Brasiliassa valmistaudutaan lokakuussa pidettäviin presidentinvaaleihin. Suosittu presidentti Luiz Ignacio Lula da Silva ei enää voi asettua ehdokkaaksi kolmannelle kaudelle. Kun brasilialaiset haluavat hänen politiikkansa kuitenkin jatkuvan on se tehnyt alun perin verrattain tuntemattomasta Lulan ja hänen työväenpuolueensa PT:n ehdokkaasta Dilma Rousseffista selvän ennakkosuosikin. Brasilian tulonjako on yksi maailman epätasaisimmista. Lulan kahdeksanvuotisen presidenttikauden aikana tuloerot ovat kuitenkin kaventuneet ja köyhyysrajan alle jäävän väestön osuus puolittunut. Maan talouden hyvää kehitystä ovat avittaneet uudet öljylöydöt, joiden ansiosta öljyn osuus maan BKT:ssa on noussut jo 12 prosenttiin. Tällainen rikastuminen voi usein houkuttaa johtajia kestämättömään populistiseen politiikkaan, mutta Lulan Brasilia ei sellaiseen ole sortunut ja maan politiikassa on yhdistynyt onnistuneella tavalla makrotalouden vakaus, matala inflaatio, investoinnit infrastruktuuriin ja koulutukseen sekä johdonmukainen köyhintä väestöä hyödyttänyt sosiaalinen politiikka. Brasilian haasteet ovat edelleen mittavia. Demokratia ei ole historiallisesti vielä kovin vankalla pohjalla ja 70-luvulla maassa oli yksi maanosan raaimmista sotilasdiktatuureista. Huolimatta Lulan hyvistä aikeista ei sademetsien tuhoamista ole saatu kokonaan pysäytetyksi. Köyhyyden ja eriarvoisuuden ohella väkivalta, rikollisuus ja korruptio vaivaavat vakavasti, eikä PT:kään ole kokonaan säästynyt korruptioskandaaleilta. Ne osaltaan vaikuttivat siihen, että PT päätyi asettamaan verrattain tuntemattoman ja kokemattoman, mutta ryvettymättömän Roussefin ehdokkaakseen, kun moni ennakkosuosikki sotkeutui sopimattomuuksiin. Lähes 200 miljoonaan asukkaan Brasilia on sekä väestömäärältään että pinta-alaltaan viidenneksi suurin maa maailmassa. Ensimmäistä kertaa historiassa siitä on myös tullut globaalivaikuttaja muussakin kuin jalkapallossa yhtenä ns. BRIC-ryhmän – Brazil, Russia, India, China – maista. Ryhmittymä sinänsä on vain nimike ilman, että näitä maita poliittisesti tai taloudellisesti yhdistää kovin iso joukko asioita, mutta kertoo siitä, että vanhojen teollisuusmaiden rinnalla myös suurimmat ja nopeasti kehittyvät kehitysmaat ovat saaneet sananvaltaa kansainvälisissä prosesseissa. Erityisesti Brasilian ja Intian nousu on herättänyt Suomessakin outoja reaktioita, joissa näiden maiden pyrkimykset on haluttu maalata jotenkin muiden pienempien kehitysmaiden intressien kanssa ristiriitaisina. Mutta silloin kun kehitysmaiden kauppahelpotuksia vastustetaan sillä perusteella, että niistä pääsevät eniten hyötymään Brasilian ja Intian kaltaiset maat, on kyse puhtaasti protektionistisesta verukkeesta.15.10.2010
Tarpeettomat kuolemat voidaan estää
Koko maailma on jännittyneenä seurannut 33 chileläisen kaivosmiehen pelastusoperaatiota, joka näyttää päättyvän kaikkien osalta onnelliseen lopputulokseen. Tästä voimme kaikki olla erityisen iloisia, sillä kaivostyöntekijäin ammatti on maailman vaarallisimpia. Yksin Kiinassa kuolee vuosittain tuhansia työntekijöitä kaivosräjähdyksissä ja sortumissa. Nyt 33 chileläisen kuvat ovat ainutlaatuisen myyvän human interest-draaman osana tulleet tunnetuiksi suomalaistenkin lehtien palstoilla. Nähtäväksi jää edesauttaako tämä julkisuus sitä, että kaivosturvallisuus saataisiin kaikkialla parempaan kuntoon niin, etteivät tuhannet kuolleet joka vuosi jäisi vain muutaman rivin joukkouutiseksi. Se mikä liikuttaa ihmisten mieliä ei ole järkiperäisesti ennustettavissa, mikä sekin osaltaan tekee ihmisistä inhimillisiä. Silti jää miettimään, mikä mielten liikutus voisi panna liikkeelle sellaisen muutosvoiman, joka tekisi lopun kaikista turhista kaivoskuolemista. Puhumattakaan siitä, että miljoonat lapset kuolevat vuosittain periaatteessa helposti ennalta ehkäistäviin ja hoidettaviin tauteihin. Näiden kuolemien estäminen maksaisi pelastettavaa kohden vain häivähdyksen siitä, mitä kaivostyöntekijän pelastaminen Chilessä. On ihan oikein, ettei siinä operaatiossa kysytty kustannusten perään, mutta miksi ei näitä köyhyydestä sikiäviä kuolemia myös estetä? 13.10. 2010
Hunter S. Thompson: Pelon valtakunta, Suuri hainmetsästys, The Rum Diary
Hunter S. Thompson, Pelon valtakunta. Kovan onnen lapsen inhottavia salaisuuksia amerikkalaisen vuosisadan lopun aikoina, suomentanut Markku Into. Sammakko, 352 s., Tallinna 2010
Hunter S. Thompson, Suuri hainmetsästys, suomentaneet Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Lintunen ja Pekka Markkula. Sammakko, 716 s., 2010
Hunter S. Thompson, The Rum Diary, Bloomsbury, 211 s., St.Ives
Hunter S. Thompson elää!
Näin voi huudahtaa v. 2005 itse päivänsä haulikolla päättäneestä legendaarisesta gonzo-kirjallisuuden perustajaisästä Hunter S. Thompsonista, jonka teoksia käännetään ja julkaistaan edelleen uusina painoksina ja jonka artikkeleista kerätään vieläkin uusia kokoelmia julkaistavaksi. Suomessa Thompsonia on julkaissut Sammakko tänä vuonna peräti kolmin kappalein, eli alunperin vuonna 1979 julkaistun Suuren hainmetsästyksen, (The Great Shark Hunt), jo 50-luvulla kirjoitetun. mutta vasta 1998 USA:ssa julkaistun ja nyt suomennetun romaanin Rommipäiväkirja (The Rum Diary) sekä uutena taskupainoksena Pelon valtakunnan (Kingdom of Fear) vuodelta 2003.
Sekalaisia toimittajan töitä uransa alussa tehnyt Hunter S. Thompson sai Nation-lehdeltä v. 1965 toimeksiannon kirjoittaa artikkelin kalifornialaisista Helvetin enkeleistä ja heidän elämäntavastaan. Se johti toimeksiantoon aihetta käsittelevästä kirjasta, joka ilmestyi seuraavan vuonna sen jälkeen kun Thompson oli vuoden verran kierrellyt ja elänyt jengiläisten kanssa, jotka lopulta pahoinpitelivät hänet sairaalakuntoon. Kirjasta tuli Thompsonin läpimurtoteos, mutta se edusti vielä pikemminkin perinteistä reportaasikirjallisuutta kuin myöhemmin gonzoksi kutsuttua genreä.
Gonzon ensimmäisenä edustajana pidetään vuonna 1971 ilmestynyttä kirjaa Fear and Loathing in Las Vegas, jossa myös ensimmäisen kerran esiintyy gonzo käsitteenä. Kirja sai alkunsa meksikolais-amerikkalaisen journalistin kuolemasta poliisin käsittelyssä, jota selvittääkseen Thompson matkasi kaksi kertaa toisen meksikolais-amerikkalaisen juristin kanssa Las Vegasiin voidakseen siellä rauhassa käydä tapausta tämän kanssa lävitse. Alkuperäinen lähtökohta on kirjasta kadonnut ja suurelta osalta myös ne muodolliset reportaasiaiheet Las Vegasissa pidetyistä moottoripyöräkilpailusta ja huumepoliisien konventista. Lopputulosta on turha lähteä kuvaamaan, saatikka juonta, koska sellaista ei ole. Oleellista on, että kaiken huumehöyryisen sekoilun takaa voi hahmottaa äärimmäisen terävää ja oivaltaa kriittistä kuvausta ns. amerikkalaisesta unelmasta verrattuna amerikkalaiseen todellisuuteen.
Kehittämäänsä gonzo-tyyliä Thompson jatkoi kirjassaa Fear and Loathing on the Campaign Trail ’72, jonka lähtökohta oli silloinen presidentinvaalikampanja. Nyt suomeksi ilmestynyt Suuri hainmetsästys vuodelta 1979 on kokoelma Thompsonin kirjoituksista parinkymmenen vuoden ajalta on gonzoilua parhaimmillaan ja ensimmäinen osa neliosaisesta The Gonzo Papers nimisestä sarjasta. Pelon valtakunta ei enää ole samaa sarjaa ja sen artikkelit ovat tavalla tai toisella löysästi omaelämäkerrallisia, tosin niin löysästi ettei mitään sen kuvauksia pidä lukea kirjaimellisena totuutena. Kirjassa sekoitetaan aitoon gonzo-tyyliin faktaa ja fiktiota kuitenkin niin, että takaa aina heijastuu jokin sellainen todellisuus tai ainakin näkemys sellaista todellisuutesta joka kannattaa ottaa vakavasti. Tahallisen liittoittelun piiriin voi panna Thompsonin kuvaukset autojen, ampuma-aseiden, huumeiden ja naisten käytöstä, vaikka hän epäilemättä käytti kaikkia väärin. Kaiken tämän vauhdikkaan elämäntavan takaa löytyi myös vakavasti otettava poliittinen toimija, jonka hautajaisiin saapuivat mm. demokraattien entiset presidenttiehdokkaat George McGovern ja John Kerry.
Gonzo on usein virheellisesti luokilteltu journalismin alalajiksi, mitä se ei kuitenkaan varsinaisesti ole, mutta mikä siihen joskus innostuneiden suomalaistenkin toimittajien yritelmien merkeissä on tuottanut lähinnä kiusallisia pannukakkuja. Gonzo on kirjallisuuden laji, jossa hyvänä journalistinakin kunnostautunut Thompson on lyömätön mestari. Samaan sarjaan hän ei kuitenkaan yllä tavanomaisella romaaniyritelmällään, kovasti Hemingwayn tyyliä tavoittelevalla Rommipäiväkirjalla. Sitä tuskin olisi julkaistu neljäkymmentä vuotta myöhemmin ilman Thompsonin saavuttamaa gonzo-julkisuutta eikä liioin käännetty suomeksi. Kirjasta parhaillaan tehtävä elokuva saa nousta suuresti kirjan tasoa korkeammalle jäädäkseen historiaan.
Pelon valtakunta on ainoa Thompsonin kirjoista jonka olen lukenut suomeksi. Hänen kääntämisensä on varmaan vaikeimpia tehtäviä jonka eteen kääntäjä voi joutua ja sitäkin positiivisempi yllätys on Markku Innon suomennos joka vaivattomasti ja sujuvasti on ilman kiusallisia kömmähdyksiä tavoittanut Thompsonin jäljittelemättömän tyylin.
Lokakuu 2010
Talouspolitiikan koordinaatiopaketti
Hallitus antoi perjantaina eduskunnalle komission valmisteleman paketin EU-maiden talouspolitiikan koordinaation tehostamisesta. Suuri valiokunta ja muut valiokunnat tulevat siihen perusteellisesti paneutumaan lähiviikkoina. Kyse on todella laajakantoisista koko unionin ja sen jäsenvaltioiden suhteita muuttavista esityksistä, joihin ei voi eikä tule ottaa kantaa sellaisessa pikajärjestyksessä, kuin jotkut komissiossa toivovat ajatellessaan, että jäsenvaltioiden päämiehiltä saataisiin jo lokakuun lopun Eurooppa-neuvostossa poliittinen sitoumus paketin hyväksymisestä. Näyttää siltä että komissio tavoittelisi sellaisia valtuuksia itselleen ja vallansiirtoa jäsenvaltioilta unionille, joihin ei nykyisissä perussopimuksissa ole oikeuspohjaa. Unioniakin voi kestävästi rakentaa vain lakeja ja sopimuksia kunnioittamalla ja niitä tarpeen mukaan muuttamalla, ei niitä sivuuttamalla. Kreikan ja muiden PIGS-maiden (Portugal, Ireland, Greece ja Spain) talouksien kriisiytyminen osin sen vuoksi, ettei talouden kestävyydestä ja euron vakaudesta välitetty ajoissa huolehtia, on pannut komission etsimään keinoja, joilla tällaiseen koko euroalueen vakautta uhkaavaan kehitykseen päästäisiin ajoissa puuttumaan. Ongelmana on kuitenkin se, että kasvu- ja vakaussopimus yksipuolisen monetaristisine EMU-kriteereineen on edelleenkin liian mekanistinen instrumentti kasvua tukevan ja vakautta ylläpitävän taloudenpidon varmistamiseksi.
Ongelma ei ole se, ylittyvätkö alijäämä- ja velkakriteerit laskusuhdanteessa, vaan se miten varmistetaan julkisen talouden suhdannekierron yli ulottuva rakenteellinen vakaus. Kun nyt viitataan siihen, että Saksan ja Ranskan alijäämien katsominen sormien läpi aikanaan aukaisi holtittomuuden portit muillekin, ei tämä ole oikea kuvaus. Jos näihin kutakuinkin terveen suhdannepolitiikan mukaisiin alijäämiin olisi silloin jopa pakkosanktioin puututtu, olisi kasvua samalla voimakkaasti jarrutettu ja työttömyyttä kasvatettu ja siirrytty jatkuvien leikkausten kierteeseen. Tänää ollaan taas tilanteessa, jossa koko Euroopan talouden kehitys odottaa juuri Saksalta sen velka-asteesta huolimatta kysynnän lisäämistä ja tukea koko Euroopan elpymiselle aivan keynesiläisten perusoppien mukaisesti. Hyväntahtoinen tulkinta komission esityksestä uusien vielä täsmentämättömien kriteereiden käyttöönotosta on, että näin halutaan monipuolistaa talouskehityksen arviointiperusteita. Epäilevä tulkinta sen sijaan pelkää, että kyse on jälleen uudesta yrityksestä laajentaa uusliberalististen julkisen talouden kuristamisoppien soveltamista, jos kohteeksi otetaan esim. ”liiallisten” palkkanousujen sanktioiminen. Näitä ja monia muita kysymyksiä on käytävä huolellisesti läpi kun valiokunnat perehtyvät tarkemmin esityksiin. Se että esitysten tekijänä sattuu olemaan suomalaiskomissaari ei ole mikään peruste panna kriittisyys sivuun ja osoittaa sokeaa luottamusta – ei edes silloin jos se perustuu salaiseen toiveeseen siitä, että muut jäsenvaltiot kyllä pitävät huolen kyseenalaisimpien esitysten alasampumisesta. 10.10. 2010
Teininä ja opiskelijana 60-luvun Helsingissä. Helsinki-Seuran ja Helsingin seudun kesäyliopiston luentosarja, Paasitorni 5.10. 2010
60-luvun alkaessa olin Helsingin suomalaisen yhteiskoulun 6/10 b luokalla, takanani pari vuotta valmistavaa koulua, kaksi vuotta koulunkäyntiä Lontoossa ja puoli vuotta Genevessä. Tämä tausta merkitsi että olin saanut jo vähän etukäteisirtiottoa 60-luvulla Suomessa yleistyneisiin nuorisokulttuurin ilmentymiin, kuten kansainväliseen kanssakäymiseen, television katseluun tai Elvis Presleyn ja Bill Haleyn rock-musiikkiin. Suomeen palatessani vuonn 1957 minulla oli mukani kaikki siihen mennessä ilmestyneet Haleyn savikiekot. Ne katosivat jonnekin jo muutaman vuoden päästä, mikä niiden nykyistä keräilyarvoa ajatellen on tietysti korvaamaton menetys.
Toki Bill Haley tunnettiin Suomessakin, lähinnä elokuvan Blackboard Jungle – joka ajan tavan mukaan esitettiin meillä mielenkiintoisesti väännetyllä suomalaisnimellä Älä käännä heille selkääsi – musiikintekijänä ja Rock around the Clock biisistään. Hänet saatettiin tuntea vielä pieniä rock-piirejä laajemmin sen vuoksi, että elokuvan esittämistä Helsingissä sävytti ajan terminologiaa käyttäen ”lättähattumellakointi”. Komea nimitys ilmiölle joka kuitenkin oli aika ohimenevää ja vaisua, ainakin muun maailman menoon tai varhempien aikojen stadilaiseen sakilaiselämöintiin nähden.
Myös suomalainen kouluni SYK oli jonkinlaisen kulttuurivapaamielisen opinahjon maineessa ja sen painotus mm kielten opiskeluun tarjosi jo sellaisenaan tavanomaista avarampia akkunoita Eurooppaan ja maailmaan, kuin mihin Suomessa siihen asti oli totuttu.
Oma kouluympäristöni ei siten ollut erityisen ahdistava, mutta kuitenkin sen verran ahdas että tunsin luontevaksi hakeutua laajempiin toimintaympäristöihin. Olin toki omassa teinikunnassa aktiivi ja monissa koulun kerhoissa, mutta hakeuduin myös Helsingin teiniyhdistyksen toimintaan. Olin teinikuntani lähettämänä HeTey:n teinijohtajakursseilla Kälviän kansanopistolla kesäkuussa 1962. Se oli muuten ensimmäinen kerta kun HeTey järjesti oman kurssinsa, Teiniliitollahan niitä oli tusinan verran joka kesä. Taustalla oli (silloinkin) jonkinlainen vastakkainasettelu Helsinki-Muu Suomi. Sen sijaan myöhempien aikojen vastakkaisuutta Helsingin ja muun pääkaupunkiseudun välillä ei vielä juurikaan näkynyt. Helsinki oli seudun ainoa kaupunki jota ympäröi joukko erinimisiä maalaiskuntia.
Kesäkuu 1962 ajankohta on merkittävä siksi, että samanaikaisesti pidettiin Helsingissä maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalit. Senaikaisessa Suomessa festivaaliosanotto ei todellakaan kilpaillut teiniaktivistien mielessä vaihtoehtona. Paremminkin voi kysyä, kuinka moni kurssilaisista olisi Helsingissä olleessaan osallistunut festivaalien vastamielenosoituksiin. Heihin eivät varmaan silloinkaan olisi kurssitovereistani ainakaan JP Roos tai Marjatta Voionmaa (nyk. Vehkaoja) lukeutunut, tuskinpa Antti Satulikaan jonka aatemaailmaan festivaalien aktiivi vastustaminen olisi voinut istuakin, mutta ei mielenosoittaminen.
Silloisen Teiniliiton järjestäytymisaste oli käytännössä sata. Kaikki oman koulunsa teinikuntaan liittyneet saivat myös liiton keltaisen jäsenkortin. Ainakin Helsingissä korttia arvostettiin siksi, että sillä pääsi kaikkiin muissakin kouluissa järjestettyihin teinihippoihin. Teinihippoja järjestettiin melkein kaikissa kouluissa niin, että joka lauantaiksi riitti valinnan varaa, ja niihin pääsy kortilla. Se varmaan motivoi useampia kuin kortin takakanteen vielä 60-luvun alkuvuosina painettu ote vuonna 1943 hyväksytystä teinijulistuksesta, joka alkoi sanoin ”Seisomme isänmaamme verin lunastetulla kamaralla alla kasvon Kaikkivaltiaan” ja päättyi teinille suunnattuun kehotukseen ottaa ihanteekseen ”kansalaisen, jonka luonteessa sopusointuisesti yhtyvät Elias Lönnrotin vaatimattomuus, uskollisuus ja työtarmo, J.V. Snellmanin horjumaton oikeudenmukaisuus ja miehekäs vastuuntunto sekä suomalaisen sotilaan lannistumaton uljuus ja sisu”.
AKS-henkisten ikiteinien talvisodan alla Oppikoulujen toverikuntien liiton nimellä perustama järjestö joutui välirauhan 1944 jälkeen kiireesti polttelemaan papereitaan samassa uunissa kuin AKS:kin papereitaan tuhosi. Kiihkomielisen nationalismi pantiin naftaliiniin ja aatteellisen tyhjien täyttivät epäpoliittiset kulttuuririennot ja harrastuspiirit. Teiniliiton epäpoliittisuus oli samanlaista kuin silloisten oppikoulujen puolueettomuus. Myös teiniliiton tilaisuudet aloitettiin lipunnostolla ja hartaushetkellä. Tätä on luonnehdittu jälkijättöiseksi AKS-laisuudeksi ilman avointa suursuomalaisuutta tai ryssänvihaa, eikä se kovin laajoja koululaisjoukkoja enää elähdyttänyt.
Harrasteet veivät minutkin Helsingin teiniyhdistyksen toimintaan. HeTeY oli juuri perustanut Ohjelmarenkaan, jonka tarkoitus oli teinihippojen aika aneemisen ohjelmatason nostaminen. Sen puitteissa perustettiin big band, levyttämäänkin päässyt kuoro sekä teatteriryhmään. Juuri teatteriharrastus veti minuakin mukaan tähän ryhmään jossa mukana olivat mm Kari Franck ja Pekka Laiho. Olin myös mukana teinien ensimmäisellä valtakunnallisella teatterikurssilla Vaasassa kesällä 1963. Mukana oli todellisia näyttelijälahjakkuuksia, kuten Eriikka Magnusson, Tarja Markus, Tiia Louste, Kari Kihlström ja Antti-Einari Halonen. Oli myös niitä, joiden lahjat viittasivat enemmän teatterihallinnon puolelle, kuten Ilkka-Christian Björklund ja minä. Jälkimmäiseen joukkoon olisi kaiketi voinut lukea myös kurssille ilmoittautunut Paavo Väyrynen, mutta hän ei kuitenkaan paikalle ilmaantunut.
Minä siirryin pian tämän jälkeen näyttämöltä kulisseihin, ei vähiten sen murska-arvion vuoksi jonka sain Uuden Suomen arvostelijalta Jupiterin roolistani Ohjelmarenkaan teatteriryhmän esittämässä Molieren Amfitrionissa. Mutta eivät teatteriharrastuksensa lahjoihin pohjanneet välttämättä olleet meitä muita vähemmän yhteiskunnallisesti suuntautunutta. 60-luvun nuorille teatteriryhmille oli luonteenomaista vahva ja kantaaottava yhteiskunnallisuus sekä vanhoillisten koti-uskonto-isänmaa sävytteisten tapojen ja moraalisääntöjen horjuttaminen. Opiskelijaradikalismin kehityksessä teini- ja ylioppilasteattereilla oli merkittävä osuus, ja moni Vaasan teatterikurssilaisista oli eri tavoin osallisena niin Teiniliiton kuin Ylioppilasteatterin radikalisoitumiskehityksessä.
Yksi aikanaan vavisuttaneista esityksistä oli Helsingin Teiniteatterin Sexkabaree vuodelta 1967, jonka tekijänimiin kuuluivat mm Kaj Chydenius, Veronica Pimenoff ja Tarleena Sammalkorpi. Yksi tekstien tekijänä mainituista taisi olla myös piispa Eelis Gulin, jonka vanhoillisille näkemyksille näin päästiin irvailemaan.
Vaasan teatterikurssilaiset olivat joukolla mukana myös 60-luvun poliittisen teatterin läpimurtoproduktiossa, Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa. Lapualaisoopperasta tuli yhden sukupolven symbolinäytelmä. Vieläkin tuntee väristyksen kun muistelee sen loppulaulua ”ei väkivaltaa”, joka oli sadankomitealaisen pasifismin korkea veisu. Omaa asevelvollisuuttani Isosaaren varuskuntaan suljettuna suorittaessani en ollut läsnä kokemassa ensi-illan huumaa, jossa yhdistyivät esityksen, 1966 eduskuntavaalien vasemmistoenemmistön ja samana iltana kansanedustajuutensa varmistaneen näytelmän tekijän Arvo Salon juhlinta.
Yhteiskunnallista harrastusta viritettiin myös tällä nimikkeellä I-C Björklund ja minä olimme ydinjoukkona siinä helsinkiläisessä koululaispiirissä, jonka kevään ja kesän 1963 pohdintojen tuloksena perustettiin Helsingin Teinien Yhteiskunnallinen Seura syyskuun 1. päivänä. Kaikki olimme alaikäisiä koululaisia, joten tarvitsimme täysikäisen nimenkirjoittaja-puheenjohtajan. Seuralle ehti lyhyen elinikänsä aikana olla kolme puheenjohtajaa, joista yksi oli valtiot.yo Paavo Lipponen. Pääkonttoriksimme saimme vuokrattua pienen kellarihuoneen samasta Bulevardin talosta jossa I-C asui. Kämppä saatiin ankaran kuurauksen jälkeen jonkinlaiseen asuttavaan kuntoon, mutta katonrajassa kulkeneiden viemäriputkien iloiselle tirinälle emme mahtaneet mitään.
Tästä bunkkerista tuli parin vuoden ajaksi teinivallankumouksen ydinpesäke, jossa kaksi kertaa viikossa pidimme avointa vastaanottoa ja teimme seuran julkaisemaa Kääntöpiiri-lehteä, jonka täysikäiseksi päätoimittajaksi värväsimme Jertta Roosin. Kolme vuotta ilmestyneessä lehdessä esiintyivät kirjoittajina mm Inari Krohn, Ilkka Kylävaara, Paavo Lipponen, Rene Nyberg, Pekka Peltola, Veronica Pimenoff, Risto Repo, JP Roos, Anssi Sinnemäki, Ilmari Susiluoto, Kari Rydman ja Matti Wuori. Toimistoajan päätyttyä siirryimme aina joukolla johonkin Helsingin koulunuorison suosimista monista keskustakahviloista jatkamaan maailmanparannusta ilta myöhään asti. Tätä nuorison kahvilakulttuuria ei tule sivuuttaa, se oli vielä raitista joskin tupakansavuista harjoittelua pian edessä olleelle siirtymälle vanhan kellariin, Bottalle tai muihin opiskelijoiden suosimiin kaljapaikkoihin. Välimuotona oli Helsingin yliopiston kuppila – nimenomaan Aleksanterinkadun kuppila. ei Porthania, joka oli lähinnä vain halpa ruokailupaikka – jossa erityisesti mieleen on jäänyt hovinsa ympäröimän Lande Lindforsin kantapöytä.
Vaatimattoman muutaman kourallisen aktiivinuoria perustama HTYS oli pikkujärjestö, mutta se sai laajalti huomiota, etenkin sen jälkeen kun lähetimme kaikille helsinkiläisten koulujen rehtoreille kirjeen jossa ehdotimme joulukuussa 15 vuotta täyttäneen YK:n ihmisoikeuksien julistuksen asianmukaista huomioimista kaikissa kouluissa. Tänään on vaikea viattomampaa ajatusta keksiä, mutta silloisessa Suomessa se koettiin vielä jotenkin epäilyttävänä, ja ylipäätään HTYS:n yhteiskunnallista viritystä jollain tavoin vasemmistolaisena, eikä kestänyt kauaakaan kun meistä alettiin kuiskutella peräti kommunisteina. Joku joutui jopa vaihtamaan koulua jouduttuaan rehtorinsa silmätikuksi. Itse jouduin vain kerran SYK:ssa rehtorin kansliaan vastaamaan kysymykseen, olinko levittänyt koulussa poliittista materiaalia, mihin vastasin totuudenmukaisesti että olen antanut sadankomitean esiteitä vain sitä kyselleille, mikä riitti tyydyttämään ilmeisen vaivautuneesti toimeksiantoonsa (näin oletan) suhtautuneen rehtorin.
Tosiasiassa vuonna 1963 poliittisesti järjestäytyneitä meistä ei ollut vielä kukaan, ensimmäisenä siten teki v. 1964 SDP:hen liittynyt Björklund, mutta vasemmistolaisia meistä enemmän tai vähemmän kuitenkin aikanaan tuli, kenties osin tämän kohtaamamme epäluulon vauhdittamina.
Saimme pian seuraajia myös maakunnissa: Kajaanissa Kimmo Linnilä ja Kuopiossa Lasse Lehtinen olivat primus motoreina paikallisten teinien yhteiskunnallisten seurojen perustamisessa ja pahennusta herättäneiden teinilehtien toimittamisessa ja pian perustimme erillisen Yhteiskunnallisten Teinijärjestöjen Liiton. HTYS ja YTL elivät muutaman vuoden ja kuihtuivat pois sen jälkeen kun Teiniliitto ensin Tuomo Tirkkosen ja sitten Kari Puron puheen johtajakausina oli omaksunut niiden yhteiskunnallisen ohjelman.
Oma yhteyteni koululaismaailmaan ja koulupolitiikkaan jatkui vielä ylioppilaaksi kirjoittamiseni ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeenkin, kun toimin vuosina 1967 ja 1968 Teiniliiton varapuheenjohtajana. Todettakoon taustaksi, että siihen saakka liiton hallitus oli koostunut yksinomaan koulunsa jättäneistä ylioppilaista, nyt näinä vuosina liiton hallitukseen tuli ensimmäistä kertaa koululaisista koostunut enemmistö.
Tietysti olin mukana myös ylioppilaskunnan toiminnassa, jossa aloitin syksyllä 1967 kun minut valittiin silloin vielä sitoutumattomana sosialidemokraattien listoilta HYY:n edustajistoon. Olin toki edustajiston opposition yhtenä puhujana Vanhan portailla marraskuussa 1968 vaatimassa ”Vanhaa kansalle”, mikä hetken päästä toteutuikin kun valtaajat menivät väkisin sisään, mutta en ollut missään Ylioppilaat-Studenter liikkeen sisärenkaassa.
Jälkikäteen katsoen on kuitenkin niin, että kanssakäymiseni sekä yliopiston että ylioppilaskunnan kanssa jäi aika ohueksi. Osakuntaan kirjoittautuminen jäi pelkäksi muodollisuudeksi. Tarkoitukseni oli jäädä kokonaan osakuntien ulkopuolelle, mutta jonotusaika rehtoria kättelemään olisi silloin muodostunut sietämättömän pitkäksi, jolloin ilmoittauduin Etelä-Suomalaiseen osakuntaan jonne ilmoittautuneet otettiin ensimmäisenä sisään. Tässä heijastui radikaalipolven suhtautuminen ylioppilaselämän tunkkaisena ja taantumuksellisena pitämään perinteeseen, omalta kohdaltani enemmän kuitenkin välinpitämättömyyttä kuin aktiivista vastustushenkeä osoittaen.
Opinnoistani suoriuduin kohtuuajassa pakolliset luennot minimoiden ja ilman, että edes oman aineeni poliittisen historian professoreiden kanssa muodostui minkäänlaista henkilökohtaista kanssakäymistä. Lähinnä siihen ylsin vuoden 1969 alussa L.A. Puntilan kanssa, kun meidän molemmat valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon ja istuimme vierekkäisissä pulpeteissa. Tosin silloinkaan ei Puntilaa juuri näkynyt, koska hänen aineensa lisensiaattiseminaari kokoontui perinteisesti samaan aikaan kun valtuustokin, ja hän asetti seminaarin jokseenkin aina etusijalle.
Päädyin siis mukaan kunnallispolitiikkaan syksyn 1968 vaaleissa, jotka olivat jonkinlainen nuorten radikaalien läpimurtotapahtuma. Vaalimainoksessani kirjoitin: ”Nuoren vasemmiston vallankumousta ei estetä valitsemalla vasemmistolaisia valtuustoon. Valinta on yksi tapa toteuttaa vallankumous”. Valittujen joukossa olivat SDP:stä mm Ilkka Taipale ja Risto Sänkiaho, liberaaleista Juha Klemola, SKDL:stä Pekka Saarnio, Kati Peltola ja Jörn Donner, mikä nuorten ryhmä jonkin aikaa harjoitti perinteiset puoluerajat ylittävää yhteistyötä. Siinä olivat ajoittain mukana myös SMP:n Pekka Vennamo ja RKP:n Jutta Zilliacus, joskus jopa kokoomuksen Jouni Apajalahti ja Yrjö Larmola.
Puolueet halusivat ja tarvitsivat nuoria voimia, mutta suhtautuivat heihin samalla varauksellisesti eivätkä päästäneet heitä vallan sisäpiireihin. Minun ensimmäisiksi luottamustehtävikseni valtuutettuna tuli lastensuojelulautakunnan puheenjohtajuus ja jäsenyys lasten päivähoitokomiteassa, joihin A.S. Neillin Summerhill-oppien mukaista kasvatusvallankumousta edustaneen teiniliitto-taustani vuoksi tunsin kiinnostusta. Itselleni tuo nelivuotiskausi lautakunnan vetäjänä oli erinomaista oppia ja opastusta sosiaalipolitiikkaan ja sellaiseen, ennen kaikkea uusista lähiöistä löytyvään Helsinkiin, jota en eiralais-töölöläisenä eliittikoulun kasvattina juurikaan ollut kohdannut.
Radikaalien marssi valtuustoon toi ainakin väriä harmaaseen politiikkaan – ihan kirjaimellisesti pukeutumista myöten, mitä valtalehdistökin seurasi – sekä jonkin verran uutta avoimuutta ja vanhan ns. kunnallisklubissa, toteutetun ”on sovittu” päätöksentekokulttuurin rapautumista. Kunnallisklubi, jonka isäksi muistelmissaan ovat ilmoittautuneet sekä Jussi Lappi-Seppälä että Teuvo Aura, oli epävirallinen instituutio jossa muiden valtuustoryhmien puheenjohtajat paitsi SKDL:n kokoontuivat kaupungin johdon kanssa asioita junailemaan. Lappi-Seppälä oli tuolloin jo vetäytynyt politiikasta, mutta Aura oli sitäkin keskeisempi hahmo ylipormestarina.
60-luvun isoista asioista päällimmäisiä olivat, kuten nytkin, asuntopula ja muuttoliike, kaavoitus ja rakennussuojelu, pääkaupunkiseudun puutteellinen yhteistyö ja liikenneratkaisut. Liikennepolitiikassa saatiinkin aikaan merkittävä käänne joukkoliikenteen hyväksi: uusi valtuusto hautasi insinööritoimisto Smith-Polvisen suuressa liikennetutkimuksessa suositellut moottoritiehankkeet Helsingin niemen ympäri ja halki, kuten Vapaudenkadun ja mm Liisankadulta Kruunuvuoren selän yli kaavaillun moottoritien. Uusi valtuusto teki myös historiallisen päätöksen metron rakentamisesta.
Liikennepolitiikkaan vaikuttaneista uusista liikkeistä yksi oli Enemmistö r.y.. Muita 60-luvun uusia yhdistyksiä ja ns. yhden asian liikkeitä, joihin olin useimpiin tavalla tai toisella jossain yhteydessä, olivat Sadankomitea, Yhdistys 9, Marraskuun liike, Opiskelijoiden YK-yhdistys, Etelä-Afrikka toimikunta, Sexpo, Tricont ja monet muut. Osa niistä on kuollut tai muuttanut muotoaan, osa toimii edelleenkin. Toimintamuotoihin kuuluivat itsestään selvinä kulkueet, mielenosoitukset ja katutapahtumat. Niitähän on Helsingissä nähty kautta aikojen, mutta uutta oli pykimys liittää niihin vähän hippiliikkeen hengessä karnevalistisia elementtejä, jotka erottivat ne ylioppilaiden soihtukulkueista tai vanhan vasemmiston vappumielenosoituksista, sotilasparaateista puhumattakaan.
Yhdysvaltain länsirannikolla syntynyt hippiliike ja siihen liitetty käsite ”psykedelia” heijastuivat toki Suomeenkin nuorisomusiikin, -muodin ja -kulttuurin kautta, ja Hair musikaali esitettiin Suomessa v. 1969. Hippivaikutteista toimintaa oli toki meilläkin, ennen muuta lehti International Organ ja Sperm yhtye, joiden molempien keskeinen hahmo oli flyygelinkansiaktistaan historiaan jäänyt Mattijuhani Koponen, mutta jo ilmasto-olosuhteet tekivät vähän hankalaksi tehdä Helsingistä Suomen San Franciscoa. Underground liike oli Suomessa vähän vahvemmalla pohjalla ja jätti ennen kaikkea Suomen Talvisota 1939-40 yhtyeen tuotannon kautta pysyvän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan.
Huumeet ja huumekokeilut kuuluivat myös muutamilla kuvaan ja jotkut koittivat jo silloin rakentaa jonkinlaista vaihtoehtoista alakulttuuria kannabiksen varaan, mutta se oli sittenkin vähäistä muuhun maailmaan että myöhempiin aikoihin nähden. Paljon enemmän sekä vanhempien että nuorempien suomalaisten elämään vaikutti kuitenkin alkoholipolitiikan asteittainen liberalisointi ja keskioluen vapautuminen vuoden 1969 alussa.
On perusteita väitteelle, että Suomen ”60-luku” aikakauden radikalismin ilmentymänä päättyi Vanhan valtaukseen. Se jäi eräänlaiseksi vedenjakajaksi, johon iloisen anarkismin sävyttämä 60-luku päättyi ja josta tiukkojen politrukkien 70-luku alkoi. Tämä on tietenkin valtaisa yleistys ja pelkistys, eikä ylioppilaskunnan talon valtaaminen vuosikymmenen pseudotapahtumana yksin ollut mitenkään ratkaiseva.
60-lukua ei voi arvioida ja ymmärtää ensisijaisesti saatikka yksinomaan poliittisen kehityksen kannalta, vielä vähemmän radikaaliliikkeiden kannalta, joiden kannatus saattoi lähennellä hetkellisesti Helsingin ohella ehkä Tampereella jonkinlaista hegemonia-asemaa, vaikkei näillä liikkeillä täälläkin ikäluokan enemmistön kannatusta ollut. Sen sijaan nuorisokulttuurin ja nuorison aseman muutus, jota voisi kuvata kiteytyksellä objektista subjektiksi, eli aikuisten tuottamasta säädellyn nuorisokulttuurin vastaanottajasta omaehtoisen nuorisokulttuurin kuluttajaksi ja osin tuottajaksi.
Onkin todettava etteivät maailmankuvaani suinkaan muokanneet vain ne Franz Fanonin, Herbert Marcusen, Wilhelm Reichin tai Göran Palmin kaltaiset kirjailijat ja teoreetikot, joista useimmista sen ajan nuoret eivät olleet koskaan kuulleetkaan, vielä vähemmän niin tekivät Salingerin Sieppari ruispellossa tai Pentti Saarikosken runot. Näitäkin vahvemmin on mainittava sellaiset nimet kuin Bob Dylan, Joan Baez, John Lennon, Jim Morrison tai Frank Zappa. Beatles, protestilaulut ja folkrock edustivat myös omalla, suuriin joukkoihin vaikuttavalla tavalla 60-luvun nuorisokumousta, eikä sanoma löytynyt vain sanoista. Itse rock on aikanaan ollut myös itsessään vapauttavaa ja kumouksellista. Kun ensimmäiset suomalaiset rock-levytykset tehtiin keski-ikäisten tanssimuusikoiden toimesta ei se ihan heti kolahtanut, mutta kohta alkoivat myös suomalaisnuorten omat rautalankabändit murtautua esiin.
Teatterin olen jo maininnut, mutta esiin pitää nostaa myös elokuva. Kiiruhdinkin aina katsomaan Godardin, Truffaut’n, Fellinin tai Loseyn uutuudet aina heti kun ne Helsinkiin ehtivät. Jopa suomalainenkin elokuva Mikko Niskasen ja Risto Jarvan töillä alkoi myös näihin aikoihin herättää uudenlaista melenkiintoa. Vanhemmat mestariteokset käytiin ahmimassa Helsingin Teinien Elokuvakerhossa Bio Rexissä. Näytäntöjä edelsi Peter von Baghin tai JP Roosin nähtävän filmin hienouksista kertovat esittelyt. Etenkin Roosin sanoma ei kuitenkaan kovin hyvin mennyt perille, varsinkin kun hänellä oli tapana antaa tyhmän yleisön kuulla kunniansa. Sittemmin HeTEKin linjaan tyytymätön Roos perustikin oman lyhytaikaiseksi jääneen Spec-nimisen elokuvakerhonsa.
Tämä subjektiivinen ja valikoiva katsaus omaan 60-lukuuni on tuttua niille, jotka ovat lukeneet kohta 20 v. sitten ilmestyneen kirjani Kukkaisvallasta kekkosvaltaan. Kirja oli muistelmateos ja sellaisena yhtä subjektiivinen ja epäluotettava kuin kaikki muukin muistelmakirjallisuus, mutta uskaltauduin silti esittämään joitain yleistäviä tulkintoja 60-luvun radikalismista. Niinpä yllätyin kun kesällä kuulin kirjani olleen keskeisessä asemassa Katja-Maria Miettusen viime syksynä hyväksytyssä väitöskirjassa Menneisyys ja historia. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona. Olen tietenkin sekä huvittunut että imarreltu pienen muistelmakirjani saamasta huomiosta, mutta nyt tohtori Miettusen mielenkiintoiseen työhön tutustuttuani olisi minulla niin asianosaisena kuin akateemisena vastaväittäjänä ollut hänen tulkintoihinsa yhtä ja toista huomautettavaa, mutta jätän sen toiseen yhteyteen. 60-luvusta kiinnostuneen kannattaa toki myös Miettusen väitöskirjaan tutustua.
