Etusivu Marja-Helena Rajala
1.5.2021

Punamulta ja vihervasemmisto

Hallituksen kehysriihen jatkuessa monet keskustalaiset valittivat sitä, että punamulta on kuollut ja korvattu punavihreydellä. Otetaan historia tähän tarkasteluun mukaan.

Punamulta-nimitys tuli käyttöön kun maalaisliitto ja sosialidemokraatit muodostivat ensimmäisen yhteisen hallituksensa vuonna 1937. Se jäi myös nimityksenä sille yhteistyölle joka sotien jälkeen aina 90-luvulle saakka muodosti yleisimmän hallitusyhteistyön pohjan.

Tätä 30-luvulla syntynyttä suhdetta voi kutsua työväestön ja talonpoikien intressipohjaiseksi liitoksi. Suomi ei ollut ainoa maa, jossa tällainen syntyi. Sama yhteistyökuvio toteutui muissakin pohjoismaissa ja vaikka sosialidemokraatit mielellään eivätkä ihan aiheetta ottavat kunnian pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin saavutuksista, on niihin tarvittu myös talonpoikaispuolueiden ja sosiaaliliberaalien tukea. Yhteistyö oli myös vankka varustus niin oikealta kuin vasemmalta uhkaavien diktatuurien torjumiseksi.

Nykyinen keskusta ja SDP eivät ole enää puhtaita talonpoikais- tai työväenpuolueita, eikä niiden yhteenlaskettu kannatus liioin enää riitä enemmistöön.

Kuitenkin viittä nykyistä hallituspuoluetta yhdistävät keskeiset arvot vapaudesta, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta. Ne ovat demokratian ja oikeusvaltion tukijoita ja torjuvat rasismin ja kaikenlaisen ihmisoikeuksia loukkaavan syrjinnän. Ne haluavat edistää talouskasvua, joka tapahtuu ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen ehdoin. Ne saavat enimmän kannatuksensa omalla työllään palkansaajina tai yrittäjinä itsensä elättäviltä ihmisiltä ja ne haluavat torjua eriarvoisuuden kasvun ja luottavat sopimusyhteiskunnan vahvuuteen.

Tässä suhteessa ne eroavat erityisen selvästi suurimmasta oppositiopuolueesta ja toisesta suuresta oppositiopuolueesta, joka on jakaantunut perussuomalaisten myötäilijöihin ja liberaalien arvojen kannattajiin.

Kaikissa hallituspuolueissa on tietysti erilaisia painotuksia. Kehysriihi jätti monenlaisia tarpeita arvioida tilannetta, mutta SDP:ssä haluamme kuitenkin pitää mölyt mahassa ja iloita kehysratkaisuista, vaikka ne eivät tietenkään meidän sen enempää kuin yhdenkään muun hallituspuolueen tavoitteita sellaisenaan vastaa.

Keskustan oireilu jatkuu. Media tarjoaa sille julkisuutta omia toiveitaan edistääkseen. Sisäinen keskustelu on kaikissa demokraattisissa puolueissa tarpeen, mutta julkisuus ei sitä välttämättä edistä. Jos keskustelua halutaan käydä laajemmin niin luontevaa olisi, että hallituspuolueet eduskunnassa ja muualla voisivat sitä yhdessä käydä.

Minua ainakin kiinnostaisi selvittää, mikä on keskustan suhde vihreyteen. Aikanaan ”isona vihreänä” markkinoitu Seppo Kääriäinenkin on huolissaan siitä, miten ”punavihreä rintama on asettanut keskustan uuden eteen”. Eikö tänäkin vuonna vihreää vappua mainostanut keskusta päinvastoin kuuluisi luontevasti tähän rintamaan? Vai onko sittenkin kyse puna-allergiasta? Elämä näiden viiden puolueen muodostamassa hallituksessa ei ole aina helppoa, mutta minun mielikuvitukseni ja kokemukseni ei nosta esiin yhtään enemmistökoalitiota, jossa se voisi olla helpompaa tai tuloksekkaampaa – ainakaan jos edelleen jaamme yllämainitut arvot!

Hyvää Vappua!

24.4.2021

Aarni Virtanen, Timo Soini. Art House, 459s., Tallinna 2021

Ontosti ontosta populismista

Itsekin poliittista historiaa harrastavana ja siitä kirjoittaneena tartuin positiivisin odotuksin kirjaan, jonka neljästä ja puolesta sadasta sivusta 50 on käytetty lähdeviitteisiin ja -luetteloon. Olisi pitänyt ensin muistaa tarkistaa mitä vuosi sitten kirjoitin saman tekijän Vennamo-kirjasta kirjavinkeissäni. Olin silloinkin imponoitunut kirjan 26-sivuisesta lähdeluettelosta, mutta jouduin toteamaan, että vaikka ”imponoiva lähdepohja antaisi siten edellytykset perusteelliseen ja perusteltuun historiankirjoitukseen, [ ] mahdollisuus jää käyttämättä. Lähdekritiikki puuttuu kokonaan, eikä kirjassa myöskään ole alaviitteitä.” Soini kirja on varustettu alaviitteillä, mutta se ei valitettavasti nosta arvosanaa. Sekään että kirjassa on sentään vähemmän samankaltaisia pikkuvirheitä kuin Vennamo-kirjassa ei sitä tee.
Retoriikan tutkijana esiintyvä Virtanen täyttää enimmän osan kirjasta Soinin puheista ja kirjoituksista poimitulla retoriikalla, johon ei nytkään millään tavoin sisälly yritystäkään avata ja arvioida Soinin tekstien suhdetta todellisuuteen. Johtopäätöksiä ja tulkintoja kirjassa on niukasti ja nekin valtaosaltaan haastateltujen lausumista ja tutkijoiden julkaisuista poimittuja, ilman että Virtanen ottaa ristiriitaisiin tulkintoihin mitään omaa kantaa.
Mielenkiintoisin osuus on luonnollisesti perussuomalaisten 2017 puoluekokouksessa Halla-ahon puheenjohtajaksi nousuun, sitä välittömästi seuranneeseen tappiolle jääneiden soinilaisten ulosmarssiin ja jatkamiseen sinisten nimellä Sipilän hallituksessa liittynyt tapahtumien kulku. Valitettavasti tämäkään osio ei tuota uutta tietoa eikä edes tekijän omaa arvioita siitä, kuinka spontaani tai pitkään suunniteltu operaatio oli.
Soinin ja Halla-ahon antagonismi ja kilpailuasetelma tulee kyllä laajasti esille, mutta ei niin perusteellisesti, että siitä löytyisi vastauksia siihen mihin he erilaisten rasismi-mittareiden asteikolla sijoittuisivat.
Soinin, populismin tai perussuomalaisuuden ymmärtäminen ei kasva kirjan lukemisen myötä. Ehkä piinallisinta teoksen pinnallisuus on Soinin nelivuotisen ulkoministerikauden käsittelyssä, jossa ainoita lähteitä ovat Soinin omat puheet ja kirjoitukset ja lehtikommentit.
Huhtikuu 2021

9.4.2021

Politiikan perustuttava tosiasioihin, ei valheiden levittämiseen

Perussuomalaiset ovat jo kuukausien ajan levittäneet somessa viestiä, jonka mukaan Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja olisivat avustaneet Suomeen nyt Tampereella oikeuteen vakavista ihmisoikeusrikkomuksista joutuneen sierraleonelaisen miehen. Näin siksi, että nimemme olisivat vuonna 2006 tehdyn Suomen ja Sierra Leonen erityistuomioistuimen välisen todistajien sijoittamista koskevan sopimuksen hyväksyvän lain alla.

Kyseinen laki hyväksyttiin tuolloin eduskunnassa yksimielisesti. Virheellinen on myös tieto, jonka mukaan olisin allekirjoittanut lain, sillä sattumoisin sen allekirjoitti tuolloin ulkoministerin sijaisena toiminut Matti Vanhanen. Mutta tämä pieni väärennöskin istuu perussuomalaisten tapaan maalittaa SDP:tä yleensä ja presidentti Halosta ja minua erityisesti, mikä on erityisen tökeröä senkin vuoksi, että laki hyväksyttiin myös perussuomalaisten tuella ja sitä puoltaneen hallintovaliokunnan mietinnön oli allekirjoittanut myös Timo Soini.

Kyseessä oli jo kolmas ns. todistajasuojaa koskeva Suomen tekemä sopimus, edellinen tehtiin kansainvälisen rikostuomioistuimen kanssa. Suomi on johdonmukaisesti tukenut kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistamista niin, että kaikki ihmisoikeusrikkomuksiin tai sotarikoksiin syyllistyneet saataisiin oikeuteen ja vastuuseen teoistaan. Todistajansuojelu on tärkeä osa toimia, joilla oikeuden toteutuminen voidaan varmistaa. Kaikki nämä sopimukset on eduskunnassa hyväksytty yksimielisesti, myös perussuomalaisten toimesta.

Sopimusten mukaan Suomen viranomaiset päättävät tapauskohtaisesti todistajien vastaanottamisesta ja sijoittamisesta Suomeen. Todistajien sijoittamista koskeva pyyntö toimitetaan Suomen Haagin suurlähetystön välityksellä Suomen ulkoasiainministeriölle, joka välittää pyynnön välittömästi Maahanmuuttovirastolle ja ilmoittaa asiasta kaikille tarvittaville viranomaisille. Ehdotus todistajan ja hänen läheisensä sijoittamista koskevaksi valtioneuvoston päätökseksi valmistellaan yhteistyössä ulkoasiainministeriön, sisäministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön kesken. Ehdotusta varten pyydetään suojelupoliisilta lausunto henkilöistä, joita sijoittamispyyntö koskee. Ministerit saatikka presidentti eivät näitä tapauksia käsittele eivätkä edes tiedä nimeltä keitä se koskee.

Oikeus ei ole erehtymätön eikä suojelupoliisikaan. Siksi onkin rohkaisevaa, että epäilty mies on nyt saatettu oikeuteen vastaamaan teoistaan. Voi epäillä, olisiko näin vieläkään tapahtunut, ellei mies olisi tullut Suomeen jossa oikeusviranomaiset ryhtyivät asiaa tutkimaan.

On surullista ja vastenmielistä seurata tapaa, jolla perussuomalaiset nimellään esiintyviä kansanedustajia myöten harjoittavat valheellista muihin henkilöihin perusteettomia syytteitä ja epäilyjä kohdistavaa ala-arvoista politikointiaan.

On työlästä ja turhauttavaa puuttua tällaisiin vääristelyihin. Koetan sitä kuitenkin tehdä ja kannustan jokaista jonka mielestä politiikanteon tulee perustua tosiasioihin eikä valheiden levittämiseen samaan vaivannäköön.

Huhtikuu 2021

27.3.2021

Anders Kruse, De kallades terrorister. Fri Tanke, 314 s., Livonia 2020

Toimivatko henkilöpakotteet?

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen YK otti käyttöön sanktiojärjestelmän terrorismin rahoitukseen osallistuvien henkilöiden ja järjestöjen listaamiseksi. Listaus merkitsi matkustuskieltoa ja varojen jäädyttämistä ilman oikeudenkäyntiä. Listalle tuli amerikkalaisten ehdottamana mm. kolme somalitaustaista ruotsin kansalaista. Syyskuun 2001 tunnelmissa ei listaukselle esitetty perusteluja eikä niitä kysytty.

Koska kyse oli Ruotsin kansalaisista, joiden terrorismikytkennöistä Ruotsilla ei ollut mitään tietoa eikä näyttöä, se joutui kyselemään niiden perään. Lopulta lähes viiden vuoden prosessoinnin jälkeen amerikkalaiset itse myönsivät, ettei heillä ollut mitään näyttöjä ja taipuivat Ruotsin vaatimuksesta esittämään näiden nimien poistamista listalta.

Ruotsin ulkoministeriössä asiaa hoiti juristi-asiantuntijana Anders Kruse, joka kirjassaan yksityiskohtaisesti dokumentoi minkälaisen prosessin jälkeen tämä lopulta toteutui. Hyvin kirjoitettu kirja saattaa tuntua joskus jopa uuvuttavan yksityiskohtaiselta, mutta sitäkin vakuuttavammalta.

Minua se kiinnosti ensinnäkin siksi, että siinä dokumentoidaan usean Ruotsin ulkoministerin ja monen muun tuntemani toimijan osuus prosessissa. Ministerit olivat linjakkaita ja läpäisevät toimintansa kriittisen tarkastelun, mitä ei voi sanoa listattujen asianajajista tai kaikista virkamiehistä Ruotsissa, amerikkalaisista puhumattakaan.

Toinen syy kirjan kiinnostavuuteen on, että kysymys pakotejärjestelmän johdonmukaisuudesta, toimivuudesta ja vaikuttavuudesta on edelleen mitä ajankohtaisin ja eduskunnassakin herättänyt ulkoasiainvaliokunnassa keskustelua. Ulkoasiainvaliokunta tuki maaliskuussa yksimielisesti esitystä useasta maasta ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneiksi katsottujen henkilöiden listaamisesta EU:n uuden nk. Magnitsky-lain perusteella. Samalla valiokunta kuitenkin edellytti hallituksen arviovan sanktiojärjestelmän johdonmukaisuutta, toimivuutta ja vaikuttavuutta.

Yksi vastauksia vaativa kysymys on, onko nykyjärjestelmässä mitään, joka edesauttaisi vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin, sotarikokseen ja vastaaviin tekoihin syyllistyneitä joutumaan oikeudelliseen vastuuseen? Riippumaton oikeudellinen prosessi on syyttömien paras oikeusturva ja tapa, jolla syylliset tulee saattaa kantamaan vastuuta.

maaliskuu 2021

28.11.2020

YK-järjestelmän mahdollisuudet

Viime kuussa Yhdistyneet Kansakunnat vietti 75-vuotispäiväänsä. Kun päivänsankaria muistettiin, niin juhlintaa sävytti myös pettymys siihen, ettei hienojen periaatteiden varaan perustettu maailmanjärjestö ole saanut pysyvää ja aseetonta maailmanrauhaa aikaan. Pettymyksen ymmärtää kun rakkaaseen lapseen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että YK on pysynyt pystyssä kauemmin ja vaikuttanut maailmanmenoon myönteisemmin kuin mikään aikaisempi yritys järjestää kansakuntien ja valtioiden välistä yhteistyötä.

Immanuel Kantilta on 1700-luvun lopulta rekisteröity ensimmäinen ajatus maailmanhallituksesta. Sen eräänlaisena ensimmäisenä toteutuneena inkarnaationa, joskin hyvin toisenlaisessa muodossa kuin Kant oli ajatellut, voi pitää Venäjän, Itävallan ja Preussin Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 perustamaa ja sittemmin enimmän osan Eurooppaa kattanutta Pyhää Allianssia.

Mikään ”kansainliitto” Pyhä Allianssi ei ollut, vaan pikemminkin hallitsijoiden liitto kansojen kurissapitämiseksi ja nationalististen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneiden aatteiden leviämisen estämiseksi. Omalla tavallaan se kuitenkin onnistui rauhan säilyttämisessä Euroopassa ja suursotien välttämisessä melkein sadan vuoden ajan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden Versaillesin rauhankonferenssissa perustettu Kansainliitto jäi torsoksi, kun Yhdysvaltojen senaatti esti maan liittymisen maailmanjärjestöön. Kansainliiton suuri heikkous oli myös samastuminen voittajavaltioiden sanelemaan Versaillesin rauhansopimukseen. Aluksi liiton ulkopuolelle jätettiin siihen myöhemmin liittyneet Saksa ja Neuvostoliitto, joiden molempien jäsenyys jäi lyhytaikaiseksi. Jälkimmäisen osalta jäsenyys päättyi, kun se erotettiin talvisodan aloittaneena hyökkääjänä vuonna 1940.

Sinänsä Kansainliiton peruskirja ei sodankäyntiä yksiselitteisesti kieltänyt, kunhan kaikki välitysyritykset oli ensin käytetty loppuun. Vasta Kellig-Briand sopimus vuodelta 1928 toi ehdottoman sodan aloittamisen kiellon osaksi kansainvälistä oikeutta.

Kun voittajavaltiot toisen maailmansodan jälkeen kokoontuivat San Franciscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, ne halusivat välttää Kansainliiton monet valuviat. Vältellessään Kansainliiton valuvikoja voi kysyä tulivatko YK:n perustajat samalla tehneeksi myös uusia valuvikoja.

Jos tänään kysyy, miten YK on onnistunut, riippuu vastaus siitä, näkeekö lasin puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä. YK:n peruskirja on ylevää luettavaa, eivätkä sen periaatteet ole jääneet pelkästään kuolleiksi kirjaimiksi. Maailmansota on toistaiseksi vältetty ja kansainvälistä monenkeskistä säädösjärjestelmää on askel askeleelta täydennetty. Kuulun siten niihin, joiden näkemys YK:n onnistumisesta kallistuu kuitenkin antamaan siitä vähintään tyydyttävän arvosanan.

YK:ta on helppo ja usein myös perusteltua arvostella tehottomuudesta. Se on kuitenkin viime vuosina parantanut juoksuaan monien hallinnollisten uudistusten seurauksena. Sen erityisjärjestöjen toimintakyky on useimpien kohdalla kiitettävä, hyvä tai vähintään tyydyttävä, vaikka ongelmia niissäkin riittää.

Vaikka kaikki Nobelin rauhanpalkinnon saaneet eivät suinkaan ole kiistattomasti niitä ansainneet niin silloin kun saaja on ollut YK itse – kuten 2001 jolloin YK jakoi sen silloisen pääsihteerinsä Kofi Annan kanssa – ei se ole herättänyt laajempaa arvostelua. YK:n erityisjärjestöistä pakolaisista huolehtiva UNHCR on saanut sen peräti kahdesti vuosina 1954 ja 1981 ja vuonna 2020 sen sai World Food Program. Kaikki YK-järjestöt jäsenmaitten maksuista riippuvaisina aina alirahoitettuja, mutta yleensä ne käyttävät niukkoja resurssejaan kiitettävästi. Skandaalejakin on toki joskus esiintynyt, mutta yleisesti ottaen ne ovat parantaneet viime vuosina hallintokulttuuriaan.

YK:n rooli ainoana sotilaallisen voimankäytön legitimoijana maailmassa on kirjattu sen peruskirjaan. Alkuperäinen ajatus oli, että YK:lla olisi käytössään oma turvallisuusneuvoston alainen armeija sotien pysäyttämiseksi ja hyökkäyksen kohteeksi maan auttamiseksi. Tätä jopa kerran käytettiin, kun turvaneuvosto Neuvostoliiton boikotoidessa sen istuntoja valtuutti YK-lipun alla taistelleet amerikkalaisjohtoiset joukot Etelä-Korean avuksi Pohjois-Korean hyökkäyksen torjumiseksi vuonna 1950.

Sen jälkeen YK:n nimissä on koottu, ensimmäisen kerran vuonna 1956 Suezilla, osapuolten hyväksymiä rauhanturvajoukkoja. Nyttemmin ei niiden lähettämiseen enää välttämättä tarvita konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta. Maailmanjärjestö voi siten nyt käynnistää myös vaativampia kriisinhallintaoperaatioita, joissa sen valtuuttamille joukoille annetut voimankäyttöoikeudet eivät enää rajoitu vain itsepuolustukseen.

Kriisinhallinnan mahdollisuuksia on sen jälkeen vielä terästänyt vuonna 2005 YK:ssa hyväksytty suojeluvastuun (responsibility to protect) periaate, joka velvoittaa YK:ta humanitääriseen väliintuloon silloin, jos valtio on kyvytön estämään kansanmurhia, sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Konsensus suojeluvastuun hyväksymisestä syntyi lopulta reaktiona siihen, kun riittämättömin resurssein ja toimivaltuuksin varustetut YK:n rauhanturvaajat joutuivat voimattomina sivustakatsojina seuraamaan vierestä, kun Rwandassa ja Srebrenicassa toimeenpantiin kauheita kansanmurhia.

Viime kädessä suojeluvastuun edellyttämiin toimiin valtuuttaminen on edelleen
turvallisuusneuvoston käsissä. Ja vaikka turvaneuvoston jäsenet olisivat valmiita valtuuttamaan operaation eivät ne itse eivätkä muutkaan jäsenmaat ole aina valmiita asettamaan riittävässä määrin omia joukkojaan operaation käyttöön. Tämänkin sai YK katkerasti kokea Rwandan ja Bosnian kriiseissä. Molemmissa tilanteissa määrällisesti ja valtuuksiltaan riittämättä YK-joukot joutuivat seuraamaan sivusta kansanmurhien toimeenpanoa.

YK:n isoin uudistustarve koskee juuri turvallisuusneuvostoa, jonka kokoonpano heijastaa maailman tilaa ja voimasuhteita toisen maailmansodan päättyessä. Vaikka uudistamistarve tunnistetaan ei turvaneuvoston edustavuutta lisäävä laajentaminen ole lähiaikoina etenemässä mihinkään. Pysyvät jäsenet eivät sitä avoimesti vastusta – niin kauan kun niiden veto-oikeuteen ei yritetä koskea – mutta mitään pakottavaa tarvetta ne eivät uudistukselle näe. Turvaneuvoston laajentaminen noin 25-jäseniseksi sekä uusilla pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvilla jäsenillä mahdollistaisi myös sen, että se voisi korvata itse itsensä eräänlaiseksi epäviralliseksi maailmanhallitukseksi asettaneen G-20 ryhmän.

Pysyvää jäsenyyttä turvaneuvostossa kärkkyvät Intia, Brasilia, Saksa ja Japani sekä parikin maata Afrikasta, jonka aliedustus on yleisesti tunnustettu. Minkään näistä osalta kannatus ei ole kiistatonta, sillä näiden maiden pysyvää jäsenyyttä vastustavat se mitä olen kutsunut kateellisten naapureiden klubiksi – Pakistan, Argentiina, Italia ja Etelä-Korea.

Viime kädessä syy YK:n ongelmiin on kuitenkin sen jäsenmaissa. Ilman jäsenvaltioiden tukea ja sitoutuneisuutta – ja turvallisuusneuvostossa ilman viiden pysyvän jäsenen hyväksyntää – ei maailmanjärjestöllä oli toimintakykyä eikä toimivaltaa. Kriisihallintaoperaatioihin YK:lla ei ole asettaa omia joukkoja, vaan se joutuu kääntymään jäsenvaltioiden puoleen ja vetoamalla ja suostuttamalla raapimaan kasaan riittävästi joukkoja.

Jäsenmaat tulevat säilymään kauas tulevaisuuteen YK:n heikkona lenkkinä ja tämän järjestelmän kanssa on pakko elää. On helppoa esittää idealistisia ideaaliratkaisuja siihen, miten kansainvälinen yhteistyö ja globalisaation hallinta tulisi järjestää. Valitettavasti näköpiirissä ei ole mahdollisuutta siirtyä johonkin maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma tulee vielä niiden seuraavien ratkaisevien vuosikymmenten ajan, joka meillä enintään on aikaa toteuttaa kestävään kehitykseen siirtyminen, perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin.

Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä pääosassa. Silloin on tärkeätä, että mahdollisimman moni siihen osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat olleet yleisempiä.

Parlamentaarisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien elementtejä on myös saatava enemmän mukaan myös hallitustenväliseen kansainväliseen yhteistyöjärjestelmään eli YK:n ja sen erityisjärjestöjen työhön. Kansainvälisillä kansalaisjärjestöt – INGOt eli International Non-Governmental Organisationit – sekä parlamentaariset rinnakkaiselimet ovat jo nyt neuvoantavina foorumeina olemassa monissa kansainvälisissä järjestöissä. Sellaiset valtiosta riippumattomat toimijat kuin Amnesty International, Greenpeace, Medecins sans frontiers tai Opus Dei, saattavat vaikuttaa monia pienvaltioita enemmän tapahtumiin ja kansainvälisen yhteisön agendaan.
Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä valvottaisiin myös näiden hallitustenvälistä yhteistyötä täydentävien foorumeiden avulla tehokkaammin sitä, miten jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.

Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään virkaa. YK:ta ei voi korvata millään vain samanmielisten maiden – demokraattisten tai suvereniteettiaan korostavien – maiden kilpailevalla järjestöllä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että osallistuisivat sellaisiin sanktioihin, joista olisi niille ja niitä kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista haittaa.

On avoin kysymys palvelisiko Yhdysvaltain tulevan presidentin Bidenin aloite demokratioiden yhteenliittymästä sinänsä hyviä tavoitteita demokratian vahvistamisesta. Näin tuskin käy, jos hänen kaavailemastaan foorumista vähäisimmässäkään määrin tulisi YK:n kilpailijaksi koettu ja vastakkaisuuksia kärjistävä pysyvä liitto.

Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla, osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta pandemioihin. Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jonka arvo joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.

YK:n perustehtävä on rauhan turvaaminen. Näin me sen myös Suomessa ymmärrämme. Suomi on mielellään esiintynyt rauhanturvaamisen pienenä suurvaltana, mutta enää tälle ei ole kovin paljoa katetta. Mutta silloin kun Suomi osallistuu – kuten tapahtui jo heti jäseneksi liittymisemme jälkeen Suezilla – YK:n omaan tai sen valtuuttamaan rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan on osaamisemme arvostettu syystäkin korkealle.

Suurimmillaan suomalaisten osallistuminen YK-operaatioihin on ollut Namibian itsenäistymistä edeltäneeseen UNTAG-operaatioon vuonna 1989, jossa suomalaisen pataljoonan vahvuus ole lähes 900 sotilasta. UNIFIL operaatiossa on Suomi ollut pisimpään ja siellä palvelleiden suomalaisten kokonaismäärä nousee tuhansiin. Viime vuosina YK-operaatioiden tukemista tärkeämmäksi Suomelle on tullut USA- ja Nato-solidaarisuuden osoittaminen Afganistanissa ja muissa Nato-operaatioissa.
Sotilaalliseen eli nk. kovaan turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat tietysti myös YK:ssa keskeisessä asemassa. Näiden rinnalla ovat kuitenkin ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat saaneet perustellusti kasvavaa huomiota. Ne eivät ole syntyneet sotilaallisesta voimankäytöstä eikä niitä sotilaallisin keinoin voida ratkaista, mutta ne voivat ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja eriarvoisuuden kasvun seurauksena muodostua myös sotilaallisten konfliktien lähteiksi. Terrorismi uhkana voi olla sekä syntyperältään osin sotilaalliseen voimankäyttöön liittyvä, mutta sekään ei kuitenkaan ole ensi sijassa sotilaallisella voimankäytöllä torjuttava uhka.

Juuri laaja-alaisen turvallisuuteen ja kriisien ennaltaehkäisyyn liittyvissä kysymyksissä – eli sellaisissa, joissa harvemmin törmätään turvallisuusneuvostossa käytettyyn veto-oikeuteen – YK on omimmillaan.

YK:n arvostelu henkilöityy helposti pääsihteeriin ja myös nykyinen pääsihteeri Antonio Guterres on saanut siitä osansa. Hänen hallinnolliset uudistuksensa, erityisesti naisten nostaminen keskeisiin tehtäviin, saavat kiitosta. Arvostelu taas kohdistuu erityisesti siihen, että hän ei ole yhtä selvästi kuin edeltäjänsä puuttunut räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, varsinkaan silloin jos on kyse turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä. Hänen puolustajansa vetoavat siihen että ”megafonidiplomatiasta” pidättäytyminen antaa vastaavasti enemmän kulissien takaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämän tuloksellisuudesta on kuitenkin vaikea löytää näyttöjä.

Selvimmin YK:n ja koko monenkeskisen sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän puolustaminen ja vahvistaminen on tietenkin Suomen kaltaisten pienempien maiden etujen mukaista. Peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa on kuitenkin mahdotonta osoittaa yhtään maata – erotuksena niiden johtajien henkilökohtaisista valtaintresseistä – jonka etujen mukaista tämä ei myös olisi.

Kansainvälistä sitovaa sopimusjärjestelmää on rakennettu paljolti, mutta ei yksinomaan YK-johtoisesti. Itse maailmanjärjestö on rakenteiltaan hyvin samannäköinen kuin 75 vuotta sitten. Suurin muutos on jäsenmäärän lähes nelinkertaistuminen nykyiseen 193 jäsenvaltioon.

YK:n kätilöimät enemmän tai vähemmän yleismaailmalliset sopimukset ja niiden valvomiseksi perustetut järjestöt ulottuvat ihmisoikeuksista kauppapolitiikkaan ja näiden väliin mahtuviin monien arkisten asioiden, kuten postin, teleliikenteen, uhanalaisten lajien suojelun, ydinvoiman käytön ja merenkulun säätelyyn tai jalkaväkimiinojen kieltämiseen.

Lisäksi kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä on viety eteenpäin alueellisissa puitteissa. Eniten näin on tehty Euroopassa Euroopan Unionin, Euroopan Neuvoston ja Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyöjärjestön ETYJ:n työn tuloksena, mutta paljon myös muissa maanosissa. Lisäksi ydinasesupervallat, Venäjä ja Yhdysvallat, olivat jo pitkään tehneet sopimuksia ydinasevarustelun rajoittamisesta.

Tämä vuosikymmenten työn tuloksena muotoutunut kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja sen määrittämät pelisäännöt eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Niiden parantaminen ja niiden puitteissa toimiminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa voidaan kuvitella vastattavan kestämättömän kehityksen, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja voimapolitiikan haasteisiin.

Tämä vaivalla rakennettu ja parhaimmillaankin vielä hatara sääntöpohjainen yhteistyöjärjestelmä on jo pitkään ollut vakavasti uhattuna. Nationalistiset ja populistiset liikkeet eri puolilla maailmaa ovat vaatineet maitaan toimimaan oman mielensä mukaan ja irtaantumaan niitä sitovista sopimuksista. Siten on paikallaan, että eduskunnalle annetussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on nostettu tämän sääntöpohjaisen monenkeskisen yhteistyöjärjestyksen puolustaminen ja vahvistaminen yhdeksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme keskeiseksi tehtäväksi.

Puhe nuorten ja opiskelijoiden YK-päivän seminaarissa 27.11.2020