Erään rauhanlaivan tarina

Henry Fordin ensimmäisen maailmansodan jälkeisen anti-semitismin – hän mm. kokosi nimellään julkaistun ja suomeksikin ilmestyneen kirjan Kansainvälinen Juutalainen, jossa käytettiin Venäjän ohranan aikanaan teettämiä notooreja ns. Siionin pöytäkirjoja todisteena juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta –  ja 30-luvun Hitler-ihailun varjoon on jäänyt hänen vähän aikaa kukoistanut kiinnostuksensa rauhanliikkeisiin. Sen ilmentymänä on hänen ensimmäisen maailmansodan lopettamiseen sponsoroimansa rauhanlaiva, joka joulukuussa 1915 purjehti New Yorkista Eurooppaan lastinaan joukko enemmän tai vähemmän eksentrisiä rauhantekijöitä.

Tämän Fordin kokonaan rahoittaman retkikunnan tarkoitus oli käynnistää maailmansodan lopettava rauhanvälitysliike, jossa silloin vielä sodan ulkopuolella ollut Yhdysvallat yhdessä Euroopan puolueettomien maiden – Norjan, Tanskan, Ruotsin, Hollannin ja Sveitsin – kanssa olisi välittänyt kunniallisen ja oikeudenmukaisen rauhan, jonka vakuudeksi perustettaisiin uusi rauhan ylläpitämiseen omistautunut maailmanjärjestö.

Aloitteentekijöinä olivat kyseisten maitten naisjärjestöt, jotka kokoontuivat keväällä1915 Haagissa. Tämän aktiivisuuden primus moottorina oli unkarilainen Rosika Schwimmer, sotaakäyvän Itävalta-Unkarin kansalainen ja voimakastahtoinen ja ristiriitoja synnyttävä rauhanaktivisti. Samaan aikaan Henry Ford oli tahollaan antanut pasifistisia sodasta irtisanoutuvia, mutta rauhansuunnitelmien suhteen epämääräisiä lausuntoja. Schwimmer oli pannut sen  merkille ja hänen onnistui syksyllä 1915 päästä Fordin puheille ja myymään hänelle aloitteensa.

Kun miljonääri oli saatu asialle etenivät valmistelut nopeasti. Kutsuttuja oli satoja, mutta lähes kaikki nimekkäimmät kutsutut – kongressinjäsenet, kuvernöörit ja muut silmäätekevät –  kieltäytyivät erilaisin syihin vedoten, mutta kohteliain sanakääntein, joita hankkeen mainonnassa voitiin käyttää hyväksi. Nimekkäin hankkeen tukija oli demokraattien kolminkertainen presidenttiehdokas ja kaksi vuotta Woodrow Wilsonin ulkoministerinä toiminut William Jennings Bryan, mutta hänkään ei liittynyt matkaseurueeseen.

Tanskan lipun alla purjehtineen skandinavian-amerikan linjan Oskar II:n ensimmäinen ja toinen luokka oli kokonaan varattu retkikuntaa varten. Mukana oli viitisenkymmentä delegaattia, lähes yhtä paljon lehtimiehiä ja vielä joukko opiskelijoita sekä iso määrä sihteereitä ja muita avustajia. Kraft kuvaa värikkäästi ja yksityiskohtaisesti niitä ristiriitoja jotka uhkasivat tässä sekavassa joukossa hajoittaa hankkeen heti alkuunsa. Ne koskivat mm. suhdetta julkisuuteen sekä Yhdysvaltain varustautumiseen ja presidentti Wilsoniin. Oma lukunsa oli suhtautuminen Fordin enimmäkseen kuvitellun tahdon toteuttajana itsevaltiaan roolin omaksuneeseen manipulatiiviseen Schwimmeriin. Mukana olleet journalistit suhtautuivat koko hankkeeseen sekä lehtiensä linjan määräyksestä että kyynisen mielenlaatunsa vuoksi ironisesti, halveksivasti tai suorastaan vihamielisesti, mikä ei tunnelmaa kohottanut.

Orkneyn saarella britit tarkastivat laivan ja antoivat sen jatkaa matkaansa Kristianiaan (Osloon). Jos vielä tuhannet rauhankannattajat olivat hurranneet laivan lähtiessä New Yorkista, niin vastaanotto Norjassa oli jo nuivanpuoleinen eivätkä kaikki Norjan rauhanjärjestötkään suhtautuneet hankkeeseen kannustavasti. Merimatkalla kipeytynyt Ford, jonka arvovalta (ja rahat) olivat pitäneet joukkoa koossa , päätti saman tien lähteä takaisin, mutta ei lopettanut retken rahoittamista. Se  jatkui junalla Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Haagiin. Myönteisimmän vastaanoton joukko sai Ruotsissa, jossa mm. Tukholman pormestari Carl Lindhagen ja professorit Östen Unden ja Ernst Wigforss antoivat hankkeelle tukensa.

Aloitteen tekijät jatkoivat työtään huomattavasti suppeammalla joukolla Tukholmassa ja Haagissa, siihen asti kunnes Ford väänsi rahahanan kiinni syksyllä 1916. Delegaatit ehtivät kuitenkin saada aikaan lausuman, joka varsin pitkälle oli samansisältöinen presidentti Wilsonin tammikuussa 1918 julkaiseman 14 kohdan rauhanohjelman kanssa. Yhdysvallat oli silloin jo liittynyt mukaan sotaan, sotaponnistelujen yhtenä patrioottisena tukijana Henry Ford.

Oma mielenkiintonsa on sillä, että rauhanlaivalla oli mukana myös kaksi suomalaista. Aktivisti, feministi ja sosialisti Aino Malmberg yhtenä delegaattina ja Malmbergin kautta Schwimmerin avustajakuntaan päätynyt nuori Elli Eriksson. Malmberg kirjoitti retikunnasta myöhemmin ironisen kuvauksen 1922 julkaistussa kirjassaan Maailmaa kierrellessä. Mukaan matkalle hän oli lyhyellä varoitusajalla saanut kutsun lähinnä siksi, että hänen toivottiin toimivan myös skandinaavisten kielten tulkkina ja jatkoi joukossa Tukholmassa syyskuuhun saakka, jolloin palasi Yhdysvaltoihin.

Malmberg kuvaa Fordin ja Schwimmerin myöhemmin välirikkoon johtanutta erilaisuutta, eikä hän säästä muita kriittisiltä huomioilta. Yhtenä poikkeuksena kuitenkin lehtimiesten joukossa hän nostaa esiin William Bullittin, josta myöhemmin tulikin tunnettu diplomaatti ja Yhdysvaltain lähettiläs Moskovassa ja Pariisissa. Myös Malmbergin loppuarvio hankkeesta on, ettei siitä jäänyt juuri mitään käteen, mutta sen tavoitteita ja pyrkimyksiä hän ei arvostellut.

Helmikuu 2018

Nälkäkuolema politiikan välineenä

Holokaustin rinnalla kuuluu holodomor viime vuosisadan suurimpiin tietoisesti aiheutettuihin miljoonia kuolonuhreja vaatineisiin tapahtumiin. Edellinen on jo hyvinkin tutkittu ja tunnettu katastrofi, jossa Natsi-Saksan toimeenpanemissa juutalaisten, romanien ja muiden ala-arvoisiksi katsottujen ihmisten joukkomurhissa sai surmansa ainakin 11 miljoonaa ihmistä, heistä systemaattisimman tuhoamisen kohteeksi otettuja juutalaisia kuusi miljoonaa. Holokausti tunnustetaan myös kansanmurhaksi, mutta holodomor on vielä paljon kiistanalaisempi ja tulkinnanvaraisempi jakso.

Tätä nykyä tutkijoiden keskuudessa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että Ukrainassa ja muualla Neuvostoliitossa vuosina 1932-1933 vallinnut nälänhätä vaati lähes neljä miljoonaa uhria. Yhtä selvää on, ettei kyseessä ollut luonnon katastrofi vaan Stalinin politiikan tietoinen ja tarkoitettu seuraus, jolla ”kulakit ” – lopulta kaikki talonpojat, jotka vastustivat kollektivisointia ja elintarvikkeiden pakko-ottoja luokiteltiin tällä tavoin luokkavihollisiksi, joiden nälkään näännyttämien oli vain oikeutettua proletaarisen diktatuurin vallankäyttöä – likvidoitiin paitsi luokkana, myös ihmisinä.

Se miten tämä tehtiin ja millaisin seurauksin, on Applebaumin dokumentoiduin kertomuksin kuvattuna karmeata luettavaa. Lähteitä on nykyisin yllin kyllin käytettävissä niin, ettei faktojen kiistäminen enää onnistu. Aikoinaan nälänhätää vähäteltiin ja peiteltiin, mihin myös monet ulkomaalaiset kanssamatkustajat ja toimittajat tahallisesti tai manipuloituina osallistuivat. Väestön katastrofaalinen väheneminen näkyi kuitenkin järkyttävällä tavalla vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksissa. Neuvostojohto ratkaisi ongelman kieltämällä tulosten julkistamisen ja julkaisemalla lopulta täysin väärennettyjä lukuja.

Kuten aina, ei tämäkään historia kerro vain julmuuksista ja rikoksista ja niiden uhreista ja toimeenpanijoista. Myös noina aikoina oli ihmisiä, jotka koettivat estää ja lievittää inhimillistä tuhoa ja kärsimystä, myös bolshevikkien joukossa. Heistäkin tuli pian puhdistusten uhreja.

Se missä määrin oli kyse myös tietoisesta Ukrainaa ja ukrainalaista nationalismia vastaan suunnatusta politiikasta tavalla, joka perustelisi myös kansanmurha-käsitteen soveltamisesta holodomoriin, on jo kiistanalaisempi kysymys. Ukraina ei suinkaan ollut ainoa alue Neuvostoliitossa, jossa talonpoikien annettiin systemaattisesti kuolla nälkään, mutta vanhastaan Venäjän vilja-aittana tunnetussa Ukrainassa politiikan seuraukset olivat monta kertaa tuhoisammat. Ukrainalaisten vastarinnan ja heidän nationalisminsa – kuvitellun tai todellisen–  murskaaminen  oli kuitenkin myös yksi Stalinin tavoitteista.

Tähänkin on todettava, ettei Ukraina ollut suinkaan ainut alue, jossa vielä Neuvostoliiton alkuaikana suosittu oman kielen ja muiden kansallisten tunnusten käyttö muuttuivat rikolliseksi ja poiskitkettäväksi porvarilliseksi nationalismiksi. Karjalan työkansankommuunin ja sen suomalaisten emigranttikommunistien kohtalo on aivan samanlainen murhenäytelmä. Eri asia on, että nationalismi Karjalassa tai missään muualla Neuvostoliiton alueella ei ollut samankaltainen valtakunnan yhtenäisyyteen kohdistuva potentiaalinen uhka kuin Ukrainassa. Tämä näkyy myös siinä, miten Ukrainan itsenäisyyden ja omaleimaisuuden tunnustaminen on edelleen nyky-Venäjälle vaikea asia.

Samanlaisena kansanmurhana kuin mistä koko juutalaisväestön hävittämiseen tähtäämiseen holokaustissa oli kyse, on holodomoria kyseenalaisempaa kuvata. Tästä kiisteleminen on kuitenkin aivan turhaa, sillä nälänhädän tahallinen käyttäminen politiikan välineenä täyttää muutoinkin ihmisyyttä vastaan suunnatun rikoksen tunnusmerkit. On tärkeätä, että myös näitä Ukrainan ja Venäjän historian vaikeimpia vaiheita voitaisiin käsitellä avoimesti ja kiihkottomasti. Historioitsijat näyttävät olevan molemmissa maissa siihen huomattavasti valmiimpia kuin valtioittensa johtajat.

Helmikuu 2018

Kabinettipolitiikan ylistys

Englanti ja Ranska olivat lopulta sitoutumustensa mukaisesti julistaneet Saksalle sodan sen hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939. Länsirintamalla ei kuitenkaan sodittu vielä tosissaan ja sodan ensimmäiset kahdeksan kuukautta tunnetaan valesodan (” The Phoney war”, ranskaksi ”Drôle de guerre”) nimellä. Kaikki muuttui nopeasti, kun Hitler toukokuussa 1940 aloitti salamasodan länsirintamalla hyökäten Benelux-maihin kiertäen näin Ranskan Maginot-linjan.

Neville Chamberlainin myöntyvyyspolitiikkaa takapenkkiläisenä kritikoinut Winston Churchill oli palannut sodan alettua meriministerinä hallitukseen. Tätä oli edeltänyt parlamentin alahuoneen dramaattinen istunto, jossa labouria edustaneen Arthur Greenwoodin noustessa puhumaan Churchillin tukijana tunnettu konservatiivi Leo Amery oli huutanut: ”Speak for England, Arthur!”, jonka kaikki siinä tilanteessa ymmärsivät irtiotoksi Chamberlainista jonka ei enää katsottu toimivan uskottavana maansa puolestapuhujana.

Chamberlain kuitenkin jatkoi pääministerinä toukokuuhun 1940, jolloin Benelux-maiden vastarinnan luhistuessa ja Ranskan armeijan perääntyessä brittien iso armeija uhkasi jäädä Belgiaan ja Ranskaan saarroksiin Kanaalin rannalle. Tämä on yksi Britannian historian synkimmistä ja vaikeimmista hetkistä ja oli ilmeistä, että Chamberlain ei enää kyennyt johtamaan kansakuntaa. Labouria pyydettiin nyt mukaan sodanaikaiseen kokoomushallitukseen, mutta se kieltäytyi osallistumasta Chamberlainin johtamaan hallitukseen. Vaihtoehtoja uudeksi pääministeriksi oli kaksi, Chamberlainin myöntyvyyslinjalla ryvettynyt ulkoministeri Lordi Halifax tai Churchill. Halifax ymmärsi kieltäytyä, yhtenä syynä se, ettei hallitusta enää voisi johtaa ylähuoneesta, mutta jatkoi ulkoministerinä Churchillin hallituksessa, kuten myös Chamberlain alahuoneen johtajana ja konservatiivipuolueen puheenjohtajana.

Brittien oli otettava kantaa kysymykseen jatkaako taistelua, vaikka Ranskan vastarinnan luhistuminen näytti ilmeiseltä ja se joutuisi alistumaan Saksan sanelemiin ehtoihin, vai tulisiko sen tarttua mahdollisuuteen hakea rauhanehtoja pyytämällä silloin vielä sodasta erillään pysyttäytynyttä Mussolinia välittäjäksi. Asiasta käytiin intensiivisiä keskusteluja Churchillin hallituksen sotakabinetissa. Lopulta rauhanehtojen selvittämistä kannattanut Halifax jäi yksin, saamatta enää tukea Chamberlainiltakaan. Myös koko hallitus oli lopulta lähes yksimielisesti sodan jatkamisen kannalla.

Nämä dramaattiset keskustelut olivat pitkään tarkoin varjeltu salaisuus, ei siksi että ne olisivat kertoneet Churchillin horjuneen, vaan siksi että haluttiin pitää kiinni virallisesta totuudesta, jonka mukaan rauhanneuvotteluista olisi edes ollut jotain puhetta. Nyt ne ovat olleet jo pitkään julkisia ja niitä on analysoitu jo monen muun kirjoittajan toimesta ennen David Owenia.

Itsekin James Callaghanin työväenpuolueen hallituksessa 70-luvulla ulkoministerinä toimineen ja sitten neljän koplan kanssa uuden sosiaalidemokraattisen puolueen perustajiin kuulunut Owen ei ole historioitsija eikä tämä kirja tässä suhteessa tuo uutta tietoa tai esitä uutta analyysia. Kirjan varsinainen tarkoitus näyttää olevan ylistää Churchillin esimerkillistä sitoutumista kollektiiviseen kabinettipäätöksentekoon, joka mahdollisti Halifaxille ja muille halukkaille esittää perustellut näkemyksensä vaihtoehtoiseksi menettelytavaksi, ja asettaa sen vastakohdaksi Tony Blairin itsevaltaisen menettelyn, jolla hän vei maansa Bushin liittolaisena katastrofaaliseen ja laittomasti aloitettuun toiseen Irakin sotaan.

Näiden kahden tapauksen väliin mahtuu Anthony Edenin Ranskan ja Israelin kanssa aloittama sota Suezin kanavan takaisin valtaamiseksi Egyptiltä, joka myös Owenin mielestä kuuluu Englannin häpeällisimpiin vaiheisiin, ja jossa siinäkin huumeiden vaikutuksen alla toiminut Eden sivuutti kollektiivisen päätöksenteon.

Tammikuu 2018

Sotaherrojen historiaa viikinkiajoilta

Viikinkien historia on kiehtova aihe myös meille suomalaisille, vaikka emme ole oikein ratkaisseet haluammeko esiintyä viikinkeinä vai heidän uhreinaan. Tästä viikinkiaikaa enemmän uhrien kuin viikinkiyhteisöjen näkökulmasta tarkastelevasta kirjasta ei vastausta tähän eikä moneen muuhunkaan kysymykseen kuitenkaan löydy.

Korostetun brittiläisestä näkökulmasta kertoo sekin, että kirja alkaa kuvauksella ensimmäisestä tiedossa olevasta viikinkien ryöstöretkestä Lindisfarnen luostariin Pohjois-Englannissa vuonna 793. Kaikkiaan kirjan sivuista enin osa on annettu kuvaukselle viikinkien osuudesta brittien saarten valtataisteluihin niiden noin kolmen vuosisadan aikana, jolloin he niihin olivat osallisia.

Viittauksella valtataisteluihin tarkoitan, että kirja on lähes uuvuttava listaus erilaisista kuninkaista, hallitsijoista ja sotaherroista ja heidän käymistään verisistä taisteluista. Siitä mitä taistelujen lomassa tehtiin ei ole paljoa kerrottavaa. Tämä koskee niin brittein saaria, muita viikinkiretkien kohteita kuin itse alkuperäisten Norjan, Ruotsin ja Tanskan viikinkiyhteisöjen ohueksi jäävää kuvausta. Tällainen sotaherrojen historia jättää täysin varjoon ne yhteiskunnalliset olot ja elämäntavat, joiden vallitessa vallasta kamppailtiin. Sellaistakin tietoa kuin sitä, kuinka suurista yhteisöistä kulloinkin oli kyse, jää kaipaamaan.

On totta, ettei tuhannen vuoden takaista historiaa voi lähteiden niukkuuden ja epäluotettavuuden vuoksi tutkia samalla tavoin kuin myöhempien aikojen. Se mitä viikingeistä tiedämme perustuu pääosin erilaisiin saagoihin, jotka ovat useimmiten sangen väritettyjä valtataistelukuvauksia, sekä muihin kertomuksiin ja arkeologisiin löytöihin. Parker käyttää jälkimmäisiä lähinnä paikallistamaan ja ajoittamaan viikinkien vaikutuspiiriä, ei kertomaan siitä millaista elämä viikinkiyhteisöissä oli.

Tammikuu 2018