Tiistaina eduskunnassa alkava hallitusohjelmakeskustelu tulee muodostumaan poikkeuksellisen tärkeäksi, kun hallitusohjelman monet kyseenalaiset ja jopa pelottavat linjaukset tulevat perusteellisesti puiduiksi. Tässä en niihin nyt puutu vaan keskityn hallitusohjelman laatimistapaan ja hallitustyöskentelyä koskeviin ajatuksiin.
Hallitusohjelmasta tuli neljä vuotta sitten pitkä ja yksityiskohtainen. Muuta tapaa kuuden hyvin erilaisia tavoitteita ajavan puolueen yhteisten hallituksen muodostamiseksi ei ollut. Tulos ei silti ollut huono ja yhteistyö toimi ja tuotti tulosta niin kauan, kun hallitusohjelmasta pidettiin kiinni. Vaikeudet alkoivat, kun halu pitää kiinni yhteisesti sovitusta heikkeni ja kun myös ulkoisten olosuhteiden muutos olisi edellyttänyt ohjelman päivittämistä, mihin yhteistä tahtoa ja näkemystä ei enää löytynyt.
Nyt lähtökohdat kolmen puolueen perusporvarihallituksen muodostamiseen eivät ennalta tuntuneet kovin paljoa helpommilta, mutta näyttää siltä, että keskustan Sipilän ja kokoomuksen perusnäkemykset olivat alusta alkaen paljon lähempänä toisiaan kuin vielä keskusta vaalikampanjassa antoi ymmärtää. Ja ennen kaikkea perussuomalaiset olivat valmiita millaisiin takinkääntöihin tahansa päästäkseen hallitukseen.
Pitkät ja tarkat hallitusohjelmat ovat välttämättömiä silloin, kun hallituspuolueiden poliittiset näkemykset ja tavoitteet eroavat niin paljon, etteivät lyhyet yleistavoitteet syvällisemmän luottamuksen puuttuessa riitä. Yksityiskohtaisuuden ongelmat ovat monet alkaen siitä, että sielunvihollisen katsotaan pesivän yksityiskohdissa. Yksityiskohtaisten, sitovaksi tarkoitettujen ohjelmien tekoon tarvitaan riittävästi aikaa sekä luotettavaan, mahdollisimman objektiiviseen selvitykseen perustuvaa tietoa erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuuksista ja seurauksista.
Tästä kaikesta on aina kiireisissä ja paineenalaisissa hallitusneuvotteluissa puute. Eikä vain hallitusneuvotteluissa vaan kaikissa muissakin hallituksen neuvottelutilanteissa, joihin hallitus budjetin ja kehysten merkeissä muutaman kerran vuodessa kokoontuu. Tuloksena on ollut aivan liian usein epäselviä, tulkinnanvaraisia ja tietopohjaltaan kestämättömäksi osoittautuneita ratkaisuja, joiden tarkistaminen ja korjaaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana.
Valtioneuvoston kanslian virkamiehet olivat myös tähän kyllästyneitä ja kirjasivat halllitusneuvotteluille valmiin ohjeen siitä, miten tulisi edetä: ”Hallitusohjelma kirjoitetaan nykyistä linjaavammaksi ja siinä vältetään yksityiskohtaisten toimien määrittelemistä koko hallituskautta sitoviksi. Hallitusohjelma nimeää selkeästi hallituksen keskeisimmät politiikkatavoitteet. Näille tavoitteille rakennetaan hallitusohjelman valmistuttua toimenpidekokonaisuudet, ns. paketit, joiden etenemistä hallituskaudella erityisesti seurataan. Hallitusohjelman valmistelun tueksi laaditaan tiivis, valtioneuvoston kanslian ja valtiovarainministeriön yhteistyössä koordinoima hallituksen aloitusvaiheen tilannekuvaa koskeva yhteenvetoaineisto.”
Juha Sipilän tuki näille virkamiesten ajatuksille oli jokseenkin varauksetonta, mutta epärealistista ja sinisilmäistä. Epärealistista siksi, ettei tavoitetta saavutettu, kun tehty ohjelma muistuttaa kuitenkin laajuudeltaan aikaisempia moitittuja tuotoksia. Sinisilmäistä se oli siksi, että kyse oli myös virkamiesten yrityksestä siirtää poliitikoille kuuluvaa poliittista valtaa virkamiehille, joille se ei kuulu.
Kaikkia asioita ei voi eikä pidä yrittää ratkaista hallitusneuvotteluissa ja niissä tehdyssä hallitusohjelmassa. Itse asiassa on väärin irvailla sille, jos hallitusohjelmissa on paljon lupauksia erilaisten asioiden selvittämisestä. On toki parempi ensin selvittää mikä on mahdollista ja mikä ei ja käydä kaikki seurausvaikutukset huolellisesti läpi ennen kuin sitoudutaan ehkä tarkoittamattomia tuloksia tuottaviin ja vaikeasti muutettaviin linjauksiin. Se mitä voidaan kuitenkin tehdä on asettaa selvitykselle selvät tavoitteet ja reunaehdot ja sopia kriteerit, joiden pohjalta selvitystä arvioidaan.
Oikeassa Juha Sipilä on siinä, kun hän on ilmaissut tarpeen tehostaa hallituksen kollektiivista vastuuta ja työskentelyä. Minua on pitkään huolestuttanut se, että hallituksen kollektiivinen työskentely on jo muutaman vuosikymmenen ajan koko ajan vähentynyt. Iltakoulu-instituutio, joka aiemmin oli tällainen yhteisen työskentelyn väline, on jo kaikenlaisia keskustelevia ”jamboreita” tunnetusti vihanneen Paavo Lipposen ajoista alkaen kuihtunut merkityksettömäksi ja harvakseen kokoontuvaksi vähemmän keskeisten asioiden tiedoksimerkitsemismuodollisuudeksi.
Yhteistä pohdintaa ja aitoja päätöksiä tehdään lähinnä vain talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa ja hallitusryhmien vetäjien sekstetistä trioksi supistuneessa joukossa, jolloin muut hallituksen jäsenet ovat usein uutisista saaneet tietää mitä ”hallitus” on jostain asiasta päättänyt. Poikkeuksena on hallituksen viikoittainen EU-asioiden ministerivaliokunta, josta on tullut hallituksen tärkein kollektiivisen työskentelyn väline. EU-minva on avoin kaikille hallituksen jäsenille ja siellä on jo aikataulu- ja eduskunnan informointivelvollisuuteen liittyvistä syistä pakko myös tehdä aitoja päätöksiä.
Hallituksen kollektiivista työskentelyä ja vastuuta ei kuitenkaan edesauttaisi se, että ministereiden yhteyttä ja johtamismahdollisuutta omissa ministeriöissään heikennettäisiin. Seuraus olisi vain poliittisen ohjauksen heikkeneminen ja virkamiesvallan kasvu. Se saattaa joillekin sopia poliittisesti ainakin valtiovarainministeriön vallan kasvattamisen osalta, mutta häviäjä on demokratia.
Juha Sipilällä oli myös suuri halu supistaa ministereiden ja ministeriöiden määrää. Sanoin hänelle jo ennen vaaleja, että tämä on järjetöntä ja että esim. ulkoministeriössä tarvitaan, ottaen huomioon mm. ministereiden matkustusta edellyttävien kansainvälisten kokousten määrän, vähintään kaksi ministeriä. Vaikka UM:n osalta lopulta päädyttiinkin sentään kahteen ministeriin, niin muissa ministeriöissä tehtiin täysin kestämättömiä ratkaisuja. Ympäristö- ja maatalousministerin tehtävien yhdistämisen voi ymmärtää pyrkimyksenä lopettaa koko ympäristöministeriö, niin torjuttava ja väärä ajatus kuin se onkin, mutta oikeus- ja työministerien tehtävien yhdistämiseen ei liity edes tätä logiikkaa.
Viime aikoina on myös kovasti korostettu sitä, että hallinnon ns. siiloutumista ja ministeröiden omiin ympyröihinsä linnoittautumista tulisi vähentää. Tämä on tiettyyn rajaan asti ihan perusteltua, mutta sen kanssa ei ole oikein sopusoinnussa se, miten poliittiset valinnat yhteisiin tehtäviin on nykyisin betonoitu sellaisiin siiloihin, että mandaattijaon jälkeen kuka tahansa kelpaa mihin tahansa tehtävään, eikä kukaan perään kysy.
31.5. 2015