William Taubman, Gorbachev. His Life and Times, Simon & Schuster, 852 s., Croydon 2017

Gorbatshov ja Neuvostoliiton hajoaminen

Kun Mihail Gorbatshov vuonna 1985 nousi Konstantin Tshernenkon jälkeen NKP:n pääsihteeriksi eli Neuvostoliiton johtajaksi, ei varmaan kenelläkään sen enempää hänen valitsijoistaan, ulkomaisista kremnologeista kuin hänellä itselläänkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, että hänen kuusivuotiskautensa Neuvostoliiton johdossa päätyisi NKP:n lakkauttamiseen ja koko neuvostovaltion hajoamiseen. Ainoastaan siitä, että perusteelliset muutokset olivat syvään pysähdyksen tilaan Brezhnevin kaudella vajonneessa neuvostovaltiossa välttämättömiä, vallitsi jonkinasteinen yhteinen ymmärrys.

Stavropolissa vuonna 1931 syntyneen ja puoluekannuksensa Stavropolin puoluejohtajana hankkineen Gorbatshovin varhaisemmasta historiasta ei Taubmankaan löydä ennusmerkkejä tulevasta. Vaikka Gorbatshovin käsitys perustavanlaatuisten muutosten välttämättömyydestä oli vahvistunut jo ennen hänen nousuaan puolueen johtoon, ei hänellä ollut valmista uudistusohjelmaa vielä silloin, eikä itse asiassa myöhemminkään.

Gorbatshovin uudistuspolitiikka kiteytyi kahteen sanaan, glasnost ja perestroika. Näistä edellinen eli avoimuus oli se, joka konkreettisesti avasi portit sananvapaudelle ja demokratiavaatimuksille. Sen sijaan perestroika, jonka nimeen Gorbatshov vannoi valtansa loppuun saakka, ei koskaan muodostunut selkeäksi ohjelmaksi.

Taubmanin teos kuitenkin vahvistaa sen, että Gorbatshov oli aatteellinen kommunisti, joka olisi halunnut jotain samankaltaista ”ihmiskasvoista sosialismia” kuin Tshekin Dubcek kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. NKP:n kaaderit eivät koskaan jakaneet Gorbatshovin näkemyksiä, mutta alistuivat melkein loppuun saakka puoluekurin nimissä vastahakoisesti Gorbatshovin johtoon, hänen uudistusohjelmaansa samalla tehokkaasti sabotoiden. Niinpä vielä 1990 Gorbatshov torjui avustajiensa ehdotuksen kommunistisen puolueen hylkäämisestä ja uuden sosialidemokraattisen puolueen johtoon asettumisesta. On epätodennäköistä, että sekään enää olisi pelastanut Gorbatshovin ja perestroikan.

Jos kotimaassa kaikki pikkuhiljaa lahosi Gorbatshovin alta niin sitäkin suurempi oli hänen kansainvälinen suosionsa. Näin nimenomaan lännessä, jossa voitiin puhua suoranaisesti Gorba-maniasta, josta sen kohdehenkilö nautti täysin siemauksin. Gorbatshovin suosio ei kuitenkaan realisoitunut rahallisena tai muuna kovin konkreettisena tukena hänelle ja hänen uudistuspyrkimyksilleen. Gorbatshovin selkeä kieltäytyminen asettumasta tukemaan Itä-Euroopan brezhneviläisiä puoluejohtajia ja hänen myöntymisensä Saksan yhdistymiseen otettiin kiitollisena vastaan ilman, että häntä olisi sen johdosta oltu valmiita palkitsemaan.

Tämä on jäänyt pysyvästi hiertämään Venäjän ja lännen suhteita. Gorbatshov aloitti esittämällä Naton ja Varsovan liiton hajottamista, sitten yhdistyneen Saksan jäämistä Naton ulkopuolelle, sitten ”ranskalaisstatusta” Natossa Saksalle, lopulta käteen jäi äärimmäisen epämääräinen suullinen lupaus, ettei Natoa laajennettaisi Saksasta itään. Muodollisesti mitään sitoumuksia tästä ei kuitenkaan annettu, mikä on sittemmin Putinin kaudella nähty näytteenä lännen lupausten pitämättömyydestä.

Tämä oli sisäisen sekaannuksen ohella vaikuttamassa siihen, miten Gorbatshovin kautensa alussa nauttima vankka kansansuosio kaiken aikaa väheni ja hänet avoimesti haastaneen (joskaan ei ulkopolitiikassa) Jeltsinin kasvoi. Kun Gorbatshov sitten vuoden 1996 Venäjän presidentinvaaleissa asettui Jeltsinin haastajaksi , oli tulos nöyryyttävä 0,5 prosentin äänisaalis.

Gorbatshovin kuvaan sekä lännessä että Venäjällä vaikutti keskeisesti hänen vaimonsa Raisa, jonka näkyvyys ja tyylikkyys sekä ihastutti että vihastutti. Taubmanin kirja ei kuitenkaan jätä epäselväksi sitä, että kyseessä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja uskollisuuden leimaama rakkausavioliitto, jonka päättyminen Raisan leukemian aiheuttamaan kuolemaan v. 1999 oli Gorbatshoville raskas isku.

Aiemmin Pulizer-palkinnon Nikita Hrustsovista kirjoittamastaan elämäkerrasta saanut amerikkalaisprofessori on Gorbatshoveista kirjoittaessaan voinut turvautua paljon avoimempiin arkistoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin kuin vielä Hrutshovista kirjoittaessaan. Täydellinen ei kirja ole, sillä kuten Taubman itse toteaa, monet Gorbatshovin toimia – ja toimimattomuutta – koskevat kysymykset jäävät edelleen osin arvoitukseksi.

Kesäkuu 2018