Rauhan saavuttaminen ja säilyttäminen – nykyisiä ja tulevia haasteita
 
   ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen”. Urho Kekkonen, Tamminiemi, 1980
 
Kun Paasikivi alkoi luoda linjaansa sodan jälkeen oli maailman väkiluku alle kolmanneksen nykyisestä, eli silloin 2,3 mrd ihmistä. Kun Urho Kekkosen siteeratun ulkopoliittinen testamenttinsa silloin vielä kylmän sodan hallitsemassa maailmassa 30 vuotta sitten julkisti, oli väkiluku tuosta jo kaksinkertaistunut n. 4,6 miljardiin. Tänään se on 7 miljardia ja nousee johonkin 9 – 10 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu.
 
Väestön seitsenkertaistuminen 200 vuodessa muuttaa peruuttamattomalla tavalla niin ihmisen ja luonnon suhdetta, luonnonvarojen käyttöä ja ihmisyhteisöjen keskinäisiä suhteita siten, että yli 350 vuotta vanha suvereeneihin hallitsijoihin ja sittemmin suvereeneihin valtioihin perustuva westfalenilainen maailmanjärjestys ja siihen liittynyt voimapolitiikka ei enää toimi, vaikka se YK:sta alkaen on edelleenkin muodollisesti kansainvälisen yhteistyön perustana. Globalisaatio tarkoittaa sellaista keskinäisen riippuvuuden kasvua hyvässä ja pahassa, josta yksikään maa ei voi kuvitella eristäytyvänsä ja jonka inhimillistä turvallisuutta uhkaavia haasteita ei voi kestävästi ratkaista yksipuolisella eikä välttämättä minkäänlaisella aseiden käytöllä.
 
Koska vanhaan maailmaan liittyneet ajatustottumukset ja historian painolasti eivät hetkessä haihdu, on tietenkin edelleen otettava huomioon se mahdollisuus, että tätä kuitenkin yritetään. Mutta perinteiseen voimapolitiikkaan liittyvät patoamisen ja vastavoiman keinot eivät kestävää rauhaa rakenna.
 
Kestävän rauhan rakentaminen alkaa sen tunnistamisesta, että rauha, kehitys, demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa, ja että ne voidaan kestävästi säilyttää vain samanaikaisesti. Ollakseen uskottavaa ja toimivaa täytyy suomalaisen rauhanpolitiikan siksi olla kaikissa suhteissa kattavaa ja näkemyksellistä. Tämän voi ymmärtää niinkin, että hyssyttelyn aika on ohitse, mutta en kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen joka asiassa voisi tai pitäisi olla suunnannäyttäjänä, eikä ainakaan suuna ja päänä. Tarkoitan paremminkin sitä että Suomen politiikan ja esiintymisen on oltava johdonmukaista ja kokonaisvaltaista.
 
Johdonmukaisuus tarkoittaa  mm sitä, että emme voi olla uskottavia rauhan puolesta toimijoita ja konfliktien ratkaisijoita, jollemme toimi myös konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja niiden syiden purkamiseksi. Rauhan rakentamisen asialistalle kuuluvat myös demokratia ja ihmisoikeudet sekä köyhyyden poistaminen ja kehityksen tukeminen. Kestävä kehitys puolestaan edellyttää sitä tukevaa kauppa- ja kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa, eivätkä mitkään toimet näilläkään aloilla ole kestäviä ellei ilmastomuutosta saada pysäytettyä.
 
Konkreettisesti tämä tarkoittaa esim. sitä, että emme voi tinkiä emmekä viivytellä kehitysyhteistyövelvoitteiden täyttämisestä ja sen laadunvalvonnasta. Johdonmukaisuus tarkoittaa myös ihmisoikeus- ja demokratiakysymysten pitämistä esillä ei vain Iranin, Kiinan tai Zimbabwen osalta, vaan myös yhtä lailla Saudi-Arabian, palestiinalaisalueiden samoin kuin Euroopan unionin romanien kohtelun suhteen.
 
Ei ole syytä vaieta Venäjän oikeusvaltion puutteista tai voimapoliittisista otteista, muuta kuin silloin,  jos ei samanaikaisesti olla valmiita arvioimaan tarvittaessa kriittisesti myös amerikkalaisen oikeusvaltion puutteita ja aseidenkäyttöä; etenkin, kun jälkimmäisen toimilla maailman ainoana supervaltana on sitäkin kauaskantoisempia maailmanlaajuisia seurauksia. Mutta kaikissa tapauksissa on ongelmistakin puhuttava asiallisesti ja rakentavasti tavoitteena kritikoidun valtion vahvempi liittäminen yhteisiin arvoihin ja velvoitteisiin perustuvaan monenkeskiseen yhteistyöhön.
 
Suomella on vahva intressi edistää ja vahvistaa monenkeskistä yhteistyötä mahdollisimman laajalla pohjalla, mikä tarkoittaa ennen kaikkea YK-järjestelmän ja sen vaatimien reformien tukemista. Tämä ei ole ristiriidassa alueellisen yhteistyön vahvistamisen kanssa, mutta tarkoittaa sitä että esim. EU turvallisuusstrategian kehittämisessä on huolehdittava siitä, ettei se suoraan tai epäsuorasti tue YK:n heikkona pitämistä. Turvaneuvoston uudistaminen edesauttaisi YK:n vahvistamista eikä sen ajamisesta tule luopua.
 
Suomi ei ole tiettävästi koskaan julistautunut rauhanturvaamisen suurvallaksi, mutta pienenä sellaisena meitä on kuitenkin pidetty sen vuoksi, että Suomi on väkilukuunsa nähden luovuttanut enemmän sotilashenkilöitä YK:n rauhanturvaamistehtäviin kuin mikään muu valtio maailmassa. Tätä määrääkin oleellisempi asia on, että suomalaisten rauhanturvaajien osaaminen on ollut erittäin arvostettua. Yhtenä syynä tähän ammatiarmeijoihin verrattuna korkeaan osaamiseen pidän sitä, että meillä 90 prosenttia rauhanturvaajista on reserviläisi, joiden erilainen siviiliosaaminen pyritään myös ottamaan täysmääräisestä operaatioissa käyttöön. Se voi jopa enemmän kuin itse maanpuolustuksen järjestämiseen liittyvät syyt edelleen perustella asevelvollisuusarmeijan säilyttämistä. 
 
Suomi on ollut aktiivinen ja osaava myös siviilikriisinhallintavalmiuksien kehittämisessä sekä omien resurssien että kansainvälisen yhteistyön kehittämiseksi. Globalisoituneessa maailmassa kriisinhallintaan osallistuminen on eteenpäin työnnettyä puolustusta sellaisia turvallisuusuhkia vastaan, joihin perinteinen aseellinen maanpuolustus omilla rajoilla on voimatonta. 
 
Kaiken kaikkiaan Suomen resurssien ja osaamisen laajentaminen on ollut paikallaan ja sitä tulee jatkaa. Siihen liittyy myös suomalaisten valmius osallistua tarvittaessa aikaisempaa vaativampiin ja myös suurempia riskejä sisältäviin kriisinhallintaoperaatioihin. Kuitenkin kaikkea emme voi tehdä yhtä hyvin ja yhtä laajalla panostuksella. On myös priorisoitava ja keskityttävä sellaisiin tehtäviin, joissa osaamisestamme ja panostuksestamme on mahdollisimman suuri hyöty.
 
Siksi on kysyttävä, ovatko Suomen rajalliset resurssit sen enempää täydessä kuin optimaalisessa käytössä tänään kun kriisinhallintatehtävissä on 458 sotilasta ja siviilikriisinhallinnassa 155. Tällaiset määrät eivät riitä pitämään meitä minkäänlaisessa kriisinhallinnan suurvaltakategoriassa. Vielä suurempi epätasapaino on siinä, että sotilaista yli 90 prosenttia on kahdessa Nato-johtoisessa operaatiossa Kosovossa ja Afganistanissa ja YK-tehtävissä vain muutama kymmenen.
 
Ongelma on YK-tehtävien alasajossa, ei sinänsä siinä että olemme YK:n mandatoimissa Nato-johtoisissa tehtävissä, kuten ei muutoinkaan tapauskohtaisesti oman harkintavaltamme säilyttävässä kriisinhallintayhteistyössä Naton kanssa. Se että emme ole näkyvämmin mukana EU-operaatioissa ei taas ole meidän vikamme vaan seurausta siitä, että kynnys nopean toiminnan kriisinhallintajoukkojen käyttöön on EU:n päätöksenteossa kenties liiankin korkea. 

Afganistanin osalta on todettava, että olosuhteet ja edellytykset joiden vallitessa Suomi alun perin päätti ISAF:iin osallistumisesta ovat täydellisesti muuttuneet. Kuten muutkaan eurooppalaiset emme Suomessa koskaan yhtyneet retoriikkaan sodasta terrorismia vastaan,  joka heijasti vakavaa virhearviota sekä terrorismin luonteesta että siitä miten sitä tehokkaimmin voidaan torjua, mikä kalliiden virheiden jälkeen on alettu ymmärtää laajemminkin.
 
Al Qaidan tukikohdan eliminointi talebanien hallitsemasta Afganistanista oli tarpeen ja perusteltua. Talibanien karkotuksen jälkeen ISAF perustettiin alun perin hoitamaan rauhanturvatehtäviä Kabulin ympäristössä. Sittemmin ISAF on siirtynyt Naton yhtenäisen operaation komentoon ja laajentunut koko maahan.
 
Suomelle Afganistan-operaatioon osallistumisessa ei ole koskaan ollut kyse Nato-solidaarisuudesta. Mantra, jonka mukaan ”Natolla ei ole varaa hävitä Afganistanissa” on vaarallinen kaikille, niin Natolle kuin Afganistanille. Kansallinen arvovalta ja kasvojen menetyksen pelko perusteina sotilaallisen voimankäytön jatkamiselle ovat aina torjuttavia, eivätkä ne parane jos kansallinen arvovalta muutetaan liittokunnan arvovallaksi.

Pidän hyvin epätodennäköisenä että päätöstä ISAF:iin osallistumisesta olisi koskaan Suomessa tehty, jos sen olisi silloin tiedetty johtavan siihen että tänään olemme mukana sisällissodan kaltaisessa operaatiossa, jossa vastapuoli kyllä täyttää kaikki demonisoitavan vihollisen piirteet, mutta jossa huumekorruptioon ja massiiviseen vaalivilppiin syyllistynyt tuettava osapuoli ei juurikaan luettavampaa vaikutusta jätä. Tietenkin vanhan Talebanin paluu valtaan merkitsisi ehkä huumekauppaa lukuunottamatta nykyistä huonompaa tilannetta, mutta olisiko jonkinlainen sodan ja summittaisen tappamisen lopettava neuvotteluratkaisu kuitenkin nykytilaa parempi?
 
Afganistanissa jatkamisen kyseenalaistaminen ei johdu operaation riskeistä ja tappioiden mahdollisuudesta. Niitä ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään pelätä niin kauan kuin voimme olla varmoja siitä, että suomalaisosallistuminen todella edesauttaa vakautta ja rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia ja huumevapaan oikeusvaltion rakentamista. Tämä on pakko tänään asettaa kyseenalaiseksi. Tätä pohdittaessa on myös kysyttävä, tulisivatko suomalaisten osaaminen ja resurssit parempaan käyttöön joillain maailman monilla muilla kriisialueilla, joilla on jatkuvaa pulaa osaavista kriisinhallintajoukoista.
 
Jos päädymme siihen, että vastaus ei puolla sotilasoperaatioon osallistumisen jatkamista ei se tietenkään tarkoita Afganistanin hylkäämistä, vaan edellyttää meiltä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön jatkamista ja tehostamista maassa niin kauan kun voimme arvioida sen tuottavan edes rajoitettuja tuloksia ja humanitaarisen hädän helpottamista.
 
Kansainvälisen yhteisön tulisi pystyä päättämään Afganistan operaation toimintalinjoista ja tulevaisuudesta YK:ssa. Asiaa onkin toki käsitelty monilla kansainvälisillä foorumeilla. Viime kädessä ne eivät kuitenkaan ratkea YK:n turvaneuvostossa eikä edes Pohjois-Atlantin neuvostossa, vaan jossain Valkoisen talon ja Pentagonin välillä. Tämä tarkoittaa että myös muilla valtiolla on oikeus ja velvollisuus tehdä omat päätöksensä itse näistä konsultaatioprosesseista riippumatta.
 
Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen ei Afganistaniin menijöitä ennen vuotta 2001 ollut, mutta naapurit ja kaukaisemmat maat jatkoivat kuitenkin konfliktin osapuolten aseistamista ja rahoittamista, ei välttämättä siksi että tukivat minkään osapuolen ideologiaa, vaan siksi että näin tehtiin toista osapuolta tukevien asema hankalaksi. Nyt Afganistaniin on menty sitäkin suuremmalla joukolla, mutta vaikka ottaisimme täysin todesta kaikki kiitosta ansaitsevat perustelut interventiolle on kuitenkin muistettava, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.
 
Pohjoismailla on ollut taipumus esiintyä moraalisina suurvaltoina, mutta puheita pidemmälle meneviin interventioihin eivät rahkeemme riitä. Hyvä näin, sillä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostavat arvomme eivät ole miekkalähetyksellä levitettäviä asioita. Diktatuurit voidaan kaataa sotilaallisella väliintulolla, mutta ei ole mitään takeita siitä että jatkuva miehitys ja osallistuminen sisällissotiin tuottaa pysyvää vapautta ja kestävää demokratiaa.

Arvojen ja sitoutumisen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen tulee olla selkeitä, mutta vähemmänkin julistuksellinen diplomatia ja monenkeskiseen yhteistyöhön osallistuminen on tärkeätä ja Suomelle sopiva tapa vaikuttaa. On myös todettava, että kun Suomessa nyt esiintyy näyttävää halua julistautua rauhanvälityksen suurvallaksi yritetään nousta latvasta puuhun. Tällainen edellyttää muutakin kuin vain oman julistuksen, sellainen maine täytyy ensin ansaita eikä sitä saavuteta ellemme myös ole paljon nykyistäkin aktiivisemmin valmiita eri tavoin panostamaan kehitysyhteistyöhön, kriisinhallintavalmiuksiin ja erilaisten rauhanprosessien tukemiseen. Hyvät ja osaavat diplomaatit ja välittäjät  tarvitsevat myös sellaista tukea ja panostusta, josta pitää olla valmis myös maksamaan. 

Minne hävisivät työväenluokka ja työväenkirjallisuus?
 
 
Jos meillä ei enää Suomessa ole sellaista kansankerrosta joka edelleen tunnistaisi itsensä työväenluokaksi ja joka haluaisi sellaisena myös esiintyä, niin voiko meillä olla silloin enää työväenkirjallisuuttakaan?
 
Kun totean luokkasidonnaisuuden kadonneen yhteiskunnallisen tekijänä Suomesta, en suinkaan tarkoita etteikö luokkaeroja ja luokkarajoja edelleen enää olisi. 2010 luvun Suomi on kaukana sellaisesta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa luokkaerot olisivat kadonneet. Itse asiassa olemme sellaisesta tänään taas kauempana kuin 30 vuotta sitten.
 
Sikäli kun luokkayhteiskunnan hävittäminen on millään keinoin koskaan mahdollista voi katsoa että pohjoismaisen mallin mukaaan rakennetussa hyvinvointivaltiossa on monessa suhteessa päästy lähimmäksi tätä päämäärää. Mallin keskeisin ominaisuus ja sen suhteellisen menestyksen avain on Per Albin Hanssonin Ruotsin sosialidemokraattien johtajana vuonna 1928 ensimmäisen kerran lanseeramassa kansankoti-käsitteessä.
 
Tavoite tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa demokraattisten vapausoikeuksien lisäksi samat sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet ja oikeudet olisivat koko kansalle taattuja, ei toki ole Hanssonin tai kenenkään muun keksintö, vaan se edustaa sitä arvopohjaa jolle monet utooppiset sosialistit tai uskonnollispohjaiset liikkeet ovat nojanneet. Tietysti myös marxilaisilla ja leninistisilläkin sosialisteilla oli tähtäimessä tasarvoinen luokaton yhteiskunta, mutta siihen ei luotettu päästävän demokratista tinkimättä.
 
Kansankotivisio oli merkittävä avaus lähtiessään siitä, että sosiaaliset perusoikeudet ja niitä toteuttavat sosiaaliturva ja yhteiskunnalliset palvelut kuuluivat tasavertaisesti koko väestölle. Tämä tarkoitti universaaliperiaatteen mukaisesti sitä, että sosiaalipolitiikka ei tulisi enää olemaan vain köyhäinhoitoa tai edes työväen oikeuksien turvaamista, kuten se siihen saakka ja vielä pitkään sen jälkeenkin on ollut. Tämä näkemys omaksuttiin työväenliikkeen uudistusmielisimmässä osassa jo ennen kuin Keynes, Tukholman koulukunnan ekonomistit tai Alva ja Gunnar Myrdal olivat esittäneet kansantaloustieteeseen ankkuroituneet perusteet.  Suomeen tällainen näkemys rantautui kunnolla vasta Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan myötä.
 
Suomessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin toteuttamista ei koskaan viety niin pitkälle kuin muissa pohjoismaissa, ja sen rakentamistyö aloitettiin myös muita myöhemmin. Tämän rakennustyön merkittävin jakso oli vuonna 1966 alkanut kymmenvuotiskausi, jolloin nykyisen hyvinvointivaltion perusta valettiin. Toki jo sitä ennen tehtiin muutamia merkittäviä uudistuksia, kuten lapsilisien käyttöönotto v. 1948, Aravan perustaminen v. 1949 ja työeläkelakien voimaantulo v. 1962, mutta tämän mainitun ajanjakson merkitys näkyy siinä, miten sosiaalimenojen osuus BKTsta kaksinkertaistui 60-luvun lopulta 70-luvun lopulle tultaessa.  
 
Tätä lainsäädäntö- ja budjettiluettelointia oleellisempaa on, mitä näillä uudistuksilla on aikaansaatu.
 
Vuonna 1966 köyhyysaste (=niiden osuus joiden tulot jäävät alle 50 % mediaanituloista), oli verojen ja tulonsiirtojen jälkeen 18 %; vuonna 1991 jolloin tuloerot olivat pienimmillään, luvku oli 7,8 %. Tänään (v. 2008) luku on taas 13,6 % prosenttia. Tähän kielteiseen kehitykseen on vaikuttanut se, miten tuloerot ennen veroja ja tulonsiirtoja ovat kasvaneet, mutta sen sijaan että hyvinvointivaltio olisi pyrkinyt aikaisempaa aktiivisemmin tasoittamaan senkin tuloja uudelleenjakavaa vaikutusta on veronalennuksilla ja tulonsiirtojen leikkauksilla heikennetty.  
 
Oleellista on huomata, miten olemme parisskymmenessä vuodessa taantuneet takaisin 60-luvun alun tuloerojen tasolle; enimmältä osin juuri siksi, että hyvinvointivaltion tuloeroja tasaavaa vaikutusta on sekä verotuksen että tulonsiirtojen osalta purettu.  
 
Luokkayhteiskunta 2.0
 
Tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaa nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.
 
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiin pistävästi kuin ennen. Vanhan kahtiajaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
 
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918. Suomalaista luokkayhteiskuntaa ei voi arvioida ottamatta huomioon sisällissodan pitkään vaikuttanutta perintöä, puolin ja toisin. Se erotti ja se on näihin päiviin asti vaikuttanut ja heijastunut moniin asioihin, ei vähiten siihen mitä yleensä työväenkirjallisuudella on ymmärretty. Ei vain vastakkaisuutta rakentavana ja ylläpitävänä asiana, vaan myös sovintopolitiikan ja luokkayhteiskunnan rajoja tasoittavan pyrkimyksen tukijana. Oikeastaan vasta nyt ovat vuoden 1918 kokeneet isovanhempansa hautaan saattaneen sukupolven jälkeläiset voineet siirtää v. 1918 muistot yleisen historian osaksi.
 
Työväenluokka sai täydet kansalaisoikeudet vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä. Se ei tietenkään ole yksinomaan valitettava asia, siltä osin kun se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Osittain tämä selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaisinstituutioot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
 
Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet tuhonneeseen nemesikseen 90-luvulla. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta, sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa asemassa kuin tänään. Vuonna 1916 tapahtunut osuusliikkeen kahtiajako on käytännössä hävinnyt, mutta niin on myös se häivähdys punaista joka E-liikkeeseen liitettiin. Samat palvelut ja edut, joita kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat kuitenkin edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina.
 
Työväenjärjestöjen luonnolliseen poistumaan voidaan lukea myös se, miten monet alunperin työväestön tarpeita palvelemaan perustetut toiminnot – työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja sosiaalialan järjestöt – ovat tulleet sosialisoiduiksi, toisin sanoen siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja hoidettaviksi tavalla, joka on irroittanut ne aiemmasta luokkasidonnaisuudestaan.
 
Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta ”puolueettomuudestaan” on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä,  teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai Tampereen työväenteatterissa , lastensuojelu Mannerheim-liitossa tai Ensikotienliitossa tai asuminen Vatron tai VVO:n vuokratalossa eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.
 
Suomessa on edelleen Työväen Urheiluliitto, mutta se on järjestölliseltä ja urheilulliselta voimaltaan ja asemaltaan vain vaivainen jäänne. Ammattiyhdistysliike on edelleen ainakin muodollisesti ja järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on enää vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikkommassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekatiaattia. Ammattiyhdistysliike, joka mielummin esittäytyy nykyisin palkansaajaliikkeenä, on myös häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa. Tämä on tietysti ymmärrettäväää myös sitä taustaa vasten, että iso osa SAK:laistenkin liittojen jäsenistä äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei heidän osuutensa liittojen hallinnossa näykkään.
 
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet. 
 
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille romanikerjäläisille.
 
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Siinä missä heillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Suomi on tänään 35 prosentin maa – tämä on se osuus kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä. 
 
Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti passiivisia eivät vasemmistopuolueetkaan enää tunne aina kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun liikkuvan keskiluokaksi mielletyn pienen, mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista. Se että perussuomalaiset vievät äänestäjiä myös vasemmistopuolueilta ei johdu siitä, että rasistinen flirtti vetoaisi heihin, vaan siitä että vasemmistopuolueiden koetaan luopuneen työväenpuolueen roolista ja siirtyneen herrojen joukkoon.
 
Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen myötä minnekään kuitenkaan kadonneet vaan jopa hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun myötä päinvastoin lisääntyneet. Vaikka luokkayhteiskunnan paluu ei vielä näkyisikään katukuvassa, kertovat melkein kaikki hyvinvoinnin muutkin kuin rahalliset mittarit erojen kasvusta ja huono-osaisuuden kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jolla perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen alkanut vähentyä, ts. hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivat geneettisesti määrättyjä olekaan.
 
Työväenkirjallisuus
 
Työväenkirjallisuus voidaan ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla: kirjallisuutena, jota työväestö kirjoittaa; kirjallisuutena joka kertoo työväestön elämästä tai kirjallisuutena mitä työväestö lukee. Tiukin tulkinta kelpuuttaa vain kaikki nämä kolme kriteeriä samanaikaisesti täyttävät teokset ja tekijät työväenkirjallisuudeksi, ja lisää vielä vaatimuksen siitä että kirjailijan on myös edustettava työväenliikkeen aatemaailmaa. Tällainen julistuksellisuus on jossain piireissä saatettu nostaa tärkeimmäksi kriteeriksi, mutta se on myös usein kääntäen verrannollinen kirjallisuuden laatuun. 
 
Ensimmäiset kolme kriteeriä täyttäviä työläiskirjallisuuden tekijöitä Suomessa on ollut runsaastikin, Väinö Linna heistä tietenkin kaikkein etummaisena. Muita esimerkkejä en aio mainita, itse kukin voi mielessään hahmottaa miten eri kirjailijat tällaisiin kriteereihin mahtuvat. Vivahteeton luokittelu on sitä paitsi turhaa ja mahdotonta yhteiskunnassa, jossa sellaiset käsitteet kuin työväestö, työväenluokka tai työväenpuoluekin ovat menettäneet kaiken todellisen merkityksensä, kuten kokoomuksen julistautuminenn työväenpuolueeksi osaltaan kertoo.
 
Siksi nykyisenä perinteisen työväenluokan ja sen tunnusmerkit hävittäneenä aikakautena ei ymmärrettävästi voi enää löytää sellaista tällä nimellä tunnistettavaa kirjallisuutta joka täyttäisi näitä tällaisen perinteisen työväenkirjallisuuden kriteereitä. On monestakin syystä turha odottaa, että Suomessa nousisi vielä jokin uusi Väinö Linna kirjalliselle taivaalle. Se ei tarkoita, etteikö hänen veroisiaan kirjoittajia tai yhtä suuren suosion saaneita kirjailijoita vielä voisi löytyä, vaan sitä ne yhteiskunnalliset olosuhteet jotka synnyttivät Linnan kaltaisen kirjoittajan ja hänen kirjansa ja niiden saaman vastaanoton eivät enää ole olemassa eivätkä tule sellaisenaan toistumaan.
 
On kuitenkin väärä johtopäätös ajatella, että työväenkirjallisuuskin on enää historiallinen ilmiö, tai että sitä voidaan kirjoittaa enää vain pitäytymällä historiallisissa aiheissa siksi että nykytodellisuuden analyyttinen kuvaaminen olisi liian vaikealta. Näinhän ei tietenkään ole. Sillä jos kriteereinä käytetään sitä löytyykö kirjallisuutta joka kertoo yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien oloista, heidän pyrkimyksistään ja törmäyksistä paremmin toimeentulevien ihmisten tai yleensä yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa ja vielä ottaa kantaa näiden heikompien puolesta, niin tietenkin tällaista kirjallisuutta, kutsuttiin sitä sitten työväenkirjallisuudeksi tai jollain muulla nimellä, tarvitaan edelleen. Hyvä asia on, että sitä myös edelleen tehdään ja jopa julkaistaan, vaikka se ei kustannusmaailman pintavirtauksiin aina helposti istukaan.