Etusivu Marja-Helena Rajala
2.5.2020

Aarni Virtanen, Vennamo. Mies ja hänen puolueensa, Art House, 391 s., Riika 2018

Vennamolainen retoriikka pinnallisesti käsiteltynä

Parasta Aarni Virtasen kirjassa on sen 26-sivuinen lähdeluettelo, jossa on mainittu Veikko Vennamon kansallisarkistoon tallennetun kokoelman lisäksi yli kolmekymmenen useammankin kerran haastatellun henkilön haastattelut, yli viisisataa lehtiartikkelia ja yli parisataa teosta. Tällainen imponoiva lähdepohja antaisi siten edellytykset perusteelliseen ja perusteltuun historiankirjoitukseen, mutta mahdollisuus jää käyttämättä. Lähdekritiikki puuttuu kokonaan, eikä kirjassa myöskään ole alaviitteitä. Kun minunkin yhtä lausumaani yhdestä kirjastani on käytetty, niin sekin on väärin tulkittu.

Aarni Virtanen ei ole varsinaisesti historioitsija vaan Vihtori Kosolan puheista väitellyt poliittisen retoriikan tutkija. Poliittisena elämäkertana mainostetussa kirjassa ei Vennamon – tai Vennamoiden, sillä myös isäänsä SMP:n johdossa seurannut Pekka Vennamo on toinen kirjan keskeinen kohde – henkilöhistoriaa yritetäkään käydä kattavasti läpi tai heidän motiivejaan syväanalysoida. Se onkin yhtä paljon SMP:n poliittinen elämäkerta kuin Vennamosta kertova teos.

Retoriikka on keskeisessä osassa kirjassa. Sitä esitellään pitkin lainauksin pyrkimättä mitenkään avaamaan sen suhdetta todellisuuteen. Kirjassa on pitkin matkaa sitaatteja eri henkilöiltä, jotka ilmaisevat käsityksensä jostain asiasta. Se riittää Virtaselle, jolla ei ole mitään kiinnostusta edes huikeimpien väitteiden ja lausuntojen kohdalla arvioida niiden paikkansapitävyyttä. Silloinkin kun eri henkilöt lausuvat ristiriitaisia tai vastakkaisia käsityksiä Virtanen tyytyy vain niiden kirjaamiseen.

Kirja ei siten tuota varsinaista uutta ymmärrystä lisäävää analyysiä, ja hyvin vähän edes uutta tietoa. Kirja on täynnä pinnallisellakin Wikipediaan turvautumisella korjattavissa olleita pikkuvirheitä. Pertti ja Rafael Paasio sekoittuvat keskenään, Hertta Kuusinen ei jäänyt vuonna 1970 valitsematta eduskuntaan, Lassi Hiekkala ei koskaan ollut ministeri, jne. Kun tällaisia vilisee riittävästi synnyttää se epäilyn, voiko muuhunkaan kirjan nippelitietoon luottaa.

Toukokuu 2020

4.4.2020

Korona, valtiot ja solidaarisuus

Komissaari Jutta Urpilainen kirjoitti 4.4. HS:ssa, miten ”EU:n jäsenmaat vastaavat koronapandemiaan yhdessä”. Sitä on kuitenkin luettava enemmän kaikin puolin kannatettavana toiveena siitä, miten tulisi toimia, kuin kuvauksena siitä miten asia todellisuudessa on.

Valtion ydintehtävä on suojella kaikkia ihmisiä, jotka kulloinkin ovat sen suvereenin vallan ja vastuun alaisia, siis muitakin kuin kansalaisiaan. Koronakriisissä kaikki ovat näin pyrkineet tekemään, tosin jotkut unohtaen, ettei virus tarkista kantajansa passia. Kun EU:ssakin jäsenvaltioiden vastuulla oleva terveys ja ihmishenkien suojelu asetetaan tärkeysjärjestyksessä muun edelle, niin yhteisiä EU-sääntöjä noudatetaan vain kunkin itse määrittelemin soveltuvin osin. Rajoja on suljettu sekä ihmisiltä että lääkintätavaroilta. Uutiset kertovat tapauksista, joissa valtiot ovat häikäilemättömästi kaapanneet muiden valtioiden hankkimia suojatarvikkeita, jopa EU-maiden kesken.

EU:n tehtäväksi on jäänyt koettaa tukea jäsenvaltioita ja poistaa niiden toiminnan rajoitteita. Euroopan keskuspankki on tehnyt osansa massiivisella rahapoliittisella satsauksella ja komissio on ottanut järjen käteen ja todennut, että tässä tilanteessa niin vakaussopimuksen alijäämä- ja velkarajoitteet kuin valtiontukisäännöt on laitettava syrjään.Sen sijaan esitys jäsenvaltioiden rahoitusaseman helpottamisesta yhteisillä koronavelkakirjoilla ei ole edennyt. Suomikin on yhä tätä vastustavien joukossa, mikä ei kerro hyvää solidaarisuudestamme. Velkakirjat eivät poista lainanottajan vastuuta velastaan, mutta yhteisvastuullisuus lainanantajan suuntaan alentaa velan kustannuksia. Velkamaiden moraalinen paheksunta ja niiden pakottaminen julkisia palveluja ja valtion valmiuksia alas ajavalle ja köyhiä kurittavalle matokuurille, jota jo Kansainvälinen valuuttarahastokin piti ylimitoitettuna, oli kestämätöntä. Nyt se myös näkyy näiden maiden heikentyneinä valmiuksina kohdata koronan aiheuttama kriisi.

Maailma ei koronan väistyttyä palaudu entiselleen. Kansallisvaltioiden merkitys on korostunut eikä yksikään maa voi tinkiä omista varautumisvalmiuksistaan. Tämä antaa autoritaarisille johtajille ja ääriliikkeille mahdollisuuden käyttää nationalistisia tunteita demokratiaa ja kansalaisoikeuksia kaventavan agendansa edistämiseen.

Kestävää turvallisuutta rajat kiinni nationalismi ei tuota. Valtioiden omien valmiuksien parantaminen on tavoite johon päästään vain jos samalla parannetaan ja vahvistetaan kansainvälistä yhteistyötä ja globaaleja kriisinhallintavalmiuksia. Tähän soveltuu hyvin ”ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” periaate.

Mitä tämä tarkoittaa EU:n osalta on vielä avoin. On hyväksyttävä subsidiariteetin merkeissä kansallisen vastuun ja toimintamahdollisuuksien kasvattaminen, mutta autoritaarisia kansanvallan rajoituksia tai irtaantumista yhteisestä vastuunkannosta asioissa, jotka voidaan hoitaa menestyksellisesti vain yhdessä, kuten turvapaikkaoikeuden takaamisessa, ei tule sallia.

Tarve sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyön tiivistämiseen koskee koko maailmaa eikä vain EU:ta. Suurimmat tragediat ja menetykset kohtaavat hauraita ja köyhiä maita, jotka ovat kipeimmin kansainvälisen solidaarisen yhteistyön tarpeessa.

Ensimmäinen asia joka on vastaisten kriisien hallitsemiseksi saatava turvattua on avoin, rehellinen ja oikea-aikainen tiedonvälitys.

4.4. 2020

22.3.2020

James Ellroy, This Storm. Penguin, 590 s., Bungay 2019

Ellroy saa jo riittää

Jokin James Ellroyn intensiivisissä Los Angelesin poliisi- ja alamaailmaa – jotka hänen kirjoissaan ovat aika lailla erottamattomia – kuvaavissa dekkareissa on minua tähän saakka viehättänyt, kun olen hänen LA kvartettinsa ja This Stormia edeltäneen Perfidian jaksanut lukea. Viidestä hänen amerikkalaisen tiiliskiven paksuisista kirjoistaan on myös tehty elokuvaversio, joista tunnetuin lienee L.A. Confidential. Mitään helposti ahmittavia sujuvia lukukokemuksia hänen kirjansa eivät ole. Raymond Chandlerin kovaksikeitetty ja tiivis tyyli on kesyä verrattuna Ellroyn tyyliin, jota kirjallisuustutkijat ovat keksineet kutsua postmoderniksi historiograafiseksi metafiktioksi. Slangiksikin sitä voisi nimittää, mutta se on suurelta osin Ellroyn omaan luovaan kielenkäsittelyyn perustuvaa. Se joka on suomentanut hänen kirjojaan on ollut todella kovan haasteen edessä.

Kun olen kahlannut tämän This Stormin lävitse on aika todeta, että nyt saa riittää. Kaikissa hänen Los Angelesia käsittelevissä kirjoissaan esiintyvät monet samat henkilöhahmot, joista osa on 40-luvun Kaliforniassa vaikuttaneita todellisia toimijoita, kuten poliiseja, poliitikkoja ja filmitähtiä. Jokseenkin kaikki he ovat fasisteja, psykopaatteja, kokainisteja, heroinisteja, homoseksuaaleja tai murhaajia, yleensä kaikkea samanaikaisesti. Tämä koskee niin Los Angelesin poliiseja, liittovaltion agentteja kuin ihmissalakuljettajia, raiskaajia, kullanryöstäjiä ja natsien ja kominternin sabotöörejä.

Tässä kirjassa juonen, jos sellaisesta tässä tyylissä voi puhua, ytimessä on natsien ja bolsevikkien jo ennen sotaa yhdessä varastaman kultasaaliin metsästys. Vaikka Saksa oli kesällä 1941 aloittanut tuhoamissotansa Neuvostoliittoa vastaan niin Ellroyn mukaan natsien ja bolsevikkien liitto jatkui tavalla, josta olisi sovittu marraskuussa 1940 Mexicossa järjestetyssä salaisessa kokouksessa, jossa Saksaa edustivat mm. Canaris ja Kaltenbrunner ja Neuvosto-Venäjää Molotov ja Beria. Ihan selväksi ei tule, tapahtuiko tämä Hitlerin ja Stalinin tieten vai heidän selkänsä takana, mutta hällä väliä.

Se mikä tekee Ellroyn erityisen vastenmieliseksi on hänen mielivaltainen tapansa tehdä todella eläneistä henkilöistä samankaltaisia yhtä amoraalisia pervertikkoja, rikollisia ja poliittisesti sekopäisiä toimijoita kuin kirjansa kaikista keksityistä romaanihenkilöistäkin. Mitään todellisuuspohjaa näille rienauksille ei yleensä ole ja ne perustuvat Ellroyn avoimesti ilmaisemiin antipatioihin. Vaikka Ellroy ei tunnusta omasta mielestään mitään poliittista väriä niin esim. viha Franklin D Rooseveltia kohtaan on hänellä enemmän kuin vain kirjan henkilöiden suuhun pantua panettelua. Eleanor Roosevelt saa tässäkin (kuten Ellroyn aikaisemmissa kirjoissa) aina maininnan lesbona. Orson Wellesiin hän purkaa vihaansa tekemällä hänestä huumausaineiden käyttäjän ja pornografiaa viljelevän punertavan surkimuksen ja antamalla poliisin mukiloida hänet plastiikkakirugin hoitoon. Mitän muuta perustetta tälle ei näytä olevan kuin se Ellroyn haastatteluista ilmenevä seikka, että hän pitää Citizen Kanea roskaelokuvana: ”Olen aina pitänyt Wellesiä paskiaisena ja kerskurina, en pidä hänestä ja siksi möyhensin hänet kirjassa. Hän on kuollut eikä voi enää nostaa syytettä”.

Kiitos riitti.

Maaliskuu 2020

12.2.2020

Osuustoiminta on tulevaisuutta!

Vuonna 2012 sain kunnian olla juhlapuhujana Suomen pääjuhlassa, kun maailma vietti osuustoiminnan juhlavuotta. Aloitin puheen palauttamalla mieliin, miten

”Osuustoiminnalla on ollut tärkeä rooli luotaessa edellytyksiä Suomen nousulle itsenäiseksi kansakunnaksi. Osuustoiminta oli yksi niistä merkittävistä kansanliikkeistä, jotka 1900-luvun alussa loivat Suomen kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun. Sen avulla on helpotettu niin maaseudun kuin kaupunkien vähävaraisten oloja jo yli sata vuotta. Tänään yhteiskunnan muutoksen ja vaurastumisen myötä osuustoiminta on monessa mielessä koko kansan liikettä.”

Osuustoiminnan menestys kaikilla sektoreilla näkyi vahvana. Siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, ilmassa oli yllättävän paljon suorastaan ideologista osuustoimintavihamielisyyttä. Maan pääministerin toimeksiannosta teetettiin konsulttiselvitys yritysten omistusrakenteen merkityksestä talouskasvuun ja työllisyyteen. Sen loppuraportissa todettiin: ”Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta osuustoiminta ei ole omistusmuotona optimaalinen ratkaisu nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa. Osuustoiminnallisten yritysten tukemista siirtymisessä osakeyhtiöpohjalle tulisi sen vuoksi harkita.”

Osuustoimintaliike on kokenut monia nousuja ja laskuja. Erityisesti 80- ja 90 luku olivat osuustoiminnalle vaikeata aikaa. 90-luvun suuri lama koetteli niin pellervolaisia kuin muita osuustoiminnallisia yrityksiä raskaalla kädellä ja EU-aikaan siirtyminen on radikaalisti muuttanut kilpailuolosuhteita. Silloin koetut menetykset ruokkivat väitteitä, joiden mukaan osuustoiminta olisi kerta kaikkiaan liian vanhankantainen voidakseen menestyä postmodernissa ja globalisoituvassa maailmassa, jossa kyky toimia markkinavoimien ehdoilla ja niillä surffaillen ratkaisee menestyksen.

Jos osuustoiminnallisen ajattelun ristiriitaisuus kapitalismin ja markkinavoimien rajattoman ihailun kanssa vielä kymmenen vuotta sitten miellettiin rasitteeksi, niin tänään se on jo kääntynyt osuustoiminnan vahvuudeksi. Tätä toteamusta vahvistaa sekä tyytymättömyys kapitalismiin, joka on johtanut eriarvoisuuden kasvuun ja varallisuuden maailmanlaajuiseen keskittymiseen yhä harvempiin käsiin, että se miten näissä uusissa kilpailuolosuhteissa juuri osuustoiminta on osoittanut erityisen voimansa.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa on tärkeää, että kattavalla laaja-alaisella sosiaalipolitiikalla on luotu riittävän laaja markkinariippuvuudesta vapaa turvavyöhyke suojaamaan markkinatalouden epävarmuudelta ja erilaisilta sosiaalisilta riskeiltä. Tämän lisäksi pohjoismaista mallia vahvistaa se, että markkinatalouteen tuo vakautta ja pitkäjänteisyyttä myös osuustoiminnallinen yritystoiminta, joka edustaa avoimessa markkinataloudessa toimivaa ei-kapitalistista markkinavoimaa.
Suomen taloudelle antaa vahvuutta ja yhteiskunnallemme kestävyyttä se, että markkinataloutemme on elinvoimainen sekatalous. Meillä toimii rinnakkain niin koti- kuin ulkomaisia, pieniä ja suuria pörssi- ja perheyhtiöitä, yhtä lailla kuin myös yhteiskunnan omistamia ja osuustoiminnallisia yrityksiä. Tällainen monipuolisuus ja moniarvoisuus takaa sen, ettei kaikkea taloudellista toimintaa arvioida vain lyhytaikaisten pörssikurssivaihtelujen valossa ja että yrittämiseen sitoudutaan laajemmin kuin välittömän omistaja-arvon maksimoinnin kautta.

Osuustoiminnalla on kysyntää myös siksi, että se rajattomien ja nopeiden pääomaliikkeiden oloissa on valtion omistuksen ohella tehokkain varmistus sille, että elinkeinoelämässämme säilyy sellainen omistusrakenne, jossa Suomessa asuvien ihmisten tulevaisuudesta huolehtiminen on riittävällä painolla vaikuttamassa yritysten päätöksiin ja käyttäytymiseen. Suomalaisen sopimusyhteiskunnan hyvät tulokset ovat osaltaan perustuneet siihen, että eri puolilla neuvottelupöytää istuneita ihmisiä on eturistiriidoista huolimatta yhdistänyt vastuu Suomen kansantalouden menestyksestä ja täällä asuvien ihmisten hyvinvoinnista. Tämän merkitystä ei tarvitse eikä tule painottaa mistään ahtaan nationalistisista syistä, mikä olisikin kansainvälisyyttä korostavalle osuustoiminnalle hyvin vierasta.

Osuustoiminnan keskeinen asema ja sen vahva poliittinen vaikutusvalta Suomessa saattoi aikanaan näkyä osuustoiminnan nauttimana ja sille etuja antaneena tiettynä erityisasemana. Tällaiseen ei enää ole perusteita eikä mahdollisuutta eivätkä markkinoilla toimivat osuustoimintayritykset erityissuojaa tarvitse.

Osuustoiminnan myötätuulta tänään kuvaa myös se, miten hallituksen ohjelmassa on useissa kohdissa viitattu osuustoiminnan antamiin mahdollisuuksiin. Itse asiassa osuustoiminta-aatteelle on koittanut uuden arvostuksen aika.

Monimuotoisen osuustoiminnan tulevaisuus ja menestys edellyttävät siltä uusiutumista ja sopeutumista sen kilpailukyvyn varmistamiseksi avoimessa markkinataloudessa. Uusiutuminen ei kuitenkaan tarkoita osuustoiminnan perusperiaatteiden hylkäämistä, vaan voi myös joissain suhteissa tarkoittaa paluuta liikkeen juurille. Osuustoiminnan kriisit nimittäin osaltaan johtuivat sen unohtamisesta, että osuustoiminta on olemassa jäseniään varten eikä päinvastoin. Hyvää ei ole seurannut siitäkään, jos ulkopuoliset tahot ovat jäsenistön asemesta pyrkineet ohjaamaan osuustoiminnallista päätöksentekoa.
Suomen menestyksen avaintekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Parhaimmillaan osuustoiminta yhdistää itsessään onnistuneella tavalla nämä kaikki ja tekee sen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä, läheiseksi ja turvalliseksi koetulla suomalaisella pohjalla.

Nyt olemme tilanteessa jossa meillä parhaimmassakin tapauksessa voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Kukaan ei voi varmuudella edes tietää, vieläkö tämä on mahdollista. Itse näen kuitenkin niin, että ainakin yksi edellytys sille että se olisi mahdollista on osuustoiminnan täysimääräinen hyväksikäyttö.

Osuuskunnat ovat yksi vaikutuskanava kansalaisyhteiskunnalle. Yhteiskuntaa kohtaavat nyt uudenlaiset sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset haasteet, joihin vastaamiseen osuuskunnilla on tilausta. Kansalaisten yhteisöllisyys, luovuus ja yritteliäisyys saavat uudenlaisia mahdollisuuksia osuuskuntien kautta niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.

Osuustoiminnan arvot – omatoimisuus, yhteistoiminta, demokratia, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus – ovat kestäviä ja toimivia, kun haetaan ratkaisuja kestämättömään kehitykseen, työttömyyteen ja alueellisiin ongelmiin. Osuuskunnat voivat olla erityisen hyödyllisiä aloilla ja alueilla, jonne voittoa tavoittelevat yritykset tai julkiset palvelut eivät yllä.

Perinteinen osuustoiminta painottui aikanaan alkutuotannon yritystoimintaan, markkinointiin, kauppaan ja rahoitukseen. Sen jälkeen on Suomessakin on nähty osuustoimintamuotoisen yritystoiminnan laajentuminen monille uusille aloille. Näitä hankkeita löytyy terveydenhoidon ja hyvinvoinnin, koulutuksen, rahoituksen ja myös erilaisen muun palvelutuotannon aloilta.

Osuuskuntien tärkein tehtävä on tuottaa palveluja jäsenilleen, mutta niillä on myös tärkeä merkitys yhteiskunnalle laajemminkin. Ne perustuvat arvoihin ja periaatteisiin, jotka ovat usein samankaltaisia kuin kansalaisjärjestöillä ja muilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla. Yksi osuustoiminnan periaatteista on toimia yhteisöjensä kestävän kehityksen hyväksi jäsenten päättämällä tavalla. Tukemalla jäseniensä etuja, osuuskunnat tukevat myös tietyn ryhmittymän etuja esimerkiksi pienviljelijöiden ja kuluttajien etuja laajemminkin. Kumppanuudet muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa ovat tärkeässä roolissa.

(Puheenvuoro Pellervon 11.2.2020 järjestämässä seminaarissa, jonka päätteeksi perustettiin kansanedustajien osuustoimintaryhmä)

10.2.2020

Ramachandra Guha, Gandhi, The Years that Changed the World 1915-1948, Penguin, 1129 s., Bungay 2019

Gandhi ei ollut virheetön pyhimys, mutta maailma tarvitsee hänen kaltaisiaan suunnannäyttäjiä

Ramachandra Guhan kirjoittaman Gandhi-elämäkerran kakkososa on taskukirjanakin melkoinen tiiliskivi, mutta sen lukeminen maksaa vaivan. Gandhi jos kukaan on ihminen josta voi sanoa legenda jo eläessään. Tällaisen ihmisen elämäkerran kirjoittaminen on aina erityisen haasteellista, ja se johtaa usein joko yrityksiin tuhota legendan sädekehä tai sitten kohteen kiiltokuvakäsittelyyn. Guha ei lankea kumpaankaan.

Guha on 2013 julkaissut Gandhi elämäkertansa edellisen osan, joka käsittelee Gandhin lapsuutta ja nuoruutta, opiskelua Englannissa ja toimintaa Etelä-Afrikassa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siellä hän otti käyttöön satyargharan eli väkivallattoman vastarinnan keinot intialaisperäisen väestön aseman ja oikeuksien parantamiseksi. Alussa Gandhi ei toiminut afrikkalaisväestön oikeuksien puolesta katsoen, että intialaisille kuuluivat samat oikeudet kuin valkoisillekin ja ettei heitä tullut rinnastaa mustiin, mutta irtaantui näistä rasistisista näkemyksistään vähitellen.

Gandhin toiminta Etelä-Afrikassa oli tehnyt hänestä tunnetun ja arvostetun kansanjohtajan hänen Intiaan paluuseensa mennessä. Intiassa Gandhi liittyi kongressipuolueeseen ja valittiin sen vuosittain vaihtuvaksi presidentiksi vuonna 1920. Siitä alkaen hän ilman muodollista asemaa kongressin elimissä oli sen kaikkien suuntausten tunnustama johtaja. Guhan kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi kaikki Gandhin johtamat tottelemattomuuskampanjat, protestipaastot ja vankeustuomiot. Samalla se on kertomus Intian vapausliikkeen historiasta, eikä myöskään jätä käymättä läpi miten brittien siirtomaavalta ja sen johto Lontoossa pyrkivät lannistamaan itsenäisyysliikkeen ja pitkittämään brittien valtakautta.

Konservatiivit brittien johdossa koettivat ylläpitää brittivaltaa loppuun saakka, tiukimpana vastustajana Winston Churchill, jolta ei herunut minkäänlaista myötätuntoista lausuntoa silloinkaan, kun Gandhin elämä päättyi hindunationalistin ampumiin laukauksiin vuonna 1948. Työväenpuolueen valtaannousu 1945 sinetöi brittioikeiston jarruttaman itsenäistymisen toteutumisen. Voi pohtia, että jos britit olisivat edes kymmenen vuotta aiemmin myöntyneet Intian itsenäistymiseen, olisiko Intian jako hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin voitu estää.

Gandhin elämäntyössä oli, kuten hän sen itsekin näki, kolme kantavaa tavoitetta: Intian vapauttaminen siirtomaavallasta, uskontokuntien keskinäisen sovun ylläpitämien ja kastittomien dalitien kaikenlaisen alistamisen ja syrjimisen poistaminen. Ensimmäisessä hän onnistui, mutta ei Intian uskontopohjaisen jakaantumisen estämisessä. Kongressi ei koskaan ollut vain yhden uskontokunnan liike, vaan sen johdossa oli aina myös muslimeja ja myös Muslimiliiton perustamisen jälkeen sen johtoon kuulunut Muhammed Ali Jinnah oli kongressin jäsen vuoteen 1920 saakka. Gandhi piti kiinni kongressin moniuskonnollisuudesta ja moniarvoisuudesta, mutta ei kyennyt estämään Jinnahia saavuttamasta päämääräänsä muslimienemmistöisen Pakistanin irrottamisesta muusta Intiasta.

Muslimien ja hindujen ääriainesten lietsomat vastakkaisuudet johtivat mellakoihin ja väkivaltaisuuksiin, joissa toista miljoonaa ihmistä sai itsenäistymisen aikoihin surmansa. Ilman Gandhin puheita, kirjoituksia, vetoomuksia, paastoja ja muuta toimintaa ihmishenkien menetykset olisivat kuitenkin voineet olla moninkertaisia. Dalitien aseman parantamiseksi Gandhin työ tuotti myös tuloksia, uskottavammin sen jälkeen kun Gandhi 20-luvulla kääntyi koko kastilaitoksen ylläpitämistä vastaan eikä vain vaatimaan dalitien muodollisen syrjinnän – kuten temppelien käyttökieltojen – lopettamista. Mutta kuten tunnettua on köyhimpään väestönosaan kuuluvien dalitien asema Intiassa edelleen kurja ja heihin kohdistuu jatkuvasti tosiasiallista syrjintää.

Sama koskee myös naisten asemaa Intiassa. Gandhi oli aikaansa nähden edistyksellinen naisten juridisesti tasa-arvoisen aseman tunnustamista vaatiessaan ja pitäessään huolen siitä, että naiset osallistuivat satyarghara-kampanjoihin ja olivat kongressin johdossa ja sen ensimmäisessä hallituksessa myös edustettuina. Perheensä päänä hänen asenteensa olivat kuitenkin edelleen hyvin vanhoillisia, ja hänen suhtautumisensa omien lastensa rakkausavioliittoihin ja vielä pitkään myös kastirajat ylittäviin liittoihin kielteinen. Seksuaalimoraaliltaan hänen asenteensa olivat lähinnä viktoriaanisia.

Väkivallattomaan satyargharaan pidättäytymisessä Gandhi oli hyvin johdonmukainen. Se oli toimiva keino brittien siirtomaavaltaa vastaan, mutta on ymmärrettävää että aikalaiset eivät pitäneet uskottavana sitä, kun hän esitti samaa myös Hitlerin natsivallan ainona hyväksyttävänä vastustamistapana. Gandhi ei ollut pyhimys eikä itse sellaisena halunnut esiintyä ja hänen ajattelussaan ja toiminnassaan oli myös kiistattomia heikkouksia, joita Guha ei kirjassaan mitenkään pyri peittelemään. Näistä riippumatta voi kuitenkin täysin yhtyä Guhan yhteenvetoon, jossa korostuu se miksi maailma edelleen tarvitsisi hänen opastustaan väkivallasta kieltäytymisestä sekä uskontokuntien keskinäisen kunnioituksen ja ihmisen ja luonnon sopeuttamisen välttämättömyydestä.

Helmikuu 2020