Turkin demokratian menetetty pelastaja

Mustafa Kemal Ataturkin perustaman Turkin tasavallan tiukan sekularismin ja autoritaarisen pakkomodernisaation viimesijainen vartija on ollut Turkin armeija senkin jälkeen, kun Ataturkin perustama CHP-puolue maan ensimmäisissä monipuoluevaaleissa menetti johtoasemansa vuonna 1950. Armeija on vuosina 1960, 1971, 1980, 1993 ja 1997 joko avoimesti syrjäyttänyt parlamenttiin nojanneen siviilihallituksen tai muutoin pakottanut sen eroamaan ja muuttamaan politiikkaansa armeijan tahtoa vastaavasti. Sen jälkeen sitä on myös epäilty useamman kerran kaappaussuunnitelmien hautomisesta ja viimeksi kaksi vuotta sitten se toimeenpani epäonnistuneen kaappausyrityksen.

Armeijan motiiveina on ollut milloin ammattijärjestöjen ja poliittisen vasemmiston vastustaminen tai maan sekulaarin perustuslain uhaksi koettujen islamistien syrjäyttäminen. Turkin sekulaarin järjestelmän perusteita kyseenalaistaneet islamistiset puolueet alkoivat lisätä kannatustaan 1990-luvulla niin, että aikaisemmin lakkautettujen islamilaisten puolueiden seuraajaksi perustetun Hyvinvointi-puolueen johtajasta Necmettin Erbakanista tuli 1996 maan pääministeri yhdeksi vuodeksi, kunnes armeija pakotti hänet eroamaan ja kielsi myös hänen puolueensa.

Samoin kävi sen seuraajaksi perustetulle Hyve-puolueelle. Sen työtä jatkamaan perustettiin kaksikin puoluetta, Erbakanin Onnellisuus-puolue ja Recep Tayyip Erdoganin ja Abdullah Gülin perustama Oikeus- ja kehitys- eli AK-puolue. Aikaisemmin myös äärinationalistien kanssa liittoutunut Erbakan jäi puolueineen pikkuryhmäksi ja AKP on vuoden 2002 vaaleista ollut yksin tai liittolaisten kanssa Turkin johdossa.

Vuonna 1950 syntynyt Abdullah Gül toimi kahdeksan vuotta Islamic Development Bankin johtotehtävissä ennen kuin hänet valittiin hyvinvointipuolueen edustajana parlamenttiin vuonna 1991. Vuonna 1996 hänestä tuli ulkosuhteita hoitanut salkuton ministeri Erbakanin hallitukseen. Erdogan puolestaan oli aloittanut poliittisen uransa jo aiemmin Erbakanin Kansallisessa pelastuspuolueessa ja jatkoi sen seuraajissa. Vuonna 1994 hänet valittiin Istanbulin pormestariksi, jossa tehtävässä hän toimi kunnes hänet erotettiin kiihotuspuheeksi tulkitun esiintymisensä vuoksi annetun lyhyen vankeustuomion vuoksi.

AKP:tä perustettaessa vuonna 2001 Erdogan oli vielä poliittisessa toimintakiellossa, joten Gülista tuli ensin pääministeri puolueen vaalimenestyksen jälkeen neljäksi kuukaudeksi kunnes Erdoganin kielto päättyi ja Gül siirtyi ulkoministeriksi. Siinä tehtävässä minäkin opin hänet tuntemaan ja häntä arvostamaan. Hänestä tuli 2007 AKP:n ehdokkaana seitsemäksi vuodeksi maan presidentti, kunnes Erdogan ajettuaan läpi presidentinvaltaoikeuksia kasvattaneen perustuslakimuutoksen tuli hänen seuraajakseen.

Englantilainen Exeterin yliopiston – jossa myös Gül on opiskellut – turkofiiliprofessori Gerald MacLeanin teos Gülista on kohdettaan kunnioittavasti ja myötätuntoisesti käsittelevä. Se perustuu myös pitkiin haastatteluihin Gülin kanssa. Se kuvaa Gülin maltillisena, demokratiaa ja oikeusvaltiota kunnioittavana poliittisena johtajana, joka ei aja mitään julkista tai salaista islamilaista agendaa. Hänen mukaansa Gül haluaa vain tehdä kemalistisesta sekulaarista uskonnonharjoittamista rajoittavasta ja sitä säätelevästä perustuslaista uskonnonvapautta kunnioittavan tavalla, joka antaa esim. kaikille naisille halutessaan oikeuden käyttää huivia julkisissa tilaisuuksissa ja yliopistoissa, missä se on ollut kiellettyä.

MacLean saattaa näin tarkoituksellisesti väheksyä ja sivuuttaa Gülin aiemmat islamistiset kannanotot ja hänen aiemman yhteydenpitonsa Fethüllah Gülenin islamistiseen liikkeeseen silloin, kun myös Erdogan ja AKP vielä siihen tukeutuivat. Tästä riippumatta voin kuitenkin oman kokemukseni ja tuntemukseni perusteella ilman muuta olla samaa mieltä siitä, että Gül on ehdottomasti eurooppamyönteisin, demokraattisin ja liberaalein nykyisen AKP-Turkin johtajista. Myös MacLean lainaa kirjassaan kymmenittäin Gülin kirjoituksia ja puheenvuoroja, joissa korostuu liberaalin demokratian arvojen kunnioittamisen tärkeys ja joissa otetaan etäisyyttä Erdoganin AKP:n valtakauden jatkuessa yhä autoritaarisimmiksi muuttuneisiin otteisiin.

MacLeanin kirja on julkaistu vuonna 2014 Gülin vielä ollessa presidentti. Jännitteet Gülin liberaalin ja Erdoganin autoritaarisen linjan välillä olivat jo silloin hyvin näkyvissä, mutta MacLean saattoi vielä elätellä toiveita siitä että Gülin liberaalimpi linja voisi vielä nousta hallitsevaan asemaan. Toive on kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi. Niin sympaattinen ja uskottava liberaalin demokratian puolustaja kuin Gül onkin, ei hänellä ole kuitenkaan ole ollut kanttia varovaista sivustaseuraajan kritiikkiä pidemmälle menevään Erdoganin avoimeen haastamiseen. Jos olisi niin Turkin tilanne saattaisi tänään olla oleellisesti parempi, sillä kesäkuun presidentinvaalissa Gül olisi ollut ainoa haastaja, jolla olisi voinut olla mahdollisuuksia Erdoganin voittamiseen.

Heinäkuu 2018

Suomen ylipitkä YYA-pamfletti

Kuulun niihin historiantutkijoihin, jotka arvostavat Juhani Suomen historiaa käsittelevää tuotantoa ja nimenomaan hänen monumentaalista kahdeksanosaista Urho Kekkosen elämäkertaansa. En sen vuoksi, että läheskään kaikissa kohdin olisin samaa mieltä Suomen kanssa hänen esittämistään tulkinnoista. Sen sijaan kiitän ja arvostan sitä perinpohjaisuutta, jolla hän tutkimuskohdettaan lähestyy ja tuo lähdeaineistonsa kaikkien eteen arvioitavaksi, sillä se antaa kriittiselle lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin erilaisiin tai jopa päinvastaisiin tulkintoihin kuin mihin hän on päätynyt.

Moni voi pitää hänen perinpohjaisuuttaan jopa uuvuttavana. Se koskee varmasti myös pari vuotta sitten julkaistua Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksen eräänlaista historiaa. Teoksessa käydään läpi YYA-sopimuksen tausta, syntyhistoria ja sen voimassaoloaikana siihen liittyneet tulkinnat ja tapahtumat sellaisella perusteellisuudella, että lienee vaikea kenenkään osoittaa missä kohdin hän olisi sivuuttanut oleellisia lähteitä.

Yksi syy tähän on kuitenkin se, ettei pitkiä suoria sitaatteja vilisevässä kirjassa ole minkäänlaista lähdeluetteloa eikä viitelaitteistoa. Arvoitukseksi usein jää, mistä ja keneltä kulloinenkin sitaatti on peräisin, ja vaikka niiden autenttisuutta ei epäilisikään, riistää se lukijalta mahdollisuuden tarkistaa niiden konteksti ja harjoittaa omaa lähdekritiikkiä.

Asianmukaisesti dokumentoituna Suomen kirja olisi varsin arvokas ja käyttökelpoinen lisä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimukselle, mutta nyt se jää valitettavasti enemmänkin pamfletiksi. On kuitenkin monesti parempi, että historiantutkija tuo avoimesti ilmi omat mielipiteensä ja asenteensa, kuin että yrittäisi piilottaa niitä.

Tällaisesta piilottelusta Juhani Suomea ei voi todellakaan arvostella. Se näkyy sekä leipätekstissä että vielä selvemmin kirjan kuvateksteissä. Neuvostoliiton v. 1978 ajamien yhteisten sotaharjoitusten torjuntaan liitetyn marsalkka Ustinovin ja Kekkosen yhteiskuvan tekstissä kerrotaan, miten ”Kultarannan saunaillasta ehti kulua vain runsaat 25 vuotta, kun Suomen ulkopoliittinen johto havahtui huomaamaan, ettei yhteisissä sotaharjoituksissa ole mitään kavahdettavaa, edes Suomen alueella järjestettävissä. Kunhan vain harjoitukseen osallistuvat mieltävät todennäköiseksi vihollisekseen Venäjän.”

Mustavalkoisuudessaan Juhani Suomen sankari- ja konnagalleria on selkeä. Suurin sankari on tietenkin Urho Kekkonen, pienemmissä rooleissa J.K. Paasikivi ja Keijo Korhonen sekä häveliäästi nimeltä mainitsemattomassa pienessä sivuroolissa myös UM:n virkamies Juhani Suomi. Konnia ovat enemmän tai vähemmän kaikki kirjassa esiintyvät sosialidemokraatit Väinö Tannerista ja Väinö Leskisestä Kalevi Sorsaan ja Paavo Lipposeen.

Huvittavaa on, että kyseiset demarit ovat yhtä epäonnistuneita siitä riippumatta ovatko he olleet lännen asialla vai Neuvostoliittoa nuoleskelevia opportunistisia tunareita, kuten samat ihmiset eri aikoina ja eri yhteyksissä Suomen mielestä ovat olleet. Kun Kekkonen on eri vaiheissa tehnyt tai sanonut jotain vastaavaa kuin nämä demarit, ei Suomi näe siinä mitään moitittavaa.

Suomi kirjoittaa mielenkiintoisista ja tärkeistä asioista, eikä hän suinkaan ole mielestäni joka kohdassa väärässä. Vahinko, että tekijän läpinäkyvä asenteellisuus on tehokkaasti mitätöimässä mahdollisuuden ja halun käydä tärkeistä kysymyksistä asiallista keskustelua.

Heinäkuu 2018

Gorbatshov ja Neuvostoliiton hajoaminen

Kun Mihail Gorbatshov vuonna 1985 nousi Konstantin Tshernenkon jälkeen NKP:n pääsihteeriksi eli Neuvostoliiton johtajaksi, ei varmaan kenelläkään sen enempää hänen valitsijoistaan, ulkomaisista kremnologeista kuin hänellä itselläänkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, että hänen kuusivuotiskautensa Neuvostoliiton johdossa päätyisi NKP:n lakkauttamiseen ja koko neuvostovaltion hajoamiseen. Ainoastaan siitä, että perusteelliset muutokset olivat syvään pysähdyksen tilaan Brezhnevin kaudella vajonneessa neuvostovaltiossa välttämättömiä, vallitsi jonkinasteinen yhteinen ymmärrys.

Stavropolissa vuonna 1931 syntyneen ja puoluekannuksensa Stavropolin puoluejohtajana hankkineen Gorbatshovin varhaisemmasta historiasta ei Taubmankaan löydä ennusmerkkejä tulevasta. Vaikka Gorbatshovin käsitys perustavanlaatuisten muutosten välttämättömyydestä oli vahvistunut jo ennen hänen nousuaan puolueen johtoon, ei hänellä ollut valmista uudistusohjelmaa vielä silloin, eikä itse asiassa myöhemminkään.

Gorbatshovin uudistuspolitiikka kiteytyi kahteen sanaan, glasnost ja perestroika. Näistä edellinen eli avoimuus oli se, joka konkreettisesti avasi portit sananvapaudelle ja demokratiavaatimuksille. Sen sijaan perestroika, jonka nimeen Gorbatshov vannoi valtansa loppuun saakka, ei koskaan muodostunut selkeäksi ohjelmaksi.

Taubmanin teos kuitenkin vahvistaa sen, että Gorbatshov oli aatteellinen kommunisti, joka olisi halunnut jotain samankaltaista ”ihmiskasvoista sosialismia” kuin Tshekin Dubcek kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. NKP:n kaaderit eivät koskaan jakaneet Gorbatshovin näkemyksiä, mutta alistuivat melkein loppuun saakka puoluekurin nimissä vastahakoisesti Gorbatshovin johtoon, hänen uudistusohjelmaansa samalla tehokkaasti sabotoiden. Niinpä vielä 1990 Gorbatshov torjui avustajiensa ehdotuksen kommunistisen puolueen hylkäämisestä ja uuden sosialidemokraattisen puolueen johtoon asettumisesta. On epätodennäköistä, että sekään enää olisi pelastanut Gorbatshovin ja perestroikan.

Jos kotimaassa kaikki pikkuhiljaa lahosi Gorbatshovin alta niin sitäkin suurempi oli hänen kansainvälinen suosionsa. Näin nimenomaan lännessä, jossa voitiin puhua suoranaisesti Gorba-maniasta, josta sen kohdehenkilö nautti täysin siemauksin. Gorbatshovin suosio ei kuitenkaan realisoitunut rahallisena tai muuna kovin konkreettisena tukena hänelle ja hänen uudistuspyrkimyksilleen. Gorbatshovin selkeä kieltäytyminen asettumasta tukemaan Itä-Euroopan brezhneviläisiä puoluejohtajia ja hänen myöntymisensä Saksan yhdistymiseen otettiin kiitollisena vastaan ilman, että häntä olisi sen johdosta oltu valmiita palkitsemaan.

Tämä on jäänyt pysyvästi hiertämään Venäjän ja lännen suhteita. Gorbatshov aloitti esittämällä Naton ja Varsovan liiton hajottamista, sitten yhdistyneen Saksan jäämistä Naton ulkopuolelle, sitten ”ranskalaisstatusta” Natossa Saksalle, lopulta käteen jäi äärimmäisen epämääräinen suullinen lupaus, ettei Natoa laajennettaisi Saksasta itään. Muodollisesti mitään sitoumuksia tästä ei kuitenkaan annettu, mikä on sittemmin Putinin kaudella nähty näytteenä lännen lupausten pitämättömyydestä.

Tämä oli sisäisen sekaannuksen ohella vaikuttamassa siihen, miten Gorbatshovin kautensa alussa nauttima vankka kansansuosio kaiken aikaa väheni ja hänet avoimesti haastaneen (joskaan ei ulkopolitiikassa) Jeltsinin kasvoi. Kun Gorbatshov sitten vuoden 1996 Venäjän presidentinvaaleissa asettui Jeltsinin haastajaksi , oli tulos nöyryyttävä 0,5 prosentin äänisaalis.

Gorbatshovin kuvaan sekä lännessä että Venäjällä vaikutti keskeisesti hänen vaimonsa Raisa, jonka näkyvyys ja tyylikkyys sekä ihastutti että vihastutti. Taubmanin kirja ei kuitenkaan jätä epäselväksi sitä, että kyseessä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja uskollisuuden leimaama rakkausavioliitto, jonka päättyminen Raisan leukemian aiheuttamaan kuolemaan v. 1999 oli Gorbatshoville raskas isku.

Aiemmin Pulizer-palkinnon Nikita Hrustsovista kirjoittamastaan elämäkerrasta saanut amerikkalaisprofessori on Gorbatshoveista kirjoittaessaan voinut turvautua paljon avoimempiin arkistoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin kuin vielä Hrutshovista kirjoittaessaan. Täydellinen ei kirja ole, sillä kuten Taubman itse toteaa, monet Gorbatshovin toimia – ja toimimattomuutta – koskevat kysymykset jäävät edelleen osin arvoitukseksi.

Kesäkuu 2018