Etusivu Marja-Helena Rajala
1.5.2022

Vappupuhe Loviisassa ja Porvoossa

Suomi on kaikkien pohjoismaiden tavoin johdonmukaisesti tehnyt työtä luottamukseen, kansainvälisten sopimusten ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja voimapolitiikasta pidättäytymiseen perustuvan maailmanjärjestyksen puolesta. Ei ole muita periaatteita, joihin nojaamalla kansakuntien ja valtioiden välinen monenkeskinen yhteistyö voisi menestyksekkäästi vastata joukkotuhoaseiden, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja kestämättömän kehityksen koko ihmiskuntaan kohdistuviin eksistentiaalisiin uhkiin.

Venäjän brutaali ja provosoimaton hyökkäys Ukrainaan ei ole lähivuosiltakaan ainut esimerkki rikolliseen voimapolitiikkaan turvautumisesta. Toteutuneen sotilaallisen hyökkäyksen mittakaava, sen sijoittuminen Euroopan ydinalueille ja sen aikana tehdyt ilmeiset raa’at sotarikokset ovat järkyttäneet meitä kaikkia.

Tämä on myös rikkonut kaikkia niitä periaatteita ja sopimuksia, joiden varaan yhteistä Eurooppalaista turvallisuutta on koetettu rakentaa. Vaikka sotatoimet enempien ihmishenkien säästämiseksi saataisiin toivon mukaan pian loppumaan aselepoon, on Venäjän käytös luonut uuden todellisuuden, joka ei mahdollista pitkiin aikoihin paluuta minkäänlaiseen sotaa edeltäneeseen olotilaan. On päinvastoin perusteltuja epäilyjä siitä, että nyt koettu sotilaallinen voimankäyttö voisi saada jatkoa muillakin lohkoilla, ellei sitä pysäytetä nyt riittävän tehokkaasti.

Eurooppa on tähän kiitettävän tehokkaasti ja yksimielisesti kyennyt vastaamaan. Tärkein tehtävä on nyt tukea ja auttaa Ukrainaa sen puolustustaistelussa ja lievittää pakolaisten hätää kuten kaikki Ukrainan miljoonia pakolaisia vastaanottaneet Euroopan maat ovat tehneet.

On kuitenkin osattava katsoa eteenpäin myös sodan päättymisen samoin kun Putinin autoritaarisen diktatuurin jälkeiseen aikaan. Sotaa käydään, paitsi Ukrainan urhein ponnistuksin, myös toisella rintamalla niiden rohkeiden venäläisten toimesta, jotka uhmaavat 15 vuoden vankeustuomiota ja pahempiakin seurauksia vastustamalla maansa johdon fasistista sotapolitiikkaa. Myös heitä on rohkaistava ja tuettava, sillä he ovat avainasemassa sen joskus vielä toivottavasti näkemämme demokraattisen Venäjän rakentamisessa, jonka kanssa on kyettävä palauttamaan luottamukseen ja kansainvälisen oikeuden kunnioittamiseen perustuva maailmanjärjestys. Näin teimme, kun Natsi-Saksa oli hävinnyt toisen maailmansodan ja samoin on osattava tehdä myös Putinin jälkeisen Venäjän kanssa.

Tässä työssä voi Suomella ja pohjoismailla luottamukseen, sääntöpohjaisuuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen perustuvan YK-johtoisen monenkeskisen maailmanjärjestyksen tinkimättöminä kannattajina tulevaisuudessa jälleen olla tärkeä rooli.

On myös muistettava, että ilmastonmuutos ja luontokato eivät pysähdy odottamaan paluuta entiseen järjestykseen, vaan työn niiden pysäyttämiseksi on koko ajan jatkuttava ja vielä aiempaa tehokkaammin.

***

Sota Ukrainassa on osaltaan käynnistänyt Suomessa keskustelun siitä, mitä muuttuneessa maailmantilanteessa on tehtävä turvallisuutemme varmistamiseksi. Tämä nopeasti käynnistetty ja etenevä prosessi voi olla muodoiltaan hämmentävän epäselvä, mutta sen lopputulos on jo tiedossa: Suomi tulee vielä kevään kuluessa jättämään kansanedustajien suuren enemmistön ja mielipidetiedusteluilla luodatulla kansan enemmistön tuella jäsenhakemuksensa sotilasliitto Natoon.

Kuulun niihin, joiden mielestä tämä ei olisi ollut ainut eikä välttämättä paraskaan tapa Suomen turvallisuuden varmistamiseen muuttuneissa oloissa. Olisimme voineet luottaa omaan edelleen vahvistuvaan puolustuskykyymme ja toimintakykynsä Ukrainan kriisissä osoittaneen EU:n juridisesti artikla 5 sitovampaan solidaarisuuslausekkeeseen, syventää puolustusyhteistyötä tärkeimpien kumppaneittemme kanssa ja lähestyä kahdenvälisen puolustusliiton tekemistä Ruotsin kanssa.
Tätä ei kuitenkaan enää pidetty riittävänä vaihtoehtona verrattuna sotilasliitto Naton tarjoamiin turvatakuisiin, joiden rinnalla Nato-jäsenyyteen liittyvät riskit nähtiin vähempimerkityksellisinä. Olen myös sitä mieltä, että vain yhtä vaihtoehtoa jo pitkään markkinoinut valtamedia on ollut joskus epäasiallisinkin keinoin tätä mielipidettä luomassa.

Kun siis olemme tosiasiassa nyt valinneet Nato-liittoutumisen tien, on ollut tärkeätä saada Ruotsi myös harkitsemaan samaa ratkaisua. Vaikka molemmat maat tekevät itsenäiset ratkaisunsa, on niin Ruotsissa kuin Suomessa Naton kannatustakin suurempi ymmärrys siitä, että ei olisi kummankaan maan etujen mukaista päätyä erilaiseen ratkaisuun. Sen tilanteen välttäminen näyttääkin nyt onneksi ilmeiseltä.

Nyt on myös pohdittava sitä millaisessa asennossa menemme Natoon. Vaikka monet kokevat sieltä haviteltavat turvatakuut meille välttämättöminä on myös Natolla oma intressinsä meidän mukaan saamiseen, pidetäänhän Suomea ja Ruotsia paremminkin turvallisuuden tuottajina kuin sen kuluttajina.

Emme ole menossa Natoon muuttamaan liittoa, mutta meillä ei myöskään ole tarvetta lähestyä Natoa missään alamaisasennossa. Lähdemme siitä, että meillä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin sotilasliiton jäsenillä. Emme myöskään nyt lähde neuvottelemaan ja sopimaan mistään kansalliseen päätäntävaltaan ja harkintaan kuuluvista asioista. Tällaisia ovat kysymykset yhteisen harjoittelutoiminnan laajuudesta ja luonteesta, vieraiden joukkojen tai tukikohtien sijoittamisesta Suomeen sekä ydinaseet.

Näitä voidaan ja pitää harkita tulevaisuudessa tilanteen mukaan. Kuitenkin ydinaseiden suhteen linjamme tulee olla nyt selvä. Emme ole muuttamassa Suomen lainsäädäntöä, joka jo nyt kieltää ydinaseiden tuomisen Suomeen, emmekä Sosialidemokraattisen puolueen kantaa siitä, että Suomen tulisi liittyä YK:n ydinaseiden täyskieltosopimukseen, joka on myös vasemmistoliiton ja vihreiden puoluekanta.
Missään ydinasevallassa ei tällaisesta pidettäisi, mutta Natoon liittymisen este se ei ole, kuten yli 50 Nato- ja USA:n liittolaismaiden entistä pää-, ulko- ja puolustusministeriä, mukana myös kaksi Naton aiempaa pääsihteeriä, allekirjoittamisen puolesta vedotessaan totesivat.

Kiristyneen kansainvälisen jännityksen kohtalokkain seuraus voi olla, että se laittaa sivuun ihmiskunnan eksistentiaalisiin uhkiin, ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämiseen tähtäävän toiminnan. Suomen tulee olla eturivissä tässä työssä sekä kansallisesti että kansainvälisessä yhteistyössä.

***

Synkeän maailmantilanteen johdosta emme tietenkään voi laiminlyödä sisä- ja talouspolitiikkaa. Vaikka Sanna Marinin hallitus on hoitanut asioita kiitosta ansaitsevalla tavalla on myös tällä sektorilla synkkiä pilviä. Tarkoitan ennen muuta työmarkkina- ja lakkotilannetta.

UPM:n kalliiksi tullut lakko saatiin lopulta päättymään kohtuullisella sopimuksella. Kyse oli työnantajien hyökkäyksestä koko sopimusjärjestelmää vastaan, eikä tämä pyrkimys, jossa Wahlroosin yhtiö oli keihäänkärkenä, ole laantunut.

Vaikein on tilanne terveys- ja opetussektorin työtaistelutoimien johdosta. Terveyssektorilla kyse on pandemian hoidosta raskaan vastuunsa pienellä palkalla kantaneiden hoitajien oikeutetusta pyrkimyksestä korjata palkkauksen epäkohdat. Se ei ole vain heidän intressinsä vaan yhteinen yhteiskunnallinen intressi sillä yhteiskunnan on kyettävä turvaamaan osaavan henkilökunnan saanti ja viihtyvyys meidän kaikkien hyvinvoinnille ratkaisevalla sektorilla. Sama koskee myös tilannetta opetussektorilla.

On hyvä ja perusteltu sääntö, ettei poliitikkojen ja hallitusten tule lähteä mestaroimaan työmarkkinaosapuolten kesken sovittavia asioita. Kun kyse kuitenkin on julkisten hyvinvointipalvelujen turvaamisesta ja niiden rahoittamisesta ei hallituskaan voi jäädä vain sivustakatsojaksi.

Vaaleihin vähitellen valmistautuessamme on hyvä panna merkille, millaista hyökkäilyä pohjoismaista hyvinvointimallia vastaan nähdään muillakin rintamilla. Oikeistojohtaja Orpo toistaa mantraa siitä, miten työ on parasta sosiaaliturvaa. Kun näin tapahtuu aikana jolloin työllisyysaste on noussut ennätyksellisen korkealle, ja kun oikeisto samanaikaisesti esittelee mittavia leikkausohjelmia heikommassa asemassa olevien ihmisten sosiaaliturvaan jää jäljelle vaikutelma, että tavoitteena on tehdä työstä paitsi paras myös ainoa sosiaaliturvan muoto.

Toinen oikeiston mantra on velalla pelottelu. Se ei kuitenkaan estä oikeistoa esittämästä samanaikaisesti alijäämien ja velan kasvattamista suurituloisia suosivilla veronalennuksilla. Tosiasiassa harjoittamamme maltillinen velkaantuminen on ollut täysin perusteltua ja välttämätöntä, jotta olisimme selviytyneet niin pandemian kuin sotatilanteen aiheuttamista haasteista sekä pienemmin taloudellisin vaurioin että myös vähäisemmällä velkaantumisella kuin eurooppalaiset verrokkimaat.

29.12.2021

DDR ja Tuomioja

Erkki Liikanen on lukenut Meri Valkaman kiitetyn kirjan Sinun, Margot, ja sen inspiroimana kirjoittaa facebookissa omasta DDR-suhteestaan. Liikasen inspiroimana kerron minäkin DDR-suhteestani.

Olen vain yhden kerran vieraillut DDR:ssä vuonna 1967 kun Maunu Harmon ja Anssi Sinnemäen kanssa siirryimme Länsi-Berliinistä Checkpoint Charlien – jossa DDR:n rajavartija takavarikoi mukanani olleen Der Spiegelin – kautta muutamaksi tunniksi kiertelemään muurin itäpuolta. Lounasaikaan hakeuduimme valkoisine pöytäliinoineen hienolta näyttäneeseen Stadtkeller ravintolaan. Tutkimme hienoja herkkuja täynnä olevaa menyytä ja yritimme vuoron perään tilata jotain houkuttelevaa, jolloin tyylikkäästi mustiin puettu tarjoilija aina pyöritti surullisena päätään ja totesi lakonisesti ”gibt es nicht”, kunnes lopulta tajusimme kysyä mitä teillä on ja tilata sitä.

Kotimaassa olen vain kerran tavannut DDR:n edustajia kun minut oli kutsuttu heidän lähetystöönsä iltapalalle. Illan aikana päällekäyvä politrukki – todennäköisesti Stasin mies – koetti pitkään saada minut hyväksymään ajatuksen, että Suomessakin pitäisi sosialidemokraattien ja kommunistien muodostaa yhteinen puolue, kuten Saksan itävyöhykkeellä jo 1946 tehtiin kun valtapuolue SED perustettiin. En lämmennyt ajatukselle ja lopulta toinen diplomaattisemmin käyttäytyvä isäntä kehotti jo toveriaan luopumaan turhasta painostuksesta.

DDR:n asiakirjoihin olen jo tuonkin perusteella varmasti päätynyt. DDR:n arkistoja tutkinut Seppo Hentilä kirjoittaa vuonna 2004 julkaistussa ja edelleen hyvin suositeltavassa ”Harppi-Saksan haarukassa, DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa”-kirjassa näin:
”Vuonna 1970 eduskuntaan tullut Erkki Tuomioja oli itäsaksalaisille vaikea pala. Tuomioja ei ollut DDR:n asiamiesten kontaktiyrityksistä lainkaan innostunut. Epäilyttävänä he pitivät hänen vahvaa sitoutumistaan Sadankomitea-liikkeeseen. Kuten tunnettua pasifismi tuomittiin itäblokissa poliittisesti kypsymättömien haihattelijoiden harhaopiksi. Lopulta itäsaksalaiset keksivät mikä Tuomioja oli miehiään: ”Niin sanotun vasemmiston piirissä on myös joitain henkilöitä, jotka ovat taipuvaisia maolaisuuteen (esim. Tuomioja).” Tämä DDR:n suurlähetystössä 1979 kirjattu arvio oli tietysti täysin mieletön ja vailla pohjaa, mutta leimaamalla Tuomiojan pahimman mahdollisen ideologisen poikkeaman edustajaksi Itä-Saksan täkäläiset kontaktimiehet saattoivat päästä hankalasta tapauksesta eroon”. (Hentilä 2004, s. 182-183)

Varmaan olen tämän jälkeenkin päässyt DDR:n asiakirjoihin, ainakin 80-luvulla Helsingistä lähetettyyn Stasi-raporttiin ”Über die Pseudofriedensbewegung in Finnland” jossa arvosteltiin sekä idän että lännen ydinaseita vastustanutta END-liikettä.

Kun somen alamaailmassa kuitenkin pyörii sekä nimellä että nimettöminä postauksia joissa minut leimataan Stasi-agentiksi jonka nimi varmasti löytyy ns. Tiitisen listalta, turhauduin lopulta näihin totaalisen historiattomiin ja pelkkään pahansuopaisuuteen perustuviin solvauksiin. Tarjouduin maksamaan jokaiselle Tiitisen listalla oloani toistavalle väittäjälle 10 000 euroa, jos nimeni listan julkistamisen jälkeen sieltä löytyy, edellyttäen kuitenkin että he myös sitoutuvat maksamaan 10 000 euroa määräämäni kohteeseen jos nimeäni ei sieltä löydy. Kukaan ei toistaiseksi ole tähän tarjoukseen tarttunut, mikä ei kuitenkaan estä samoja ihmisiä jatkamasta maanpetos- ym. syytösten toistamista.

29.12. 2021

12.12.2021

Hävittäjähankinta ja isänmaallisuus

Laitan tännekin viikonvaihteessa tekemäni kaksi HX hanketta koskenutta facebook-päivitystäni pysyvämmin arvioitavaksi:

”Hallitus on ratkaissut hävittäjäkilpailun F 35:n eduksi. Sen julkisen ja ei-julkisen tiedon perusteella, mitä kaikkien ehdokkaiden täyttämästä suorituskykyky- ja muista kriteereistä tiedän, olisin hallituksen päättäjänä esittänyt Gripenia tai muuta eurooppalaista ratkaisua. Epäilen että tämä valinta osoittautuu kalleimmaksi ja saattaa osoittautua myös turvallisuuspoliittiseksi virheeksi. Mutta kansanedustajanahan minulta ei kysytä mielipidettä, kunhan vain hyväksyn laskun.

Isompi kysymys tietenkin on, onko tämä hävittäjähankinta ylipäätään kustannustehokkain tapa vahvistaa Suomen turvallisuutta, vai olisiko kannattanut vielä jatkaa Hornetien käyttöikää ja katsoa mihin suuntaan voimakkaan muutoksen alla oleva ilmapuolustus kehittyy. Juna kuitenkin pantiin tälle raiteelle jo niin varhain, että harkintamahdollisuus tuhraantui. Toki esitän tämän myös itsekritiikkkinä sille etten aioissa ollut hereillä ja aktiivinen.

Kun nyt oltiin vain viiden vaihtoehdon varassa olisi kokonaisharkintani kuitenkin johtanut toisenlaiseen päätökseen.” 10.12.2021

”Jatketaan vielä keskustelua hävittäjähankinnasta, sillä en haluaisi sen jäävän vain niiden näkyvimpien F 35 hankintaa hehkuttavien mielenilmaisujen varaan, joissa näkemystä ryyditetään nimittelemällä ja solvaamalla niitä, jotka olisivat kannattaneet toistakin ratkaisua.

Sekä hankinnan puolustajiin että kyseenalaistajiin mahtuu monenlaista väkeä ja monenlaisia motiiveja, enkä lähde niitä enempi arvioimaan. Sen vain haluan tehdä selväksi, että itse olen puolustusselonteon parlamentaarisen seurantaryhmän vetäjänä ja puolustusvaliokunnan jäsenenä yksiselitteisesti sen linjausten takana ja pidän myös riittävästä sotilaallisesta puolustuskyvystä huolehtimista välttämättömänä osana eduskunnan niin ikään yksimielisesti hyväksymiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksia.

Monet ovat puheenvuoroissaan palanneet talvisotaan. Minäkin teen samoin muistuttamalla, että ainut maa, josta Suomi sai myötätunnon lisäksi myös aineellista apua, oli aseita, vapaaehtoisia ja rahoitusta toimittanut Ruotsi. Sen ilmavoimista kolmannes toimi osana Suomen Lapin puolustusta eikä maa julistautunut puolueettomaksi vaan totesi vain olevansa ei-sotaa-käyvä maa.
Englanti ja Ranska toki tarjoutuivat lähettämään 40 000 sotilasta pohjoiseen. Näistä vain pieni osa olisi tullut Suomeen eikä niillä olisi ollut muuta vaikutusta sodan sotilaalliseen lopputulokseen kuin sodan pitkittäminen siitä seuraavine menetyksineen, sillä pääjoukko olisi jäänyt Ruotsiin pitämään strategisia malmikenttiä hallussaan estääkseen malmin viennin Saksaan.

Jatkosodassa meillä sitten oli liittolaisena sotilaallinen suurvalta, joka vastasi myös Pohjois-Suomen rintamasta, mutta sekään ei päättynyt meille onnellisesti.

Kuten puolustusvaliokunnan mietinnössä puolustusselonteosta todetaan, ” Suomen turvallisuuden ja koskemattomuuden sotilaallinen varmistaminen on aina ensi sijassa Suomen oman varautumisen ja kykyjen varassa. On tärkeää, että tämä riippumattomuus ymmärretään myös Suomen ulkopuolella. Siten Suomen kansainvälisen puolustusyhteistyön lähtökohtana ovat kansallisen puolustuksen tarpeet, ja se luo myös edellytyksiä poliittisen ja sotilaallisen avun vastaanottamiselle ja antamiselle tarvittaessa.”

Kaikki apu kriisitilanteessa on tietenkin tervetullutta. Ruotsi on kuitenkin se maa, jonka merkitys Suomen puolustukselle on suurin, sillä se on se maa jolla on aidoin ja välittömin intressi Suomen koskemattomuuden säilyttämiseen. Siksi olisin pitänyt perusteltuna, että olisimme syventäneet Suomen ja Ruotsin puolustuksen integraatiota ruotsalaisella konehankinnalla. Gripenin suorituskyky on riittävä Suomen puolustuksen tarpeisiin ja tätä hankintaa olisivat tukeneet myös taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset perusteet.

Eduskunnalla ole missään vaiheessa ollut päätösvaltaa itse hankintavalinnan osalta, sen on vain hyväksyttävä syntyvä lasku, minkä se on jo etukäteen todellista loppusummaa tietämättä tehnytkin. Nyt eletään tämän enemmistön tuen saaneen päätöksen mukaan. Kun kaikkien puolustusratkaisujen tarkoituksena on kuitenkin turvata demokraattisten vapauksien käyttömahdollisuus maassamme, niin sallittaneen sen käyttö myös hävittäjäratkaisun arviointiin. ” 11.12.2021

2.12.2021

Pekka Kuusi ja sosiaalipolitiikan paradigmat Suomessa. Bruno Sarlin-seminaari 2.12. 2021 Helsinki

Sodan päätyttyä suomalaiset odottivat sodanaikaisten uhrausten ja menetysten korvaamista ja rintamamiehille aseveljeyden nimissä annettujen lupausten lunastamista. Työmarkkinajärjestöt olivat talvisodan hädän hetkellä sitoutuneet yhteistyöhön eikä paluuta vanhaan 1930-luvun yhteiskuntaan enää ollut. Vuonna 1945 alkoi suomalaisen sosiaalivaltion ensimmäinen rakennuskausi.

Sosiaalipolitiikka laajeni merkittävästi vuosina 1945-49. Käytäntö ei vielä toteuttanut koko väestöön ulottuvaa kattavaa sosiaalipolitiikkaa, vaan painopiste oli sodan uhrien tukemisessa, perhepolitiikassa – lapsilisät – sekä asutus- ja asuntopolitiikassa. Sosiaalivaltion ensimmäinen rakennuskausi päättyi 1950-luvulla.

Rakennemuutos eteni, mutta Suomi pysyi agraarivaltaisena maana. Vielä vuonna 1960 peräti 35 prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä toimi maa- ja metsätaloudessa.

Maa oli suuren murroksen kynnyksellä 1960-luvulle tultaessa. Ulkomaankauppa oli vapautettu säännöstelystä ja Suomi solminut liitännäissopimuksen EFTA:n kanssa. Suuret ikäluokat olivat tulossa ikään, jossa he alkoivat ennakoimattomin tavoin vaikuttaa yhteiskuntaan muutoinkin kuin vain perheenjäseninä. Suomi kansainvälistyi, kilpailu kiristyi ja odotukset kasvoivat. Maan suhteellinen jälkeenjääneisyys yhä selvemmin Suomenkin viiteryhmäksi mielletyistä pohjoismaista ja Länsi-Euroopasta pantiin merkille jo laajemmissa kansalaispiireissä. Kyse ei ollut vain aineellisesta elintasosta, vaan myös rakenteiden, asenteiden ja sosiaalipolitiikan vanhakantaisuudesta.

Tällaisessa tilanteessa Pekka Kuusen syyskuussa 1961 ilmestyneelle 60-luvun sosiaalipolitiikalle oli vahva sosiaalinen tilaus uuden sekä välttämättömäksi että toivottavaksi käsitetyn rakennemuutoksen ja modernisaation käsikirjana, joka puhutteli muitakin kuin vanhastaan sosiaalipolitiikan kehittämisestä kiinnostuneita intressi- ja edunsaajatahoja. Kirjan ilmestyminen oli aikansa mediatapahtuma. Kirjan saama vastaanotto oli kauttaaltaan suopea ja vaihteli kiittävästä ylistävään. Arvostelumenestys ja komeat painosluvut kertovat kirjan saamasta välittömästä vastaanotosta, eikä teosta suotta kutsuttu tietokirjallisuuden Tuntemattomaksi sotilaaksi, vaikka se ei ihan yhtä komeisiin painoslukuihin yltänyt kuin Väinö Linnan teos. 60-luvun sosiaalipolitiikka on edelleenkin tunnustettu yhdeksi aikansa ajatteluun ja politiikkaan vaikuttaneeksi yhteiskuntatieteitten klassikoksi.

Se kuinka yksityiskohtaisesti Kuusen esittämä ohjelma toteutui ei ole kirjan vaikutuksen arvioinnin kannalta merkittävin asia. Pekka Kuusen neljännesvuosisata kirjan ilmestymisen jälkeen esittämä oma käsitys asiasta oli, että ”kyllähän tästä ohjelmasta hyvin suuri osa – niin kai sitä voi sanoa – kuitenkin toteutui niin kuin mitä kirjassa kaavailtiin”, jopa voimakkaammassa tahdissa kuin mitä tekijä oli suositellut. Toteamus pitää paikkansa sosiaalimenojen kasvun osalta, mutta toteutusjärjestys ja painotukset eivät kuitenkaan menneet Kuusen kaavailujen mukaan,
Merkittävintä on se, että Kuusen ohjelma ennakoi varsin oikein kehityksen suunnan ja antoi
yhteiskuntapolitiikalle yleisesti omaksutut tavoitteet, jotka myös laajassa katsannossa toteutuivat. Kirjan ja ohjelman merkitys ei ollut Kuusenkaan mielestä sen yksityiskohtaisessa toteutuksessa vaan siinä, että se antoi uuden perustan, jolle sosiaalipolitiikan tarkastelu ja kehittäminen vuosiksi eteenpäin tukeutui.

Innoittavin ja Suomessa uusin sanoma Kuusen kirjassa oli aikaisemmasta poikkeava käsitys sosiaalipolitiikan ja talouden suhteesta. Sosiaalipolitiikkaa ei enää pitänyt tarkastella vain taloudellisena rasitteena vaan oikein suunnattuna ja mitoitettuna talouden kehityksen tukena.
Ei ole Kuusen merkityksen väheksymistä vaikka samalla toteaisikin, ettei 60-luvun sosiaalipolitiikka luonut uutta teoriaa tai edes systematisoinut vanhaa. Sen merkitykseksi riittää, että se toi Suomeen välittömästi suurta julkisuutta saaneella tavalla täällä siihen asti vähän tai ei lainkaan tunnetun sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan suhdetta analysoivan yhteiskuntatieteen uudet virtaukset. Varmaan sama tieto olisi viiveellä ilman Kuusen panostakin Suomeen saatu, mutta siihen olisi tuskin yhtä laajasti ja systemaattisesti viitattu yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa kuin mitä 60-luvun sosiaalipolitiikkaan tehtiin.

Tämä oli Kuusen merkittävin ja vaikuttavin sanoma. Sen rinnalla on, myös Kuusen itsensä toimesta, joskus korostettu sitä, miten samalla Suomeen tuotiin myös keynesiläinen talouspolitiikka ja rationaalinen suunnitteluideologia.

Yli kaksikymmentä vuotta kirjansa ilmestymisen jälkeen Kuusi kiteytti perusideakseen sen, että oikein suunnattu sosiaalipolitiikka tukee taloudellista kehitystä ja luonnehti tätä keynesiläiseksi perusajatukseksi. Tämä on vähintäänkin liioitteleva ilmaus. Itse kirjassa Keynesiin viitataan vain ohimennen eikä hänen oppejaan kokonaiskysynnän, kasvun ja työllisyyden suhteesta sen enempää selvitetä. Ekonomisteista Keynesiä merkittävämpi vaikuttaja Kuuselle oli Gunnar Myrdal, jonka kasaantuvan kasvun teoria sai 60-luvun sosiaalipolitiikassa runsaasti huomiota.

Kuusen ohjelmasta löytynyt vähäinen keynesiläisyys sai sinänsä myönteisen vastaanoton, mutta hänen sanomaansa ei liittynyt sellaista julkisen talouden aktiviteettien ja yli- ja alijäämien hyväksikäyttömahdollisuuksien korostusta kuin keynesiläisyyteen voi katsoa kuuluvan. Enemmän kuin keynesiläisyyden Kuusen kirja toi tietoisuuteen talous- ja sosiaalipolitiikan yhteenkuuluvuuden yleisellä tasolla.

Jos 60-luvun sosiaalipolitiikan vaikutus keynesiläisyyden edistäjänä jäi melko vähäiseksi, niin sitä merkittävämpi avaus se oli sosiaalipolitiikkaa laajempaan, positivistiseen tiedekäsitykseen perustuvaan ja moderniin hyvinvointiyhteiskuntaan tähtäävään rationaaliseen yhteiskuntapolitiikkaan.
Mitä oli Pekka Kuusen sosiaalipolitiikka?

Uutta omaa sosiaalipolitiikan määritelmää Kuusi ei 60-luvun sosiaalipolitiikassa esittänyt. Hän tyytyi toteamaan, ettei kirjassaan käsitellyt kuin vain osaa Armas Niemisen (1955) yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan sosiaalipolitiikkaan kuuluvista toimenpiteistä. Toisaalta Kuusi ei myöskään halunnut suoraan samaistaa sosiaalipolitiikkaa ja tulontasaustoimintaa, vaikka käytännössä hän ei tällaista eroa oikeastaan enää nähnytkään. Kannanoton perusteena oli lähinnä se, että näiden samaistaminen merkitsisi ”ilmeistä katkeamaa sosiaalipolitiikan aatehistoriallisessa kehityksessä” ja johtaisi sosiaalipolitiikan erillisaseman häviämiseen yhteiskuntapolitiikan kokonaisuudessa. (Kuusi 1961, 40-41.)

Omaa sosiaalipolitiikkansa tarkemmin määrittämättä Kuusi kuitenkin teki selvän eron suomettarelaisen setänsä Eino Kuusen (1931) edustamaan esidemokraattiseen ja luokkavastakohtien tasoittamiseen keskittyneeseen sosiaalireformistiseen suuntaukseen. Vaikka Kuusi ei käsitteestä hyvinvointivaltio pitänytkään, on kuitenkin selvää, että hänen esittämänsä sosiaalipoliittisen ohjelman toteuttaminen johti yhteiskuntaan, jota nimitettiin hyvinvointivaltioksi.

Kuusen sosiaalipoliittinen ohjelma ei viitannut sosiaalipolitiikan malleihin tai esikuviin. Hän ei pohtinut liberaalia, konservatiivista tai korporatistista sen enempää kuin marginaalista, solidaarista, legitimististä tai universalistista mallia; hän ei ylipäätään operoinut tällaisilla käsitteillä. Hallitsevana vertailuperusteena eri maiden välillä 60-luvun sosiaalipolitiikassa oli sosiaalisten tulonsiirtojen osuus kansantulosta ja sen suhteen Kuusen selkeä tavoite oli osuuden nostaminen myös Suomessa. On kuitenkin helppo todeta, että Kuusen ohjelma edusti myöhemmin sosiaalipolitiikan analyyseihin vakiintunutta terminologiaa käyttäen lähinnä universaalia, institutionaalista ja sosiaalidemokraattista sosiaalipolitiikan mallia.

Kuusen suhde korporatiiviseen malliin ja korporaatioihin oli jossain määrin dialektinen. Asia kannattaa mainita siksi, että Kuusen poliittisen uran jääminen yhteen vaalikauteen johtui osin ristiriidasta työmarkkinajärjestöjen kanssa. Tämä ainakin oli Kuusen oma käsitys. Vaikka Kuusen ohjelma puolsi ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, oli hänellä samalla selkeä kanta koko väestöön ulottuvan eläketurvan ja sairasvakuutuksen puolesta sekä siitä, että eläke- ja muun sosiaalipolitiikan kehittäminen kuului ensi sijassa hallitukselle ja eduskunnalle eikä työmarkkinajärjestöille.

Myöhemmin tämäkin korporaatioihin liittynyt ja perhe-eläkkeisiin kulminoitunut ristiriita laantui, kun Kuusen nimiin voitiin vuonna 1971 hänen lyhyen sosiaaliministerikautensa aikana kirjata eläkejärjestelmien kilpailun lopettaneen eläkepolitiikan historiallisen kompromissin alullepano.
Kuusen sosiaalipolitiikan hahmottuessa lähinnä tulonsiirtotoiminnaksi jäivät niin palvelut kuin varsinainen sosiaalihuoltokin toissijaisiksi. Kuusi oletti, että ryhmäkohtaisten tulonsiirtojen jälkeen jäisi vain vähän tarpeita erillisiin yksilökohtaisiin huoltotoimiin. Pääasiana oli myös tuotannon ulkopuolella olevan väestön kulutusmahdollisuuksien turvaaminen.

Tulonjakokeskeisyydestä huolimatta Kuusi ei kuitenkaan ohjelmassaan kiinnittänyt rahoitukseen suurempaa huomiota vaan totesi sen lähinnä veropoliittiseksi ja sosiaalipolitiikan omien pyrkimysten kannalta vähäiseksi kysymykseksi. Käytännössä hänen sosiaalivakuutusmaksuja ja sosiaalipoliittisia ”erikoisveroja” vieroksuva kantansa korosti ohjelman yleisiä tulonjakotavoitteita.
Vielä 1960-luvun alussa Kuusen käytössä olleet tiedot tulonjaosta olivat puutteelliset. Tänään tiedämme, miten kotitaloustiedusteluihin perustuvan tutkimuksen mukaan toimeentuloerot ovat supistuneet erityisen selvästi vuosina 1966-76. Hyvinvointivaltion – tulonsiirtojen, verotuksen ja palvelujen – uudelleenjakava vaikutus on tänä aikana ollut erittäin merkittävä. Erityisen tehokkaasti hyvinvointivaltio on torjunut köyhyyttä, vaikka köyhyyden lievää lisääntymistä onkin 1990-luvun laman jälkeen nähtävissä ennen muuta pitkäaikaistyöttömyyden kasvuun liittyen.

Kuusi ei koskaan esittänyt täsmällisiä tulonjakotavoitteita, mutta hän esitti vuonna 1975 – jolloin sekä sosiaalivaltion voimakkaimman kehittämisen että tuloerojen tasoittumisen kausi oli päättymässä – näkemyksen, jonka mukaan taloudellisen kasvun hidastumisesta seuraa, että myös tulonjaon muutokset oli rajoitettava vastaisuudessa verraten vähäisiksi.

Sosialidemokratian kaudesta uusliberalismiin

Vaikka sosiaalipoliittisten järjestelmien vertailu tuo esiin eri maiden ja järjestelmien selvät erot on yleiskuva kuitenkin se, miten kolmekymmentäluvun pulakauden ja toisen maailmansodan kokemusten pohjalta läntisissä teollisuusmaissa alkoi maailmansodan päätyttyä pitkä, kolmisenkymmentä vuotta jatkunut erimuotoista sosiaalipolitiikkaa laajentanut kehityksen kausi.

Tätä aikaa voi luonnehtia sosialidemokraattisen hegemonian kaudeksi. Nimekkeellä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä sosialidemokraattisiin puolueisiin tai sosiaalipolitiikan sosialidemokraattiseen malliin, vaan siihen mikä kaikissa malleissa on yhteistä kun sosiaalipolitiikkaa on ylipäätänsä laajennettu ja markkinoiden toimintaan puututtu. Samansukuista politiikkaa on voitu toteuttaa myös maissa, joissa sosialidemokratialla poliittisena liikkeenä ei ole ollut minkäänlaista asemaa, kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Tälle kaudelle oli luonteenomaista valtion vastuun tunnustaminen ja julkisen aktiivisuuden kasvu sekä talous- ja työllisyyspolitiikassa että sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Anglosaksisissa maissa tämän politiikan teoreettisena selkänojana olivat sosiaaliliberaalisten lordien John Maynard Keynesin ja William Beveridgen esittämät ajatukset, kun taas Etelä-Euroopassa kristillissosiaalisella perinteellä oli keskeinen merkitys. Nimenomaisesti sosialidemokraattinen vaikutus oli suurinta pohjoismaissa. Silti hyvinvointivaltion rakentamisesta tuli Pohjolassakin laajasti ottaen kansallinen projekti, jonka myös agraariset, sosiaaliliberaaliset ja konservatiivisetkin puolueet suurelta osin omaksuivat.

Tämä sosialidemokratian ideologinen hegemonia alkoi väistyä 1970-luvun puoliväliin tultaessa. Sen haastajaksi kohosi sittemmin yleisemmin uusliberalismina tunnettu aatesuuntaus. Tässäkään tapauksessa ei nimike ole oleellinen eikä sitä voi yhdistää suoraan uusliberalistisin tunnuksin esiintyneisiin poliittisiin liikkeisiin, vaikka reaganismin ja thatcherismin merkitys onkin ollut näkyvä.

Englannissa työväenpuolueen pääministeri oli jo pari vuotta ennen Thatcherin valtaannousua kertonut puoluetovereilleen, että sodanjälkeisen julkisen vallan tehtävien laajentumiseen perustuvan politiikan aika oli ohitse. Vaikka uusliberalismilla omat oppi-isänsä olikin, niin sitä saattoivat toteuttaa hyvin erilaiset tahot, tunnetuimpana esimerkkinä Uuden Seelannin työväenpuolue 1990-luvun alussa.
Samalla tavoin kuin sosialidemokraattisenkin aikakauden politiikan on myös uusliberalismin vaikutus näkynyt eri tavoin ja tavalla, joka on voinut peittää yhteiset piirteet alleen. Näitä ovat julkisen vallan kaikinpuolinen vetäytyminen sekä talouden suorasta että epäsuorasta ohjaamisesta, markkinoiden deregulaatio ja yksityistäminen sekä julkisen talouden menoleikkaukset ja veronalennukset.
Monessa suhteessa kyse oli paluusta ennen maailmansotia vallinneeseen ajatteluun. Sen sosiaalipolitiikkaan ja hyvinvointivaltioon kohdistettu kritiikki sen kalleudesta, henkilökohtaista vastuunottoa heikentävästä, talouskasvua hidastavasta tai työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta oli vain hyvin vanhojen ja tuttujen asenteiden ja väitteiden uudelleenelvyttämistä.

Kolme seikkaa avitti uusliberalistisen ajattelun nousua hegemonistiseen asemaan. Ensimmäinen on ollut kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen pitkän nousukauden päättyminen 1970-luvun puoliväliin mennessä, toinen kommunismin ja reaalisosialismin romahdus ja kolmas markkinayhdentymisen eteneminen ja globalisaatio.

Tämä näkyi myös pohjoismaissa, jotka ovat edelleen pitäneet kiinni universaalisen sosiaalipolitiikan mallistaan ja erottautuvat pienten tuloerojen ja vähäisemmän köyhyyden maina, mutta samalla myös sopeuttaneet yhteiskuntapolitiikkaansa uusliberalismin vaateisiin.
Kuusi ei näitä uusliberalistia ajatuksia allekirjoittanut, mutta varoitti kuitenkin siitä, että 70-luvulle tultaessa sosiaalipolitiikan laajentamisen tahti oli Suomessa jo liiankin nopeata. Jo 1960-luvun lopulla Kuusi totesi, ettei työeläkelakien ja sairausvakuutuksen toteuttamisen jälkeen 1970-luvulle enää ole jäänyt suuria uudistuksia tehtäväksi, lähinnä oli kyse aukkojen paikkaamisesta.
Kuusi joutui toteamaan, ettei aikanaan osannut kuvitella tulonsiirtoihin kohdistuneen kasvupaineen alkuvoimaisuutta. Hän katsoi 1980-luvun alussa, että tarvittavalle tehokkaalle työllisyyspolitiikalle oli raivattavissa edellytykset lähinnä vain julkisten menojen tehokkaalla karsinnalla. Avainkysymyksenä hän näki eläkkeiden mitoituksen.

Sosiaalipolitiikan kasvu ei Kuusen mukaan voinut enää jatkua. Tähän hän näki kolme keskeistä syytä: väestönkasvun ehtyminen, elinkeinorakenteen muutoksen päättyminen – josta seuraa, ettei teollisuustyöntekijöiden määrä tai suurten kaupunkien väkiluku enää kasva – ja talouskasvun heikkeneminen.

Siksi sosiaalipolitiikan laajentaminen tulisi Kuusen mielestä olemaan mahdollista vain aktiiviväestön kustannuksella ja verorasitusta lisäten. Suurin ongelma liittyi eläkemenojen kasvuun. Etuisuuksien mitoitukseen oli otettava kriittisempi kanta. Kuusi tunnusti nyt myös sen, ettei tulonsiirtojen lisääntyminen ollut oleellisesti vähentänyt sosiaalihuollon palvelutarpeita, jotka tulisivat päinvastoin lisääntymään.

Kasinotalouden siivittämää iloista kulutusjuhlaa 1980-luvulla viettänyt Suomi syöksyi pian Pekka Kuusen kuoleman jälkeen syvään lamaan. Talouskasvun kääntyminen negatiiviseksi ja työttömyyden kasvu liki 20 prosenttiin asetti sosiaalipolitiikan kovalle koetukselle. Nyt voidaan jo todeta turvaverkostojen toimineen laajasti arvioiden tarkoitetulla tavalla ja hyvinvointivaltion rakenteiden kestäneen yllättävän hyvin. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei lamavuosina vahva uusliberalistinen ideologisoitunut hyökkäys sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointivaltiota vastaan johtanut tulokseen. Hyvinvointivaltiota ei enää koeta Suomen talouden painolastina vaan päinvastoin yhtenä keskeisenä menestystekijänä.

Sosiaalipolitiikan paradigma 2000-luvulla?

Toisen maailmansodan jälkeistä aina 70-luvun öljykriisiin asti kestänyttä kohtuullisen vahvan talouskasvun kautta voi teollistuneissa länsimaissa luonnehtia keynesiläisen yhteiskuntapolitiikan kaudeksi. Se tarkoittaa, paitsi Keynesin hahmottelema aktiivista täystyöllisyyteen tähtäävää kysynnän lamatilanteessa sakatessa alijäämät hyväksyvää suhdannepolitiikkaa, myös samanaikaista tätä tukevaa sosiaaliturvaa, palveluja ja tulonsiirtoja kasvattavaa sosiaalipolitiikkaa.

Tämä on tietysti valtaisa yksinkertaistus. Nekin maat, joissa keynesiläistä yhteiskuntapolitiikkaa selkeimmin harjoitettiin eivät välttämättä sitä sellaiseksi kutsuneet tai edes tunnistaneet. Kansainvälisen talouden kasvavan keskinäisriippuvuuden vuoksi sen tuloksista pääsivät osalliseksi myös sellaiset maat, joissa uskottiin klassisen taloustieteen oppeihin eikä Keynesiä tunnettu ja joissa sitä saatettiin pitää vaarallisena harhaoppina, Suomi tästä esimerkkinä.

Samoin sosiaalipolitiikan kehittämisessä on ollut suuria variaatioita. Tutkimuskirjallisuudessa sosiaalipolitiikan kehittämisessä on kuvattu näitä mallien eroja, joista on käytetty milloin sellaisia käsitteitä kuin liberaali, konservatiivinen tai korporatistinen malli; marginaalinen, solidaarinen, legitimistinen tai universalistinen malli; residuaalinen, teollinen saavutus-tulos malli tai institutionaalinen uudelleenjakava malli, tai anglosaksinen, etelä-eurooppalainen tai pohjoismainen malli.

Yhteistä malleille on, että tuon aikakauden kestäessä julkinen talous laajeni etupäässä sosiaalimenojen kasvun seurauksena ja tuloerot kaventuivat.

Tämän keynesiläisen konsensuksen korvasi 70-luvun öljykriisin jälkeen pitkäksi aikaa ns. Washingtonin konsensus. Sen luonteesta saa hyvän kuvan Suomen kansainväliseltä valuuttarahastolta vuonna 2007 sen maaraportissa saama ohjeistus. Sen sanoma tiivistettiin tuolloin Helsingin Sanomien artikkelissa seuraavasti:
”Valtiontalouden tila on huolestuttava ja sitä on parannettava, mutta ei veroja nostamalla vaan menoja leikkaamalla.
Palkkaeroja on suurennettava laskemalla pienimpiä palkkoja.
Työvoimaa on saatava lisää, ikähaitarin molemmista päistä. Opiskelijat on patisteltava nopeasti työelämään leikkaamalla opintotukia ja seniorit ja raihnaiset tiukentamalla sekä työttömyys- että sairauseläkkeiden ehtoja.
Julkisen sektorin tehokkuutta on parannettava. Palveluja on ulkoistettava ja maksuja nostettava.
Suljetun sektorin yritysten yksityistämistä on jatkettava ja maataloustuet on uudistettava. Kauppojen aukioloajat on vapautettava ja kaupan kilpailua edistettävä joustavamman kaavoituksen avulla.”

Tämä antaa hyvän kuvan uusliberalistisen ajattelun tavoitteista ja pyrkimyksistä. Eivät ne Suomessa eivätkä juuri missään muussakaan maassa sellaisenaan ole politiikassa toteutuneet, mutta saivat kuitenkin useamman vuosikymmenen ajan hegemonistisen aseman agendan asettajana. Uusliberalismin seuraukset talouspolitiikassa näkyvät tulo- ja varallisuuserojen rajussa kasvussa, mutta ahkerasta yrityksestä huolimatta ei se kuitenkaan ole vielä kyennyt hyvinvointivaltiota kokonaan purkamaan.
Voidaan myös todeta, että uusliberalistinen ajattelu suosi liberalistista, marginaalista tai anglo-saksista mallia, mutta on silti vaikea hahmottaa että uusliberalismilla olisi ollut jokin erityinen sosiaalipolitiikan paradigma. Uusliberalistiseen ajatteluun toki kuuluu selvästi sellainen käsitys, jonka mukaan rikkaiden työmotivointi vaatii verohelpotuksia ja muita porkkanoita, kun taas köyhille se vaatii tulonsiirtojen leikkauksia ja muita keppejä, mutta ei tästä vielä paradigmaksi ole.

Olen tätä puheenvuoroa varten koettanut itselleni hahmottaa mikä olisi sosiaalipolitiikan hallitseva paradigma tänään. Keskustelin asiasta mm. Osmo Soininvaaran kanssa ja olimme yhtä meiltä siitä, ettei sellaista enää ole. Eikä kysymys ole siitä, että olisi useita kilpailevia paradigmoja joista yksikään ei ole vielä noussut hallitsevaan asemaan, vaan siitä että tällaisia koherentteja paradigmoja ei lainkaan ole.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jatkamme toimintaa ikään kuin vanhan paradigman varassa, sitä enää tunnistamatta tai tunnustamatta. Jatkuvuus on hallitseva trendi, tai jos sille halutaan tieteellisemmältä kuulostava nimike, niin voimme puhua polkuriippuvuudesta. Kuitenkin siten, että voimme ajatella jatkavamme polkua pitkin, vaikka emme ihan tiedäkään mihin se johtaa tai osaamatta edes sanoa mihin sen pitäisi johtaa, mutta myös yhtä hyvin kääntää kulkusuuntamme ja askeltaa takaisin sinne mistä olemme tulleet.

On kuitenkin mahdollista ja tarpeen käydä läpi ne asiat, jotka Kuusen ajoista muuttuneina tai vahvistuneina on otettava huomioon kun yritämme hahmottaa minkälainen voisi olla sosiaalipolitiikan paradigma 2020 luvun yhteiskunnassa.

Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikassa odotettiin väestönkasvun jatkuvan Suomessa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt suomalaisten syntyvyyden ehtyessä ja Suomen väkiluku on kasvanut vain muuttoliikkeen varassa.

Kun kuitenkin ihmisten elinikä edelleen pitenee, on seurauksena ollut väestörakenteen muutos ja huoltosuhteen heikkeneminen. Työikäisten osuus väestöstä on tällä hetkellä 62 prosenttia. Osuus pienenee tämänsyksyisen ennusteen mukaan 60 prosenttiin vuoteen 2040 ja 57 prosenttiin vuoteen 2060 mennessä.

Samanaikaisesti on globaalitalouden integraatio syventynyt ja osana sitä on myös ihmisten liikkuvuus lisääntynyt. Vaikka nationalismin aalto yhdessä Covid-19 pandemian kanssa on aikaansaanut ainakin tilapäisen pysähdyksen globalisaation etenemiseen ja voi vaikuttaa myös ainakin lentoliikenteeseen perustuvaan liikkuvuuden kasvuun hillitsevästi, ei kuitenkaan ole uskottava, että muuttoliikkeet sen enempää pakolaisuuteen kuin paremman elämän hakemiseen liittyen tulisivat vähenemään.

Isoin asia Kuusen jälkeisessä ajassa on tietenkin se, miten olemme lopulta tulleet tietoiseksi siitä miten kestämätöntä jatkuvan aineellisen kasvun odotukseen ja tavoittelemiseen perustuva talouskasvu on. Tätä sanomaa Pekka Kuusikin viimeiseksi jääneessä opuksessaan Tämä ihmisen maailma pyrki jo esittämään.
Kasvutalouden ristiriita ekologisen kestävyyden kanssa – ilmastonmuutos ja luontokato fundamentaalisina ihmiskunnan olemassa uhkaavina asioina – ovat, kuten myös COP-26 kokous Glasgow’ssa osoitti, nyt sellaiseksi ymmärrettyjä. Siitä ei kuitenkaan vielä seuraa, että tähänastiset puheet ja lupaukset edes täysin toimeenpantuina riittäisivät pelastamaan ihmiskunnan pahimmilta katastrofeilta.

Sosiaalipolitiikalla on kuitenkin tässä myös sivuuttamaton rooli, sillä kestävän kehityksen on toteutuakseen oltava sitä ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Ekologinen kestävyys on toki keskeisin asia, sillä ilman sitä ei muilla ole väliä, mutta on myös niin että ilman taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä sitäkään ei saavuteta.

Jos haluamme ajallemme toimivan ja kelvollisen sosiaalipolitiikan paradigman on sen yhtenä lähtökohtana oltava se, miten sosiaalipolitiikalla tuetaan ja toteutetaan sosiaalista kestävyyttä niin, että se on sopusoinnussa kestävän kehityksen vaatimuksen kanssa.

Vaarantaako sosiaalipolitiikka kuitenkin taloudellisen kestävyyden? Sosiaalimenojen BKT:n kasvua nopeampi kasvu on siten osaltaan myötävaikuttanut julkisen talouden kasvuun ja velkaantumiseen. Tässä on kuitenkin muistettava se, että vaikka sosiaaliturva ja muut sosiaalimenot ovat budjetissa menoja ovat ne kuitenkin aina samalla myös työkuntoisuutta, terveyttä ja osaamista kehittäviä ja ylläpitäviä investointeja.

2020-luvun sosiaalipolitiikan on kyettävä ottamaan huomioon työn luonteen muuttuminen ja pysyvän elinikäisen palkkatyösuhteen katoaminen sekä se, miten tekoälyn kehittyminen ja sen käytön lisääntyminen vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin, ja tietenkin myös sosiaalipolitiikkaan.
Lopuksi voikin kysyä, tarvitsemmeko todella jotain uutta paradigmaa. Jos paradigman ydin on ollut se, että oikein suunnattu ja mitoitettu sosiaalipolitiikka on investointi ihmisten toimintakykyyn ja osallistumiseen ja tukee taloudellista kehitystä ja vahvistaa ihmisten tasa-arvoa, en näe mikä sen voisi korvata. Eikö oikea johtopäätös silloin ole se, että on mahdollista ja parempi edetä yrittämättäkään väkisin rakentaa uutta paradigmaa ja jatkaa kuten olemme tähänkin saakka toimineet, eli inkrementalistisesti tarkistuksia tehden ja korjaten sitä mikä näiden uusien haasteiden merkeissä sitä vaatii?

14.11.2021

How can the Nordic countries and Russia promote peace? Nordic-Russia seminar Oslo 14.11.2021

The end of the Cold War after the collapse of the USSR did not bring about the kind of détente and rapprochement that many had hoped for; on the contrary we are again living in a world of heightened tensions, use of military power politics and an arms race.

I am of the view that the West made many mistakes in its treatment of Russia 30 years ago.

The Eastern Partnership as an example. I recall how Sergei Lavrov some ten years ago at a lunch meeting of the EU Foreign Ministers told us, that when the EU started its EP with Armenia, Azerbaijan, Belarus, Georgia, Moldova and Ukraine Russia proposed to the Commission that they would like to be invited as observers, but received no reply from the EU. Not one of the 28 ministers or the Commissioner present at the table commented this in any way.

I found this rather strange and when the same ministers were discussing Russia a few weeks later at the lunch table I reminded them of what Lavrov had said without getting any response. But no-one responded to my remarks either.

At the very least this is an indication of poor communication. Of course we do not know whether better communication and a more cooperative policy from the west would have prevented Russia from resorting to destabilizing the Ukraine and the annexation of the Crimea and from other unacceptable acts that have contributed to the present confrontation.

Irrespective of whatever mistakes the US, the EU and the West in general made in its treatment of Russia, that does not in anyway justify or excuse the violations of international law that Russia has committed, nor put into question the measures that the West has had to adopt in response and which all the Nordic countries have joined.

We do not expect our Russian colleagues to remain silent about what they see as wrongs in western policies; and we should be open also as to what we see as wrongdoings by Russia.

But the history of the Post Cold War period leaves us with lessons to be learned and for adjusting our policies so as to avoid further negative escalation and to be able to find ways to return to more normal and less hostile relations and cooperation with Russia.

I would sum up one lesson to be learned: never underestimate the degree of paranoia in Russia about western intentions.

We all know that Nato has no intention of attacking or even the capability to attack Russia. Nevertheless many Russians actually do believe that the west has malign intentions vis-à-vis their country, even if political leaders may cynically promote these suspicions without believing in them themselves.

Therefore it is important for us, including also the Nordic countries who are parties to Nato military exercises, to refrain from engaging in unnecessary provocative acts, which only serve to heighten tension without enhancing our security in any way.

The Nordic Council is committed to enhancing peaceful cooperation and stability. The Council commissioned a report published in 2019 called New Nordic Peace: Nordic Peace and Conflict Resolution Effort. All the Nordic countries are known for their commitment to the UN and multilateral cooperation, for their contributions to peace keeping and crisis management operations and for their efforts at conflict resolution.

The Nordic Council also wants to engage with Russian parliamentarians. Our co-operation between the Nordic Council and Russia focuses on an annual roundtable meeting between the State Duma, the Federation Council, PANWR (North West Russian parliamentarians) and the Nordic Council Presidium during the Nordic Council’s Session, as well as an annual study programme (Nordic Council Study Programme for Russian Parliamentarians) for federal and North West Russian parliamentarians in one of the Nordic countries.
Regional cooperation is a good example of how mutually beneficial cooperation can be continued without letting confrontations with their roots in other parts of the world disrupt the pragmatic work carried out in organisations such as the Arctic Council, the Eurobarents council and the CBSS as well as the Northern Dimension, which is the partnership between the EU, Iceland, Norway and Russia.

I want also to emphasize the important role of crossborder civil society contacts and projects. Unfortunately this has not been made easier by the present trend of branding many civil society organisations as “foreign agents” and restricting or even banning their activities by the Russian authorities.

This has also been applied to the information office of the Nordic Minister Council which has not made our work easier.

Think globally, act regionally could be an appropriate principle also which we should recognize as the guiding paradigm for Nordic-Russia cooperation.

In the big picture, what we need in the world is global cooperation to tackle the fundamental issues of climate change and the loss of biodiversity. These are also issues where we can and must do much more in regional cooperation in all the regional organisations mentioned above.

Likewise we need to end the arms race, the development of new nuclear weapons systems and the spread of killer robots. The Nordic countries should enhance their cooperation on disarmament and arms control issues, develop new initiatives and engage the big powers – China, Russia, US – in serious negotiations, and set an example by signing and ratifying the Nuclear Weapons Ban Treaty. Civil society actors in the Nordic countries and Russia should coordinate their efforts on these issues.

Finally a word on Confidence Building Measures. These are issues where the Nordic countries can and should also be active. While CBMs can be initiated also unilaterally they have to reciprocated at some point if they are going to make a lasting and real contribution to peace.