375-vuotias Tuusula keskinäisriippuvuuden maailmassa

Tuusulan kunnanvaltuusto piti viikko sitten juhlaistunnon Tuusulan kunnan perustamisen 375-vuotisjuhlan merkeissä. Sain kutsun juhlaistuntoon puheenpitäjäksi, ja laitan lyhennelmän siellä 25.8. pitämästäni puheesta tähän luettavaksi.

Kun Tuusulan kunta v. 1643 perustettiin, maapallon väkiluku oli vähän päälle 500 miljoonaa. Tänään se on jo noin 7,6 miljardia, ja kasvu tulee jatkumaan ainakin siihen saakka, kunnes maailman väkiluku on 9 tai 10 miljardia.

Tuusulan väkiluku, joka v. 1810 oli noin 2700, on kasvanut maailman väestönkasvua nopeammin nykyiseen 39 000 – tai oikeammin 115 000:een, joka on kolmen Suur-Tuusulan aikanaan muodostaneen kunnan yhteenlaskettu asukasluku niin, että tuusulalaisten osuus koko maailman väestöstä on kasvanut.

Maailman väkiluku on kokonaisluku, kun taas Tuusula on kasvanut muuttoliikkeen seurauksena ja tuusulalaisten, kuten laajemmin suomalaisten panos tähän maailman kokonaisväkiluvun kasvuun jää vaatimattomaksi, ja hyvä niin.

Väestönkasvu kaikkine seurauksineen on tärkein syy siihen, ettemme saa historiasta minkäänlaista kokemusperäistä tietoa siitä, miten järjestää ihmisen ja luonnon suhde sekä ihmisyhteisöjen keskinäiset suhteet kohta kahdeksan miljardin ihmisen maailmassa. Sen seurauksena elämme nykyisin maailmassa, jota leimaa keskinäinen riippuvuus niin hyvässä kuin pahassa, ja josta ei kukaan, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio, voi sanoutua irti, vaikka kuinka haluaisi.

Noin 300 vuotta sitten alkaneen teollisen vallankumouksen seurauksena ihmiskunta on saanut käyttöönsä yhtä tehokkaammat tavat ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja, muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi ja näin tehdessään jättänyt kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä ympäristöönsä.

Olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi siitä, että tämä on ollut kestämätöntä luonnonvarojen käyttöä.

Kestämättömän kehityksen eksistentiaalisista uhista ilmastonmuutos on parhaiten tiedostettu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi myös kyetty tai edes haluttu pysäyttää. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että tämän kesän luontoa ja ihmisiä eri puolilla kärventäneet hellekaudet ovat tulossa uudeksi normaaliksi. Siihen on tietenkin pakko varautua ja sopeutua, mutta yhtä lailla on välttämätöntä tehostaa ja nopeuttaa ilmastonmuutosta hidastavia toimia, jotta emme joutuisi sopeutumaan vielä pahempiin seurauksiin.

Ilmastonmuutosta vähemmälle huomiolle on jäänyt luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Ihmisperäiset muutokset ovat jo tuhatkertaistaneet nopeuden, jolla lajeja häviää maapallolta. Seuraukset tästä voivat olla vähintään yhtä dramaattisia kuin ilmastonmuutoksesta.

Myös ihmisyhteisöjen eli kansakuntien ja valtioiden suhteiden järjestämisessä olemme astuneet uuteen keskinäisriippuvuuden aikakauteen. Toisen maailmansodan jälkeen kehitetyt ydinaseet ja muut joukkotuhoaseet ovat luoneet tilanteen, jossa sodankäynti kaikin käytettävissä olevin keinoin ei enää ole yhdellekään valtioille järkiperäinen toimintamalli.

Ensi kertaa ihmiskunnan historiassa on maailmanlopun ennusteille tieteellisesti todennettavia mahdollisuuksia eikä vain uskonnollisiin näkyihin ja ilmoituksiin perustuvia pelkoja.

Globalisaatio, on lisännyt suunnattomasti vaurautta koko maailmassa, mutta myös jakaa sitä aikaisempaa epätasaisemmin. Tätä ei korjaa globalisaatioista irtaantuminen, joka ei ole mahdollista ilman suuria kustannuksia ja hyvinvointitappioita, vaan ainoastaan se, että globalisaation hallintaa varten otetaan käyttöön vaurautta, valtaa ja vastuuta paremmin ja oikeudenmukaisemmin jakavat kansainvälisen yhteistyön pelisäännöt.

Mitään näitä koko ihmiskuntaa yhtä lailla uhkaavia ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättömän kehityksen haasteita ei nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa kukaan voi menestyksellä ratkoa vain omilla saatikka muista piittaamattomilla toimilla, vaan niihin vastaaminen edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä.

Myös Tuusulan tulevaisuus riippuu siitä, miten onnistumme tai epäonnistumme näihin haasteisiin vastaamisessa. Sitä emme tiedä ja siksikin elämme myös kasvaneen epävarmuuden maailmassa, jossa ei olemassa toimivia ”business as usual”-skenaarioita tulevaisuuden hahmottamiseksi.

Tämä ei tee Tuusulasta tai mistään paikallisyhteisöstä vain tahdotonta ajopuuta. Ajattele maailmanlaajuisesti ja toimi paikallisesti, on keskinäisriippuvuuden maailmassa entistäkin tähdellisempi ohje.

Kestävä kehitys toteutuu, jos on toteutuakseen, paikallisella tasolla ja päätöksillä, ja myös ihmisten tietoisilla kuluttajavalinnoilla. Ilmastonmuutoksen torjumiseen tarvitaan tietenkin maailmanlaajuisia sitovia sopimuksia. Niitä ei kuitenkaan synny ilman ihmisten omasta lähiympäristöstään lähtevää kansalaisaktiivisuutta eikä ilman kaikkien tasojen sitoutumista niiden toimeenpanoon.

Paikallistaso voi myös olla johtavassa ja ratkaisevassa asemassa, kuten Yhdysvalloissa, missä osavaltiot, kaupungit ja pienemmät yhteisöt pystyvät toimimaan maan kokonaispäästöjen vähentämiseksi vaikka Valkoinen talo tavoitetta suorastaan sabotoisikin.

Tuusulan historiassa kerrotaan mikkeliläisen matkustajan vuonna 1854 todenneen mm. miten ”Tuusulassa asuu ruotsalaisuus, niin kuin routa”. 1800-luvulla kunnassa ”vallitsi itse asiassa monikielisyys, ääretön kielirikkaus”, jopa siinä määrin että Hämeen Sanomissa vuonna 1880 kirjoitettiin kuinka ”tuskin toista babelimaista pitäjää lienee Suomessa”.

Kenties tämäkin oli vaikuttamassa Tuusulanjärven taitelijayhteisön syntyyn edellisen vuosisadan vaihteessa. Tämän taitelijayhteisön synty ei ollut minkään valtiollisen tai kunnallisen suunnittelun tulos, mutta se on jättänyt pysyvän jäljen sekä kansalliseen että paikalliseen tietoisuuteen samoin kuin Suomi-kuvaan maailmalla.

Suomen rakentuminen kansallisvaltioksi synnytti paineita suomalaisen yhtenäiskulttuurin toteuttamiseen. Yhtenäisyyttä rakennettiin kuitenkin myös jakaantumista korostavin keinoin. Tuusulassakin viritettiin kieliriitaa kunnes ruotsinkielisten osuus 75 vuotta sitten oli pienentynyt niin, että kunnasta tuli yksikielinen.

Kieliriitoja järkyttävämmät olivat kansan luokkapohjaisen kahtiajakautumisen seuraukset. Se johti vuonna 1918 sisällissotaan. jonka verisiltä seurauksilta ei säästytty Tuusulassakaan, jossa kuntalaisia kuoli sodassa ja sen jälkiselvittelyissä 219 ihmistä, etupäässä punaisten puolelta.

Onneksi nykysuomalaisia yhä vahvemmin yhdistää käsitys, että kyseessä oli valtaisa koko kansakuntaa koetellut onnettomuus, josta tärkein opetus on se, että on tehtävä kaikkemme ettei tällainen enää koskaan voisi toistua.

Suomi ei ole ainut kansakunta eikä edes se, joka tiukimmin on halunnut kansallisvaltiota rakentaessaan määrittää oikean kansallisuuskäsitteen yhden kaikille yhteisen muotin mukaisesti. On kuitenkin myös toisenlaisia toimintamalleja, jotka perustuvat moninaisuuden ja erilaisuuden hyväksymiseen ja sen tunnustamiseen vahvuudeksi, ei heikkoudeksi.

Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa tulee olemaan entistä vaikeampaa ylläpitää toiseutta poissulkevaa kansallista omakuvaa. Sitä varmasti yritetään, mutta sen seuraukset näkyvät monenlaisia kustannuksina ja menetyksinä.

Menestyjiä tulevat olemaan ne maat ja yhteisöt, jotka ovat valmiita, kykeneviä ja halukkaita käyttämään täysimääräisesti monikulttuurisuuden, monietnisyyden ja erilaisuuden antamia mahdollisuuksia hyväkseen.

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Monien tästä kertovien menestystarinoiden ja saavutusten rinnalla on myös pahoja epäonnistumisia ja pettymyksiä. Pelot tällaisen avautumisen kielteisistä seurauksista ovat suuria eikä niitä pidä vähätellä ja sivuuttaa. On siten tärkeätä ottaa oppia sekä onnistumisista ja hyvistä käytännöistä kuin epäonnistumisista ja heikkouksista.

Tämä ei liioin tarkoita että meidän tulee hyväksyä minkäänlaista arvorelativismia, joka esimerkiksi tarkoittaisi sitä että hyväksyisimme naisten ja tyttöjen oikeuksien rajoittamisen tai väkivallan käytön koska sellaisen väitetään kuuluvan jonkin kulttuurin ominaispiirteisiin.

Vaikka valinnanvapaus omien elämäntapavalintojen suhteen on ainakin nuoremmille polville itsestään selvää, niin on hyvä muistaa, että vain muutama vuosikymmen sitten Suomi oli tällaisten valinnanvapauksien suhteen varsin ahdistava maa. Vanhemmat tuusulalaiset saattavat puolestaan muistaa, että täällä oltiin myös laajennetun vapauden koekenttänä, kun juuri Tuusulasta erotetussa Järvenpäässä avattiin rohkeana kokeiluna ensimmäinen Alkon myymälä kaupunkien ulkopuolella.

Moninaisuus on Tuusulassa jo vahvasti läsnä. Kunta ei ole enää yksi- eikä kaksikielinen vaan monikielinen, suomen ja ruotsin lisäksi täällä puhutaan yli kahtakymmentä muuta kieltä, kuten viroa, venäjää, thaita, englantia, mutta myös lättiä, suahiliä ja takalogia. Samat kielet ovat myös Tuusulan kouluissa käytöissä.

Hyväksymänne Tuusulan kunnan strategia on hieno. Siinä suhteessa se ei poikkea konsulttikielellä tehdyistä sadoista muistakaan kuntastrategioista. Tämä ei ole tarkoitettu moitteeksi vaan sen toteamiseksi, miten paljolti samankaltaisten haasteiden kanssa kaikki Suomen kunnat painivat.

Tuusulalla on kuitenkin monia sellaisia sen kehitysmahdollisuuksia tukevia tekijöitä joita muilla kunnilla ei ole, kuten pääkaupungin ja Suomen päälentokentän läheisyys. 0n myös erityisen luontevaa että Tuusulan strategiassa kansainvälistymisen edistämisen on keskeisessä asemassa.

Jos strategiaan jotain lisää olisi toivonut, on se epävarmaan tulevaisuuteen varautuminen. Epävarmuutta ylläpitävät myös epävakaisuus maiden sisäisessä kehityksessä ja ulkoisessa käyttäytymisessä, jotka usein ovat yhteydessä toisiinsa. Epävarmuutta Suomessa ylläpitää sekin, ettei kukaan ei voi varmuudella tietää sitä, toteutuvatko sote- ja maakuntauudistukset esitetyssä muodossaan, eikä kukaan voi liioin varmuudella kertoa mitä seurauksia uudistuksen läpimenolla tai kaatumisella tulee olemaan.

Epävarmuustekijä on myös siirtyminen digitaaliseen maailmaan, jossa tekoälyn ja robotisaation hyväksikäyttö on vasta alullaan. Nämä avaavat huikeita kehitysmahdollisuuksia osaamisen, vaurauden ja hyvinvoinnin kasvattamiseen, mutta nostavat myös pelkoja siitä ovatko kaikki sen seuraukset sittenkään siunaukseksi vai synnyttävätkö ne esim. uusia yhteiskuntia hajottavia jakolinjoja.

Vaikka se monien mielestä kuulostaakin vanhentuneelta reseptiltä on mahdollisten haittaseuraamusten minimoimiseksi edelleen välttämätöntä luottaa demokraattisten yhteiskuntien lainsäädäntöön ja kansainvälisessä monenkeskisessä yhteistyössä sovittuihin pelisääntöihin. Epävarmuuteen on nykymaailmassa pakko varautua, mutta siihen voi myös vaikuttaa näillä keinoilla sitä pienentävästi.

Menestyvät kunnat ovat ne jotka osaavat ja uskaltavat tarttua kasvavan keskinäisriippuvuuden maailman uusia haasteisiin avautuvina mahdollisuuksina eivätkä uhkina ja ovat yllättävienkin muutosten edessä joustavia ja resilienttejä. Tähän sisältyy myös kyky ja halu tarvittavan muutosturvan varmistaminen niille kuntalaisille, joilla iän, aseman tai muun syyn vuoksi on heikoimmat edellytykset muutoin selviytyä muutoksista voittajina.

2.9.2018

Remarks at the Open activist Mic – Come and Provoke event arranged by Globe Art Point at Amos Rex 20.9. 2018

 

One of the most widely quoted slogans of the 1968 Student Revolution was: Be realist, demand the Impossible!

This slogan captures the spirit of the times when everything and anything seemed to be possible. Of course we, the political activists, never were the majority in our generation anywhere, but 1968 was not only about political radicalism and naïve idealism. It was also a cultural and social movement which reflected the demographic pressures of the children of the war generation.

Politically 1968 was followed by a backlash: we saw Richard Nixon elected in the US, later also Ronald Reagan and Margaret Thatcher coming to power and the sclerosis of Communism under Brezhnev, Tito and Mao, while people like Robert Kennedy, Martin Luther King, Alexander Dubcek were eliminated by reactionaries. Later we saw many of the 1968 generation move away from the anti-authoritarianism and liberalism of the movement to espouse Stalinism or even terrorism.

In a way the first severe blow to the idealistic dreams of the 1968 movement was the occupation of Czechoslovakia in August 1968. In my immediate reaction to the invasion I put a brave and optimistic face on the event reminding that “All imperialists and reactionaries are paper tigers, and the leaders of the Soviet Union are no exception to this rule” and maintaining that “freedom is a contagious disease”, finishing my remarks with the prediction that “Brezhnev and his ilk” will be swept by “the revolutionary storm of the world’s youth from power to the dustbins of history.”

As it happens I was not that wrong, although it took another twenty years before the collapse of Soviet Communism did sweep these people to the dustbins of history.

The seventies backlash notwithstanding the 1968 movement as a social and cultural movement did leave irreversible and lasting changes which opened up and liberalized closed societies, brought with it sexual freedom and women’s lib with an emphasis on liberating the sphere of personal life-style choices.

The sixties culture flourished and has become unique and lasting force in literature, arts and music, with names like Dylan, Baez, Lennon-McCartney, Jimi Hendrix, Janis Joplin; a new wave of film makers, writers and theatre producers; people like James Baldwin, Vaclav Havel, A.S. Neill, Harold Pinter, Stanley Kubrick, Gore Vidal, John Irving– one could continue this listing of people associated with sixties culture for the whole evening.

The emphasis on personal freedom of choice has made most societies more free and humane places to live. These changes have not come about immediately, but gradually, and it is in many respects still an ongoing process – after all it is only a little more than three years ago that legislation on same-sex marriage was adopted in Finland. We will also have to be prepared for backlashes – and none so threatening as the one posed by Islamic and other forms of religious fundamentalism – but I am confident that we will not see a return to that kind of society with its norms and rules which was the case before the sixties.

Many changes were seen as utopian and impossible 50 years ago. Nevertheless it was realistic to demand them! But we need to take a closer look at what has and what has not changed.

Matters pertaining to personal lifestyle choices have been easiest to change, such as acceptance of different sexual orientations, the right to make one´s own lifestyle choices, the possibility to use your own free time as you want without the kind of National Prayer-day restrictions which were still in force in the sixties, to dress the way you want regardless of etiquette and to read and follow any media without out prior censorship.

A huge change is that is no longer neither legal nor socially acceptable to discriminate people on the basis of their exterior qualities, ethnic background or gender, as was still common 50 years ago.

The rule of thumb is, that restrictions which do not affect other people’s lives and restrict their freedom have been removed.

What has not been accomplished is fulfilling the dreams of the sixties radicals about a more equal and just world, which would no longer be driven by consumption and economic interests. On the contrary we have in some respects moved further away from this ideal.

The sixties dreams of freedom have been realized in many ways contrary to what we expected and wanted. The prevailing ideology in the eighties was neoliberalism, and its program of privatization and freedom for markets and capital was enthusiastically implemented. Instead of freedom from want we have freedom from regulation, instead of protection for human rights we have protection of property rights.

As both human and market freedom has increased, so have also the tensions between the two.

The result has been an enormous growth of inequality with the richest one percent of the world’s population owning 50 percent of all the wealth in the world.

The freedom to choose your own poison, be it alcohol or drugs, the right to polygamous marriage and the still revered “right to bear arms” as written in the US Constitution fall somewhat between human and market freedoms.

The problem with these rights is, that they cannot be used with consequences which threaten other people’s rights and entail great costs for society as a whole.

The right to bear arms is easiest to address. Restrictions on access to and use of guns are not restrictions on the kind of fundamental freedoms, which would justify acceptance of gun incidents and deaths which correlate strongly with the number of guns held by the civilian population in all counties.

More difficult is to take a stand on should we do away with remaining restrictions on alcohol, when we know that this will also increase the number of alcohol-related deaths. And what about drug control? Prohibition does not work but a touch of freedom, not license – to quote the name of a book by one of the sixties gurus A.S. Neill – could work better.

It is also challenging to achieve the proper balance between freedom and security. 50 years ago tightening speed limits and making the use of seat-belts obligatory were contentious issues, but unlike restrictions on alcohol these are not contested any longer – perhaps because traffic deaths have been halved in Finland compared with the situation 50 years ago, although mobility and the number of cars has continued to grow.

And how long are we prepared to go in accepting infringements on our right to privacy and secure communication, which are increasingly demanded by countering terrorism and other threats to our national security?

I also want to pose the question: what are the issues where we today should demand the impossible.

This is of course relative: Americans may regard free education and health-care as totally impossible, even if they are guaranteed already on the other side  of the US Northern border and in most European countries.

And would decriminalization of cannabis be impossible in Finland, as it has been possible most recently in Canada?

And what about a total global ban on Nuclear weapons? Should we not continue to demand this even if our governments declare it to be impossible.

And finally, what would be the means and methods that we should put to use to achieve the impossible?

Mitä jos?

Tšekin suurlähetystö järjesti 15.8. Prahan kevään ja Tshekkoslovakian miehityksen 50- vuotismuistotilaisuuden, jossa olin yhtenä puhujana.

Aloitin kertomalla mitä 50 v. sitten oli Teinilehdessä asiasta tuoreeltaan kirjoittanut. Alkuperäinen teksti on luettavissa täällä: https://tuomioja.org/kirjoitukset/1989/01/tshekkoslovakia-ydinasiat-ydin-81989-julkaistu-aiemmin-teinilehdessa-121968/

Vahvaa tekstiä jossa on myös häivähdys vuoden 1968 kukkaiskansan hippi-aatetta, mihin inspiraattorini oli amerikkalainen u-rockin uranuurtaja Frank Zappa. Zappa on outo ja jopa bisarri vaikuttajahahmo tšekkidemokraateille ja dissidenteille, mutta tuon ajan tšekkisukupolvi muistaa hyvin demokratialiikkeessä keskeistä osaa esittäneen avantgardistisen rokkibändin Plastic People of the Universe, joka sai vaikutteensa juuri Zappalta. Zappan merkitys tunnustettiin, kun presidentti Vaclav Havel nimitti hänet maansa “kaupan, kulttuuurin ja matkailun erikoissuurlähettilääksi länteen” vuonna 1990.

Vaikka nyt on helppo nähdä petetyt toiveet ja toteutumattomat ennusteet siitä mihin maailma olisi menossa, katsoin 21 vuotta alkuperäisen tekstini julkaisemisen jälkeen olleeni riittävän oikeassa julkaistakseni kirjoituksen sellaisenaan uudelleen Ytimessä vuonna 1989. Se oli ajankohta, jolloin Tšekin samettivallankumous oli siirtämässä viimeiset stalinistit historian roskatynnyriin.

Prahan kevään 30-vuotismuistotilaisuudessa vuonna 1998 olin kuitenkin jo tullut siihen tulokseen, että riittävän kestävää elintilaa ihmiskasvoiselle sosialismille silloisen reaalisosialismin – stalinistien aikalaiskäsite – ja liberaalin demokratian välissä tuskin olisi ollut olemassa. Neuvostoliiton vuonna 1968 tälle haaveelle antaman iskun ohella myös Allenden syrjäyttänyt Yhdysvaltain tukema Chilen sotilasvallankaappaus viisi vuotta myöhemmin vahvisti saman sanoman.

Mutta reaalisosialismin purkaminen olisi voitu kuitenkin tehdä vähemmin inhimillisin ja sosiaalisin kustannuksin, kuin mitä Tšekissä ja muissa kommunismista vapautuneista Keski- ja Itä-Euroopan maissa omaksuttu uusliberalismin malli merkitsi.

Kun jää pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Prahan kevät viisikymmentä vuotta sitten olisi saanut jatkua ilman väliintuloa, on kyse kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta. Se voi kuitenkin parhaimmillaan antaa joitain eväitä sen ymmärtämiseen, mitä nykyiset ja tulevat valinnat ja haasteet merkitsevät.

Prahan kevään jatkumisen ohella voi kysyä myös, mitä olisi tapahtunut, jos länsi vuonna 1989 olisi reagoinut Neuvostoliiton romahtamiseen vastaanottavaisemmalla tavalla ja todella pyrkinyt kohtelemaan Venäjää tasa-arvoisena kumppanina eikä vain häviäjänä ja ottamaan sen mukaan läntisiin instituutioihin. Olisimmeko silloin välttyneet ainakin joltain osin nykyisiltä vastakkaisuuksilta Venäjän kanssa?

En väitä että minulla olisi näihin vastauksia, eikä tällaisten kysymysten esittäminen millään tavoin muuta arvioita Venäjän tai muidenkaan kansainvälisen oikeusjärjestyksen rikkomuksista. Haluan kuitenkin vielä esittää yhden ”entä jos”-kysymyksen, joka saatetaan esittää parinkymmenen vuoden päästä. Mitä jos Eurooppa olisi kyennyt kokoamaan rivinsä tehokkaan ja täysin sitoutuneen kansainvälisen sääntöpohjaisen monenkeskisen maailmanjärjestyksen puolustamisen merkeissä sen sijaan, että harhailee epäyhtenäisenä kykenemättä vastaamaan maailman kahden voimakkaimman supervallan omaksuman nationalismin ja populismin haasteeseen?

Esitän tämän ”entä jos”-kysymyksen siinä toivossa, että sen esittäminen osaltaan vaikuttaa siten, ettemme koskaan tulevaisuudessa joudu vastaamaan tällaiseen kysymykseen.

16.8.2018

Risto Isomäki, Viiden meren kansa. Into, 333 s., Helsinki 2018

Esihistoriallinen novellikokoelma vai tietokirja?

Risto Isomäen parikymmentä teosta käsittävä kirjallinen tuotanto jakaantuu melko tasan ympäristökysymyksiä käsitteleviin tietokirjoihin ja pamfletteihin ja tietopohjaltaan varsin vankkoihin, joskin myös teorioilla spekuloiviin (jännitys)romaaneihin. Tuntuu siltä, että Isomäki itse ja luultavasti myös hänen ensi sijassa myyntiluvuista kiinnostuneet kustantajansa preferoivat ja arvostavat jälkimmäisiä enemmän.

Tieteisromaanejaan Isomäki ei kirjoita tavoitellakseen kirjallisia ansioita – joskin Con Rit nostettiin peräti Finlandia-palkintoehdokkaaksi  –  vaan se on hänelle tapa esittää ekologisia uhkia koskevia varoituksia ja tuoda esiin vielä kiistanalaisia näkemyksiä erilaisten luonnonympäristön ilmiöiden syistä ja seurauksista. Raja kauno- ja tietokirjallisuuden välillä on hänelle vain veteen piirretty viiva, jonka ylittäminen antaa mahdollisuuden romaanimuotoa käyttäen herättää ihmisiä tiedostamaan ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristötuhojen kirjaimellisesti katastrofaaliset seuraukset.

Arvostan Isomäen aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen. Pidän myös hänen joskus spekulatiivisesta tavastaan pohtia maailman tulevaisuutta. Hän tekee sen faktoja kunnioittaen mutta myös piittaamatta tieteenalojen rajoista, mikä antaa monia mahdollisuuksia myös vaihtoehtoisiin tulkintoihin.

Tämä koskee myös Isomäen uusinta Viiden meren kansa-teosta ja nimenomaan sen viittäkymmentä viimeistä sivua, joilla hän selittää edeltävien kahdeksan kaunokirjallisen novellin takana olevia faktoja ja teorioita. Ne ulottuvat kauas Suomen esihistoriaan ja koskevat mm. sitä, milloin ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomenniemelle jäätiköiden ollessa vasta  vetäytymässä, Suomen kielen alkujuuria, muinaisen Kierikin tuhoutumisen mahdollisesti aiheuttanutta tsunamia, Suomen muinaislinnojen tarkoitusta, Saarenmaan kraatterin syntyhistoriaa ja merkitystä – mm. liittymistä Kalevalan taruihin – miksi esi-isämme lähtivät Volgan mutkasta pohjoiseen ja Suomeen tehtyjen ristiretkien luonnetta.

Kaikki ovat mielenkiintoisia aiheita, joista lukisin enemmänkin, mutta en kuitenkaan juonenkehittelyn ja ihmiskuvauksen osalta vielä varsin alkeellisten novellien muodossa, jossa Isomäki niitä tarjoaa. Tästä voi toki olla toistakin mieltä, ja jos Isomäen esihistorialliset novellit ja scifi-muotoinen ekologinen herätyskirjallisuus lisää ymmärrystä ja kiinnostusta näihin asioihin sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät samoista asioista kertoviin tietokirjoihin koskaan tarttuisi, niin hyvä niin.

Elokuu 2018

David Nasaw, Andrew Carnegie, Penguin Books, 878 s., USA 2007

Miten maailman rikkain mies hankki ja jakoi omaisuutensa

Vuonna 1835 Dunfermlinessä Skotlannissa syntyneen Andrew Carnegien isä oli kutomoyrittäjä, jonka vaatimaton yritys joutui vaikeuksiin koneellisen kutomisen yleistyessä. Taloustilanteen huonontuessa edelleen perhe myi omaisuutensa ja lähti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Pittsburghiin, Carnegien tätien luokse. 13-vuotiaana Carnegie sai ensimmäisen työpaikkansa puuvillatehtaassa ja ansaitsi 1,20 dollaria viikossa. Siten Carnegie kuului niihin tuon ajan itseoppineisiin miljardööreihin, jotka todella loivat satumaisen omaisuutensa kutakuinkin tyhjästä.

Hänen omaisuutensa alkoi karttua ensin rautateiden palveluksessa, mutta Yhdysvaltain sisällissodan – joka oli hyvä asia sitä oikein hyödyntäville liikemiehille – jälkeen hän siirtyi kokonaan rauta- ja terästeollisuuden harjoittajaksi. Hänen monet firmansa fuusioitiin vuonna 1892 Carnegie Steel Corporationiksi. Hän oli silloin bisneskarriäärinsä huipulla, ja vaikka hän oli muodollisesti alkanut ottaa etäisyyttä yhtiöidensä päivittäiseen johtamiseen, oli hän yksin niiden osake-enemmistöä hallitsevana omistajana edelleen tosiasiallinen yksinvaltias.

Carnegien menestys perustui kolmeen asiaan: teknologiseen johtajuuteen ( hän otti Bessemer menetelmän käyttöön ensimmäisenä terästuottajana Yhdysvalloissa), 1800-luvun suotuisan liikeilmaston ja jättiyritysten keskinäisten sopimusten taitavaan  hyväksikäyttöön ( Nasawin mukaan hän ei ilmeisesti juuri rikkonut mitään silloista lainsäädäntöä, mutta hänen käyttämänsä menetelmät olisivat nykyisin Yhdysvalloissakin usein laittomia),  ja työntekijöittensä häikäilemättömään riistoon.

Carnegien työnantajapolitiikka oli hänen omasta mielestään aina valistunutta, ja hän esiintyi mielellään työtätekevien ystävänä. 1880-luvulla hän jopa shokeerasi miljonäärikumppaneitaan antaen ymmärtää sympatisoivansa sosialismia, vaikka se vielä olikin vasta kaukaisessa tulevaisuudessa mahdollista toteuttaa. Alkuvuosina hän myös sieti ammattiyhdistyksiä, jotka tosin olivat silloin vielä kesyjä ja vanhoillisia. Kun hänen Pittsburghin terästehtaallaan työläiset pakotettiin työsululla suostumaan palkanalennuksiin, hän selitti syyn olevan ammattiliitoissa, jotka hänen kilpailijayrityksissään olivat sallineet jäsentensä tehdä töitä alemmilla palkoilla.

Carnegien mielestä työntekijöiden ja kapitalistien edut yhdistyivät nerokkaasti hänen tarjoamassaan palkkojen liukuvassa määrityksessä, jossa palkat nousivat ja laskivat tuotteiden myyntihintojen suhteessa. Huonoina aikoina sekä kapitalisti että työläinen menettivät kun hinnat laskivat ja hyvinä molemmat hyötyivät. Ero oli tietysti siinä, että työläisille huonot ajat merkitsivät suoraan nälkää, kapitalistille vain pienempää summaa pankkitilillä, jonka lisäksi yhtälö tarkoitti kaiken tuottavuushyödyn jäämistä kapitalistille. Ällistyttävää oli myös se, miten kahdeksan tunnin työvuoroa yhtenä ensimmäisenä työnantajana soveltanut Carnegie ajoi läpi 12 tunnin työvuoron palauttamisen ilman palkantarkistusta suhdanteiden ja kilpailutilanteen taas muututtua.

Lopullisesti Carnegien maine työmiehen ystävänä romuttui Pittsburghin lähellä Homesteadin terästehtaan vuoden 1892 työtaistelun seurauksena. Työntekijät kieltäytyivät hyväksymästä yhtiön tarjousta 22 prosentin palkanalennuksesta. Yhtiö oli valmistautunut pitkään työtaisteluun, joka tekisi lopun myös ammattiliiton toiminnasta tehtaalla, ja se valmistautui tehtaan käynnissä pitämiseen pahamaineisen Pinkertonin etsivätoimiston kovaotteisten vartijoiden suojaamien rikkurien voimin. Seurauksena oli verinen aseellinen yhteenotto, jossa kaksitoista ihmistä kuoli. Pinkertonin miehet joutuivat vetäytymään mutta Carnegien pelastukseksi tuli Pennsylvanian kuvernöörin paikalle lähettämä kansalliskaarti, jonka suojeluksessa laitos saatiin käyntiin ja lakkolaisten vastarinta murennettua ja ammattiliitto karkotettua tehtaalta.

Carnegie yritti jälkeenpäin väittää, ettei hänellä olisi ollut mitään tekemistä Pinkertonin miesten värväämispäätöksen kanssa. Aikalaiset eivät tätä uskoneet ja myös Nasaw osoittaa, ettei se pidä paikkaansa. Hän myös oikaisee se jälkimaailman mieleen jääneen käsityksen, että Carnegie olisi ryhtynyt lahjoittamaan omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen puhdistaakseen Homesteadin työtaistelussa tahriintunutta mainettaan. Carnegien filantropia ei myöskään ollut mitään syntien sovittamista, koska swedenborgilaiseen mystiikkaan ja järjestäytyneisiin uskontoihin agnostisesti suhtautunut Carnegie ei katsonut koskaan mitään syntiä tehneensä.

Carnegie aloitti omaisuuden lahjoittamisen jo 1870-luvulla. Hänen ensimmäinen merkittävä lahjoituksensa oli kylpylän rakentaminen syntymäkaupunkiinsa Dumfermlineen, jonne myös pari vuotta myöhemmin nousi ensimmäinen Carnegien lahjoittama kirjasto. Juuri kirjastoista tuli Carnegien hyväntekeväisyyden näkyvin kohde. Vuoteen 1929 mennessä hänen nimeään kantavia kirjastoja oli rakennettu jo yli 2500, ei vain USA:ssa ja Englannissa vaan useita myös yli kymmenessä muussakin maassa. Maantieteellisesti Carnegien muutkin lahjoitukset jakaantuivat suurin piirtein samoin, niin että amerikkalaiset kohteet saivat yli puolet niistä ja brittiläiset lähes neljänneksen.

Mittavista lahjoituksista huolimatta Carnegien oma omaisuus jatkoi karttumistaan ainakin vuoteen 1901, johon saakka hän oli enemmistöomistajana myös tosiasiallisesti toiminut Carnegie Steelin johtajana. Vuonna 1901 hän suostui J.P. Morganin suunnitelmaan Carnegie Steelin jättifuusiosta kahden pienemmän terästuottajan kanssa. Uudessa US Steelissä Carnegie ei enää ollut osakkeenomistaja vaan sai osakkeittensa vastineeksi nykyrahassa usean miljardin dollarin arvoisia ja riskittömiä kulta-obligaatiota.

Carnegien lahjoitukset kohdistuivat kirjastojen ohella mm. kultuurilaitoksiin, opetukseen, tutkimukseen ja rauhantyöhön, josta konkreettisin monumentti on Carnegien rahoittama Rauhanpalatsi Haagissa. Kaksi jättisäätiötä, Carnegie corporation of New York ja Carnegie Endownment for International Peace jatkavat edelleen karttuvan omaisuuden jakamista vuonna 1919 kuolleen Carnegien periaatteiden mukaisesti. Lahjoituksistaan huolimatta Carnegie ei toki kuollut varattomana vaan piti huolen paitsi oman loisteliaan joskaan ei pröystäilevän elämänlaatunsa säilymisestä myös vaimonsa ja tyttärensä toimeentulosta kuolemansa jälkeen.

Itseoppinut Carnegie piti itseään filosofisena ajattelijana ja kirjailijana, ja hän julkaisi niin matkakertomuksia kuin näkemyksiään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Hänen läheisimpään ystäväpiiriinsä eivät juuri muut liikemiehet kuuluneet, vaan ennemmin sellaisia kirjailijoita, filosofeja ja poliitikkoja kuin Samuel Clemens (Mark Twain), Matthew Arnold, filosofisena oppi-isänään pitämänsä Herbert Spencer ja brittipoliitikoista liberaalijohtajat William Gladstone ja John Morley.

Carnegie piti myös yhteyttä Yhdysvaltain presidentteihin, kuten Benjamin Harrisoniin, William McKinleyyn, Theodore Rooseveltiin, William Howard Taftiin ja Woodrow Wilsoniin ja jakoi heille ajatuksiaan ja ohjeitaan kirjeissä ja Valkoisen talon lounastapaamisissa. Kukaan presidenteistä ei näitä Carnegien ohjeita erityisemmin arvostanut tai noudattanut, ja erityisesti Roosevelt ja Taft tuntuivat lähinnä halveksivan ja inhoavan häntä. Silti heilläkään ei ollut varaa olla ylläpitämättä muodollisen ystävällistä suhdetta aikakautensa rikkaimpaan mieheen.

Carnegien rauhanpoliittiseen linjaan kuului imperialismin tuomitseminen, niin sen brittiläisessä kuin 1800-luvun lopulla voimistuneessa amerikkalaisessa muodossaan. Tyypillistä kuitenkin myös hänelle oli, ettei hän avoimesti lähtenyt arvostelemaan sitä harjoittaneita poliittisia johtajia, vaan koetti ymmärtää ja selittää heidänkin toimiaan parhain päin.

David Nasaw on syystäkin arvostettu amerikkalainen historiantutkija, jonka ansiolistaan kuuluvat myös yhtä perusteelliset ja kiihkottomat elämäkerrat lehtimoguli William Randolph Hearstista ja Kennedy-suvun kantaisästä Joseph P. Kennedystä.

Heinäkuu 2018