Tiistaina eduskunnassa alkava hallitusohjelmakeskustelu tulee muodostumaan poikkeuksellisen tärkeäksi, kun hallitusohjelman monet kyseenalaiset ja jopa pelottavat linjaukset tulevat perusteellisesti puiduiksi. Tässä en niihin nyt puutu vaan keskityn hallitusohjelman laatimistapaan ja hallitustyöskentelyä koskeviin ajatuksiin.

Hallitusohjelmasta tuli neljä vuotta sitten pitkä ja yksityiskohtainen. Muuta tapaa kuuden hyvin erilaisia tavoitteita ajavan puolueen yhteisten hallituksen muodostamiseksi ei ollut. Tulos ei silti ollut huono ja yhteistyö toimi ja tuotti tulosta niin kauan, kun hallitusohjelmasta pidettiin kiinni. Vaikeudet alkoivat, kun halu pitää kiinni yhteisesti sovitusta heikkeni ja kun myös ulkoisten olosuhteiden muutos olisi edellyttänyt ohjelman päivittämistä, mihin yhteistä tahtoa ja näkemystä ei enää löytynyt.

Nyt lähtökohdat kolmen puolueen perusporvarihallituksen muodostamiseen eivät ennalta tuntuneet kovin paljoa helpommilta, mutta näyttää siltä, että keskustan Sipilän ja kokoomuksen perusnäkemykset olivat alusta alkaen paljon lähempänä toisiaan kuin vielä keskusta vaalikampanjassa antoi ymmärtää. Ja ennen kaikkea perussuomalaiset olivat valmiita millaisiin takinkääntöihin tahansa päästäkseen hallitukseen.

Pitkät ja tarkat hallitusohjelmat ovat välttämättömiä silloin, kun hallituspuolueiden poliittiset näkemykset ja tavoitteet eroavat niin paljon, etteivät lyhyet yleistavoitteet syvällisemmän  luottamuksen puuttuessa riitä. Yksityiskohtaisuuden ongelmat ovat monet alkaen siitä, että sielunvihollisen katsotaan pesivän yksityiskohdissa. Yksityiskohtaisten, sitovaksi tarkoitettujen ohjelmien tekoon tarvitaan riittävästi aikaa sekä luotettavaan, mahdollisimman objektiiviseen selvitykseen perustuvaa tietoa erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuuksista ja seurauksista.

Tästä kaikesta on aina kiireisissä ja paineenalaisissa hallitusneuvotteluissa puute.  Eikä vain hallitusneuvotteluissa vaan kaikissa muissakin hallituksen neuvottelutilanteissa, joihin hallitus budjetin ja kehysten merkeissä muutaman kerran vuodessa kokoontuu. Tuloksena on ollut aivan liian usein epäselviä, tulkinnanvaraisia ja tietopohjaltaan kestämättömäksi osoittautuneita ratkaisuja, joiden tarkistaminen ja korjaaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana.

Valtioneuvoston kanslian virkamiehet olivat myös tähän kyllästyneitä ja kirjasivat halllitusneuvotteluille valmiin ohjeen siitä, miten tulisi edetä: ”Hallitusohjelma kirjoitetaan nykyistä linjaavammaksi ja siinä vältetään yksityiskohtaisten toimien määrittelemistä koko hallituskautta sitoviksi. Hallitusohjelma nimeää selkeästi hallituksen keskeisimmät politiikkatavoitteet. Näille tavoitteille rakennetaan hallitusohjelman valmistuttua toimenpidekokonaisuudet, ns. paketit, joiden etenemistä hallituskaudella erityisesti seurataan.  Hallitusohjelman valmistelun tueksi laaditaan tiivis, valtioneuvoston kanslian ja valtiovarainministeriön yhteistyössä koordinoima hallituksen aloitusvaiheen tilannekuvaa koskeva yhteenvetoaineisto.”

Juha Sipilän tuki näille virkamiesten ajatuksille oli jokseenkin varauksetonta, mutta epärealistista ja sinisilmäistä. Epärealistista siksi, ettei tavoitetta saavutettu, kun tehty ohjelma muistuttaa kuitenkin laajuudeltaan aikaisempia moitittuja tuotoksia. Sinisilmäistä se oli siksi, että kyse oli myös virkamiesten yrityksestä siirtää poliitikoille kuuluvaa poliittista valtaa virkamiehille, joille se ei kuulu.

Kaikkia asioita ei voi eikä pidä yrittää ratkaista hallitusneuvotteluissa ja niissä tehdyssä hallitusohjelmassa. Itse asiassa on väärin irvailla sille, jos hallitusohjelmissa on paljon lupauksia erilaisten asioiden selvittämisestä. On toki parempi ensin selvittää mikä on mahdollista ja mikä ei ja käydä kaikki seurausvaikutukset huolellisesti läpi ennen kuin sitoudutaan ehkä tarkoittamattomia tuloksia tuottaviin ja vaikeasti muutettaviin linjauksiin. Se mitä voidaan kuitenkin tehdä on asettaa selvitykselle selvät tavoitteet ja reunaehdot ja sopia kriteerit, joiden pohjalta selvitystä arvioidaan.

Oikeassa Juha Sipilä on siinä, kun hän on ilmaissut tarpeen tehostaa hallituksen kollektiivista vastuuta ja työskentelyä. Minua on pitkään huolestuttanut se, että hallituksen kollektiivinen työskentely on jo muutaman vuosikymmenen ajan koko ajan vähentynyt. Iltakoulu-instituutio, joka aiemmin oli tällainen yhteisen työskentelyn väline, on jo kaikenlaisia keskustelevia ”jamboreita” tunnetusti vihanneen Paavo Lipposen ajoista alkaen kuihtunut merkityksettömäksi ja harvakseen kokoontuvaksi vähemmän keskeisten asioiden tiedoksimerkitsemismuodollisuudeksi.

Yhteistä pohdintaa ja aitoja päätöksiä tehdään lähinnä vain talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa ja hallitusryhmien vetäjien sekstetistä trioksi supistuneessa joukossa, jolloin muut hallituksen jäsenet ovat usein uutisista saaneet tietää mitä ”hallitus” on jostain asiasta päättänyt. Poikkeuksena on hallituksen viikoittainen EU-asioiden ministerivaliokunta, josta on tullut hallituksen tärkein kollektiivisen työskentelyn väline. EU-minva on avoin kaikille hallituksen jäsenille ja siellä on jo aikataulu- ja eduskunnan informointivelvollisuuteen liittyvistä syistä pakko myös tehdä aitoja päätöksiä.

Hallituksen kollektiivista työskentelyä ja vastuuta ei kuitenkaan edesauttaisi se, että ministereiden yhteyttä ja johtamismahdollisuutta omissa ministeriöissään heikennettäisiin. Seuraus olisi vain poliittisen ohjauksen heikkeneminen ja virkamiesvallan kasvu. Se saattaa joillekin sopia poliittisesti ainakin valtiovarainministeriön vallan kasvattamisen osalta, mutta häviäjä on demokratia.

Juha Sipilällä oli myös suuri halu supistaa ministereiden ja ministeriöiden määrää. Sanoin hänelle jo ennen vaaleja, että tämä on järjetöntä ja että esim. ulkoministeriössä tarvitaan, ottaen huomioon mm. ministereiden matkustusta edellyttävien kansainvälisten kokousten määrän, vähintään kaksi ministeriä. Vaikka UM:n osalta lopulta päädyttiinkin sentään kahteen ministeriin, niin muissa ministeriöissä tehtiin täysin kestämättömiä ratkaisuja. Ympäristö- ja maatalousministerin tehtävien yhdistämisen voi ymmärtää pyrkimyksenä lopettaa koko ympäristöministeriö, niin torjuttava ja väärä ajatus kuin se onkin, mutta oikeus- ja työministerien tehtävien yhdistämiseen ei liity edes tätä logiikkaa.

Viime aikoina on myös kovasti korostettu sitä, että hallinnon ns. siiloutumista ja ministeröiden omiin ympyröihinsä linnoittautumista tulisi vähentää. Tämä on tiettyyn rajaan asti ihan perusteltua, mutta sen kanssa ei ole oikein sopusoinnussa se, miten poliittiset valinnat yhteisiin tehtäviin on nykyisin betonoitu sellaisiin siiloihin, että mandaattijaon jälkeen kuka tahansa kelpaa mihin tahansa tehtävään, eikä kukaan perään kysy.

31.5. 2015

Sipilän perjantaina nimitettävän hallituksen ohjelmaa on vielä käytävä tarkemmin läpi, mutta jo otsikkokäsittely vahvistaa sen, että edessä on rajua oikeistopolitiikkaa toteutettava hallituskausi. Ohjelma tähtää tietoisesti vaikkei julkilausutusti tuloerojen kasvattamiseen, eriarvoisuuden kasvuun ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Pariin miljardiin nousevat indeksileikkaukset, sosiaaliturvan ja työttömyysturvan leikkaukset sekä kuntien palvelusäästöt  ja palvelumaksujen korotukset tulevat eniten ja kipeimmin kohdistumaan pienituloisiin ja heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Tämän jälkeen Sipilän esittämät hurskaat vetoomukset suurituloisille leikata palkkojaan ovat tympeää ja halpaa populismia.

Eläkeläisten osalta hehkutetaan 30 miljoonan lisäystä takuueläkkeisiin samanaikaisesti, kun eläkeläisten asumistukea leikataan 123 miljoonaa. Tämä on monissa kohdissa toistuva linja, pienillä korjauksilla koitetaan kiinnittää huomio pois paljon suuremmista ja eriarvoisuutta kasvattavista leikkauksista.

Ympäristö- ja ilmastopolitiikassa on tulossa taantumuksellinen jarrumieshallitus.

Ohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittisesta osiosta totesin jo sen julkistamisen jälkeen, että sen kanssa voidaan hyvin elää, mutta sekin EU- ja maahanmuuttopoliittisen kokonaisuuden kanssa viestii paluusta sisäänpäin kääntyvään, omaan kapeaan etuunsa keskittyvään ja  aktiiviselle rauhanrakentamiselle selkänsä kääntävään Suomeen, joka kuvittelee että puolustusmäärärahojen korotus riittäisi turvallisuuspolitiikan sisällöksi. Kehitysyhteistyömäärärahojen raju leikkaus tulee saattamaan solidaarisuudesta piittaamattoman Suomen ikävään asemaan YK:ssa ja meille lähimmän viiteryhmän,  Pohjoismaiden, joukossa ja haittaamaan monin tavoin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokasta hoitoa.

Muutoin olen sitä mieltä, että palkansaajajärjestöjen kannattaa sitoutua maltilliseen kilpailukykyä ja työllisyyttä tukevaan yhteiskuntasopimukseen, kunhan siihen ei liitetä työajan pidennyksiä tai muita työolojen heikennyksiä. Samalla järjestöjen tulisi torjua kylkiäiseksi tarjottu tuloveron miljardialennus ja vaatia vähintään samansuuruista pahimpien leikkausten perumista.

Kaiken tämän voisi paremmin ymmärtää, jos hallituksen talouspolitiikan voisi uskoa nostavan Suomen taas paremmalle kasvu-uralle ja luovan kosolti uusia työpaikkoja.  Tällä ohjelmalla se ei tule onnistumaan, vaan vaarassa on että se edelleen leikkaa kasvun ja työllisyyden edellytyksiä.  Tuottavuutta ja todellista kilpailukykyä ei edistetä leikkauksin, säästöin ja työntekijöiden asemaa heikentämällä, vaan panostamalla osaamiseen ja tietotaitoon. Nyt hallitus päinvastoin leikkaa lähes 700 miljoonaa  lisää jo kovia kokeneelta koulutus- ja tutkimussektorilta .

27.5. 2015

Perusporvarihallituksen muodostaminen etenee ja ensimmäiseksi on jo julkaistu tulevan hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat osiot. Se ei ole vielä poikkeuksellista nopeutta, Kataisenkin hallitusneuvotteluissa päästiin näistä yhteisymmrrykseen kahdessa vuorokaudessa. Nyt julkistetut linjaukset eivät  sisällä varsinaisia yllätyksiä tai merkittäviä suunnanmuutoksia, ja hyvä niin – totesinkin Helsingin Sanomille, että voisin näiden ohjelmaosioiden puolesta jatkaa tällaisessakin hallituksessa ulkoministerinä.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja ei siis muutu. Pysymme Euroopan Unioniin rakentavasti suhtautuvana jäsenmaana  sekä sotilaallisesti liittoutumattomana maana, joka ei tähänkään saakka ole sulkenut pois mahdollisuutta luopua liittoutumattomuudestaan suvereenille maalle kuuluvan harkinnan pohjalta.  Tämän toteaminen on ihan OK sosialidemokraateillekin, kun tehdään samalla selväksi, että emme nyt näe syytä hakea sotilasliittoon. Tämä vastaa suomalaisten selvän enemmistön kuten myös, kokoomusta lukuunottamatta, hallituspuolueidenkin näkemystä.

Toki hallituspohja heijastuu monissa näitäkin osioita koskevissa muotoiluissa. Ohjelmasta jää kuva, jos ei nyt sentään oviaan sulkevasta ja eristäytyvästä Suomesta, niin kuitenkin laajan maailman haasteisiin ja asioihin epäluuloisesti suhtautuvasta  ja omaa kansallista etuaan kapeasti korostavasta  maasta. Se ei viesti näkemyksellisyyttä siitä, miten Suomenkin pitäisi kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa osallistua rauhan ja turvallisuuden rakentamiseen pelkän pahimpaan varautumisen asemesta. Ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi  ei ole luvassa mitään näkemyksellistä aktiivisuutta ja vaikka kehitysyhteistyön tavoitteena edelleen mainitaan 0,7 % BKT-osuus, ollaan tätä kuitenkin edelleen leikkaamassa, avoimena on vain kuinka paljon.

Kolmen tulevan hallituspuolueen johtajat ovat julkisuuteen hymistelleet hyvää ja saumatonta yhteisymmärrystään. Jos tämä on totta ja pitää jatkossakin, tulemme näkemään vielä monta näyttävää takinkääntöä. Se ei välttämättä ole moitittavaa. Minä ainakin kiitän siitä miten suhteellisen näkymättömäksi perussuomalaisten jälki jäi maahanmuuttoa koskevassa osiossa.

14.5. 2015