattavaksi vahvistamiseksi.

Jos joku ihmettelee miksi markkinoin Teollisuussijoitusta palvelualan kokouksessa niin teen sen vain siksi, että emme ole vielä ehtineet keksiä parempaa nimeä nyt toimintansa luonnetta ja laajuutta muuttavalla yritykselle – olenkin avoin myös tältä seurakunnalta tuleville paremmille nimiehdotuksille.

Verotus on aina herkkä ja keskeinen kysymys niin yrittäjille, eläkeläisille kuin palkansaajille. Hallitusohjelman keskeiset verolinjaukset on varmasti palvelualojen kannalta toivottuja: työn verotuksen ja työllistämiskustannusten keventäminen, kokonaisveroasteen lievä lasku ja verotuksen painopisteen siirtäminen varallisuuden ja ympäristöhaittojen verottamiseen.

Tuloveroratkaisut ovat työehtosopimusneuvottelujen tuloksia odotettaessa edelleen avoimia. Niiden tulos tietenkin vaikuttaa siihen mitä hallitus tulee esittämään. Samoin tekee suhdannetilanne, joka täytyy hallitusohjelmassa sovitun kokonaisalennuksen ajoituksessa ottaa huomioon. Se ei nyt puolla mittavia verohelpotuksia vaan perustelee sitä, että se mitä nyt voidaan tehdä tulee kohdistaa maksimaalisen tehokkaasti parempaa työllisyyttä palvelevalla tavalla.

Tämä tarkoittaa mm tukea pyrkimyksille alentaa palkkasidonnaisia työvoimakustannuksia sotu-maksujen tason ja keräämisperusteiden muutoksilla sekä pienipalkkaisen työn verotuksen keventämistä.

Pienten tulojen verotus, joka ulottuu Suomessa melko tuntuvana jo kokopäivätyöstä maksettaviin minimipalkkoihin on ongelma. Kannustusongelmat löytyvät juuri tuloasteikon alapäässä. Tuloverojen alennus tulee painottaa pieni- ja keskituloisiin ja liittää myös sosiaaliturvauudistukseen, joka luo eräänlaisen negatiivisen tuloveron järjestelmän pienipalkkaisen työn tarjonnan ja kysynnän lisäämiseksi.

Palvelualojen osalta olisi ollut perusteltua nostaa myös arvonlisäverotus laajemmin tarkasteluun. On valitettavaa ettei osallistumisesta EUn palvelualojen työllisyysperusteiseen alv-alennuskokeiluun päästy yhteisymmärrykseen, vaikka kokeilun merkitystä ei tulekaan liioitella. Pidemmän päälle on kuitenkin syytä palata alv-kysymyksiin myös Euroopan unionissa, sillä koko nykyinen alv-rakenne on sillä tavoin nurinkurinen että se turhan raskaasti kohdistuu myös sellaiseen työvaltaiseen palvelutuotantoon jota aineellisia ympäristörasitteita aiheuttamattomana toimintana tulisi ekologisistakin syistä suosia.

Kolmas menestyksemme avaintekijä on yhteistyö. Käytössämme on Suomessa voimavara, jota kovin monella maalla ei koskaan ole ollut tai ainakaan enää ole käytössään, eli vahvoihin työmarkkinaosapuoliin nojautuva työmarkkinayhteistyö ja sopimusjärjestelmä.

Se on tuottanut erityisen hyviä tuloksia viime vuosina vakautta ja paranevaa työllisyyttä tukeneiden tulosopimusten muodossa, eikä lähtökohtaisesti kannata pelätä etteikö myös liittokohtainen sopimuskierros toimisi samoin.

Sopimusyhteiskunnan vahvuus näkyy järjestöjen yhdessä valtiovallan kanssa tekemänä työnä työelämän uudistamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn kehittämiseksi. Työelämän välttämätön uudistaminen onnistuu parhaiten järjestöjen yhteisen yleissitovan työehtosopimusjärjestelmän puitteissa.

Hallitukselle tulee kuitenkin olla aktiivinen ote myös työelämäkysymyksissä. Hallitus pyrkii siihen että työsopimuslaki ja työelämän tietosuojalainsäädäntö saadaan uudistettua. Hallituksen toimiin kuuluvat myös työelämän kehittämis- ja tuottavuusohjelmat, joita jatketaan ja kehitetään edelleen kiinnittämällä huomiota mm koordinointiin ja verkoistumiseen ohjelmia toteutettaessa.

Lopuksi vielä muutama sana julkisen ja yksityisen palvelun suhteesta.

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikka perustuu sekä kaikille kansalaisille kohdistuviin universaalisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin että vahvojen työmarkkinajärjestöjen tuella luotuihin ansiosidonnaisiin etuisuuksiin. Siihen kuuluu laaja julkinen sektori ja yhteiskunnan vastuu palvelujen tarjonnasta ja laadusta.

Pohjoismainen malli jakaa tuloja uudelleen laajemmin kuin muut ja sen tuloksena on kohtuullisen tasainen tulonjako jonka alapäässä ketään ei päästetä varattomuuden vuoksi syrjäytymään. Tasaista tulonjakoa voi pitää arvona sinänsä eikä ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Kun tänään esitetään epäilyjä hyvinvointivaltion kestävyydestä ei se johdu siitä että ihmiset haluaisivat sen hylätä. Pääsyy ongelmiin on nyt se, että olemme siirtyneet jälkiteolliseen aikaan jota myös post-moderniksi, palvelu- tai tietoyhteiskuntien ajaksi kutsutaan.

Hyvinvointivaltioiden sosiaalipolitiikka on perustunut teollistuneille yhteiskunnille ominaiseen massatuotannon ja -kulutuksen yhdistävään fordistiseen malliin ja siihen liittyneeseen palkkatyön sekä kollektiivisen järjestäytymisen ja sopimisen malliin.

Henry Fordin kerrotaan 1920-luvulla tokaisseen, että hänen T-mallinsa – ”viiksi-Fordin” – sai missä tahansa värissä kunhan se oli musta. Tavaratuotannossa tuo ajattelu meni manoilleen jo vuosikymmeniä sitten, mutta universaaliperiaatteella tuotettujen sosiaalietuuksien ja hyvinvointipalvelujen voi edelleen katsoa soveltavan samaa aikanaan hyväksi havaittua kaavaa, sitä on nyt kuitenkin syytä tarkistaa.

Vaikka hyvinvointivaltiolla edelleen onkin kansalaisten enemmistön kannatus on sen säilymisen edellytyksenä riittävä asiakastyytyväisyys. Nykyisellä tulotasolla kansalaisten suurella enemmistöllä on mahdollisuus valikoivaan kulutukseen ja valikoivuus ulottuu jo myös yhteisöllisesti tuotettuihin palveluihin.

Syy-, seuraus- ja vaikutussuhteet sosiaaliturvan kysynnässä ja tarjonnassa eivät ole yksiselitteisiä. Laman ja säästötoimien seurauksena kuntien tarjoamissa palveluissa vaihtelevassa määrin tehdyt tason ja saatavuuden heikennykset ovat epäilemättä suunnanneet kysyntää vaihtoehtoisiin ja yksityispalveluihin. Suurimmaksi osaksi näin on tapahtunut pakon edessä, ei siksi etteivät ihmiset edelleen asettaisi yhteisiä palveluja etusijalle, jos niitä vain olisi saatavissa. Se että yhä useampi on ottanut yksityisen eläke- tai muunkin sosiaalivakuutuksen johtuu etupäässä (veroeduilla suositusta) pyrkimyksestä täydentää sosiaaliturvaa, ei halusta irtisanoutua yhteisöllisestä vakuutusjärjestelmästä.

Suurin osa ihmisistä ei liioin suosi yhteisöpalveluja siksi, että kuvittelisivat niiden olevan jotenkin ilmaisia. He sekä ymmärtävät niiden tarjonnan edellyttävän sitä verrattain korkeaa veroastetta joka Suomessa vallitsee että hyväksyvät sen.

Siihen mikä on julkisen sektorin ”oikea” tai optimaalinen koko ei ole objektiivista vastausta. Suurempi tai pienempi julkinen sektori ei ole itseisarvo. Esim. monet hyvinvointipalvelut voidaan järjestää käyttäjilleen samanhintaisina ja tasoisina joko suoraan julkisena tuotantona, kilpailuttamalla tai jakamalla palvelusetelejä. Sosiaalisten tulonsiirtojen verokohtelu vaikuttaa julkisen sektorin suuruuteen.

Vaihtoehdoilla voi olla erilaisia tulonjakovaikutuksia. Sosiaalipolitiikan laajensi hyvinvointipolitiikaksi se, ettei sen kohteena enää ollut vain tarveharkinnan perusteella erotettu köyhin kansanosa vaan koko väestö. Tämä periaate koskee lapsilisien kaltaisia tulonsiirtoja, mutta ennen muuta palveluja.

Hyvinvointivaltion suurin haaste on 90-luvun laman myötä kasvanut ja korkealle tasolle juuttunut työttömyys sekä väestörakenteen muutos. Joukkotyöttömyys on pahin uhka. Onko se poistettavissa ilman että hyvinvointivaltion perusteisiin puututaan?

Jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää tulee sitä monin tavoin muuttaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.

Tähän suuntaan on suomalaista hyvinvointivaltiota viime vuosina pyritty kehittämään. Tulonsiirtoja on jossain määrin kohtuullistettu pyrkien soveltamaan niihin vakuutusperiaatetta kun taas hyvinvointipalveluja on yritetty varjella ja tarpeen mukaan kehittääkin. Tätä työtä voidaan jatkaa ilman, että siihen sisältyy uusia tulonsiirtoihin kohdistuvia säästöjä, hyvinvointipalvelujen heikennyksiä tai muita dramaattisia muutoksia.

Palveluihin kohdistuvan kehitystyön olisi oltava suunnitelmallista. Sen perustana tulee olla selkeä julkisen vastuun määrittely ja rajanveto peruspalvelujen osalta, joiden saatavuudesta, tasosta ja hinnasta julkisen vallan on kaikissa olosuhteissa vastattava – vaikkakin se niitä kilpailuttamalla hankkisikin – ja joiden osalta ei voida hyväksyä kansalaiset varallisuuden perusteella eriarvoistavaa markkinavetoisuutta. Tämä jättää kuitenkin kasvavan joukon lisäpalveluja, jotka voivat olla markkinakilpailun kohteena. Jälkimmäistenkin osalta on valvonta- ja vastuusuhteiden oltava selkeitä ja käyttäjäturvallisuuden takaavia.

Ladies and Gentlemen,

While some people regret the losses which modernisation has brought about compared with simpler life in the pre-industrial society, it is evident that man’s life has been in many ways revolutionised for the better. Today people at least in the better-off parts of the world can look forward to living out their biological life span.

This revolutionary progress has also had serious negative and unintended consequences of which we have become aware only quite lately. Mankind’s extensive use of natural resources has turned out to be largely unsustainable. Our even more efficient methods of cultivation, our industrial processes and our growing consumption of material goods have meant a correspondingly growing amount of waste and emissions in our environment. Most of this is innocuous at low levels. Ecology provides many illustrations of Marx’s maxim about quantity changing into quality.

It is important to realise just how unprecedented our dilemma with the environment is. Within a few decades or centuries at the most, we will have managed to effect more profound changes on the natural environment than a million of years of evolution.

All the effects of man on nature look like sudden, almost vertical, surges when related on time-scale to the two billion years of history of organic evolution. There is no way we can know how irrevocably and with what effect our impact on the environment has already accumulated. Thus we are engaged in a vast gamble with the future of our own and other species.

In the 70’s such concepts as the Ozone Hole, Acid Rain, or the Greenhouse Effect were almost unknown except to a handful of concerned scientists. Now they are the almost daily material of headlines even in the popular press. How can we have any certainty about all the possible effects these phenomena and others still unrecognised can have on the future of man and other species?

The consequences of these global environmental challenges are not only ecological. They will also greatly change the conditions and circumstances, which determine relations between men and societies as well as relations between the developed and the developing world. Even ideologies will be affected. All the dominant ideologies of the Western world have shared a mistaken concept of progress since the Enlightenment.

Ecological barriers are not comparable with man-made ones. They will neither succumb to force nor can they be negotiated away. Inherent in our Western view of progress has been a belief that the advance of science and technology would always find solutions enabling us to overcome any natural barriers. Now we recognise this for the costly fallacy it always was.

Nature’s resources are of course limited. But contrary to what the first wave of limits-to-growth literature as well as many classical economists in the 19th century usually preached, the exhaustion of natural resources will not be the first barrier to be reached. It is now recognised that the burden imposed on the environment by our present use of natural resources in terms of pollution, waste and other harmful effects will inevitably make us face the ecological limits of material growth long before the actual physical scarcity of raw materials will be felt.

I have wanted to remind you of the wider background to our concern about climate change and other issues of sustainability to which our policies must be addressed. Fortunately, this has been recognised and man has also shown his ability to change his behaviour and to take measures to restore environment. In particular, many local and regional emissions have been brought down to levels compatible with sustainability and we also can point out to examples where even very severe environmental damage has been repaired. Global challenges are much harder to tackle. But the Montreal Protocol and its implementation shows that common effort can bring results. As far as energy and climate change is concerned, a very important turn was reached when the relation between GNP growth and energy consumption reached the point where one per cent of growth was achieved with a less than one per cent increase in energy consumption. We should, however, remember that in a world where population continues to increase and where we are committed to raising living standards in poorer countries, sustainable development is a reality only when we can generate economic growth while absolutely reducing our non-sustainable use of energy and other natural resources. The report of the European Environment Agency, Environment in the European Union at the turn of the century is an ambitious work, which seeks to evaluate the status of sustainability in the EU by sectors. The overall assessment is that after 25 years of European environment policy we can see a clear improvement in Europe’s environmental condition.

However, most of the major challenges will remain for the next decade. GDP, population and consumption will all continue to grow and, despite some progress toward sustainability, it also means an increase in environmentally harmful emissions, particularly because of increased road and air transport as well as urbanisation and suburbanisation. The natural and biodiversity assets of Central and East-European countries, as well as those remaining in southern and Mediterranean countries and in northern and western Europe, will continue to be at risk.

The three dimensions, or pillars, of sustainable development are inter-related. Sustainable economic growth is necessary for the general progress of society and to ensure adequate financial resources for environmental protection. A good and co-ordinated integration of environmental actions into all our policies is needed to ensure their most cost-efficient and economic implementation and to avoid badly focused and ill-timed actions.

The social dimension of sustainable development reminds us that employment is perhaps the most the significant indicator of social welfare. Social security and a fair distribution of income are difficult to maintain without a high employment rate.

Integrating sustainable development into all of the different policy sectors means taking all these dimensions into account. The integration process, which was commenced at the Cardiff European Council and continued in the Vienna and Cologne Summits, is important. The first set of strategies concerning transport, industry, agriculture and energy will be available for the Helsinki European Council together with progress reports on other areas. The strategies emphasise similar elements in their own policy context. Obviously the first set of strategies cannot be complete long term strategies at this stage. Still they mark a good start in new thinking.

Transportation
The Transport Council emphasises environmental protection as the means to promote sustainable development. The Council underlines actions for less emission-intensive and more environmentally friendly transport systems.

The transport sector will grow in volume, but the Council expresses no reservations in taking the responsibility to implement the Kyoto commitments both in the year 2005 and in the period 2008 – 2012. Transport is responsible for ca. 26% of the GHG emissions of the Community today.

The Transport Council has identified a number of policies that have already been implemented to integrate environmental aspects into transport policies: air quality has been improved through control of vehicles, modes of transport and fuels, as well as through voluntary agreements with the automobile industry. These have improved the general efficiency of transport and they have also contributed to noise abatement and to safeguarding the quality of seas.

Further steps are needed. The Council emphasises decisions on policy packages, which would combine the efforts of different actors, including technical, infrastructural, regulatory and economic measures, land use and transport planning, information and other measures influencing certain types of transport demand and behaviour of transport users.

The Council has done commendable work and taken into consideration different levels of politics, both vertically from local to global as well as geographically, including the future enlargement of the Union. It includes new measures in the assessment of environmental impacts and of new information technology, as well as the improvement of vehicle technology.

Agriculture
The Agriculture Council underlines the economic conductors of environmental protection in this integration strategy. The general idea is that farmers should observe the reference level of good environmental practices as part of recent support regimes, but any additional environment requirements beyond that should be adequately compensated by society through agri-environmental measures. The integration of environmental considerations into agricultural policy should be compatible with the “polluter-pays” principle, which is understood to mean that farmers should bear compliance costs up to a reference level of good agricultural practices.

Although the Council is concerned about the competitiveness of European farmers, it stresses that the EU should play a leading role in the global process of improving the environment. Additional costs of water protection, climate change abatement and air quality policies, landscape, biodiversity and animal welfare, as well as of forest protection could possibly endanger the economy of agriculture. On the other hand failure to meet the safety, health and environmental concerns of consumers will also have regulative effects on the economy of agriculture.

In agriculture, the trade-off between different aspects of sustainable development – economic, environmental and social aspects – seems to be firmly established. One could, however, detect a certain rigidity in the Council’s positions, which may not be quite sustainable. There is, perhaps, too little flexibility and willingness to take on the responsibility for environmental risks.

Energy
According to the Energy Council, energy has a key role to play in environmental protection and sustainable development and therefore has special responsibility. The energy sector is in a central position in the fulfilment of commitments entered into under the Kyoto Protocol on climate change.

The energy sector has, after few decades following the energy crises in the 70’s, adapted to the sustainable use of energy sources. Therefore the concept of sustainable development, defined as treating economic, environmental and social aspects in a balanced way, can be directly linked to the prevailing goals of energy policy: security of supply, competitiveness and protection of the environment.

The policy framework is based on a sustained commitment to energy efficiency and energy saving, development of safe energy sources with low or non-existent CO2 emissions and reduction of the environmental impacts of energy sources with a high carbon content. The priority action areas include:

– developing the internal energy market;
– promoting a sustained increase of renewable energy sources;
– enhancing energy efficiency and saving;
– internalising the external costs/environmental benefits;
– promoting the research, development, demonstration and market introduction of new and advanced technology and techniques;
– increasing co-operation and co-ordination between Member States in particular with regard to the commitments of the Kyoto Protocol;
– enhancing the external dimension, including the enlargement process; and
– contributing to developing the flexible mechanisms (emissions trading, joint implementation, clean development mechanisms) so as to facilitate the fulfilment of the commitments of the Kyoto Protocol.

The subsidiarity principle is emphasised as a guiding principle. In addition to existing common and co-ordinated policies and measures, the strategy calls for new ones.

The Council underlines the importance of continuing the process. Monitoring, evaluation and review of the strategy are regarded as crucial requirements for the ongoing process, and a set of indicators has been defined to facilitate the task.

Other Councils
The Industry Council, the Internal Market Council and Development Council will also submit their progress reports to the Helsinki Council.

The Industry Council underlines the integrity of the sustainable development, all three criteria should be fulfilled simultaneously. Industry is affected by actions in other sectors, which aim to curb emissions. Industry policy consists of a wide range of actions, and active participation of the various industries is a typical feature of this policy. Voluntary agreements and policies like the integrated product policy, eco-efficiency policies, environmental management and the promoting of the best practices are examples of the industries’ own participation. Also, labelling and standardisation (including EMAS, environmental management systems) are well-accepted measures to control the environment impacts of production.

The competitiveness of the industry is a concern to the Council, and it stresses the industry’s own initiatives in the integration of environmental aspects and sustainable development. It underlines open communication in the Union and co-ordination within national governments.

The Internal Market Council tries to set a balanced approach that is synergy between free movement and environment protection, as a central element of the future strategy, and hopefully will achieve it when it continues its work. It prioritizes mostly the same practical measures as the Industry Council meaning more eco-efficiency, EMAS systems, standardisation, environmental labelling, and so forth. The Council does not see any serious conflict between the environmental targets and the development of the internal market, and points to good experiences of integration, such as the Auto-Oil directive and the directives on chemicals and wastes.

More work is deemed necessary, especially in the harmonisation of the environmental taxes, as well as related to State aids for environment protection and to monitoring systems.

The Development Council wants to promote sustainability both in partner countries and in the EU policies. For the partner countries, the alleviation of poverty is a high priority, but capacity building for sustainable development should begin simultaneously. In the EU policies, Environment Impact Assessment procedures should be linked to Community economic development co-operation strategies, programmes and projects.

Work has progressed well in the various Councils. Further guidelines for the continuing of the process will be adopted in the Helsinki European Council in December. One task of the Council is to give the impetus for continuing the work to integrate the sector strategies of the various councils into a comprehensive strategy for sustainable development for the Community as a whole.

However, mere strategies are not enough. They must also be actively implemented.

When assessing how our targets have been met we need information on the status and progress of the implementation process. Indicators are helpful, although they are not easy to construct, nor are they directly applicable in setting targets or timetables. Many targets and indicators are too simple to be more than of limited use in the practical promotion of sustainable development. As working tools they still need refinement.

Many of the most forward-looking enterprises have realised that environmental policies are not so much a limitation or a threat to business as an opportunity. Companies that adapt their operations early on to the requirements of sustainable development will obtain a significant comparative advantage vis-à-vis their slower competitors.

Sustainable development calls for the capacity to build up a balanced combination of economic and regulatory infrastructure and complementary voluntary actions. Business in particular has underlined the advantages of voluntary action. This is welcome, but only when it does not mean compromising the objectives of sustainable development or distort competition or markets. In most cases, regulation complementary to voluntary action is needed to solve the “free rider problem”. Voluntary action is likely to best succeed, when it is realised that the alternative is legislation. This is because governments cannot shy away from their responsibilities and leave policy-making to the market.

Good co-operation also requires openness on behalf of all the parties. Authorities should inform of their plans and be ready for an open dialogue as early as possible in the preparatory phase. Companies should also be open about the environmental impact of their operations and report on their contribution to sustainable development.

Consumers play an increasingly important role. There are many examples of consumer boycotts and other campaigns that have forced companies to improve their environmental record. More resources are needed for consumer organisations to enhance their environmental activities. Even investors can play their part as the growing scope and influence of ethical investment policies show.

Sustainable development is a global concept although the nation states bear the primary responsibility to implement the policies needed to achieve sustainability. Everyone has to be on board. All countries and regions must bear a fair share of the burden of adaptation and also get a fair share of the benefits of their efforts. This applies particularly to climate change prevention, where the problems and their solutions are global. Here, all the three dimensions of sustainable development – the economic, social and ecological – merge.

Ladies and Gentlemen!

The Helsinki Summit will discuss the next steps for integrating environmental aspects and sustainable development into sectorial policies. I want to stress that we are merely at the beginning of our exercise. The process will have to be continued both in individual sectors and also with the aim of formulating a comprehensive EU strategy for sustainable development. Europe as a whole needs a common strategy for meeting the requirements of the Kyoto Protocol.

Better co-ordination is needed at all levels and between all sectors. Recognising this the new Finnish Government decided to establish a ministerial committee under the chairmanship of the Minister of Trade and Industry and including the Ministers of Environment, Transport, Agriculture, Social Services and Finance as members, to draft the Finnish national programme for meeting the Kyoto targets. Other countries may find other ways of working more suitable, but whatever the form is it has to answer the need for close co-ordination between all those responsible for implementing our environmental policies. This co-ordination must be enhanced on the European level as well and it should include ways for involving environmental, business and other relevant NGOs organisations in the work as well.

– Puhe Vantaan kaupunkin ja Korson ty:n itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.1999

82-vuotias Suomi on tänään nuorekas vanhus, jolla on melkoinen meno päällä. Suomen talous on raskaiden lamavuosien jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Talouskasvu jatkuu edelleen Euroopan kärkivauhtia ja Suomen taloudenpitoon ja vakauteen tunnetaan laajaa luottamusta. Maamme on kansainvälisen kilpailukykyvertailujen kärkipäässä. Suomi tunnetaan maana jossa kannattaa tehdä työtä, jossa kannattaa yrittää ja jonne kannattaa sijoittaa.

Haasteita ja ongelmia on silti riittävästi. Niistä välittömin on edelleen aivan liian suuri työttömyys. Sekin on kuitenkin laskenut alle EUn keskitason. Vallitsevan suotuisan kehityksen jatkuessa on työllisyysaste mahdollista onstaa hallitusohjelman tavoitteen mukaisesti 70 prosenttiin. Siitä ei enää ole pitkä askel tosiasialliseen täystyöllisyyteen.

Jos Suomen menestyksen avaintekijät tulisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat osaaminen, yrittäjyys ja yhteistyö.

Osaamisen korostamista tuskin enää tarvitsee erityisemmin perustella Suomessa, jossa kaikki voivat nähdä miten juuri korkealaatuiseen osaamiseen perustuvat yritykset ovat olleet Suomen viimevuosien menestyksen vetureita.

Osaamisen ei kuitenkaan tule tulkita tarkoittavan vain muutamiin high tech-yrityksiin tai informaatioteknologiaan keskittyvää osaamista. Tämä osaaminen ei ole sekään vain näiden alojen yritysten asia vaan taloutemme vahvuus ja yritysten tuottavuus ja kilpailukyvy riippuvat siitä miten hyvin uuden informaatio- ja viestintäteknologian käyttö leviää kaikille muillekin niin teollisuus- ja palvelualoille.

Osaaminen on yhtä lailla myös käden taitoja, muotoilua, markkinoiden tuntemusta, uusiutumiskykyä, joustavuutta ja työmiesten ja -naisten ammattitaitoa.

Uuden teknologian menestykset ja kaikki huippuosaaminen kuihtuisivat myös nopeasti elleivät ne perustuisi hyvään ja korkeatasoiseen yleistä koulutus- ja osaamistasoa jatkuvasti nostavaan kattavaan perusopetusjärjestelmään.

Osaaminen ei myöskään säily ellei siihen panosteta. Kun olemme 80-luvulta alkaen tehneet töitä nostaaksemme Suomen aikanaan vaatimattoman TK-panoksen n. kolmeen prosenttiin kansantulosta sitä ei nyt saa päästää laskemaan. Olisi kohtalokasta jos näin kävisi nyt kun talouden vaikeimpinakin kriisivuosina uskalsimme kasvattaa TK-panostusta.

Erityisenä TK-politiikan kohteena on nyt oltava TK-osaamispanostuksen leventäminen ja laajentaminen sekä alue- että alakohtaisesti.

Yrittämisen korostaminen on myös luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Suomen talouden voima on siinä että olemme sillä tavoin menestyvä sekatalous, että täällä toimivat markkinaehtoisesti niin pienet ja isot, pörssi- ja perhe-, kuin myös valtion ja osuustoiminnalliset yritykset. Tarvitsemme koko ajan uusia yrittäjiä ja yrityksiä, mutta myös pitkäjänteistä sitoutumista edustavia vanhoja ja uusiutumiskykyisiä yrityksiä.

Vaikka suurten yritysten ja perinteisen teollisuuden menestys on edelleen maallemme tärkeä tiedämme kuitenkin etteivät nykyiset suuryrityksemme ehkä Nokian poikkeusta lukuunottamatta tule tarjoamaan lisää uusi työpaikkoja. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät etupäässä pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä joista suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti tänään ole kuullutkaan, ehkä siitäkään syystä ettei näitä yrityksiä ole vielä tänään olemassa.

Yrittäminen painottuu hallitusohjelmassa eräänlaisella läpäisyperiaatteella, sen ohella että ohjelmassa on myös sovittu KTMn vastuulla toteutettavasta erillisestä yrittäjyysprojektista.

Lähtökohta työn jatkamiselle on sillä tavoin hyvä, että yleisesti tunnustetaan että Suomessa on tuskin koskaan ollut niin hyvät edellytykset yrittämiselle kuin tänään.

Parantamisen varaa löytyy kuitenkin aina. Suomen hyvät näytöt innovatiivisuudessa eivät tuota vielä toivottuja kansantaloudellisia tuloksia siksi että emme osaa riittävästi muuttaa keksintöjä ja innovaatioita markkinakelpoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi.

Usein katsotaan että Suomen rahoitusmarkkinat toimisivat jo niin hyvin ettei se enää ole ongelma. Yrittäjäkentän palaute kertoo kuitenkin siitä, että oman pääoman ehtoisen riski- ja siemenrahoituksen saatavuus on vakava pullonkaula. Tämän lieventämiseksi on Suomen teollisuussijoitus oytä koskeva lainsäädäntö uudistettavana samalla kun yhtiön rahoituspohjaa vahvistetaan huomattavasti.

Kolmas menestyksemme avaintekijä on yhteistyö. Käytössämme on Suomessa voimavara, jota kovin monella maalla ei koskaan ole ollut tai ainakaan enää ole käytössään, eli vahvoihin työmarkkinaosapuoliin nojautuva työmarkkinayhteistyö ja sopimusjärjestelmä.

Se on tuottanut erityisen hyviä tuloksia viime vuosina vakautta ja paranevaa työllisyyttä tukeneiden tulosopimusten muodossa, eikä lähtökohtaisesti kannata pelätä etteikö myös liittokohtainen sopimuskierros toimisi samoin.

Sopimusyhteiskunnan vahvuus näkyy järjestöjen yhdessä valtiovallan kanssa tekemänä työnä työelämän uudistamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn kehittämiseksi. Työelämän välttämätön uudistaminen onnistuu parhaiten järjestöjen yhteisen yleissitovaa työehtosopimusjärjestelmää kehittämällä.

Itsenäisen Suomen on pidettävä omat asiansa kunnossa ja huolehdittava menestyksensä edellytyksistä ja suomalaisten hyvinvoinnista. Jos itse emme sitä osaa, ei sitä kukaan muukaan puolestamme tee. Mutta tämäkään ei vielä riitä menestyksen turvaamiseen.

Emme ole Suomessa vielä keksineet jotain ikiliikkujaa jolla suotuisa kehitys olisi tästä eteenpäin ilman erityisempiä ponnistuksia turvattu. Se ei myöskään ole turvattu vaikka oma työmme onnistuisikin sillä luonnollisesti epävarmuus- ja uhkatekijät maailmantaloudessa voivat katkaista meidänkin suotuisan kehityksemme. Siten itsenäisyys ymmärrettynä mahdollisimman suurena sananvaltana omiin asioihimme ja omaan kehitykseemme edellyttää kasvavan keskinäisen riippuvuuden leimaamassa maailmassa aktiivista osallistumista ja vaikuttamista ylikansallisessa yhteistyössä Euroopan unionin ja maailmanlaajuisten järjestöjen puitteissa.

Myös Suomen tulevaisuus on entistä vahvemmin sidoksissa siihen miten ihmiskunta osaa hallita kansainvälistä yhteisöä kohtaavat taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset haasteet. Seuraavaksi käsittelen erityisesti viimemainittuja.

Maapallon iäksi arviodaan n. 4,5 mrd vuotta. Elollisen elämän arvellaan alkaneen maapallolla n. kaksi miljardia vuotta sitten. Ihminen on nelisen miljoonaa lajia tuottaneessa luonnon evoluutiossa todella nuori, vain runsas 100 000-vuotias tulokas.

Enimmän osan ajastaan ihminen on elänyt jättämättä pysyviä jälkiä muuhun luontoon ja ympäristöönsä. Ihmisen elämä on ollut kovaa vaellusta luonnon armoilla ja ehdoilla. Pysyvään maanviljelyyn siirtyminen ja keinokastelujärjestelmien rakentaminen 10 000 vuotta sitten oli ihmisen ensimmäinen ympäristöä laajemmin muokkaava muutos. Toinen oli laajojen metsäalueiden hakkaaminen ja aavikoitumisen alullepano. Globaaliseti näiden merkitys jäi vielä rajalliseksi. Jo se ettei ihmisiä ajanlaskumme alussa ollut paria sataa miljoonaa enempää piti vaikutukset kohtuullisena.

1900-luku on ollut kiihtyvän väestökasvun aikaa. Vuodesta 1950, jolloin ihmisiä oli jo 2,5 miljradia, on luku noussut jo kuuteen miljardiin ja nousee parhaimmassakin tapauksessa ainakin 10 miljardiin ennen kuin kasvu voi pysähtyä.

Samanaikaisesti kun maailman väestö on räjähdyksenomaisesti kasvanut, ovat myös ihmisten käytössä olevat tiedot ja taidot moninkertaistuneet. Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen saanut käyttöönsä yhä tehokkaammat keinot muokat ympäristöään, ammentaan siitä ravintonsa, energiansa ja raaka-aineensa sekä valmistaa yhä monimutkaisempia ja tehokkaampia tavaroita, koneita ja laitteita.

Vaikka tämä modernisaatioprosessi on voinut tuoda myös menetyksiä esiteollisen ajan yksinkertaisempaan elämäntapaan nähden, on ihmisten elämä kaiken kaikkiaan toki helpottunut, monipuolistunut ja pidentynyt. Yhä useampi meistä voi elää jo lähes koko biologisen elämänkaarensa loppuun saakka. Uuteen teknologiaan ja innovaatioihin perustuva aineellisen elintason parantuminen on ollut edellytys kaikenpuoliselle inhimillisen vapauden kasvulle ja kulttuurin kehitykselle.

Tämän kehityksen tarkoittamattomista seurauksista olemme vasta hyvin myöhään tulleet tietoisiksi. Siihen liittyvä luonnonvarojen käyttö on suurelta osin osoittautunut kestämättömäksi ryöstöviljelyksi, jossa uusiutuvien varojen uusiutumiskykyyn tai uusiutumattomien varojen ehtymiseen ei pitkällä aikavälillä ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tehomaatalous, teolliset prosessit ja kasvava kulutus ovat työntäneet ympäristöön jatkuvasti lisääntyvän määrän myrkkyjä, jätteitä ja päästöjä.

Suhteutettuna elollisen luonnon parin miljardin vuoden ikään näyttäytyvät kaikki ihmisen toiminnan vaikutukset aikajanalla äkillisinä kohtasuoraan ylöspäin kohoavina piikkeinä, vielä jyrkempinä kuin maailman väestökehitystä kuvaava käyrä. Näin ilmaistuna ymmärrämme paremmin sen, ettei meillä voi olla luon-nonhistoriallista kokemusta siitä, miten ihminen hallitsee toimintansa kaikkia ympäristövaikutuksia. Pelaamme omalla ja muiden lajien tulevaisuudella jättiläismäistä uhkapeliä.

Sellaiset asiat kuten otsonikato, happosateet, geenimanipulaatio tai kasvihuoneilmiö olivat vain neljännesvuosisata sitten osin asiantuntijoillekin tuntemattomia käsitteitä. Kuinka voisimme siis tietää vielä mitään varmaa siitä, mitä vaikutuksia ja seurauksia tällä kaikella on ihmisen ja muiden lajien tuleviin elinmahdollisuuksiin ja olosuhteisiin?

On mahdollista, että laajat ympäristömuutokset ovat jo luonnossa kumuloituneet sillä tavoin, että ne ovat peruuttamattomia. En itse jaa linkolaista käsitystä ihmisestä jo tuhoon tuomittuna lajina, mutta sitäkään ei voi varmuudella vääräksi osoittaa.

Tästä kaikesta ei ole seurauksia vain ekologialle. Yhtä suuressa määrin se muuttaa myös olosuhteita ja edellytyksiä, joiden vallitessa ihmisten ja yhteisöjen keskinäinen vuorovaikutus maailmassa rakentuu. Enemmän kuin puhetta corporate governance-käsitteestä tarvitsemme toimivaa global governance-ajattelua.

Valtiolliset rajat eivät ole ylittämättömiä. Enemmän tai vähemmän asevaraiset pyrkimykset niiden siirtämiseen ovat usein olleet kohtalokkaita. Nyt täytyy toivoa ja toimia sen puolesta että globalisoituminen ja pyrkimykset rajojen madaltamiseen johtavat päinvastaiseen tulokseen, rauhanrakenteiden vahvistamiseen.

Ekologiset rajat ovat toisenlaisia. Niitä ei voi asevoimin ylittää eikä neuvotellen kumota. Edistysuskoinen kuvitelma siitä, että tiede ja teknologia mahdollistaisivat niiden siirtämisen, on sekin joutunut ekologisten realiteettien edessä väistymään.

Toisin kuin ensiaallon ”kasvun rajat”-kirjallisuus oletti ei luonnonvarojen ehtyminen ole ensimmäisenä eteen tuleva raja. Itse asiassa toimivassa markkinataloudessa ei tällaisia rajoja lainkaan ole, sillä kysynnän ja tarjonnan laki pitää huolen siitä, että esimerkiksi viimeinen öljybarreli on niin huikean kallis, ettei kenelläkään enää ole varaa ottaa sitä käyttöön.

Onkin selvää että muut raaka-ainevarojen käyttöön ja muihin ihmisen toimintoihin perustuvat luonnonympäristön kuormittamiseen ja muutoksiin johtavat seuraukset tuovat jatkuvan aineellisen kasvun ekologiset rajat eteemme jo paljon ennen kuin itse raaka-aineiden fyysinen niukkuus.

Nämä haasteet konkretisoituvat ehkä keskeisimmin ilmastomuutoksen torjumiseksi tehdyn Kioton sopimuksen velvoitteiden täyttämisessä. Turvallisuuttamme 2000-luvulla uhkaavat haasteet ovat jo maailmanlaajuisia ja kaikille maille ja kansoille pitkälti yhteisiä.

Suomea eivät enää uhkaa samanlaiset vaarat joihin 30-luvulla varauduimme. Perinteisen sodankäynnin mahdollisuus on Euroopassa vähäinen – Balkanin kriisit eivät tätä perinteistä sodankäynnin mallia enää edusta. Kansakunnat jotka perustavat turvallisuuspolitiikkansa vanhentuneiden ja epätodennäköisten uhkakuvien varaan ovat huonosti varautuneet kohtaamaan ympäristökriisien, pakolaisuuden, järjestäytyneen rikollisuuden, tai huumeiden kaltaisia uudenlaisia turvallisuushaasteita. Näille on ominaista se että ne huonosti jos lainkaan ovat estettävissä sen enempää kansallisin kuin perinteisin sotilaallisin keinoin vaan edellyttävät laaja-alaista kansainvälistä yhteistyötä.

Euroopan unioni on nyt vahvistamassa kriisinhallintavalmiuksiaan. Viime vuosien kokemukset ovat osoittaneet, että maailmassa tarvitaan valmiutta ajoissa puuttua räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin ja etnisiin puhdistuksiin jotka muutoin voivat laajentua suoranaisiksi kansanmurhiksi.

On kuitenkin tärkeätä huolehtia siitä, että hyvää tarkoittava asioihin puuttuminen myös vahvistaa eikä heikennä yhteisiä ja kaikkia sitovia kansainvälisiä turvallisuusyteistyön rakenteita. Siksi kriisinhallintatoimet ja ns. humanitääriset interventiot eivät voi kuin tarkoin harkituissa poikkeustapauksissa perustua yhden omaan sotilaalliseen ylivoimaansa luottavan osapuolen yksipuoliseen YKn, ETY-järjestön ja muut kattavasti kansainvälistä yhteisöä edustavat järjestöt sivuuttavaan oma-aloitteisuuteen.

Tässä suhteessa EUn kriisihallintayhteistyö on vielä kirjoittamaton lehti. Me Suomessa edellytämme että osallistumisemme rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan on mahdollista vain milloin tehtävään on selvä YKn tai ETY-järjestön mandaatti. Me olemme myös halunneet että sotilaallisen kriisihallinan rinnalla on yhtä tärkeät kehittää unionin valmiuksia kohdata erilaisia siviilikriisejä. Huolestuttavaa on ettei tämä ole lainkaan samassa määrin kiinnostanut suuria NATOon kuuluvia EU-maita.

Suomen ja koko EUn kannalta on tärkeätä että EUn kriisihallintayhteistyö suuntautuu nimenomaan uusien laaja-alaisten turvallisuusuhkien torjuntaan eikä toteudu perinteistä voimapolitiikkaa edustavan sotilaallisen yhteistyön alkiona. Tämänkin vuoksi sotilaallinen liittoutumattomuus on edelleen kestävä linjaus uuden vuosituhannen alkaessa.