Lapsiin kohdistuu yleensä kovin paine kun perhe hajoaa, varsinkin jos lasten huoltajuudesta syntyy riitaa. Kun rajat ylittävät avioliitot yleistyvät, nousee huoltoriidoista yhä useammin myös rajat ylittäviä kiistoja. Joskus ne johtavat toisen vanhemmista käyttämään oman käden oikeutta lapsensa haltuunottamiseksi. Näitä tapauksia varten valtiot ovat tehneet vuonna 1980 sopimuksen lapsikaappaustapauksista, johon Suomikin on vuonna 1994 liittynyt. Haagin sopimuksen pääsääntönä on, että osapuolet ovat sitoutuneet kunnioittamaan lapsen vakituisen asuinpaikan viranomaisten päätöstä lapsen huoltajuudesta ja auttamaan kaikin toimin maasta viedyn lapsen palauttamista sille, jolle huoltajuus on annettu.  Sopimus ei välttämättä ole ihanteellinen – siinä ei esimerkiksi nimenomaisesti määrätä lapsen etua ratkaisevaksi periaatteeksi – ja tältä kannalta on varmaan perusteltuja syitä joskus arvostella joidenkin maiden tuomioistuinten ratkaisuja. Suomi on noudattanut sopimusta silloinkin, kun se on voinut johtaa monia kuohuttaneisiin ratkaisuihin. Kuitenkin sopimukseen nojaaminen on parempi menettely kuin sopimukseton tila ja siksi kaikkien valtioiden liittyminen sopimukseen olisi toivottavaa. Lapsiriidat suomalais-venäläisissä suhteissa ovat erityisen hankalia siksi, ettei Venäjä ole liittynyt Haagin sopimukseen. Ulkoministerinä esitin edeltäjäni ja seuraajani tavoin monesti venäläisille, että hekin liittyisivät sopimukseen, ja olen myös koettanut auttaa ongelmallisten tapausten ratkaisemisessa. Se ei ole helppoa, sillä vaikka korkeimmat venäläisviranomaiset myöntäisivät oikeudettoman tilan, eivät kaikki alemmat kuitenkaan auta lapsen etsinnässä ja lailliselle huoltajalleen palauttamisessa. On tärkeää, että Suomen viranomaiset tekevät kaikkensa suomalaisten auttamiseksi silloin kun tällaisia esteitä kohdataan. ”Kaikkensa” ei kuitenkaan oikeusvaltiossa voi tarkoittaa sitä, että viranomainen Suomessa tai Suomea ulkomailla edustaessaan syyllistyy asemamaansa lakien rikkomiseen. Tämän ovat presidentti Halonen ja pääministeri Vanhanen tässä viimeisimmässä tapauksessa aivan oikein todenneet.  20.5. 2009

Autokatsastus yksityistettiin vuonna 2003 Kimmo Sasin toimiessa liikenneministerinä. Eihän sitä tietysti olisi voitu tehdä, jollei hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta olisi sitä puoltanut ja eduskunta hyväksynyt, mikä lisättäköön niihin asioihin, joita sosialidemokraattien tulisi katua ja antaa uskottava vakuutus, ettei samanlaisia virheitä enää tehdä. Valtio sai kaupasta 59 miljoonaa, kolme vuotta myöhemmin samat osakkeet myytiin eteenpäin ulkomaalaisille omistajille moninkertaisella summalla. Yksin viisi entistä valtion virkamiestä tienasi vuonna 2006 44 miljoonaa euroa autokatsastuksella. Tämä ihme ei perustu katsastettavien autojen määrän äkilliseen kasvuun saatikka kilpailun taikaan vaan siihen, että kartellisoitunut ala on pystynyt nostamaan katsastusmaksut liki kolminkertaisiksi. Kyseessä on hyvä, siis seurauksiltaan ikävä esimerkki siitä, mihin uusliberalistinen kilpailu- ja yksityistämishömpötys johtaa. Nyt lahtelaisinsinööri yrittää korjausta yksityistämisessä tehtyyn virheeseen perustamalla autoilijaomistetun katsastusyhtiön. Hyvä niin, mutta parempi ratkaisu olisi perua päätös ja palauttaa autokatsastus sellaiseksi viranomaistoiminnaksi, jollaista sen luonteensa puolesta muutoinkin pitäisi olla.  17.5. 2009

COSAC eli EU-maiden kansallisten parlamenttien yhteistyöelin kokoontui puolivuosittaiseen kokoukseensa Prahassa. Kokouksessa kuunneltiin tavanomaiset puheenjohtajamaan edustajien puheet ja käytiin tavanomainen vääntö kokouksen päätelmistä, joita juuri kukaan kokouksen ulkopuolella ei tule lukemaan eikä kokousosanottajistakaan kuin vähemmistö. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tällaiset kokoukset olisivat tarpeettomia, sillä parlamenttien yhteydenpito EU-asioissa on tärkeää eikä tällaisen verkostoitumistapaamisen merkitys ole ensisijassa sen esityslistan asioissa vaan käytäväkeskusteluissa ja tietojenvaihdossa. Olen ollut kiertävän EU-puheenjohtajuuden puolustaja ja nähnyt ongelmia siinä Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan mallissa ja hajautetussa kiertojärjestelmässä, joka korvaa sen Lissabonin sopimuksen voimaantullessa. Tsekin yleisesti miesmuistiin epäonnistuneimmaksi arvioitu puheenjohtajuus on kuitenkin tehokkaasti lievittänyt vanhasta järjestelmästä luopumisen tuskaa. Siitä, että Tsekin sisäpolitiikka on niin sekaisin ja maan koko poliittinen eliitti kansalaisten syvän halveksunnan kohteena, ei ole haittaa vain maalle itselleen vaan koko Euroopalle. Tsekeillä on hieno historia Euroopan sydämessä ja pitkä rivi kunnioituksen ansaitsevia kansallisia johtajia päätyen kokouksessa videopuheenvuoron esittäneeseen Vaclav Haveliin, mutta nykyisestä poliitikkopolvesta ei ole heidän saappaisiinsa. Mielenkiintoista on sekin, että samettivallankumouksen jälkeen hajonneen Tsekkoslovakian pienempi, köyhempi ja demokratian suhteen epäilyksenalaisempi osapuoli, äskettäin euroryhmäänkin kelpuutettu Slovakia on monessa suhteessa kirimässä Tsekin ohi, melkein Milosevicin veroisena pahiksena pidetyn Vladimir Meciarin jäätyä historiaan.  13.5. 2009

Kun asiallinen ja poliittisesti täysjärkinen ulkoministeri Renato Ruggiero sai tarpeekseen pääministeri Silvio Berlusconin toilauksista ja erosi hallituksesta tammikuussa 2002 otti Berlusconi lähes vuodeksi haltuunsa myös ulkoministerin salkun. Hän osallistui mm. yhteen ulkoministereiden epäviralliseen Gymnich-kokoukseen, jossa puhuimme kansainvälisestä rikostuomioistuimesta ja suhtautumisesta Yhdysvaltain painostukseen, joka tähtäsi koko tuomioistuinsopimuksen mitätöintiin. Halusimme myös komission oikeudellisen osaston arvion tilanteesta. Silloin Berlusconi käytti pitkän puheenvuoron siitä, että emme voi kysyä juristeilta mielipidettä antamatta heille ensin selvää poliittista ohjausta asiasta. Tokaisen vieressäni istuneelle komission puheenjohtaja Romano Prodille, ”he’s describing how the Italian legal system works” (B kuvaa miten Italian oikeusjärjestelmä toimii), missä vaiheessa Prodi sai liki hysteerisen naurukohtauksen. Samassa kokouksessa Berlusconi väläytti myös pellemestaritaitojaan ja onnistui typerällä, omasta mielestään hauskalla sovinistisella vitsailullaan suututtamaan Ruotsin Anna Lindhinkin, joka lakkasi tervehtimästä Berlusconia. Pääministerin  asiattoman huulenheiton esimerkiksi muiden maiden ruoka- ja muustakin kulttuurista voi vielä kuitata huonona makuna, mutta hänen sovinistinen käyttäytymisensä ja puheensa tuskin misssään muussa sivistysvaltiossa mahdollistaisivat pääministerinä jatkamisen. Vakavampaa kuin tämä itsensä pelleksi tekeminen on kuitenkin se, että Berlusconi on koonnut miljoona-omaisuutensa myös sellaisilla liiketoimilla, joiden häikäilemättömät menettelytavat ylittävät ainakin sopivaisuuden rajat ja ovat nostaneet vakavia syytöksiä niin korruptiosta kuin monien lakien rikkomisesta. Ne poikivat syytteitä ja poliisitutkimuksia, kunnes Berlusconi ratkaisi viime vuonna ongelmansa säädättämällä parlamenttienemmistöllään itselleen täydellisen syytesuojan. Tätä oli edeltänyt jatkuva Italian syyttäjäviranomaisten panettelu ja toimintamahdollisuuksien rajoittaminen. Berlusconilla on kansansa demokraattinen mandaatti – kuten oli myös Hamasilla Palestiinassa ja Putinilla Venäjällä – vaikkei sitä ihan puhtain keinoin olisikaan hankittu. Berlusconi nimittäin käyttää ja väärinkäyttää pelottavan laajaa mediavaltaa sekä itse omistamansa konsernin – jolla on hallussaan noin puolet Italian valtakunnallisista tv-kanavista – kautta että alistamalla Italian valtiollisen radion ja television käyttöönsä. Berlusconi ei ole vain Italian häpeä vaan koko Euroopan. 10.5. 2009