Juhani Suomi, Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus. Tammi, 676 s., painopaikka ”EU”, 2018

Suomen ylipitkä YYA-pamfletti

Kuulun niihin historiantutkijoihin, jotka arvostavat Juhani Suomen historiaa käsittelevää tuotantoa ja nimenomaan hänen monumentaalista kahdeksanosaista Urho Kekkosen elämäkertaansa. En sen vuoksi, että läheskään kaikissa kohdin olisin samaa mieltä Suomen kanssa hänen esittämistään tulkinnoista. Sen sijaan kiitän ja arvostan sitä perinpohjaisuutta, jolla hän tutkimuskohdettaan lähestyy ja tuo lähdeaineistonsa kaikkien eteen arvioitavaksi, sillä se antaa kriittiselle lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin erilaisiin tai jopa päinvastaisiin tulkintoihin kuin mihin hän on päätynyt.

Moni voi pitää hänen perinpohjaisuuttaan jopa uuvuttavana. Se koskee varmasti myös pari vuotta sitten julkaistua Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksen eräänlaista historiaa. Teoksessa käydään läpi YYA-sopimuksen tausta, syntyhistoria ja sen voimassaoloaikana siihen liittyneet tulkinnat ja tapahtumat sellaisella perusteellisuudella, että lienee vaikea kenenkään osoittaa missä kohdin hän olisi sivuuttanut oleellisia lähteitä.

Yksi syy tähän on kuitenkin se, ettei pitkiä suoria sitaatteja vilisevässä kirjassa ole minkäänlaista lähdeluetteloa eikä viitelaitteistoa. Arvoitukseksi usein jää, mistä ja keneltä kulloinenkin sitaatti on peräisin, ja vaikka niiden autenttisuutta ei epäilisikään, riistää se lukijalta mahdollisuuden tarkistaa niiden konteksti ja harjoittaa omaa lähdekritiikkiä.

Asianmukaisesti dokumentoituna Suomen kirja olisi varsin arvokas ja käyttökelpoinen lisä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimukselle, mutta nyt se jää valitettavasti enemmänkin pamfletiksi. On kuitenkin monesti parempi, että historiantutkija tuo avoimesti ilmi omat mielipiteensä ja asenteensa, kuin että yrittäisi piilottaa niitä.

Tällaisesta piilottelusta Juhani Suomea ei voi todellakaan arvostella. Se näkyy sekä leipätekstissä että vielä selvemmin kirjan kuvateksteissä. Neuvostoliiton v. 1978 ajamien yhteisten sotaharjoitusten torjuntaan liitetyn marsalkka Ustinovin ja Kekkosen yhteiskuvan tekstissä kerrotaan, miten ”Kultarannan saunaillasta ehti kulua vain runsaat 25 vuotta, kun Suomen ulkopoliittinen johto havahtui huomaamaan, ettei yhteisissä sotaharjoituksissa ole mitään kavahdettavaa, edes Suomen alueella järjestettävissä. Kunhan vain harjoitukseen osallistuvat mieltävät todennäköiseksi vihollisekseen Venäjän.”

Mustavalkoisuudessaan Juhani Suomen sankari- ja konnagalleria on selkeä. Suurin sankari on tietenkin Urho Kekkonen, pienemmissä rooleissa J.K. Paasikivi ja Keijo Korhonen sekä häveliäästi nimeltä mainitsemattomassa pienessä sivuroolissa myös UM:n virkamies Juhani Suomi. Konnia ovat enemmän tai vähemmän kaikki kirjassa esiintyvät sosialidemokraatit Väinö Tannerista ja Väinö Leskisestä Kalevi Sorsaan ja Paavo Lipposeen.

Huvittavaa on, että kyseiset demarit ovat yhtä epäonnistuneita siitä riippumatta ovatko he olleet lännen asialla vai Neuvostoliittoa nuoleskelevia opportunistisia tunareita, kuten samat ihmiset eri aikoina ja eri yhteyksissä Suomen mielestä ovat olleet. Kun Kekkonen on eri vaiheissa tehnyt tai sanonut jotain vastaavaa kuin nämä demarit, ei Suomi näe siinä mitään moitittavaa.

Suomi kirjoittaa mielenkiintoisista ja tärkeistä asioista, eikä hän suinkaan ole mielestäni joka kohdassa väärässä. Vahinko, että tekijän läpinäkyvä asenteellisuus on tehokkaasti mitätöimässä mahdollisuuden ja halun käydä tärkeistä kysymyksistä asiallista keskustelua.

Heinäkuu 2018