Etusivu 2015 toukokuu 2015
11.5.2015

History for Americans or American History? The role and responsibility of Historians

American Values: Public Virtues, Private Vices? The 24 th biannual NAAS Conference on American Studies, Oulu 11.5. 2015

In today’s world we should be increasingly concerned about both the ignorance and abuse of history in politics and how this impacts on international relations.

To claim that we have entered a new post-modern world dominated by the short-term where future generations will have nothing solid or enduring to rely and build ones future on is exaggerated, at least regarding the novelty of the phenomenon – after all it was already in 1848 that Marx and Engels wrote how ”all that is solid melts into thin air, all that is holy is profaned”. Nevertheless concerns about short-termism and the ”end of history” (although not necessarily in Fukuyama’s meaning) is valid.

It may or not be true that those who do not know their history are doomed to repeat it. What is more likely to be true is, that the less you know about your history, the more difficult it will be to see the into the future either and be able to influence it.

Knowing your history is not the same as becoming a prisoner to it. On the contrary, it is much easier for those who know their history to avoid becoming its prisoner, through the manipulative and nefarious efforts of those who will seek to misuse it for political ends. After all also myths about history thrive on ignorance.

Ignorance also fosters abuse and abuse fosters conflicts. Historical myths are used to create and sustain enemy images and justify aggressive policies.

This year is the centennial year of the events leading to the death of up to a million and half Armenians in the Ottoman Empire. That these events took place is not disputed, but the question of whether or not to call it genocide has become a source of conflict and soured relations between Turkey and many countries, where politicians and parliaments have raised their profiles by issuing statements and passing resolutions on the issue.

Efforts to alleviate the contradictions by getting historians from all parties to come together to discuss and reach consensus on how to treat and interpret the facts have not been successful. Indeed, many historians have become willy-nilly parties to the conflict of words.

Let history – and historians – judge is a good and correct slogan, but only provided this judgement has no direct or indirect connection to or dependence on formal judicial processes.

A regime change, whatever the viciousness of the former regime, should not and cannot entail erasing history, nor  eradication of all the very concrete marks and monuments the ancien regime has left. A cultured approach to historical monuments should leave an environment where traces of all our history, the more unpalatable and unsavoury parts of it included, can be seen and, as times passes, can be regarded as historical relicts which need not unduly bother future generations but will serve as focal points in understanding our common past.

What then should the role of politics and politicians be vis-a-vis history? It is easier to say what it should NOT be, i.e. legislating about historical truths or untruths. While the motives and other activities of Holocaust-deniers are rarely free of anti-Semitism and are most often intimately connected to racist and fascist ideology and politics, we should nevertheless resist proposals to make holocaust denial a criminal offence as has been done in some countries. Other laws criminalizing anti-Semitist and racist defamation are enough, without making historiography the subject of legally-defined truths.  This applies equally to resolutions on what to call the 1915 massacre of Armenians in the Ottoman empire, let alone on passing legislation on yet another Holocaust-denial.

While individual politicians should have a good knowledge of history and an ability to speak out on issues of history, they should not do so through legislative acts. What they should do is to see that  historical research in general is adequately funded. They can also identify areas of research were more work is needed and also establish special projects, such as the project in Finland to  study and examine all war-related deaths in Finland during the period 1914-1922, which has been a controversial subject for decades afterwards.

What politicians and legislators also should do is to ensure that historians have full and open access to all relevant archives and documents. So far no universal international rules or agreements exist concerning freedom of information in general or access to archives in particular. International agreements are mostly concerned with data security and privacy protection – without much success there either –  as well as collection and publication of statistical information for international regulatory and comparative purposes. I will not be the first to call on the European Union to adopt directives on access to archives, much less harmonise rules on this. If that were to happen I doubt it would start out with the aim of achieving greater transparency and public access. International cooperation and agreements can, however, be used to facilitate exchange of and more open access to historical information.

As a positive agenda politicians and governments should welcome and support independent and international research and contacts between historians from all countries to encourage them to work together on defusing conflicts on the facts and interpretation of historical events and building cross-border understanding of all parties perceptions and interpretations of such events.

Perhaps the most praiseworthy example of a nation addressing its history is Germany. We should all learn from the way that Germany has endeavoured to address the question of its awful 20th Century history. Finnish is one of the few languages into which the challenging concept of verganheitsbewältigung can be translated easily with the word menneisyydenhallinta. If Germany is the good example there are unfortunately plenty of other countries, which have not made any serious efforts to come to grips with their dubious past.

There are numerous and obvious examples of this failure, starting with Japan and Serbia ending up with Russia, perhaps the most challenging case today, a country where independent and critical historians can meet many obstacles, up to including physical threats.

But not all of the countries we like to think of as liberal democracies pass rigorous examination. This can be undoubtedly said of the United Kingdom , France and other former colonial powers that have dark corners which should be illuminated and more openly examined and addressed, as the examples of their colonial wars in Kenya and Algeria indicate.

And how does the United States fare in this regard? In countries such as the US with no formal censorship or state-sponsored efforts to control the free dissemination of information – as distinct from monitoring of and eavesdropping on private information – we have to recognize that there is no single body of historians with like-minded views. Thus we can find someone calling himself a historian representing almost any possible view on any aspect of American or world history, from David Lesile Hoggan to Noam Chomsky.

Of course singling out American historiography as particularly problematic, is unfair. It is by no means the worst offender, if at all. Thus my title could equally well be applied to all countries and nationalities. Are Finnish historians writing history for Finns or Finnish history? If there is a difference between American, Finnish or any one else’s way of writing history it maybe that smaller nations have less possibilities to view their own history in isolation and may have learned through hard lessons to better understand or at least take note of other nations’ and neigbours’ views on history. This said without implying any moral superiority to smaller nations policies just because they are small.

Exceptionalism may also come easier to larger countries. Certainly there is no school in Finland openly marketing Finnish exceptionalism or a Finnische Sonderweg, whereas American Exceptionalism has been frequently and consistently evoked for almost a hundred years, at least.

Perhaps the most often quoted description of American historical exceptionalism is from the Scottish political scientist Richard Rose who, in noting that most American historians endorse exceptionalism, suggested that these historians reason as follows:

“America marches to a different drummer. Its uniqueness is explained by any or all of a variety of reasons: history, size, geography, political institutions, and culture. Explanations of the growth of government in Europe are not expected to fit American experience, and vice versa.”

How did the theory of American exceptionalism arise? Alexis de Toqueville is most frequently invoked as the originator. Politically it is most frequently  invoked by the Republican right-wing today, who are probably ignorant of the embarrising fact that it was also used in internal US Communist Party debates, to which Joseph Stalin is said to have reacted by condemning this “American exceptionalism” of some US comrades.

The problems with exceptionalism arise when different cultures, attitudes and practices which are unique to almost all countries and their histories, are endowed with virtues with the explicit aim of proving the superiority, moral or otherwise, of the exceptional country compared to others.

We are today living in a world characterized by increasing interdependence, in things both good and bad. In this no country is an exception, as it applies equally to Superpowers with nuclear weapons or Small Island states. Whether we like this or not. no-one can escape this interdependence. And as is my wont I will also remind all of us that world population growth, which has meant that there are more than three times more people in today’s world than there were at the end World War II, is the most important reason for this.

Exceptionalism, which historically seems to be closely linked with a penchant for Power Politics, may have served a purpose earlier, but it can be argued that it has outlived its usefulness and can lead to misunderstandings and mistakes leading to costs and losses in todays interdependent world.

Historians need to recognize, describe and analyze the different features of their own history as well as that of other countries. The history of any and every nations has always been by the interaction of countries and cultues. Therefore it is obviously at least as important to study and understand what is common to all history and human endeavour with the aim of overcoming the rivalries and conflicts which we can ill afford in today’s interdependent world wher we have, at best, only a few decades time in which to adjust all of mankind’s activites and habits to meet the requirements of ecologically, socially and economically sustainable development. Exceptionalism of any kind will not enhance our possibilities of achieving this.

10.5.2015

Daniel Suhonen, Partiledaren som klev in i kylan. Berättelsen om Juholts fall och den nya politiken, Leopard, 542 s., Falun 2014

Suhonen

Mies joka työnnettiin kylmään

Jos joku on halunnut nähdä saippuaoopperan piirteitä Suomen sosialidemokraattisen puolueen johtamista koskevassa keskustelussa, on tämä kuitenkin pientä ja harmitonta siihen nähden, millaista on ollut pitkään meno naapurimaan Ruotsin sosialidemokraattien piirissä. Vuoden 2010 porvariallianssin johtoaseman säilyttäneet vaalit olivat sielläkin demareille pettymys. Tyytymättömyys purkautui puoluetta johtaneeseen Mona Sahliniin sekä  hänen itsevaltaiseksi miellettyyn johtamistapaansa ja monien mielestä liian oikeistolaisiin linjauksiinsa. Muistiin palautuivat myös hänet jo kerran yli kymmenen vuotta aikaisemmin puoluejohtokilpailusta pudottaneet pikkuskandaalit Toblerone-luottokorttilaskuineen. Lopulta Sahlinin oli kaksi kuukautta vaalien jälkeen itse tehtävä johtopäätös ja ilmoitettava erostaan.

Ero käynnisti uuden puoluejohtajan etsinnän. Ruotsissa perinteisiin ei kuulu avoin kilpailu johtopaikoista vaan puheenjohtajan etsintä annettiin erityisen vaalivalmisteluvaliokunnan tehtäväksi, joka päätyi lopulta aika yllätykselliseen ehdokkaaseen, puolueen puolustuspoliittisena puhemiehenä toimineéseen smoolantilaiseen valtiopäivämieheen Håkan Juholtiin. Puoluekokous taputti hänet yksimielisesti tehtävään maaliskuussa 2011.

Tavallisesti uudet poliittiset johtajat voivat nauttia muutaman kuukauden pituisesta  kuherruskuukaudesta, jolloin heitä käsitellään ja arvioidaan kohtuullisen ystävällismielisesti tai ainakin odottavasti niin median, omien kuin vieraiden toimesta. Juholtille ei tällaista rauhoituskautta suotu. Näennäisestä yksimielisyydestään huolimatta Sahlinin lähipiirissä olleet, itseään luonnollisina perintöprinsseinä  pitäneet vahvat miehet ja piirit, kuten Thomas Östroos ja Mikael Damberg sekä SSU:n oikeistolaisena pidetty johto ja Tukholman läänin demarit, eivät missään vaiheessa tyytyneet tulokseen ja harjoittivat alusta alkaen tietynlaista selkäänpuukotusta. Kysymys  oli myös poliittiseen linjaan liittyvistä syistä, sillä oikeisto oli ärtynyt Juholtin jo puoluekokouksessa ottamasta  selkeästä kannasta  julkisten palvelujen yksityistämistä ja siihen liittyvän voitontavoittelun sallimista vastaan.

Kokemattoman puoluejohtajan ehkä vähän varomattomat lausunnot joistain asioista herättivät jo kevääällä ja kesällä arvostelua ja levottomuutta, mutta vakavaksi tilanne muuttui, kun media löysi syksyllä Juholtin toimista väitettyjä väärinkäytöksiä. Juholtin huomattiin nostaneen valtiopäiviltä oikeudettomasti täyden vuokrakorvauksen Tukhoman asunnostaan, kun hänen avopuolisonsa asuminen samassa asunnossa olisi oikeuttanut vain puolittaiseen vuokrakorvaukseen. Se että kyse oli tulkinnanvaraisesta ja epäselvästä säädöksestä, josta valtiopäivien tilitoimisto ei ollut kysyttäessä osannut antaa yksiselitteistä ohjetta, tai se että Juholt oli asianmukaisesti ilmoittanut hakemuksessaan myös puolisonsa asuvan samassa asunnossa ilman että siihen oli reagoitu, ja että Juholt oma-aloitteisesti ja ilman että valtiopäivät sitä karhusi  maksoi takaisin hänelle myönnetyn liiallisen vuokratuen (toisin kun muutamat muut samaan tahattomaan rikkeeseen syyllistyneet kansanedustajat), ei auttanut enää siihen, että media oli peruuttamattomasti ja häikäilemättömästi leimannut hänet omaa etuaan tavoitelleeksi väärinkäyttäjäksi.

Erityisesti tässä ajoajahdissa kunnostautui Aftonbladet, Ruotsin televisio hyvänä kakkosena. Vaikka oikea tieto löysi tiensä julkisuuteen, eivät ajojahtia harjoittaneet tiedotusvälineet koskaan esittäneet minkäänlaista peruutusta saatikka anteeksipyyntöä. Juholtia kohtaan tunnettu luottamus vajosi mielipidetiedusteluissa pohjalukemiin tavalla, joka leikkasi myös puolueen kannatusta. Luottamus puoluejohtajaa kohtaan alkoi horjua omienkin keskuudessa lopulta niin, että tammikuussa puoluehallitus totesi sen ehtyneen siinä määrin, että Juholtin oli itse ilmoitettava erostaan. Vaihtoehto olisi olut erotetuksi tuleminen.

Juholtin eron jälkeen hänelle valittiin nopeasti seuraajaksi Stefan Löfven, jota toisin kuin monia joita ei nytkään kysytty, täytyi taivutulla ottamaan tehtävä vastaan. Löfven ei myöskään ollut istuva kansanedustaja, mutta hän oli oli kuitenkin mukana puoluehalituksessa Ruotsin metalliliiton puheenjohtajana. Hänkään ei ollut Sahlinin piirin toive-ehdokas, mutta on pääministeriksi tultuaan ilmeisen hyvin vakiinnuttanut asemansa. Vaalit eivät tosin menneet demareille kovin hyvin, mutta porvarialliansin vielä huonompi menestys palautti puolueen hallitukseen.

Daniel Suhonen käy läpi kaikki nämä Juholt-draaman vaiheet yksityiskohtaisesti kymmeniin haastatteluihin ja kaikkeen saatavissa olleeseen pöytäkirja- ym aineistoon pohjautuen. Välillä kirjaa lukee kuin salapoliisiromaania. Luonnemurhan kohteeksi joutunut uhri oli Juholt, mutta murhaan ylyttäneiden ja siihen osallisten lista on pitkä, eikä se rajoitu vain poliittisiin vastustajiin muissa puolueissa ja mediaan. Suhonen osoittaa varsin vahvoilta tuntuvin perustein – ilman kuitenkaan oikeudessä riittävää savuavaa asetta tai tunnustusta – että ajojahdin käynnistäjiä ja ruokkijoita löytyi myös Ruotsin demareiden johdosta,  puoluetoimistosta ja Juholtin Sahlinilta perimästä avustajakunnasta.

Motiiviksi Suhonen myös identifioi, paitsi suoran kilpailun johtopaikoista, myös sen miten Juholtin kanta yksityisten koulutus- ja sosiaalipalveluja tarjoavien yritysten voittojen rajoittamisesta laittoi asialle lobbarit, joilla oli myös hämmästyttävän paljon henkilöyhteyksiä sosialidemokraatteihin PR- ja mainostoimistoihin siirtyneiden demarilobbareiden välityksellä. Kirja on siten, paitsi henkilötragedian ja puoluetoiminnan raadollinen kuvaus, myös varteenotettava kommentti Ruotsissa kasvaneen poliittisen lobbaamisen demokratiaa kalvavasta epäterveestä vaikutuksesta.

Mikään puolueeton tarkkailija Suhonen ei kuitenkaan ole, vaan kirjassa myös kerrotaan se, miten hänestä tuli hänelle  aikaisemmin tuntemattoman Juholtin lyhyenä puheenjohtajakautena, demareiden aatepoliittisen Tiden -lehden päätoimittajantehtävän ohella,  puoluejohtajan sivutoiminen puheenkirjoittaja ja epävirallinen media-avustaja. Kirjoittajan myötätunto on siis sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti Juholtin puolella, mikä ei kuitenkaan estä häntä käsittelemästä avoimen kriittisesti myös syrjäyttämiseen myötävaikuttaneita Juholtin heikkouksia.

Toukokuu 2015

7.5.2015

SDP pohtii ja puntaroi

Sosialidemokraattien puolue-elimet kokoontuvat tänään puimaan kysymystä, osallistuisimmeko hallitusneuvotteluihin, jos niihin sattuisi Sipilältä kutsu tulemaan. Minusta tällaisiin neuvotteluihin on maan aseman ja sen talouden vakavan tilanteen huomioon ottaen osallistuttava. Elämme niin vaikeita aikoja, ettei mitään kivaa hallituksessa ole jaettavissa eikä sellainen tietenkään houkuttele demareita. Asian toinen puoli on, kuinka paljon korvaamatonta vahinkoa voi aikaansaada sellainen keskusta-oikeistohallitus, jossa emme ole mukana. Kaiken lisäksi senkin synneistä saisi demarioppositio herkästi kantaa vastuuta.

Varmuutta siitä, että neuvotteluissa päädyttäisiin sosialidemokraattien kannalta riittävään yhteisymmärrykseen hallitusohjelmasta ei tietenkään ole, eikä hallitukseen osallistuminen vielä tämän päivän kokouksissa ratkea. Itse jättäisin viimeisen sanan puolueen jäsenille, jotka ottaisivat kantaa hallitusohjelman hyväksyttävyyteen jäsenäänestyksessä.

Yritys aikaansaada ns. yhteiskuntasopimus on tavoitteiltaan oikea, mutta ei sitä edes pitäisi yrittää synnyttää tällaisella pakkoaikataululla. Meillä on kertynyt jo ihan riittävästi huonoja kokemuksia siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta koskevat miljardiluokan ratkaisut yritetään ajaa läpi puutteellisen valmistelun ja tiedon pohjalta pitkissä yliyön neuvottelutilanteissa, joiden ajattelemattomia seurauksia joudutaan selvittämään ja korjaamaan vielä pitkään.

En tiedä mitä kaikkea yhteiskuntasopimusneuvotteluissa on ollut esillä, mutta ulospäin ne näyttävät kariutuneen työajan pidentämisvaatimukseen. Se ei millään tavoin liity yhteiskuntasopimuksen suureen ja täysin oikeaan tavoitteeseen tuottavuuden viiden prosentin nostamisesta. Työajan lyhentäminen on aina ollut se, jolla työn tuottavuutta suhteessa työpanokseen on nostettu, työajan pidentäminen ei sitä ainakaan kasvata. Työajan pidentäminen ei välttämättä lainkaan lisää tehtyä työtä vaan työttömyyttä, jos mistään ei tule lisää kysyntää. Sitähän valtiovarainministeriön sopeutussuunnitelmat päinvastoin edelleen leikkaisivat.

Tuottavuutta ei myöskään nosteta keskittymällä vain hintakilpailukykyyn vaan sen avaintekijöitä ovat osaaminen tietotaito ja innovaatiot ja huolenpito kaikkien ihmisten terveydestä ja työkyvystä.

7.5.2015

2.5.2015

Jussi Pekkarinen, Kohtu 4. Suomen Tallinnan lähetystön historia, SKS, 252 s., Porvoo 2015

Kohtu4

Lähetystötalon ovesta avautuvat laajemmat perspektiivit

Suomen ulkomaanedustuksen lähetystöistä on viime vuosina julkaistu kirjoja Berliinistä, Budapestista, Lontoosta, Oslosta, Moskovasta, Tukholmasta ja Varsovasta . Kirjojen laajuus, luonne ja taso vaihtelevat. Jotkut ovat keskittyneet itse lähestystörakennuksen esittelyyn, toiset kuvanneet laajemmin myös rakennuksessa tapahtuneita toimintoja. Jotkut ovat olleet historiikinomaisia, toiset pyrkineet myös kattavampaan kahdenvälisten suhteiden läpikäyntiin. Kaikki ovat omalla tavallaan hyödyllisiä, mutta niiden kärkeen nousee nyt suomeksi ja viroksi ilmentynyt Tallinnan suurlähetystön historia, joka on talon osoitteen mukaan saanut nimekseen Kohtu 4.

Tallinnan historiallisessa vanhassa kaupungissa Toompealla sijaitsevan lähetystörakennukssen vanhimmat osat ovat peräisin jo 1770-luvulta, mutta talon peruskorjauksen yhteydessä sen alta löytyi myös paljon vanhempia arkeologisia kaupunkikulttuurista kertovia esineitä ja rakenteita, jotka on jätetty näkyville. Nykyisen ulkoasunsa rakennus sai 1950-luvulla jolloin se kunnostettiin Baltian saksalaisaateliin kuuluneiden von Uexküllien kaupunkiasunnoksi. Itsenäisen Viron maareformi  kavensi balttiaatelin tiluksia ja leikkasi heidän vaurauttaan ja Uexküllitkin möivät rakennuksensa vuonna 1922.

Rakennuksen osti tuolloin Konstantin Päts,  joka tarjosi osia rakennuksesta Suomelle vuokralle kohta sen omistajaksi tultuaan.  Lähetystö ja lähettiläs itse olivat Pätsin vuokralaisia muutaman vuoden kunnes Viron moninkertainen riigivanem ja viimeinen presidentti ennen neuvostomiehitystä möi rakennuksensa Suomen valtiolle vuonna 1926. Päts jäi itse vielä osaan sitä vuokralaiseksi, itse itselleen hyvin edulliseksi määrittelemää vuokraa vasten. Kauppa ei ollut läpihuutojuttu kummassakaan maassa. Eduskunnassa ei ulkoasiainhallinnon tarpeille ollut laajaa ymmärrystä ja osto hyväksyttiin vasta pitkän prosessin jälkeen. Myös Virossa kaupasta tuli sinänsä Suomeen liittymättömän, Pätsin liiketoimiin kohdistuneen arvostelun kohde.

Lähetystön toiminta lakkasi 1940 kun Viro liitettiin Neuvostoliittoon. Kohtu 4 -rakennus otettiin vuosikymmeniksi sekalaiseen käyttöön. Saksalaismiehityksen aikana SS piti sitä hallussaan, puna-armeijan palattua Tallinnaan se oli monenlaisessa käytössä mm. Teknisen yliopiston opetustiloina ja oppilasasuntolana sekä kansalliskirjaston musiikkiosaston kotina. Kun perestroika ja glasnost nostivat Viron itsenäisyyden palautumisen taas mahdolliseksi avattiin Tallinnaan Leningradin konsulaatin sivupiste, joka oli ennen kaikkea viisumitehdas, jonka surkeat ja vaihtelevat toimitilat ja niiden edessä pitkät viisumihakijoiden jonot eivät olleet hyvää mainosta Suomelle.

Suomen lähetystön uudelleenperustamiseen ryhdyttiin varautumaan jo ennen itsenäisyyden palautumista. Molemmissa maissa oltiin kiinnostuneita entisten lähetystörakennusten käyttöönotosta, mikä Suomen puolella oli vaikeampaa, kun entinen Viron lähetystötalo oli vaiheiden jälkeen siirtynyt Bulgarian käyttöön. Lopulta Viron vastavuoroinen rakennusjärjestely toteutui, kiitos erityisesti ulkoministereiden Lennart Meren ja Trivimi Vellisten panoksen.

Kohtu 4:n vaiheet ovat jo rakennuksenkin osalta mielenkiintoisia, mutta Pekkarisen kirja käsittelee paljon laajemmin lähetystötalossa tapahtuneita toimintoja ja Suomen ja Viron suhteita. Kuvaukset ensimmäisistä Suomen lähettiläistä – Erkki Reijosesta, Rudolf Holstista, Aarne Wuorimaasta ja P.J. Hynnisestä – ovat värikkäitä. Heidän rinnallaan Viron uudemman itsenäisyysajan suomalaiset edustustonpäälliköt vaikuttavat harmaammilta, mutta tämä ehkä korjaantuu, jos aiheesta 50 vuoden päästä tehdään uusi kirja.

Suomen ja Viron suhteissa on ajoittain ollut pientä pintakuohua, joskus myös ongelmallista isoveli-pikkuveli asetelmaa, mutta Pekkarisen kirjasta käy kuitenkin hyvin selville miten vakaalla ja tasapainoisella pohjalla suhteet ovat. Pekkarinen lainaa myös Heikki Rausmaan väitöskirjan lopputulemaa siitä, että ”julkisuuteen jäänyt kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron itsenäisyyspyrkimyksiin ei pidä paikkaansa”, vaikka ulkoministeriö ajoittain joutui tällaista julkista pidättyvyyttä markkeeraamaankin.

Toukokuu 2015

1.5.2015

Mietteitä vappuna 2015

Joudumme nyt käymään hallitusneuvotteluja, jos Juha Sipilä meidät hallituspohjaansa ylipäätään haluaa, tilanteessa jossa merkittävä osa sosialidemokraattien kenttäväestä on reagoinut surkeaan vaalitulokseemme vaatimalla puoluetta jäämään oppositioon.

Vaikka ymmärrän erinomaisesti nämä reaktiot, on sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla vanhoillisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.

Helppoa se ei tule olemaan. Joudumme mm. haastamaan valtamedian pitkään rummuttaman mantran ns. kestävyysvajeesta. Suomen velkaantuminen ei ole millään sellaisella rajalla eikä uralla, joka perustelisi pelottelupuheita Kreikan tiestä. Enemmän kuin EU:n velka-aste- ja alijäämärajojen rikkomista on meidän pelättävä näiden sääntöjen kirjaimellista tulkintaa, joka todella voisi johtaa meidätkin valtaisiin säästö- ja leikkausohjelmiin ja yhtä surkeaan ja heikommassa asemassa olevia ihmisiä kurittavaan yhteiskuntakehitykseen kuin Kreikassa.

Hallitusneuvottelujen käyminen ja kenties hallitukseen päätyminen eivät poista tarvetta perinpohjaiselle avoimelle itsetutkinnalle ja uudistumisprosessille, joka on puolueen nykyisestä alhosta nousun ehdoton edellytys. Meidän ei tule tehdä vaalianalyysia ja puolueen tilan selvittelyä vain sitä tarkastellen, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut

Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet. Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Siihen on liitettävä sekä järjestöllinen, yhteiskunnallinen että ohjelmallinen tarkastelu.

Iso kuva SDP:n asemasta ja kehityksestä on, että nousukautemme alussa vuonna 1966 köyhyysrajan alle jäi 20 prosenttia suomalaisista; hyvinvointivaltion tiiviin rakentamiskauden päättyessä vuonna 1991 tämä osuus oli pudonnut alle 6 prosentin. Sosialidemokratian laskukausi tuon jälkeen on merkinnyt, että köyhyysasteen alle pudonneiden suomalaisten osuus on jälleen noussut 13 prosenttiin.

Emme ole siis vielä palanneet siihen, mistä lähdimme liikkeelle, mutta viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat taas merkinneet eriarvoisuuden kasvua ja luokkayhteiskunnan paluuta. Se ei ole sosialidemokratian tahdon mukaista, mutta meidät jättäneet entiset kannattajamme katsovat sen kuitenkin meidän syyksemme.

SDP:n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä.

Paluu vuoden 1903 Forssan ohjelmaan, vaikka sitä edelleen on syytä arvostaa ja sen sanomasta pitää kiinni, ei sekään ole sosialidemokratian pelastus. Ei voi sivuuttaa sitä millaiseksi megahaasteeksi, Forssan kokouksen aikaan vielä tuntemattomaksi, ekologia ja ympäristö ovat nousseet.

Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on varsinkin teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut  luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.

Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,3 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin  globaalin soveltamisen pohjalta.

Siksi vastaukseni kysymykseen, kuka toteuttaa kestävän kehityksen ja rakentaa turvallisen maailman, on sosialidemokratia. Ei tietenkään yksin, mutta ilman meitä se tuskin onnistuu. Voi väittää, että kaikista aatesuunnista juuri sosialidemokratia sekä aatehistoriansa että konkreettisten näyttöjensä puolesta on se, joka parhaiten pystyy rakentamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskuntaa ja maailmaa.

(Lyhennelmä vappupuheesta Turussa ja Perniössä 1.5. 2015)