Finland and the Euro – Conference on Finland’s EU Presidency, London May 4, 1999

(The speaker has been invited as a parlamentarian in his personal capacity and the views expressed do not necessarily reflect those of the Finnish government.) Although the decision to join the EMU among the first group of countries was made with the clear majority of the parties forming the five-party Rainbow Coalition government in April 1998, a lot of soul-searching and debate about the pros and cons of the EMU preceded this decision. Even today the electorate in Finland remains skeptical about the single currency, even if the decision to join is no longer an issue and did not play any role in our recent general election six weeks ago.

Finland, Sweden and Austria were not members of the Union when the Maastricht Treaty and the provisions concerning the EMU were adopted. Had we been members it is possible that we would have found ourselves in the same position as Denmark.

Our accession to the Union was decided by a referendum. In the referendum campaign the EMU was not a central issue. The government of the day preferred to downplay the question leaving the impression that the EMU was a future project the implementation of which was still quite uncertain.

However many of those, myself included, who campaigned for Finnish entry into the Union regarded the EMU as the most difficult and problematic part of membership and wanted a separate decision later on the issue. This was also the unanimous conclusion of our parliament when it ratified our accession.

I think it can be fairly concluded, that had a Yes-vote in the referendum been presented to the electorate as a binding and irrevocable decision to join the EMU it is likely, that the 57 % majority for accession would have turned into a minority. The same applies to Sweden where the majority for accession was much smaller.

In Finland we regard the EMU primarily as en economic project and thus evaluated the pros and cons of the project on that basis. We do not deny the self-evident benefits and dynamic effects of a single currency in a single market as the costs and risks of currency fluctuations are eliminated.

Indeed the need to eliminate purely speculative and harmful currency fluctuations has led the new Finnish government to support initiatives in introducing some kind of tax on currency transactions through broad international agreement.

The contentious word ”Tobin-tax” is not used in the new government’s manifesto, but the idea is the same. We should not underestimate the difficulties, both real and political, in implementing such measures, but neither should we underestimate the growing impatience of world opinion with our inability to come forward with effective countermeasures to overcome the unpredictable instability of global financial markets.

Currency realignments that reflect changes in the real economy as distinct from speculative fluctuations are of course another matter. Although the Finnish economy has evolved towards greater convergency with other EU economies during the 90’s economists in our countries have questioned whether the Nordic countries form an optimum currency area together with the core EU-countries.

An economic analysis shows, that even if Finland met all the monetary convergence criteria of the EMU without resorting to the same kind of creative accounting which most of the other EU countries have had to rely on, there is still much less structural convergence of the Finnish and Swedish national economies with the EU then between the other EU countries, as measured by the correlation of business cycles or cross-trade.

Most people expect monetery union to enhance this kind of convergence but the opposite could also happen, i.e. more regional specialisation.

All existing monetary unions between divergent and developed economic regions in the world have either a national or federal budget which through taxes and income transfers will automatically even out most of those asymmetric demand shocks to which different regions from time to time are subjected to. This automatic mechanism is the more effective the larger the share of the budget in the country’s GNP.

Thus this mechanism works most effectively inside the Nordic welfare states, but even in the relatively small-government USA the federal budget evens out around 40 % of the relative asymmetric fluctuations to which the American states are subject to. Thus the American states can have much more diverging economic structures and be dependent on outside asymmetric variations – e.g. Texas and the price of oil in international markets – than the EU countries without anyone raising even theoretical questions whether a given state might benefit from having its own currency. It should also be remembered that internal migration between the American states is exceeds migration between the EU countries by a factor of ten.

In the European Union there is no federal government with the competence to collect taxes and distribute income transfers. In the absence of such economic union a mere monetary union will entail bigger risks for a country like Finland and demand more domestic flexibility to ensure that adjustment does not happen through unacceptably high unemployment and loss of production potential.

However it is not only Nordic citizens who fear that increased unemployment could be the price of the EMU. The rigid adherence to the Maastricht timetable for a single currency did force governments to impose fiscal restraint which, although in itself both virtuous and necessary, could have been achieved with lesser social costs when implemented with a better regard to the principles of demand management.

Questions remain concerning the Stability Pact which could impose counter-productive fiscal tightening in a recession on governments even if their public spending is structurally in balance.

Of course we must also recognize the very political nature of the EMU. For some the political importance of the Euro in enhancing ”ever closer union” allows them to disregard the economic and social shortcomings and risks of the exercise, but for many others the political implications tend to increase rather than diminish their euroskepticism.

Even supporters of the EMU will have to pay attention to public opinion. The legitimacy of not only the euro but also the whole European project could suffer with potentially negative consequences for the future unless the people of our countries approve and support the EMU.

The question of democratic legitimacy is a very fundamental one. It cannot be addressed adequately by the kind of public relations campaigns envisaged by the Commission with the aim of ”teaching the people to love the Euro”, to quote the memorable words of Commissioner de Silguy.

It can be argued that the first steps for European unity in the forties and fifties could only have been taken by far-sighted statesmen who did not hesitate to take the decisions necessary to establish the Community even if public opinion was not always initially ready to accept them.

But what was possible and necessary in the past cannot be repeated today without grave risks. The backlash in popular opinion after the Maastricht Treaty was signed was a timely reminder of this. All the rhetoric about learning the lessons of Maastricht notwithstanding the European Union with its treaties, institutions and projects remains too aloof from the concerns of our electorates.

I find the UK and Swedish position on the need for a referendum or some other form of popular mandate before joining the EMU understandable and reasonable. In Finland too we took the parliamentary debate and decision-making procedure for joining the EMU very seriously with the aim of securing a genuine commitment and public support for the decision.

Actually a full 80 % of the Finnish people thought prior to the final decision that Finland would join the EMU, irrespective of what their own opinion on the single currency was. It would be a mistake for any government to take this as a sign that it does not have to take into account what the people think. Rather it should be read as a disquieting indication of how little trust people have in the will of our democratic institutions to act according to the popular will.

Cluster Concept to Support Co-operation. Forest Cluster Project 1997-1999 julkaisu

Pörssi ei mittaa kestävää kehitystä Demari 23.12.1999

Erkki Tuomioja

EHRNROOTH JA WÄLLÄRI

Demari 23.12.1999, kolumni

Markkinat ovat tehokas tapa järjestää taloudellinen vaihto ja määrittää hinnat. Markkinatalouteen kuuluu myös pörssi. Arvopaperipörssi on paikka jossa vaihdetaan osakeyhtiöiden omistukseen oikeuttavia todistuksia ja jossa niiden hinta määräytyy.

Omistusvastuun jakava ja pääomien keräämisen mahdollistanut osakeyhtiö sekä pörssi näiden osakkeiden markkinapaikkana ovat myös nerokkaita keksintöjä. Pörssi antaa tarpeellisia signaaleja talouden yleiskehityksestä sekä yritysten kannattavuudesta ja kilpailukyvystä ja auttaa siten suuntaamaan pääomat ja investoinnit tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Näin siis teoriassa. Käytännössäkin voi pörssi riittävän pitkällä aikavälillä antaa oikeita signaaleja pääomien käytön tehostamiseksi tavalla, joka edistää talouden kasvua ja yhteiskuntien vaurastumista. Sen ohella että pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet, kuten Keynes muistutti, on ongelma siinä että se mitä lyhyemmällä aikavälillä ehtii tapahtua voi tehdä tyhjäksi toiveet pitkän aikavälin päässä odottavista reaalitaloutta hyödyttävistä eduista.

Kun pörssin arvo voi ääritilanteissa päivässäkin heitellä jopa kymmeniä prosentteja ei tällä ole enää tekemistä reaalitalouden vaihtelujen kanssa, vaan kyse on joukkopsykoosista.

Pörssikurssit ovat kaikkialla olleet viime vuosina huikeassa nousussa. Kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen nähden New Yorkin kurssitaso on noussut nelinkertaiseksi, Helsingin kuusinkertaiseksi. Pelkästään päättyvän vuoden aikana kurssinousu on ollut 100 prosentin luokkaa Helsingissä. Suomen osalta kaikkea värittää Nokia-ilmiö, mutta ilman sitäkin on nousu ollut vauhdikasta.

Tällaisella kurssitasolla ei enää ole aikoihin ollut tekemistä osakkeiden tuottoarvon kanssa, vaan korkeat hinnat perustuvat vielä korkeampien tulevien hintojen odotuksiin.

Koska ikiliikkujaa ei vieläkään ole keksitty ei tämänkaltainen näennäinen vaurastuminen eivätkä vielä vähemmän jatkuvan vaurastumisen odotukset voi olla kestävällä pohjalla.

x x x

Luulisi että Lauri Helve talouselämän ns. realiteetteja kiitettävästi saarnaavaan Kauppalehden päätoimittajana ymmmärtäisi tämän erityisen hyvin, mutta ei. Sama vauhtisokeus näyttää iskeneen häneenkin kun hän jokin aika sitten kirjoitti ihaillen siitä miten Jorma Ollilan yksi puhe saattoi yhdessä yössä nostaa Nokian pörssiarvoa 90 miljardilla markalla. Samassa yhteydessä hän kaipaa kauppa- ja teollisuusministeriltä samanlaisia markkina-arvoja nostavia puheita.

Näitä puheita hän saa vastaisuudessakin jäädä odottamaan. Olisi vastuutonta tietoisesti osallistua puhepohjaisten markkina-arvojen kohottamiseen. Vastuullista politiikkaa on tänä päivänä varautua siihen miten reaalitalouden vahingot minimoidaan silloin kun pörssikurssit taas palaavat lähemmäksi maan pintaa.

Suomen talouden menestyksen avainasiat ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Näiden ja näiden kautta elinkeinoelämän reaalisen kilpailukyvyn ja menestysedellytysten edistäminen on hallitusohjelman mukainen tehtäväni. Siinä onnistuminen epäilemättä nostaa suomalaisyritysten arvoa, mutta sitä arvoa ei voi mitata vain ja yksinomaan pörssikurssien kehityksestä.

Ehrnrooth ja Wälläri Kunta ja Me 26.11.1999

Erkki Tuomioja

EHRNROOTH JA WÄLLÄRI

Kunta ja Me 26.11.1999

Casimir Ehrnrooth puhui Paasikivi-Seurassa sinivalkoisen pääoman tulevaisuudesta. Kun hänkään ei sinivalkoisen pääoman ruumiillistumana ollut sen suhteen huolissaan niin kannattaako meidän osattomienkaan olla?

Ihan vakuuttuneeksi en tullut, semminkin kun hän mielipiteensä tueksi katsoi ettei amerikkalaisen kapitalismin tulo Eurooppaan ole mikään varallisuudenjako-ongelma, amerikkalaiset suurkapitalistit kun lahjoittavat varansa lopuksi hyväntekeväisyyteen niin, ettei omistus pääse kasaantumaan.

Kun hän myös kiitteli Soneran yksityistämisen johtaneen suomalaisten omistuksen vankistumiseen, en enää ottanut hänen näkemyksiään todesta – yli kaksi kolmannesta valtion myymistä Sonera-osakkeista on jo siirtynyt ulkomaalaisten omistukseen.

Jos suuryritysten omistuspohjan suomalaisuutta pitää merkittävänä asiana, niin ainoa taho joka tänään varmuudella voi turvata on valtion omistus.

* * *

Ehrnrooth sanoi muutakin mikä sai karvani pystyyn. Hän nimittäin ”kiitti” Merimies-unionia siitä, että se on pystynyt toiminnallaan miltei kokonaan hävittämään suomalaisen lipun alla purjehtivan tonniston. Tällainen käsitys unionista oman oksan sahaajana on yleinen, mutta ei kovin oikeutettu.

Kukaan suomalainen ei enää eikä yksikään Ehrnrooth koskaan suostuisi tekemään töitä sellaisella palkalla ja sellaisissa olosuhteissa, jotka suomalaisissakin laivoissa vallitsivat vielä Niilo Wällärin aloittaessa pitkän työpäivänsä merimiesten palveluksessa. Ihan pehmeillä otteilla ei silloisten laivanvarustajien kanssa merenkulkijoiden asemaa olisi saatu korjatuksi asianmukaiselle tasolle.

Monet tämän tunnustavatkin katsovat Wällärin seuraajien kuitenkin jatkaneen merimiesten etujen kasvattamista jo kestämättömälle tasolle, josta on sitten seurannut suomalaisen tonniston ulosliputus. On kuitenkin vaikea osoittaa, että merimiesten edut olisivat kohtuuttoman hyviä muihin suomalaisiin palkansaajaryhmiin verrattuna. Uhkaako siis muitakin suomalaistyöpaikkoja ulosliputus, jolleivät työntekijät tingi eduistaan? Ilmestyskirjamaisimpien globalisaatiovisioiden mukaan uhkaa.

Onneksi ei tilanne aivan näin synkeä ole. Ratkaisevaa ei ole yksin työn hinta, vaan sen tuottavuus. Ei globaalitaloudessa tarvitse pelätä ns. matalapalkka-alojen halpatuonnin vievän työpaikat, jos oman maan osaamisen ja sitä kautta tuottavuuden kehityksestä pidetään huolta, kuten Suomessa varsin onnistuneesti on tehty.

Kansainvälinen kilpailu kohdistuu merenkulkuun kuitenkin paljon välttämättömimmin kuin muihin
aloihin. Alan ongelmana ei suinkaan ole se, että merenkulkijoiden edut ovat liian hyvät, vaan että ne ovat edelleen monissa mukavuuslippulaivoissa alan kansainvälisen federaation työstä huolimatta liian huonot, jopa ala-arvoiset. Lisäksi varustamot voivat alalla välttää mukavuusliputuksella osallistumisen verojen maksuun ja sosiaaliturvan kustantamiseen.Tällaisen epäreilun kilpailun estämiseksi tarvitaan vahvoja ylikansallisia sopimuksia ja niiden tehokasta valvontaa.

Kansainvälinen työjärjestö ILO on tehnyt tässä suhteessa parhaansa. Nyt olisi myös maailman kauppajärjestö WTO saatava mukaan. Ay-liikkeen äänen tulee kuulua vahvana Seattlessa

Onnea Pellervolle Kunta ja Me 18.10.1999

Erkki Tuomioja

ONNEA PELLERVOLLE

Kunta ja Me

Onnittelut sata vuotta täyttäneelle Pellervo-seuralle, enkä tarkoita tällä vain tavanomaista kilpailijoille tai vastustajille osoitettua kohteliaisuutta.

Ihan helpolla ei menestystä pellervolaisuudelle ole aina palkansaajapuolelta toivotettu. Vuoden 1916 kahtiajako kulutusosuustoiminnassa on edelleen voimassa ja edistysmielisessä osuustoimintahaarassa on maataloustuottajien osuustoiminta pitkään nähty suorastaan kuluttajien vihollisena.

Tätä käsitystä olisi jo aika korjata. Pellervo-seuran värikäs ja monipuolinen historia on osa Suomen ja sen nousun historiaa. Pellervolaisuuden merkitys ei rajoitu vain talouteen vaan osuustoiminta oli työväenliikkeen tavoin yksi niistä merkittävistä kansanliikkeistä, jotka vuosisadan vaihteessa olivat Suomen kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun tekijöitä.

Osuustoimintaliike on kokenut monia nousuja ja laskuja. Erityisesti viimeiset vuosikymmenet ovat olleet osuustoiminnalle vaikeata aikaa. 90-luvun suuri lama koetteli niin E-liikettä kuin pellervolaista osuustoimintaa raskaalla kädellä. Molemmat ovat saaneet tuta miten EU-aikaan siirtyminen on radikaalisti muuttanut kilpailuolosuhteita.

Kuluttajaosuustoiminta on edelleen jakaantunut, mutta SOKkin on ottanut etäisyyttä tuottajaosuustoiminnan hallitsemaan Pellervoon. Markkinoiden avautuminen on selkeyttänyt asetelmia ja johtanut siihen, etteivät tuottajaosuuskunnatkaan enää voi ylläpitää pitäviä monopoleja. Kun maataloustuottajatkin oivaltavat, ettei heidän kilpailukykynsä voi enää perustua suojattuun asemaan tai kuluttajien lypsämiseen, vaan laadukkaiden ja kulutajien turvallisiksi tietämien elintarvikkeiden tuottamiseen voidaan rakentaa silta monen vanhan juoksuhaudan ylitse.

x x x

Osuustoiminnan menetykset lamavuosina ovat ruokkineet väitteitä, joiden mukaan osuustoiminta olisi kerta kaikkiaan liian vanhankantainen voidakseen menestyä postmodernissa ja globalisoituvassa maailmassa joilla kyky toimia markkinavoimien ehdoilla ja niillä surffaillen ratkaisee menestyksen.

Kuva osuustoiminnan perääntymisestä on kuitenkin harhaanjohtava. Ainakin osuustoiminta yritystoiminnan muotona on kokenut jopa jonkinlaisen renesanssin. Yksi viime vuosien myönteisiä yllätyksiä on ollut monekirjavan ns. uusosuustoiminnan valtaisi kasvu.

Perinteisellekin osuustoimintayrityksille on koittanut uuden arvostuksen aika. Se että osuustoiminnallinen ajattelu on ristiriidassa kapitalismin ja markkinavoimien rajattoman ihailun kanssa saatettiin vielä kymmenen vuotta sitten mieltää rasitteeksi, mutta tänään se on jo kääntynyt osuustoiminnan vahvuudeksi.

Osuustoiminta edustaa avoimessa markkinataloudessa toimivaa ei-kapitalistista markkinavoimaa. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa on tärkeätä että kattavalla laaja-alaisella sosiaalipolitiikalla on luotu riittävän laaja markkinariippuvuudesta vapaa turvavyöhyke suojaamaan markkinatalouden epävarmuudelta ja erilaisilta sosiaalisilta riskeiltä.

Samalla tavoin arvonsa on sillä, että markkinataloutemme on sellainen sekatalous, jossa toimii rinnakkain niin koti- ja ulkomaisia, kuin pieniä ja suuria sekä pörssi- ja perheyhtiöitä, yhtä lailla kuin myös yhteiskunnan omistamia ja osuustoiminnallisia yrityksiä. Monipuolisuus takaa sen, ettei kaikkea taloudellista toimintaa arvioida vain lyhytaikaisten pörssikurssivaihtelujen valossa ja että yrittämiseen sitoudutaan laajemmin kuin välittömän omistaja-arvon maksimoinnin kautta.

Osuustoiminnalla on kysyntää myös siksi, että se uusissa oloissa on valtion omistuksen ohella tehokkain varmistus sille, että elinkeinoelämässämme säilyy sellainen omistusrakenne, jossa täällä asuvien ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen vaikuttaa tulevaisuudessakin riittävän painokkaasti.

Suomen menestyksen avaintekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Osuustoiminta voi parhaimmillaan yhdistää itsessään nämä kaikki ja vieläpä kestävällä sinivalkoisella pohjalla.