Erkki Tuomioja

MILLAISEEN UNIONIIN?

– Poleemin vieraskynä-palsta

Kun Suomi alkoi neuvotella liittymisestään Euroopan unioniin vaadittiin meiltä kahden, yleensä aina ranskankielellä ilmaistun asian acquis communautairen ja finalité politiquen hyväksymistä.

Acquis eli yhteisölainsäädäntö ei sekään kymmentuhatsivuisena asiakirjakokoelmana ollut helposti käsiteltävissä saatikka täytäntöönpantavissa, mutta siitä ainakin tiedetään mistä on kyse. Sitä vastoin finalité eli Euroopan yhdentymisen poliittiset tavoitteet eivät löydy mistään asiakirjoista joista ne olisivat yksiselitteisesti tarkistettavissa, puhumattakaan siitä, että ne olisivat jossain kansainvaltaisesti määritelty ja hyväksytty jäsenmaita sitoviksi.

Sanoinkin finalitén hyväksymistä tivaaville eurokolleegoille, että tuokaa ensin sopimus jossa nykyiset EU-maat ovat siihen sitoutuneet niin palataan asiaan. Viralliset neuvottelijamme olivat kuitenkin diplomaattisempia ja vakuuttivat että Suomi tulee suhtautumaan rakentavasti unionin kehittämiseen. Se oli realismia sillä ilman tätä vakuutusta olisivat unionin ovet voineet sulkeutua meiltä.

Monet federalistit pelkäävät, että ellei unionia nyt saada kehitetyksi lähemmäksi eurooppalaista liittovaltiota, ei se enää itälaajentumisen jälkeen onnistu. Ajattelutapa on voimakkainta alkuperäisissä EEC-maissa.

Ne joille finalité on selkeä tavoite ovat pieni vähemmistö joka katsoo edustavansa korkeampaa tietoisuutta Euroopan oikeasta tulevaisuudesta. Vaikka siihen pyritään kansanvaltaisesti on ymmärrettävää, jos itäeurooppalaiset tunnistavat tämän mentaliteetin myös korkeampaa tietoisuutta edustaneen marxismi-leninismin sukulaisilmiöksi. Siitä vapauduttuaan heillä ei ole kovin suurta hinkua heittäytyä uuden etujoukon ohjattavaksi.

On aikanaan tarvittu kaukonäköisiä ja asiastaan varmoja rohkeita päättäjiä ja valtiomiehiä, jotta Euroopan perinteiset veriviholliset toisiinsa sitonut ylikansalliseen päätöksentekoon perustuva yhdentymiskehitys saatiin alulle.

Jean Monnet’n taktiikkaan kuului pienten askelten kautta olla rakentamassa peruuttamattomien ja aina uusia sitoumuksia synnyttävien ratkaisujen kautta yhdentymisen funktionaalista kehitysmallia. Prosessin merkityksestä ja lopputulemasta hänellä oli selvä kuva mutta se sai ainakin isolle osalle kulloisista päättäjistä tarkoituksellisestikin jäädä epäselväksi.

Nyt menettelytavat, jotka 40-luvun Euroopassa Saksan-Ranskan yhteensitomiseksi ehkä olivat oikeutettuja ja joka tapauksessa Euroopan rauhaa, demokratiaa ja hyvinvointia vahvistavia, voivat vuosituhannen vaihteen Euroopassa pahimmassa tapauksessa kääntyä kaikkia näitä pyrkimyksiä vastaan.

***

Alkuperäisen finalitén vaalijoille laajentuminen on vaikea haaste. Pahin mitä Eurooppa-aatteen kannattajat voivat kuvitella on, että laajentunut unioni rappeutuisi pelkäksi yhteismarkkina-alueeksi, jonkinlaiseksi laajennetuksi vapaakauppa-alueeksi.

Vaikka liittovaltiota lähentyvä EU olisikin teoreettisesti ihanteellinen ratkaisu moniin ongelmiin ei teoria sovellu reaaliseen Eurooppaan. Siihen riittää jo se, jos Euroopan eri kansakunnat eivät siihen ole halukkaita.

Suomi liittyi EUiin lähtökohtanaan unionin kehittäminen itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä. Tämä on ainoa perusta jolla EUn laajentyminen koko Euroopan kattavaksi yhteenliittymäksi on mahdollinen.

EU tulee lähimmät vuosikymmenet edelleen kehittymään valtioiden välisenä yhteenliittymänä, jonka päätöksenteossa ylikansallisuus vahvistuu ja joka eriytyy sisäisesti eritahtisen ja tosiasiassa myös eritavoitteisen yhteistyön merkeissä. Tähän yleiseen johtopäätökseen on helppo päätyä, mikä ei tarkoita etteikö eurooppalaiseen kehitykseen tältäkin pohjalta liity yllin kyllin vaikeuksia ja ongelmia. Niiden ratkaisemiseen tullaan Euroopan yhdentymisen perinteisen kehitysmallin mukaisesti tarvitsemaan myös aika ajoin toistuvia kriisejä, jotka pahimmillaan näyttävät asettavan vaakalaudelle unionin yhtenäisyyden ja olemassaolon, mutta joihin useiden aikatakarajojen ylityksen jälkeen löydetään pragmaattinen kompromissiratkaisu, jonka kanssa kaikki voivat elää.

Erkki Tuomioja

POLIITTINEN RIKOLLISUUS ELI PYHITTÄÄKÖ TARKOITUS KEINOT?

– kolumni LIPPU-lehteen

Kun nuorisoradikalismin aalto uusine suoran toiminnan sovellutuksineen saapui 60-luvulla Suomeen ja toi tänne uuden mielenosoituskulttuurin olivat valtaapitävät voimat ja erityisesti poliisi aluksi hämmentyneitä. Tilanne ei kuitenkaan koskaan ryöstäytynyt käsistä. Pahimmat mokat – ensisijassa poliisin mutta myös mielenosoittajien tekemät – ajoittuivat Persian shaahin syksyn 1970 Suomen vierailun ajaksi.

Onneksi tuolloin otettiin puolin ja toisin oppia ja myöhemmin vaikeimmatkin tilanteet hallittiin tavalla, joka vakiinnutti väkivallattoman suoran toiminnan ja niihin liittyvät mielenosoitukset osaksi suomalaista kansanvaltaa. Samaan perinteeseen nojasivat myös 80-luvun Koijärvi-sukupolven uusmuotoiset vaihtoehtoliikkeet.

Suomessa päästiin monia muita Euroopan maita helpommalla siksi, ettei meille koskaan syntynyt sellaista väkivaltaisista mielenosoituksista terrorismiin liukunutta sukupolvea kuin Saksassa. Se ei johtunut siitä, että suomalaisradikaalit olisivat olleet muita nynnympiä vaan siitä, että suomalainen yhteiskunta – ja sen vakiintunut vasemmisto – muiden Pohjoismaiden tavoin oli riittävän avoin ja joustava, jotta väkivaltainen järjestelmänvastaisuus olisi koettu riittävän oikeuteuttuna.

60-luvun retoriikka saattoi olla välillä verenhimoistakin – kuten renessanssin kokeneissa vanhoissa työväenlauluissa – mutta se ei tarkoittanut, että liberaalin demokratian perusta todellisuudessa olisi hylätty. Entä nyt?

Uuden vuosituhannen alla on kysymys poliittisesta väkivallasta jälleen ajankohtaistunut. Talvella ottivat poliisit ja erilaisia maailman vääryyksiä vastaan mieltään osoittava nuoriso yhteen Tampereella. Eläinsuojelijoiden sabotaasi turkistarhoja ja koeeläinasemia vastaan on jo säännöllistä. Jos eläinten vapausrintaman iskut jatkuvat, on vain ajan kysymys, milloin ihmisiäkin loukkaantuu. Pitäisikö lainsäätäjän reagoida ja miten?

Reagointi ei välttämättä tarkoita vain sitä, mitä oikeusministeri Häkämies ajoi pohtiessaan keväällä ääneen mahdollisuuksia mielenosoitusoikeuden rajoitukseen. Toisaalta on myös esitetty, että yhteiskunnalliset motiivit voitaisiin ottaa rikokseksi katsottuja tekoja arvioitaessa lieventävinä asianhaaroina huomioon, kuten esim. väkivallan käyttö tai omaisuuteen kajoaminen osoitettaessa mieltä ihmisoikeuksien tai eläinten oikeuksien puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi on esitetty myös, että jos motiivit ovat vääriä kuten esim. rasistisia, ne päinvastoin tulee katsoa raskauttaviksi.

Se että lainsäätäjä ryhtyisi arvioimaan ja normittamaan erilaisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä lievintäviksi tai raskauttaviksi ei mielestäni ole tarpeen tai perusteltua, vaan paremminkin arveluttavaa.

Lain tasolla tulee esim. väkivaltaan ja omaisuuden tuhoamiseen suhtautua vain yhdellä tavalla. Siinä ei ole tarvetta oleellisiin muutoksiin vaan riittää, että olemassaolevia lakeja sovelletaan, ja että soveltamisessa on mukana järki, oikeus ja kohtuus. Soveltamisen järkeen kuuluu myös tekojen vaikuttimien ja olosuhteiden huomioonottaminen ilman, että lainsäätäjä voi niitä ennakkoon normittaa.

Saattaa olla, että oikeusministerin reaktion taustalla oli joidenkin elinkeinoharjoittajien vaatimus liiketoimintansa tehokkaammasta suojelemisesta. Siihenkään ei lakimuutoksia tarvita. Omaisuudensuoja on Suomen laissa yhteiskunnalliselta kannalta ehkä liaankin vahva, mutta se ei tarkoita sitä etteikö laillisen liiketoiminnan väkivaltainen estämisen tai vahingoittamisen tule nykyiseen tapaan olla yksiselitteisen kiellyttyä. Sen sijaan laki ei suojaa eikä sen avoimessa yhteiskunnassa tulekaan suojata elinkeinonharjoittajaa tai hänen asiakkaitaan siltä mielipahalta, että joku asettaa näkyvällä tavalla kyseisen liiketoiminnan eettisen perustan kyseenalaiseksi.

Vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan kannalta erilaiset vähemmistöihin ja heidän mielipiteenilmaisuihinsa tai muuhun valtanormeista poikkeavaan käytökseen kohdistuvat hyökkäykset ovat suurempi uhka kuin vääryyksiä protestoivien nuorten toistaiseksi vähäiset ylilyönnit.

90-luvun äärimmäisessä radikaaliaktivismissa on kuitenkin piirre, joka erottaa sen niin 60-luvun kuin 80-luvun liikehdinnästä. Se on turvautuminen salaiskuihin. Vaihtoehtoliikkeiden eettinen voima on nimenomaan ollut siinä, että niiden edustajat yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan toimiessaan ovat myös ja nimenomaan lainrikkomuksiin turvautuessaan asettaneet itsensä tietoisesti ja omalla nimellään alttiiksi.

Se että salaiskut ovat aina tuomittavia ei suinkaan tee julkisista iskuista hyväksyttäviä mutta niiden tekijöiden kanssa voi kuitenkin käydä avointa yhteiskunnallista keskustelua.

VTT Erkki Tuomioja

HYVINVOINTIVALTIO JA GLOBALISAATION HALLINTA

Hyvinvointivaltio on ollut suuri kansallinen projekti. Sitä ei silti ole rakennettu missään omaan napaan tuijottavassa tyhjiössä, vaan kyseessä on ollut samanaikaisesti myös mitä suurimmassa määrin kansainvälinen projekti. Ilman hyvinvointivaltiopolitiikan kansainvälistä läpimurtoa ei Suomi olisi hyvinvointivaltio.

Modernin hyvinvointivaltion juuret voidaan johtaa kauas sosiaali- ja aatehistoriaan, mutta sen konkreettinen toteutuminen on 1930-luvun suuren pulakauden liikkeellepanemien aatteiden ja politiikan tulosta. John Maynard Keynesin yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja kasvusta osoitti miten lamaa ja työttömyyttä vastaan voidaan toimia aktiivisen kysynnänsäätelyn keinoin ja Gunnar Myrdalin kasaantuvan kasvun teoria miten sosiaaliset tulonsiirrot eivät olekaan kansantalouden rasite vaan tukevat kasvua ja työllisyyttä.

Hyvinvointivaltioiden varsinainen rakennuskausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen pulan ja maailmasodan kokemusten luomalta pohjalta ja soveltaen kussakin maassa vähän erilaisia malleja. Yleisimmin erotetaan toisistaan pohjoismainen eli sosiaalidemokraattinen, anglosaksinen eli liberaalinen sekä eteläeurooppalainen eli korporatistinen hyvinvointivaltiomalli. 1)

Hyvinvointiovaltiota on siten kaikkialla rakennettu omien kokemusten ja kansallisten erityisolojen pohjalta eikä sille ole vain yhtä yleispätevää mallia. Voi kuitenkin kysyä päteekö vastaisuudessa ns. konvergenssiteoria eli väittämä eri järjestelmien väistämättömästä lähentymisestä, nyt nimenomaan markkinayhdentymisen ja globalisaation seurauksena.

Hyvinvointivaltioden toteutukselle on ollut ainakin kaksi keskeistä edellytystä: talouden kehityksen riittävä teollistumisaste ja toimiva demokratia. Esim. Pekka Kuusen kohta 40 vuotta sitten esittämä vahva ja aikaansa puhutellut visio suomalaisesta hyvinvointivaltiosta (jota sanaa Kuusi ei tosin itse koskaan käyttänyt) sai innostuneen vastaanoton juuri siksi, että se pe-rustui maan nykyaikaistamisen eli teollistamisen luomiin odotuk-siin ja vaatimukseen sosiaalisen kansanvallan toteuttamisesta. 2)

Huomattakoon, että sosiaalinen kansanvalta ei ole, kuten kommunistit valtapyrkimystensä tueksi saattoivat joskus esittää, valtiollisen liberaalisen kansanvallan vaihtoehto vaan sen täydentäjä.

Hyvinvointivaltion kannatus

Kun tänään esitetään epäilyjä hyvinvointivaltion kestävyydestä ei se johdu siitä että demokratia olisi joutunut sen kanssa ristiriitaan. Hyvinvointivaltion demokraattinen kannatus ainakin on riittävä, ellei ongelmana pidä sitten kannatuksen ja odotusten liiallisuutta. 3) Pääsyy ongelmiin on nyt se, että olemme siirtyneet teollistamisen ja teollisuuden ajasta jälkiteolliseen aikaan jota myös postmoderniksi, palvelu- tai tietoyhteiskuntien ajaksi kutsutaan.

Hyvinvointivaltioden sosiaalipolitiikka on maakohtaiset variaatiot huomioidenkin perustunut teollistuneille yhteiskunnille ominaiseen massatuotannon ja -kulutuksen yhdistävään fordistiseen malliin ja siihen liittyneeseen palkkatyön sekä kollektiivisen järjestäytymisen ja sopimisen malliin.

Henry Fordin kerrotaan 1920-luvulla tokaisseen, että hänen T-mallinsa – ”viiksi-Fordin” – sai missä tahansa värissä kunhan se oli musta. Tavaratuotannossa tuo ajattelu meni manoilleen jo vuosikymmeniä sitten, mutta universaaliperiaatteella tuotettujen sosiaalietuuksien ja hyvinvointipalvelujen voi edelleen katsoa soveltavan samaa aikanaan hyväksi havaittua kaavaa.

Vaikka hyvinvointivaltiolla edelleen onkin kansalaisten enemmistön kannatus on sen säilymisen edellytyksenä riittävä asiakastyytyväisyys. Nykyisellä tulotasolla kansalaisten suurella enemmistöllä on mahdollisuus valikoivaan kulutukseen ja valikoivuus ulottuu jo myös yhteisöllisesti tuotettuihin palveluihin.

Syy-, seuraus- ja vaikutussuhteet sosiaaliturvan kysynnässä ja tarjonnassa eivät ole yksiselitteisiä. Laman ja säästötoimien seurauksena kuntien tarjoamissa palveluissa vaihtelevassa määrin tehdyt tason ja saatavuuden heikennykset ovat epäilemättä suunnanneet kysyntää vaihtoehtoisiin ja yksityispalveluihin. Suurimmaksi osaksi näin on tapahtunut pakon edessä, ei siksi etteivät ihmiset edelleen asettaisi yhteisiä palveluja etusijalle, jos niitä vain olisi saatavissa. Se että yhä useampi on ottanut yksityisen eläke- tai muunkin sosiaalivakuutuksen johtuu etupäässä (veroeduilla suositusta) pyrkimyksestä täydentää sosiaaliturvaa, ei halusta irtisanoutua yhteisöllisestä vakuutusjärjestelmästä.

Suurin osa ihmisistä ei liioin suosi yhteisöpalveluja siksi, että kuvittelesivat niiden olevan sillä jotenkin ilmaisia. He sekä ymmärtävät niiden tarjonnan edellyttävän sitä verrattain korkeaa veroastetta joka Suomessa vallitsee että hyväksyvät sen.

Veroaste nähdään kuitenkin ongelmaksi. Kritiikki sosiaalipolitiikan kustannuksia ja sen aiheuttamaa kohtuutonta verotusta kohtaan on yhtä vanhaa kuin sosiaalipolitiikkakin. Sekä avoimen ideologiset valitusvirret että näennäis-objektiiviset talousanalyysit ovat samoin perustein vaatineet turmiollisen verotuksen keventämistä niin kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen kuin viidenkymmenenkin prosentin veroastekynnyksen kohdalla. Miksi kritiikki olisi nyt reaalitaloudellisesti sen perustellumpaa kuin kymmenenkään prosentin kohdalla?

Tässäkin toimii tietty suhteellisuus. Kahdenkymmenen prosentin veroaste yhteiskunnassa jossa bruttokansantuote henkeä kohden on 1000 markkaa voi olla paljon raskaampi kantaa kuin 40 prosenttia yhteiskunnassa jossa luku on 20 000. Voidaan myös perustellusti väittää, ettei 1000 markan tulotasolta ole nousua 20 000 markkaan tasolle ilman julkisen sektorin ja veroasteen oleellista laajentamista.

Sivistyneen pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja kohtuullisen tasaisen tulojen ja varallisuuden jakautuman turvaaminen on edellyttänyt yhteiskunnan vahvaa otetta talouden kehittämiseksi ja markkinavoimille välttämättömän vastavoiman luomiseksi.

Siihen mikä on julkisen sektorin ”oikea” tai optimaalinen koko ei ole objektiivista vastausta. Suurempi tai pienempi julkinen sektori ei ole itseisarvo. Esim. monet hyvinvointipalvelut voidaan järjestää käyttäjilleen samanhintaisina ja tasoisina joko suoraan julkisena tuotantona, kilpailuttamalla tai jakamalla palvelusetelejä. Sosiaalisten tulonsiirtojen verokohtelu vaikuttaa julkisen sektorin suuruuteen.

Vaihtoehtojen tulonjakovaikutuksia

Valituilla vaihtoehdoilla voi kuitenkin olla erilaisia tulonjakovaikutuksia. Se ei ole sivuseikka, vaan esim. Pekka Kuusen mukaan sosiaalipolitiikan ydin oli juuri tuloerojen tasaamisessa. 4)

Tätä tehtävää ei yleensä kiistetä siltä osin kuin kysymys on, Armas Niemisen 50-luvulla esittämän sosiaalipolitiikan määritelmän mukaan, ”kohtuullisen katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden” turvaamisesta kaikille kansalaisille. 5)

Sosiaalipolitiikan laajensi hyvinvointipolitiikaksi se, ettei sen kohteena enää ollut vain tarveharkkinan perusteella erotettu köyhin kansanosa vaan koko väestö. Mutta siitä miten laajasti sosiaalipolitiikan ohella myös verotuksen ja muut keinot kattavan yhteiskuntapolitiikan tehtävänä on tuloerojen tasaaminen on aina ollut erimielisyyttä, tänään jälleen enemmän kuin aikaisemmin.

Pohjoismaiseen malliin katsotaan kuuluvan myös pyrkimys tulo- ja varallisuuserojen yleiseen kohtuullisuuteen. Tätä perustellaan usein oikeudenmukaisuudella, mutta parempi peruste on se että tulonjaon tasaisuus on tiettyyn rajaan saakka yhteiskunnan yleistä yhteenkuuluvuutta, viihtyisyyttä ja turvallisuutta lisäävä asia. Ei ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Tämä edellyttää sosiaalipolitiikan universaalisuutta. Tätä ovat niin vanha- kuin uusliberalistitkin aina arvostelleet mm sillä perusteella, että yhteiskunnan tulisi vastata vain niiden sosiaaliturvasta jotka eivät sitä omin varoin ja markkinaehtoisesti voi hankkia, jolloin myös niukat voimavarat tehokkaimmin kohdistuvat köyhyyden torjuntaan. Kuitenkin universaalimalli on osoittautunut ylivoimaisesti tehokkaimmaksi köyhyyden torjunnassa.

Esim. Suomessa ensisijaisen tulonjaon perusteella alle köyhyysrajan jäävien ihmisten osuus – tarkoittaen henkilöitä, joiden kotitalouden käytettävissä olevat tulot jäävät alle puoleen kaikkien tulonsaajien mediaanivuosituloista – on jo jonkin aikaa ollut kasvussa ollen v. 1990 25 prosenttia, niin verojen ja tulonsiirtojen uudelleenjakavan vaikutuksen seurauksena osuus jää edelleen 2,5 prosenttiin. Luku on tänään jo suurempi, mutta edelleen Suomi on yksi maailman tasaisimman tulonjaon maista. 6)

Tavoiteltu tulonjako on arviointi ja arvostuskysymys. Yhden teoreettisen ratkaisun tarjoaa John Rawlsin elegantisti muotoilema eroperiaate, jonka mukaan vain sellaiset erot ovat hyväksyttävissä, jotka myös parantavat yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien asemaa. 7) Käytännön apua tästä periaatteesta ei juurikaan ole todellisissa päätös- ja valintatilanteissa.

Mikään tutkimus ei anna vastausta siihen millainen on oikeuden-mukainen tulonjako. Sen sijaan se millainen tulonjako parhaiten tukee yhteiskunnan eri mittarein arvioitua yhteenkuuluvuutta on ainakin periaatteessa yhteiskuntatieteen menetelmin selvitettävissä. Käytännössä vaatimuksia tuloerojen kasvattamisesta tai supistamisesta on voitu perustella jopa identtisillä väitteillä ja myös samanaikaisesti hyvin erilaisen tulonjaon yhteiskunnissa. En totea tätä osoittaakseni talous- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen turhuutta vaan paremminkin kannustaakseni sitä intensiivisempiin ponnistuksiin riidattomamman tiedon tuottamiseksi päätöksenteon tueksi.

Tietoa tarvitaan myös siitä mitä tulonjaolle on tapahtunut ja mitä sille tapahtuu jos jatkamme nykypolitiikkaa. Tähän kiistaton vastaus on, että tulonjako on muuttumassa epätasaisemmaksi itse työelämässä, työn kysynnässä ja palkitsemisessa työmarkkinoilla tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Tämä kehitys liitetään usein suoraviivaisesti globalisoitumiseen. Sen rinnalla on kuitenkin tarkasteltava myös teknologisen kehityksen ja ns. jälkiteollistumisen seurauksia. Näiden monista vaikutuksista yksi on tuloerojen kasvu joka on seurausta työn markkina-aseman muuttumisesta yksilöllisiä tuottavuuseroja korostavassa jälkiteollisessa yhteiskunnassa.

Nykymaailmassa myös työ joutuu paljon rajummin kuin ennen välittömän kansainvälisen kilpailun kohteeksi ja tuottavuuserojen heijastuminen tuloihin voi maailmanlaajuisilla markkinoilla moninkertaistua. Globalisoitumisen parhaimmillaan mahdollistama kansainvälinen tulontasaus maanosien kesken on tervetullutta, mutta sen tulisi tapahtua ilman että valtioiden sisäisiä tuloeroja vastaavasti kasvatetaan.

Muutospaineet vaikuttavat tasaisen tulonjaon maiden tulonjakoon vaikuttavat kahta kautta, siihen miten palkka- ja muut tulot tulojen ensisijaisjakautumassa kehittyvät sekä siihen miten tähän tulonjakoon puututaan verotuksen ja tulonsiirtojen kautta.

Tulojen jakaantumiseen pääoma-, yritys- ja työtuloihin voidaan jonkin verran vaikuttaa politiikan välittömin keinoin ja pidemmällä aikavälillä vaikuttamalla kansantalouden rakenteeseen. Työelämässä tapahtuvaan tulokehitykseen ja tulonjakoon voidaan vaikuttaa lähinnä työmarkkina- ja tulopolitiikalla. Tavoitteena voi olla sekä toimialojen keskinäiseen että sisäisiin palkkaeroihin vaikuttaminen. Pohjoismaissa tätä on harjoitettu ns. solidaarisen palkkapolitiikan merkeissä, jonka mahdollisuudet kuitenkin koko ajan ovat kaventuneet.

Tulopolitiikan kultakausi ja solidaarinen palkkapolitiikka liittyvät ennen muuta teollisen massatuotannon, massakulutuksen ja palkkatyön yhdistäneeseen fordistiseen malliin. Jälkiteolli-sessa tietoyhteiskunnassa malli ei enää samalla tavoin toimi. Jälkiteollinen ei tarkoita vain sitä, että teollisuustuotannon osuus työvoimasta ja kansantulosta kääntyy laskuun. Myös itse teollisen tuotannon luonne tietokoneohjatun tuotantotekniikan ja verkostotalouden yleistymisen seurauksena muuttuu.

Tulonmuodostuksen kehittymistä suhteessa tuottavuuteen voi kuvata karkealla yleistyksellä maatalousvaltaisen talouden kehittymisestä teollistumisen kautta jälkiteolliseksi. Vanhassa maatalousyhteisössä yksilölliset tuottavuuserot saattoivat olla merkittäviä – yksi pystyi kaivamaan 10 metriä ojaa siinä missä toi-nen samassa ajassa 20 metriä. Parhaimmillaan erot kuitenkin ta-sattiin talonpoikaisten yhteisöjen piirissä, kun niukat rahatulot jaettiin ensisijassa perheittäin tai muiden yhteisöjen pohjalta.

Teollistuminen vähensi aluksi merkittävästi tuottavuuseroja. Palkanmääritys liukuhihnan äärellä oli kollektiivista ja loi pohjan vahvojen työmarkkinajärjestöjen muodostumiselle ja niiden yhteistyöllä tapahtuneelle työsuhdesidonnaisen sosiaalipolitiikan kehittämiselle.

Jälkiteollisen yhteiskunnan työmarkkinoilla näin ei enää ole. Yksilölliset, karkeasti tuottavuuteen perustuvat palkka- ja palkkiojärjestelmät syrjäyttävät jäykän kollektiivisen palkkamäärityksen ja kasvattavat palkkaeroja. Äärimmäisten näkemysten mukaan jopa neljäsosa ihmisistä alkaa itse asiassa olla tarpeettomia ”koska heidän lahjoillaan ei kilpailla entistä vähemmistä ja vaativammista työpaikoista”. 8)

Rakennemuutokset taloudessa ja työmarkkinoilla muuttavat ensisijaista tulonjakoa aikaisempaa epätasaisemmaksi mihin tulopolitiikalla ei enää juurikaan päästä käsiksi. Liiallinen pyrkimys palkkatasaukseen voi myös aiheuttaa ainakin jonkinasteisia tuottavuus- ja kilpailukykymenetyksiä. Markkinataloudessa ne realisoituvat sekä kasvun hidastumisena että työttömyytenä.

Samanaikaisesti ovat myös yhteiskunnan mahdollisuudet vaikuttaa verojen ja tulonsiirtojen kautta tulojen jakoon ja tuloeroihin heikentyneet, mihin ns. globalisoituminen on osasyy.

Globalisaatio ja jälkiteollistuminen

Jälkiteollistuminen ja globalisoituminen liittyvät yhteen. Yksikään kansantalous ei ole edennyt jälkiteollistumisen asteelle olematta mukana globalisoitumista merkitsevässä markkinayhdentymisessä eikä nykyiseen globalisoitumiseen olisi edetty ilman jälkiteollisen yhteiskunnan mahdollistavaa teknologiaa.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa valtiot eivät enää määrittele yritysten toiminnalle rajoja, vaan monikansalliset yritykset asettavat rajat sille, mitä valtioiden on mahdollista tehdä. Suunnan määrävät markkinavoimat, jotka kieltämättä innovatiivisesti ovat tarttuneet uuden informaatioteknologian mahdollisuuksiin ja muokanneet maailmaa mieleisekseen pelikentäksi.

Jos globalisoitumisella tarkoitetaan vain vapaakauppaa ja tuotannontekijöiden, ennen muuta pääomien vapaata liikkuvuutta ei se ole uusi asia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailmantalous oli jo saavuttanut sellaisen markkinavapauden asteen ja kansainvälisen kaupan suhteellisen laajuuden – ja vielä eräänlaista globaalista rahaliittoa toteuttaneen kultakannan puitteissa – mitä ei vuonna 1914 ammuttujen Sarajevon laukausten jälkeen uudelleen saavutettu kuin vasta pari vuosikymmentä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. 9)

Tuohon menetettyyn maailmaan ei ole paluuta. 1800-luvun lopun maailmantaloutta ei voi verrata 2000-luvun alun globaalisuuteen. Silloisella luonnonvarojen kulutustasolla eläneen 1,4 miljardin ihmisen toimintojen ja liikkumisen vaikutus oli mitätöntä siihen nähden, mitä kuusi miljardia ihmistä nykyisin saa, hyvässä ja pahassa, aikaan. Vaikka pääomat jo viime vuosisadalla liikkuivatkin vapaasti, vain vähäinen osa niistä vaihtoi maasta toiseen liittymättä kiinteästi kaupan rahoitukseen tai pitkäaikaisiin investointeihin. Tämän päivän rahaliikkeistä vain yhtä pieni murto-osa on muuta kuin nopeinta lyhytaikaista tuottoa etsivää keinottelurahaa, jonka liikkumista edesauttaa rahaa valonnopeudella siirtävä teknologia.

Globalisoituminen saattaa vähitellen kaikki alat ja työntekijät kiristyvän kansainvälisen kilpailun alaisiksi, myös aiemmin suojatuksi katsottua julkista sektoria myöten. Täten se tukee samaa tulonjakokehitystä kuin tuottavuus- ja tuloeroja kasvattava jälkiteollistuminen. Tulohaitarin alapäähän vaikutus ei niinkään synny siksi, että tuonti matalan palkkatason maista painaisi alas saman alan palkkoja – ainakaan ekonomistit eivät tällaista yhteyttä ole kyenneet osoittamaan 10) – vaan siksi että työvoimakustannusten vertailu painaa yhä enemmän yritysten investointien kohdentumisessa. Yläpäässä haitaria venyttää korkean tuottavuuden tietotaitojen markkina-arvon suunnaton kasvu kun baritonien tai koripalloilijoiden palkkiot eivät enää määräydy tuhansien vaan jopa satojen miljoonien tv-katselijoiden ostovoimaa vastaavasti.

Verotus ja globalisaatio

Tätä oleellisempaa on se miten globalisoituminen rajoittaa valtioiden mahdollisuuksia vaikuttaa veroilla ja tulonsiirroilla tulonjakoon sekä raha- ja finanssipolitiikalla muutoin talouden käyttäytymiseen. Kansallisvaltioiden vaikutusmahdollisuuksien ehtyminen ei ole uusi asia markkinayhdentymisessä, mutta on viime vuosien kehityksessä kiihtynyt.

Globalisoitumisen uusin vaihe kaventaa valtioiden verotus- ja tulonsiirtomahdollisuuksia. Toistaiseksi kansainväliset sopimukset ovat vain hyvin vähän sitoneet valtioiden käsiä verotuksessa. EUn veroharmonisointi on koskenut vasta valmisteveroja ja arvonlisäveron rakennetta sekä kilpailua vääristävän verotuksen kieltämistä. Rajat kansalliselle liikkumatilalle verotuksessa eivät synny ensisijassa sopimuksista, vaan verokohteiden kasvavasta liikkuvuudesta. Veropohjan murentuminen verokilpailun koventuessa on tässä konkreettisin uhkatekijä.

Kiistattomammin tämä koskee pääomaverotusta. Pääomaliikkeiden täydellisen vapautuksen vallitessa korkeampi veroaste ohjaa pääomatulojen saajia siirtämään muodollisen tuloutuspisteensä matalan pääomaverokannan maihin ja siten kansallisen verottajan ulottumattomiin.

Paineet voivat ulottua myös tuloverotukseen jos korkeat margi-naaliverot houkuttelevat niitä joille se suinkin on mahdollista järjestämään tulonsa matalamman pääomaverotuksen piiriin tai hakeutumaan Monacoon veropakolaisiksi.

Tämän merkitystä ei tule liioitella. Lähimmän viiden vuoden aikana tiedossa oleva EUn veroharmonisointi supistaa verokertymää vielä marginaaliseksi jäävän n. viiden miljardin markan verran. Tähän sisältyvä alkoholiverotuksen alasajo on siten enemmän ter-veys- kuin verotaloudellinen ongelma. Epäsuoran kilpailun osalta ei Suomen verorakenteessa ole nykyisellään todellisia paineita verojen alentamiseen edes herkimpien verokohteiden pääomatulojen ja energian osalta, joiden osalta veroja voitaisiin jopa jonkin verran kiristääkin ilman oleellisia haittavaikutuksia.

Todellinen liikkumatila verotuksessa on arvio- ja arvostuskysymys. Suurten tulojen verotuksessa ei ole erityistä laskemisen tarvetta, ainakin jos arvioidaan ns. kannustusvaikutusta. Vaikka suurituloiset ovat aina olleet äänekkäimpiä verovalittajia ei yksikään todella suurituloinen ole vielä suomalaisen verotuksen vuoksi lakannut havittelemasta lisätuloja eikä heidän mahdollinen pyrkynsä isänmaan vaihtamiseen pienemmän verotuksen kohteisiin ole aiheuttanut maalle korvaamattomia menetyksiä.

Sen sijaan pienten tulojen verotus, joka ulottuu Suomessa melko tuntuvana jo kokopäivätyöstä maksettaviin minimipalkkoihin on ongelma. Kannustusongelmat löytyvät juuri tuloasteikon alapäässä. Siksi verotuksen rakennetta tulee muuttaa keventämällä työn verotusta ja nostamalla varallisuus- ja ympäristöveroja. Tuloverojen alennus tulee painottaa pieni- ja keskituloisiin ja liittää sosiaaliturvauudistukseen, joka luo eräänlaisen negatiivisen tuloveron järjestelmän pienipalkkaisen työn tarjonnan ja kysynnän lisäämiseksi.

On kuitenkin järkevää pyrkiä yleensäkin suomalaisen veroasteen lievään keventämiseen. On ollut perusteltua, ettei Suomessa ole pyritty ratkomaan hyvinvointivaltion rahoitusongelmia verojen kiristämisellä.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion uudelleenarviointi

Vaikka veropaineet eivät olekaan välitön uhka hyvinvointivaltiolle on silti muita syitä arvioida kriittisesti pohjoismaista hyvinvointivaltiota, Tätä ei kuitenkaan tarvita sen alasajamiseksi vaan jotta sen tarkoitusperät ja hyviksi katsotut tulokset voitaisiin varmistaa myös tulevaisuudessa.

Suurin haaste on 90-luvun laman myötä kasvanut ja korkealle tasolle juuttunut työttömyys sekä väestörakenteen muutos. Joukkotyöttömyys on hyvinvointivaltion pahin uhka. Onko se poistettavissa ilman että hyvinvointivaltion perusteisiin puututaan?

En puolusta nykyistä hyvinvointivaltiota sellaisenaan ilman muutoksia. Jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää tulee sitä monin tavoin muuttaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.

Juuri tähän suuntaan on suomalaista hyvinvointivaltiota viime vuosina pyritty kehittämään. Tulonsiirtoja on jossain määrin kohtuullistettu pyrkien soveltamaan niihin vakuutusperiaatetta kun taas hyvinvointipalveluja on yritetty varjella ja tarpeen mukaan kehittääkin. Tätä työtä voidaan jatkaa ilman, että siihen sisältyy uusia tulonsiirtoihin kohdistuvia säästöjä, hyvinvointipalvelujen heikennyksiä tai muita dramaattisia muutoksia.

Tärkeimmät tarpeelliset uudistukset kohdistuvat ennen kaikkea työllisyyden parantamiseen. Ajatus työtilaisuuksien järjestämisestä toimeentulotukea saaville alle 25-vuotialle on sinänsä oikea ja laajemminkin sovellettavissa ihmisiin joita työelämästä syrjäytyminen eniten uhkaa. Kyse ei ole mistään säästöleikkauksesta, sillä ainakin alkuvaiheessa on selvää että työn järjestäminen tulee aiheuttamaan budjettitaloudessa enemmän uusia menoja kuin aluksi säästyy.

Vaikka korostankin tulonjakokysymyksiä ei hyvinvointivaltion ydin sittenkään ole niissä vaan siinä että se toteuttaa hyvän yhteiskunnan tunnusmerkkinä olevaa ihmisten eri tavoin arvioitavan turvallisuuden vahvistamista.

Turvallisuuteen kuuluu arkielämän ennustettavuus ja elämänhallinta. Tässä onnistuminen riippuu myös asioista joihin yhteiskunta vähän jos lainkaan voi vaikuttaa. Jos ihminen viime kädessä onkin oman onnensa seppä niin se minkälaiseksi hän oman elämänkaarensa takoo riippuu kuitenkin ratkaisevasti siitä, minkälaiset työkalut ja millaisen koulutuksen niiden käyttämiseen yhteiskunta hänelle antaa. Myös ihmisen oman vallan ulkopuolella olevien tapahtumien – sairauden, työkyvyn menetyksen, työttömyyden – kohdatessa on hyvä yhteiskunta yksilön tukena ja se osallistuu myös sinänsä ennakoitavissa olevien lastenhoitovastuun ja vanhuuden aiheuttamien tulonmenetysten vakuuttamiseen.

Tärkein hyvinvointipolitiikan ja turvallisuuden uusin ulottuvuus on suhde ympäristöön ja luontoon. Tähän liittyvät ongelmat haastavat kehittelemään ajatuksia siitä, miten yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja pyrkimys tasa-aroon suhteessa rajallisiin luonnonvaroihin ja niiden käyttöön voisi tarkoittaa. Yksi vastaus on, että samalla tavoin kuin jokaisella ihmisillä on syntyperästä, varallisuudesta, sukupuolesta yms riippumaton ihmisarvo, jota yhteisö tai muut ihmiset eivät saa loukata, niin samalla tavoin jokaisella ihmisellä on myös muiden kanssa yhdenvertainen oikeus ja osuus luonnovaroihin joka niiden, jotka näitä varoja omaa osuuttaan ylittäen haluavat käyttää on korvattava niille, jotka niitä vastaavasti vähemmän käyttävät.

Markkinatalous ja hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltio edellyttää markkinataloutta, mutta jos markkinatalous pääsee laajenemaan markkinayhteiskunnaksi emme enää voi puhua hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan tehtävänä on laajentaa ihmisen autonomiaa ja vapautta ylläpitämällä riittävän laajaa epävarmuutta ja turvattomuutta synnyttävästä markkinariippuvuudesta vapaata yhteisöllisyyden aluetta, jossa kaikki ei ole kaupan.

Näin ilmaistuna ei Suomessakaan ole moni asiasta eri mieltä. Itse asiassa Suomessa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa on selvästi nähtävissä miten luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on heikentynyt ja ihmiset haluavat ratkaisuja ajan ongelmiin yhteisöllisyyden vahvistamisesta eivätkä enää sen heikentämisestä.

Markkinavapauksien kasvu on johtanut Zygmunt Baumanin oivallisesti uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaamaan paradoksaaliseen tilanteeseen. Samanaikaisesti kun yksilöllisen ja poliittisen vapauden määrä liberaaleissa demokratioissa on tuskin koskaan ollut niin laajaa ja valtioillisista rajoituksista vapaata kuin tänään niin ihmiset kokevat suurempaa vieraantuneisuutta politiikasta ja uskovat vähemmän poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiin kuin koskaan demokratian toteutumisen jälkeen. 11)

Se että markkinavoimat ovat globalisoituvassa maailmantaloudessa syöneet kansallisvaltioihin sidotun politiikan valtaa ohjata yhteiskuntien kehitystä ja talouden toimintaa kansalaisten odotuksia vastaavalla tavalla on sellaisenaan totta. Tämä toteamisessa on myös itse itseään toteuttavan ennusteen piirteitä kun jo olettamusten markkinavoimien reaktioista annetaan ohjata päätöksentekoa.

Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava samanaikaisesti ja rinnakkain kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.

Kun markkinayhdentymisestä ei voi irtisanoutua – ainakaan jos haluaa hyvinvointipolitiikan jatkuvan – kuuluu vastauksiin myös yhdentymiseen sopeutuminen. Sopeutuminen tarkoittaa mm panostamista tietotaitoon, tutkimus- ja kehittämistoimintaan, uuden teknologian soveltamiseen ja korkeaan tuottavuuteen sekä työmarkkinoiden toimivuuteen. Tältä osin globalisoituminen on luonut enemmän uusia ja Suomessa oikein käytettyjä mahdollisuuksia kuin uhkia. Se että sopeutuminen on hallitsevassa uusliberalistisessa diskurssissa ainoa tarjolla oleva vastaus ei tee siitä kokonaan torjuttavaa.

Sen sijaan kaikkea mitä sopeutumisen nimissä esim. työmarkkinajoustoina vaaditaan ei tule hyväksyä eikä sitä, että joustaminen olisi ainoa ja riittävä vastaus globalisaatiohaasteisiin.

Kansallisvaltioilta markkinavoimille katoavan vallan palauttamista demokraattiseen päätöksentekoon tulee tavoitella ennen muuta eritasoista ylikansallista yhteistyötä vahvistamalla. Tätä ei kuitenkaan voi yksinkertaistaa siten, että se tarkoittaisi sitä että kansalliset kompetenssit sellaisenaan siirrettäisiin EUn tai muiden ylikansallisten yhteenliittymien käyttöön.

Yhdysvaltain kongressin entinen puhemies Tip O’Neill lausui jotain hyvin oleellista todetessaan miten ”all politics is local”. Kun kaikki politiikka on paikallista myös USAn kaltaisessa liittovaltiossa jossa julkisuuskin on vahvasti yleisvaltakunnallista niin vielä selvemmin tämä pätee Eurooppaan siinä mielessä, että demokratian legitimiteetti on ja pysyy etenkin pohjoismaiden kaltaisissa vakiintuneissa demokratioissa keskeisiltä osiltaan oman valtion tasolla.

Ajatus Euroopan unionista vahvana yhtenäisenä liittovaltiona tai muut vielä teoreettisemmat maailmanhallitusrakennelmat eivät siten ole realistisia eivätkä tavoiteltavia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion turvaaminen ei liioin vaadi sitä, että kaikkien olisi omaksuttava sama malli. Sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaalipolitiikan etuisuustason eikä järjestelmien yhtenäistämistä, vaan sitä ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamiselle investointien houkuttelemiseksi sallita.

Ylikansallisuuden vahvistaminen ei saa johtaa siihen, että valtioiden toimivaltaa talouden ohjaukseen ja säätelyyn tarpeettomasti rajoitetaan. Esimerkiksi Euroopan unionin sisämarkkinoiden toimivuus on saanut eräänlaisen markkinafundamentalismin vallitessa ylikorostuneen arvon kun tavarakaupan esteettömyys ja yritysten toimintavapaus ovat useasti saaneet ajaa nurin jäsenmaiden ympäristö-, työ- tai kuluttajasuojelulla perustellut kansalliset määräykset.

Loppupäätelmiä: kohti globalisaation hallintaa

Globalisoituvassa maailmantaloudessa pääongelmana ei enää ole protektionismin uhka ja siitä seuraava kansallista liikkumatilaa eri tavoin rajoittavien pelisääntöjen vahvistamisen tarve. On päinvastoin suurempi tarve vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin rajoittaa yritysten toimintavapautta, joskin sitoa sen käyttö riittävästi kansallisen syrjimättömyyden periaatteeseen.

Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa on turvattava mahdollisuus kansainvälisiä sopimuksia tiukempiin ja pidemmälle meneviin kansallisiin ympäristösäädöksiin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti ilmastomuutoksen kaltaiset globaalihaasteet edellyt-tävät yhdessä sovittuja ja sitovia maailmanlaajuisia säädöksiä. Mahdollisuus pidemmälle meneviin kansallisiin toimiin kuitenkin vahvistaa pyrkimystä maailmanlaajuisten päätösten tiukentamiseen.

Valtioiden muodollisen toimintakompetenssin vahvistaminen – Euroopan unionissa subsidiariteettiperiaatteen soveltaminen – ei välttämättä lisää niiden tosiasiallista kompetenssia vaikuttaa markkinavoimien toimintaan. Siksi kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin karanneet ja/tai tehonsa menettäneet taloudellisen ohjauksen välineet voidaan saada takaisin vain ylikansallisen päätöksenteon puitteissa.

Ylikansallisen yhteistyön foorumeita ei tule vierastaa siksi, että niiden hallitseva suuntaus parinkymmenen vuoden ajan ollut markkinavapauksien kasvattaminen ja kaikenpuolinen deregulaatio. Niitä tarvitaan myös silloin, kun maailmantaloudelle halutaan rakentaa nykyistä sosiaalisemmat ja ympäristöystävällisemmät toimintapuitteet. Jo nyt on havaittavissa selvää siirtymää sen suhteen, millaisia asioita pidetään kansainvälisissä neuvotteluissa ensisijaisena. Tärkeä vedenjakaja oli OECDssa neuvotellun investointeja koskevan MAI-sopimusluonnoksen (Multilateral Agreement on Investment) kariutuminen. 12)

Oleellista MAI-sopimuksessa on substanssi, ei hankkeen nimike. Pyrkimys koota yritysten kansainvälisiä sijoituksia koskevat pelisäännöt maailmanlaajuiseen sopimukseen on perusteltu, samoin kuin pääsääntöisesti periaate kansallisesta syrjimättömyydestä. Virhe oli siinä että OECDssä neuvoteltu sopimusluonnos olisi muuttanut hallitusten ja yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa aivan liiaksi jälkimmäisten hyväksi, kun hyvinvointipolitiikan turvaaminen edellyttäisi päinvastaista muutosta.

Jatkossa onkin perusteltua pyrkiä OECDtä laajemmalla foorumilla neuvottelemaan MAI-sopimuksen asemesta esim. MAPSI-sopimus – Multilateral Agreement on Public Services and Investment – jossa käsiteltäisiin sekä investointeja että julkisia palveluja ja turvattaisiin hallitusten oikeudet ja mahdollisuudet haluamassaan laajuudessa mm kulttuuri- ja hyvinvointipalvelujen muunkinlaiseen kuin yksipuolisesti markkinaehtoiseen tuottamiseen.

Suomen hallitus on saanut kansainvälistä kiitosta sen ohjelmaan kirjatusta pyrkimyksestä kansainvälisten finanssi- ja rahamarkkinoiden vakauttamiseen kaikkiin valuutanvaihtotapahtumiin kohdistetulla alle yhden prosentin suuruisella ns. Tobin-verolla tai vastaavalla järjestelyllä. Tämä on hyvä avaus aktiiviseen globalisaatiopolitiikkaan mutta vaatii niin tämän tavoitteen konkretisointia kuin muutakin aktiivisuutta globalisaatiohaasteiden vastaamiseen. Erityisen tärkeäksi tulee muodostumaan joulukuussa avattava WTOn millenum-neuvottelukierros, jossa todelliset haasteet ovat nyt pikemminkin markkinayhdentymisen tuottamien ongelmien ratkomisessa kuin yksioikoisessa markkinavapauksien kasvattamisessa.

(Kirjoitus perustuu kuntasektorin järjestöjen Kumppanuus-2000 seminaarissa Lappeenrannassa 19.8. 1999 pidettyyn esitelmään.)

—-

1) Hyvinvointivaltiomalleista esim. Esping-Andersen 1990
2) Kuusi 1961; Tuomioja 1996, s. 352-354
3) Hyvinvointivaltion kannatuksesta esim. EVAn raportti Menestyksen Eväät 1997
4) Kuusi 1961 s. 39-42
5) Nieminen 1955
6) Ritokallio 1994, s. 172-179
7) Rawls 1989, s. 60-67
8) Professori Håkan Eriksson Dagens Nyheterissä, siteerattu Ari Ojapellon artikkelissa Ilta-Sanomissa 26.5. 1997
9) Hirst & Thompson 1996 s. 20-22
10) The Economist 2.1. 1996, jossa esitellään tähän kohdistuvia tutkimuksia
11) Bauman 1999
12) MAI-sopimuksesta esim. Jackson & Sanger 1998

Bauman, Zygmunt, Globalization, The Human Consequences, Padstow 1998
Bauman, Zygmunt, In Search of Politics, Cambridge 1999
Esping-Andersen, Gosta, The Three Worlds of Welfare Capitalism, Padstow 1990
Hirst, Paul – Thompson, Grahame, Globalization in Question, The International Economy and Possibilities of Governance, Bodmin 1996
Jackson, Andrew – Sanger, Matthew (toimittaneet), MAI-sopimus – uhka demokratialle? Helsinki 1998
Kuusi, Pekka, 60-luvun sosiaalipolitiikka, Porvoo 1961
Menestyksen eväät, Raportti suomalaisten asenteista, EVA 1997
Nieminen, Armas, Mitä on sosiaalipolitiikka, Porvoo 1955
Rawls, John. A Theory of Justice, 9. painos, Guernsey 1989
Ritokallio, Veli-Matti, Köyhyyden muuttunut kuva Suomessa, artikkeli Matti Heikkilän ja Kari Vähätalon toimittamassa teoksessa Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos, Tampere 1994
Tuomioja, Erkki, Pekka Kuusi – alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko, Hämeenlinna 1996

Erkki Tuomioja

OPTIOAHNEILU UHKAA KOKO TALOUDEN TASAPAINOA

kolumni Kunta ja Me-lehteen

Suomen taloutta uhkaa ylikuumeneminen, mutta ei suinkaan niiltä tahoilta joista
OECD tai valtalehtien taloustoimitukset varoittavat. Vakavimmat ylikuumentajat ovat
yritysjohtajien itselleen järjestämät optiot.

Suomen talouden menestyksen ja paranevan työllisyyden varmistamiseksi tarvitaan
jatkossakin malttia työmarkkinoilla. Tiukan nollainflaatioon sitoutumisen
merkitys vain korostuu niissä euro-olosuhteissa, joihin EMU-ratkaisun myötä olemme
sitoutuneet. Mutta kuka uskoo niitä yritysjohtajia, jotka järjestettyään itselleen
muhkeat optiosalkut, saarnaavat pienipalkkaisimmilleen pidättyvyyttä?

Seuraavalla tupokierroksella testataan, osataanko Suomessa elää euro-olosuhteissa.
Jos se ei enää päätykään koko kansantaloutta ja työllistämistä yhtä hienosti
palvelevaan tulokseen kuin kaksi edellistä kierrosta kantavat optioahneilijat
siitä erinomaisen ison vastuun.

* * *

Miksi optioita pitäisi ylipäätään suosia? Tähän markkina-analyytikot vastaavat
suurten institutionaalisten sijoittajien edellyttävän, että niissä yrityksissä joiden
osakkeisiin he sijoittavat on käytössä suotuisasta pörssikurssikehityksestä palkitseva
optiojärjestelmä. Näin on kerrottu myös valtiolle, kun se on yksityistämässä
omistamiaan yrityksiä.

Asian merkitystä varmasti liioitellaan, mutta kokonaan perätön väite ei ole.
Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että näiden amerikkalaista kapitalismia
edustavien odotusten mukaan tulisi silti toimia. Yhtä hyvin voi kysyä, mikä tekee
tällaisista sijoittajista omistajina parempia ja soveliaampia kuin Suomen valtio.

Yhtä oikea reaktio onkin kyseenalaistaa yksityistäminen nykyisessä laajuudessaan.
Kapitalismi, joka tällaista optioahneilua suosii, ei ole eettisesti terveellä eikä
liioin taloudellisesti kestävällä pohjalla. Erityisen vaarallista on, että Suomen
elinkeinoelämän omistus on viime vuosina kiihtyvästi siirtynyt sellaisten omistajien
käsiin, joilla ei ole pienintäkään sidettä Suomeen eikä vastuuta Suomen talouden
kokonaismenestyksestä.

* * *

Optioita puolustellaan sillä, että on osakkeenomistajien asia, mitä etuja he
viime kädessä omaa tuottoaan vähentävästi palkkajohtajille järjestävät. Tosiasiassa
asia ei ole ihan näinkään. Kun tarkemmin analysoi miten ja keiden toimesta Suomessa
on optiosalkkuja johtajille järjestetty huomaakin, että edunsaajat ovat tehneet
sen itse itselleen.

Useimmissa optioyrityksissä järjestelyt on valmistellut yhtiön hallitus,
joka kokonaan tai osittain koostuu itse välittömistä edunsaajista. Jäävittömiksi
muodollisen vastuun kantajiksi jäävät ne hallituksen ulkopuoliset jäsenet, jotka eivät
ole yrityksen johtajina itse edunsaajia. Sen sijaan he pääsääntöisesti ovat jossain
muussa yrityksessä vastaavassa asemassa optioedun saajina, joista päättämässä taas
ovat olleet heidän vastaavia etuja nauttivat kolleegansa kolmansissa yrityksissä.
Näin elinkeinoelämän johtajaluokasta on muodostunut räikeän insestinen itselleen ja
kavereilleen etuja kahmiva ahnehtijaluokka.

Rikkaat ovat meillä aina joukossamme varmemmin kuin köyhät, joiden hävittämisessä
luokkana pohjoismainen hyvinvointivaltio on osoittanut etevyytensä. Kohtuullisen rikkaista
ja heidän työpanoksestaan hyötyy koko yhteiskunta, sikarikkaista ei kukaan.

Yritysten hyvästä hoidosta kannattaa maksaa osaaville yritysjohtajille kunnollista
palkkaa, joka saa myös olla jossain suhteessa yrityksen tuottamaan tulokseen.
Suomalaisjohtajien miljooniin nousseet optiovoitot, joista lehdet ovat viime
vuosina kertoneet, eivät kuitenkaan ole järjellisessä yhteydessä niitä maksavien
yritysten menestykseen eikä optionsaajien omaan panokseen menestyksen tuottamisessa.

Yritysten pörssikurssin lyhyen aikavälin kehitys ei välttämättä ole yhteydessä
niiden pidemmän aikavälin vakavaraisuuteen ja menestykseen. Siksi myös yritysjohdon
palkitseminen korostetusti lyhytaikaisten kurssivaihtelujen perusteella on koko
kansantalouden kannalta kyseenalaista. Oikea tapa palkita hyvästä tuloksesta ovat koko
henkilöstöön ulottuvat järjestelyt, kuten henkilöstörahastot ja bonuspalkat.