Suomen historian skandaalimaisin rikos?
 
Lapualaishulinoinnin vuosi 1930 huipentui lokakuussa 1930 Suomen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä vuoteen 1925 toimineen K.J. Ståhlbergin sieppaukseen lokakuun 14. päivän aamulla ja hänen ja hänen mukanaan seuranneen Ester-vaimonsa kyyditykseen Joensuuhun, jossa presidenttipari lopulta vapautettiin. Sieltä Ståhlbergit palasivat joka asemalla juhlittuina sankareina Helsinkiin.
 
Ståhlbergin kyyditykseen liittyi monia kummallisia, vaikeasti selitettäviä ja joidenkin mielestä jopa farssinomaisia piirteitä. Amatöörimäinen sekoilu liittyi usein lapualaisten suoraan toimintaan, siitä huolimatta että niissä osallisena oli myös usein virassaankin vielä olleita poliiseja ja upseereita. Tapahtumissa nähty mahdollinen tahaton komiikka ei kuitenkaan aikalaisia naurattanut, sillä omavaltainen toiminta johti moniin pahoinpitelyihin ja jopa hengenmenetyksiin. Myös Ester Ståhlberg pelkäsi, että revolverilla aseistetut kaappaajat olisivat saattaneet käyttää myös väkivaltaa lapualaisten vihaamaa porvarillisen laillisuusrintaman ehdotonta henkistä johtajaa presidentti Ståhlbergia kohtaan.
 
Yleinen otaksuma oli, että presidentti oli tarkoitus viedä rajalle ja pakottaa kävelemään Neuvostoliiton puolelle, kuten oli jo tehty aiemmin kymmenille kommunisteille tai sellaisiksi epäillyille. Tarkkaa tietoa kaappaajien suunnitelmasta –  tai siitä oliko sellaista edes olemassa – ei ole koskaan saatu, ja kyyditys loppui kun kaappaajien odottamaa kyyditystä jatkavaa toista autoa ei Joensuuhun koskaan ilmaantunut. Aikansa odotettuaan kyyditysryhmää johtanut autoilija ja EK:n entinen etsivä Jukka Janné tarjoutui ajamaan presidenttiparin takaisin Helsinkiin, mutta Jannén lähdettyä hankkimaan lisää bensiiniä Ståhlbergit lähtivät omille teilleen.
 
Itse kyydityksen osalta tapahtumien kulku on luotettavasti ja yksiselitteisesti osoitettavissa. Kaikki muu sen jälkeen on jo epäselvempää. Kyydittäjäryhmän samanhenkisistä kavereistaan koonnut Janné oli saanut tehtävän äärioikeistolaisen Suomen Lukon pääsihteeriltä Mikko Jaskarilta, joka puolestaan lähti toimiin saatuaan Sortavalasta puhelinsoiton everstiluutnantti Eero Kuussaarelta. Puhelinkeskustelun sisältö ei tarkkaan ole tiedossa, eikä myöskään soittoa edeltäneet tapahtumat. Tutkijat kuitenkin päätyivät siihen, että soiton takana olisi ollut Sortavalan seurahuoneella isommassa porukassa kosteaa iltaa viettänyt yleisesikunnan päällikkö, kenraalimajuri Martti Wallenius. Heidät myös asetettiin oikeuden eteen. Kolmeen oikeusasteen antamat tuomiot vaihtelivat merkittävästi.
 
Kyydityksen jalkamiehet saivat ensin alioikeudessa enintään vuoden pituisia ehdollisia tuomioita ja kaksi heistä vapautettiin kokonaan. Hovissa kihlakunnanoikeuden vapauttamat saivat parin kuukauden tuomion ja muiden tuomiot vähän lyhenivät. Jannén ehdoton 18 kuukauden tuomio lyheni lopulta vuoteen ja Kuussaaren alunperin saama 3 vuoden tuomio hovissa kahteen ja korkeimmassa lopulta yhteen vuoteen. Myös Wallenius sai alimmassa asteessa kolmen vuoden tuomion, hovissa alle kahden vuoden tuomion mutta korkein oikeus vapautti hänet lopulta kaikista syytteistä. Armeijan palvelukseen hänelle ei kuitenkaan enää ollut paluuta. Siinä missä kihlakunnanoikeus katsoi kenraalin syyllistyneen tahalliseen yllytykseen katsoi hovioikeus hänen syyllistyneen vain avunantoon ravintolapöydässä ”lausumallaan kehotuksella sekä muutenkin Kuussaaren tekoa edistämällä”. Korkein oikeus puolestaan ei katsonut näytetyn toteen, että Wallenius olisi ymmärtänyt Kuussaareen olevan tosissaan Ståhlbergin kyyditysaikeiden kanssa. Sitä mitä Sortavalan seurahuoneella todella puhuttiin ei ollut oikeudenkäynnin aikoihin saatikka myöhemmin tarkemmin selvitettävissä. Kertomukseet illasta vaihtelivat merkittävästi ja ainakin Kuussaaren osalta ne olivat vaipuneet illan runsaan alkoholinkulutuksen jättämään hämärään.
 
Ståhlbergin kyydityksestä parisataasivuisen kirjan kirjoittanut Veli-Pekka Lehtola ei ole poliittisen historian tutkija vaan saamelaiskulttuurin professori Oulun yliopistossa, mutta teos täyttää hyvin historian monografiaan kohdistuvat vaatimukset. Ilmeistä on myös, ettei Ståhlberg tai lapuanliike ole hänen ensisijainen syynsä tarttua aiheeseen, vaan se löytyy Lapista ja Walleniuksesta. Sisällissodan jälkeen Wallenius oli liittämässä Petsamoa Suomeen ja Lappiin Savossa kasvanut Wallenius päätyi uudelleen toimittuaan jonkin aikaa armeijasta erottamisensa jälkeen lapuanliikkeen pääsihteerinä. Ennen talvisotaa Wallenius oli Petsamon Kalan johtaja, talvisodan aikana reservistä kutsuttuna Petsamon rintaman komentaja ja Lappiin hän myös palasi armeijasta uudelleen erotettuna epäonnistuttuaan Viipurinlahden puolustuksesta vastanneen rannikkoryhmän komentajana. Jatkosodassa häntä ei enää palvelukseen kelpuutettu.
 
Rovaniemen Marrasjärvellä talvisodan jälkeen asunut Wallenius kirjoitti useita kirjoja ja kirjailijakenraali oli nimike, jolla Lehtola hänestä 90-luvulla elämäkerran kirjoitti. Siten selittyy se, että Lehtolalta löytyy selvästi havaittavaa ymmärrystä Walleniukselle ja halu uskoa korkeimman oikeuden Walleniuksen vapauttaneen tuomion perusteisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tutkijanotteen höltymistä eikä kirjasta myöskään löydy minkäänlaista hyväksyntää lapuanliikkeelle tai sen toimille. Ståhlbergin kyyditystä Lehtola nimittää Suomen historian skandaalimaisimmaksi rikokseksi, mutta Wallenius ei Lehtolan mukaan ollut siihen syyllinen.
 
Ståhlbergin kyydityksen alkuperäisessä poliisitutkinnassa oli vakavia puutteita, mahdollisesti siksi ettei monia relevantteja kysymyksiä haluttu tai uskallettu esittää. Niihin vastaaminen on 80 vuoden jälkeen tutkijoille mahdotonta, mutta spekulointi ei, mihin myös Lehtola korrektilla tavalla lyhyesti on ryhtynyt.
 
Lokakuu 2010