Erkki Tuomioja

COMANDANTE GUEVARAN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Jorge Casteñeda, Compañero, The Life and Death of Che Guevara, 444 s.,
Bloomsbury 1997. Espanjasta englanniksi kääntänyt Marina Castañeda.

Vain harvoihin klisee legendasta jo eläessään sopii yhtä hyvin kuin Ernesto Guevaraan.
Legendan henkiinjäämisen varmisti Chen marttyyrikuolema Bolivian takametsissä lokakuussa
1967. Sitä ylläpitää myös runsas Cheaiheinen kirjallisuus. Laajasta tarjonnasta
erottuu meksikolaisen politiikan ja historian tutkijan Jorge Castañedan
viime vuonna ilmestynyt Compañero, The Life and death of Che Guevara.

Ernesto Guevara syntyi v. 1929 keskiluokkaiseen argentiinalaisperheeseen. Mikään
Erneston nuoruusvuosina ei viitannut tulevaisuuteen vallankumousjohtajana.
Guevara ei ennen lääkäriksi valmistumistaan vuonna 1953 julkisesti tai yksityisesti
osoittanut erityisempää yhteiskunnallista aktiivisuutta. Vallankumouksellisuutta
edeltänyt ja hallitsevaksi jäänyt piirre sen sijaan näkyi jo varhain Guevaran
elämässä: hänen vaellusviettinsä.

Andien easy rider

Guevaraa ei ajanut Argentiinasta Juan Perónin diktuuri, johon hän suhtautui
lähinnä apoliittisesti, vaan halu nähdä maailmaa. 20-vuotiaana merimiehenä hän
teki ensimmäisen pitemmän ulkomaanmatkansa. Tammikuussa 1952 Guevara lähti kahdeksan
kuukautta kestäneelle Etelä-Amerikan kiertomatkalle, joka päättyi USA:n Miamiin.
Matka on ikuistettu hänen muistiinpanoistaan koottuun ja 90-luvulla julkaistuun
Moottoripyöräpäiväkirjaan, mikä on sikäli harhaanjohtava nimi että
moottoripyöräosuus loppui lyhyeen pyörän rikkouduttua. Nimitys kuitenkin
synnyttää kohtuullisen oikean mielikuvan nuoresta Gueverasta jonkinlaisena
Kerouacin jalanjälkiä seuranneena Andien easy riderinä. Päiväkirjassa ei ole
sensaatioita ja vain vähäisiä enteitä Guevaran orastavasta yhteiskunnallisesta heräämisestä.

Che ei koskaan toiminut työkseen lääkärinä. Hän lähti uudelle matkalle jo
pian valmistuttuaan ja päätyi vuonna 1954 Guatemalaan, jossa elätti itseään
sekalaisilla töillä ja osallistui ensi kerran politiikkaan. Guatemalan silloinen
presidentti Jacobo Arbenz toteutti sen verran vasemmistolaista politiikkaa,
että ajautui ristiriitaan mahtavan pohjoisamerikkalaisen United Fruit Companyn kanssa.
CIA järjesti kesäkuussa 1954 vallankaappauksen, jolla hänet syrjäytettiin.
Guevara ei suoraan ollut tapahtumiin osallinen, mutta hän oli solminut yhteyksiä
Guatemalan kommunisteihin ja katsoi parhaaksi hakea turvapaikkaa
Argentiinan lähetystöstä kaappauksen jälkeen.

Syksyllä 1954 Guevara muutti uuden perulaisen vaimonsa kanssa Meksikoon.
Kun hän kesällä 1955 ensimmäisen kerran tapasi Kuubasta pakolaisena Meksikoon
saapuneen Fidel Castron oli hänestä jo tullut kommunisti. Kommunistina hänet tunnettiin
Neuvostoliiton ihailijana, joka myös piti yhteyttä Neuvostoliiton Meksikon lähetystöön.

Castro ja Guevara ystävystyivät nopeasti ja Che liittyi Castron johtamaan
pieneen vallankumoukselliseen ryhmittymään. Castro ja hänen kannattajansa eivät
tuolloin olleet ainakaan tietoisia kommunisteja ja kaksi vuotta aiemmin toimeenpannun
Moncada-hyökkäyksen päivän mukaan nimensä saanut Heinäkuun 27.
päivän liike sai laajaa tukea erilaisilta Kuuban diktaattori Fulgencio Batistan
hallitusta vastustaneilta liberaaleilta, myös Yhdysvalloista.

Sierra Maestran sankarina Havannaan

Granma-alukseen syksyllä 1956 nousseiden castrolaisten yritys Batistan
kaatamiseksi näytti alunperin yhtä quihoottiselta kuin Castron pienen iskujoukon
ryntäys Moncadan varuskuntaa vastaan. Läheltä piti, ettei koko yritys kaatunut
alkuunsa, kun maihinnousseet sissit yllätettiin heti rannalla. Ydinjoukko
pystyi kuitenkin raivaamaan tiensä Sierra Maestran vuorille.

Che oli lähtenyt Granman matkaan joukon lääkärinä, mutta lääkärinlaukku
vaihtui pian kivääriin ja kun vapaustaistelu tammikuussa 1959 päättyi sissien
marssiin Havannaan oli hän jo noussut koko vallankumousliikkeen kolmen tärkeimmän
sotilaallisen ja poliittisen johtajan joukkoon.

Uuden hallituksen ensimmäisiin päätöksiin kuului Kuuban kansalaisuuden myöntäminen
Guevaralle. Se avasi Chelle tien valtiollisiin johtoasemiin. Guevara oli Raul
Castron ohella se vallankumousjohtajista, joka johdonmukaisimmin veti Kuubaa
kohti kommunismia. Kuuban vanhaan kommunistipuolueeseen hän ei kuitenkaan
liittynyt vaan puoluekommunisti hänestä tuli vasta kun, Castron liike ja vanha
puolue yhdistyivät uudeksi Kuuban kommunistiseksi puolueeksi. Che oli keskeisesti
suunnittelemassa kevään 1959 maareformia, joka vei vallankumousta vasemmalle,
karkotti Castroa tukeneita liberaaleja ja johti ristiriitaan amerikkalaisten
intressien kanssa.

Guevaran asema Kuubassa oli epämääräinen. Tätä kuvaa se, että Castro lähetti
hänet kesällä 1959 kolmeksi kuukaudeksi kiertämään sitoutumattomia maita Kuuban
edustajana samaan aikaan, kun ristiriidat Kuubassa liberaalien ja tulevien
kommunistien välillä kärjistyivät. Jälkimmäiset vahvistivat asemiaan, mutta
maailmalla matkannutta vallankumouksen punaisena eminenssinä pidettyä Guevaraa
ei voitu suoraan asiasta syyttää.

Kuubaan palattuaan Guevara nimitettiin keskuspankin pääjohtajaksi, mistä
tehtävästä hän runsaan vuoden päästä siirtyi teollisuusministeriksi. Hän
paneutui näihin tehtäviin tunnollisesti, vaikkei tuntenutkaan olevansa niissä
omimmillaan. Mitenkään menestyksekästä hänen äärivoluntaristinen, nopeaa
teollistamista ja sokeririippuvuuden vähentämistä ajava politiikkansa ei ollut.

Kuuban asteittainen bolshevisoituminen ja ajautuminen riitaan Yhdysvaltain kanssa
sai tunnetusti globaalin ulottuvuuden Kuuban ohjuskriisin viedessä maailman
lähemmäksi ydinsotaa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Castañeda yhtyy
käsitykseen, jonka mukaan ajatus Neuvostoliiton ydinohjusten tuomisesta
Kuubaan oli lähinnä Hrusthevin, mutta toteaa ettei se vieras ollut Castrollekaan
eikä varsinkaan Guevaralle. Castro tosin korosti vastaanottaneensa ohjukset
sosialistileirin yleisen solidaarisuuden nimissä eikä siksi, että olisi pitänyt
niitä välttämättöminä Kuuban suojaamiseksi USAn maihinnousuaikeilta.

Kaunis kuolema imperialisminvastaisessa taistelussa

Kuuban johto oli joka tapauksessa päättämässä ohjusten sijoittamisesta saarelle,
mutta ei enää niiden poisvetämisestä. Se jätti syvän haavan erityisesti Che
Guevaran sieluun. Sen sai tuta ratkaisua Havannaan selittämään lähetetty
Anastas Mikojan, joka Chelle totesi kunnioittavansa tämän ”valmiutta kuolla
kauniisti” vaikkei siihen voinut yhtyäkään.

Tämän jälkeen Chen ja neuvostokommunismin tiet erosivat. Siihen ei liittynyt
Chen puolelta sellaista reaalisosialismin kritiikkiä, joka olisi itäimperiumin
toisinajattelijoita lämmittänyt. Ero johtui lähinnä siitä, ettei Neuvostoliitto
ollut samalla tavoin halukas riskeihin ja seikkailuihin maailmanvallankumouksen hyväksi
kuin tämä argentiinalainen. Tosiasiassa Che oli varsin lähellä maolaisia näkemyksiä,
mutta reaalipolitiikka ja Kuuban kasvava riippuvuus Neuvostoliiton tuesta
esti hänet lipumasta Kiinan linjalle.

Guevaran ja Kuuban tiet eivät varsinaisesti eronneet; jo Chen ja Fidelin suhde
oli liian läheinen jotta näin olisi päässyt tapahtumaan. Kuitenkin Kuuban
vallankumouksen pakkonormalisoituminen, suurisuuntaisista teollistamissuunnitelmista
luopuminen ja ajautuminen neuvostoriippuvuuteen etäännyttivät Guevaran Kuuban
politiikasta. Vuonna 1964 linjaristiriita siitä, perustuisiko Kuuban talous
moraalisiin kannustimiin, kuten Che halusi, vai aineellisiin palkkioihin, kuten
realistit vaativat, päätyi jälkimmäisten selvään voittoon. Guevara joutui
tosiasiassa talouspolitiikan johdosta syrjään, vaikka jatkoikin ministerinä,
jälleen pitkiä ulkomaanmatkoja tehden. Arjen politiikasta vieraantunut Guevara
ryhtyi nyt aktiivisesti tutkailemaan kuubalaismalliseen sissitoimintaan
perustuvan vallankumousliikkeen mahdollisuuksia muualla latinalaisessa Amerikassa.
Eniten häntä innosti ajatus komousliikkeen käynnistämisestä synnyinmaassaan.

Kun Ernesto Guevara sitten keväällä 1965 katosi julkisuudesta hän ei kuitenkaan
lähtenyt Etelä-Amerikkaan tai Vietnamiin, jossa mahdollisuus olla
imperialisminvastaisen taistelun eturintamassa myös kiehtoi Chetä,
vaan Afrikkaan. Guevara oli päätynyt siihen, että maailmanvallankumouksen
seuraava läpimurto tapahtuisi Kongossa.

Pimeyden ytimessä

Valinta oli katastrofaalinen. Guevaran kolmekuukautinen matka pimeyden
ytimeen satapäisen kuubalaisen vapaaehtoisjoukon kanssa päätyi täydelliseen
epäonnistumiseen ja Guevara oli Tanganyika-järven rannalla päästä hengestään.
Jos Kongossa jotain potentiaalia vallankumousliikkeelle oli ollut, oli sen aika
mennyt jo auttamattomasti ohitse ja hajanaisten sissiryhmien operointi Kongon
itäosissa oli vuonna 1965 enää voimaton jälkinäytös.

Kongolaiset eivät, puolin ja toisin, osallistuneet juurikaan taisteluihin
vaan jättivät tositoimet Tshombea avustaneille valkoisille palkkasotureille
ja kuubalaisille. Laurant Kabilan johtama Kongon vapautuskomitea oli kyvytön ja
korruptoitunut klikki jonka johto mielummin majaili ystävällismielisten maiden
pääkaupunkien hotelleissa kuin viidakossa, jossa astmaattinen Guevara yritti
epätoivoisesti saada aikaan uskottavaa sissiliikettä.

Tämä tragikoomisen episodin valossa ei olisi voinut ennustaa, että Kabila
yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin sittenkin valtaa Kinshasan uuden kapinaliikkeen
johtajana. Se perustukin Mobutu Sese Sekon vallan sisäsyntyiseen romahtamiseen.

Se että Guevara hakeutui Kongoon perustui enemmän luonnonrikkauksiltaan ja
kooltaan valtavan maan strategiseen asemaan Afrikan ytimessä kuin reaalistiseen
analyysiin kumousliikkeen edellytyksistä. Castañeda ei kerro, miksei Guevara
pyrkinyt liittymään Portugalin siirtomaiden Angolan tai Mosambikin käynnissä
olleisiin vapaustaisteluihin, joiden niin ideologinen kuin sotilaallinen
potentiaali oli aivan toista luokkaa kuin Kabilan sekavan joukkion. Ehkä hän
yrittikin tullen torjutuksi; muistan hyvin kuinka purevan ivallisesti mosambikilaisen
FRELIMO:n johtaja Eduardo Mondlane Dar-es-Salaamissa syksyllä 1968 kommentoi
minulle Guevaran yrityksiä markkinoida omaa vallankumousajatteluaan Afrikassa.

Totaaliseen tappioon vuoden 1965 lopulla päättynyt kuubalaisinterventio Kongossa
tunnettiin laajalti, mutta kenenkään intresseissä ei ollut tehdä asiasta
julkista. Ei CIA:nkaan, joka oli hyvin perillä Kongon tapahtumista – jopa niin
että Castañeda spekuloi, että amerikkalaiset olisivat juuri silloin vireillä
olleiden Kuuban pakolaisia koskeneiden neuvottelujen turvaamiseksi pitäneen
huolen siitä että Guevara ja kuubalaiset pääsivät vetäytymään tulematta
tapetuiksi tai joutumatta vangeiksi.

Afrikan jälkeen Guevara ei ajatellutkaan paluuta Kuubaan vaan etsi uutta
kohdetta kumouksen sytyttämiseksi. Siksi tuli Bolivia, mikä sekin osoittautui
yhtä onnettomaksi valinnaksi kuin Kongo. Guevara olisi itse halunnut
Argentiinaan, mikä oli vielä toivottomampaa maaperää sissiliikkeelle. Koska
Castro ymmärsi Argentiinaan menon merkitsevän itsemurhaa, hän teki
kaikkensa keksiäkseen Chelle soveliaamman kohteen. Esillä olivat myös Peru
ja Venezuela, mutta maantiede ratkaisi Bolivian valinnan.

Kuolema La Higuerassa

Che suhtautui äärimmäisen epäilevästi Boliviaan ja ryhtyi hankkeeseen vain
siksi, että se tarjosi teoreettisen mahdollisuuden sissiliikkeen laajentumiselle
naapurimaahan Argentiinaan. Se että Bolivia olisi vain tukikohta
Argentiinaan suuntautuvalle kumousliikkeelle oli selitys, jolla Castro sai
hankkeen myydyksi Bolivian kommunisteille. Bolivialaiset eivät uskoneet aseelliseen
sissiliikkeeseen omassa maassaan ja kun heille selvisi, että kuubalaiset olivat johtaneet
heitä harhaan – ei välttämättä alussa tarkoituksellisesti – he rajoittivat
tukensa minimiin.

Bolivian seikkailu oli jo alunperin tuomittu epäonnistumaan – ainakin Castañedan
murskaavan jälkikäteisarvion perusteella. Muutaman kymmenen eri maista kotoisin
olevien sissin kolmen kuukauden harhailu Etelä-Bolivian ankeissa maisemissa
keski-ikäisen astmaattisen Guevaran johdolla ei voinut kuin päättyä huonosti
sen jälkeen kun joukon huolto- ja viestiyhteydet kohta yrityksen alussa
pettivät. Tukea talonpojilta, joka olisi ollut guevaralaisen sissiliikkeen
onnistumisen ehto, ei Chen joukko koskaan saanut. Paikalliset intiaanit
päinvastoin auliisti kertoivat armeijalle kaiken, mitä sissien liikkeistä tiesivät.

Guevaran loppu on synnyttänyt spekulaatioita siitä petettiinkö sissijohtaja ja
erityisesti siitä mikä oli saksalaissyntyisen Tanian osuus tapahtumiin. Chen
rakastajattareksi juoruttu Tania eli Tamara Bunke oli kuubalainen agentti, mutta
häntä on epäilty myös KGBn tai Stasin agentiksi. Castañeda käy eri teoriat läpi
mutta ei löydä niille katetta. Kun kaikki menestymisen edellytykset puuttuivat ei
yrityksen kariutumiseen tarvittu salaliittoa. Suurimmaksi kysymysmerkiksi jää,
miksei Castro epäonnistumisen varmistuttua käynnistänyt pelastusoperaatiota
Chen kotiuttamiseksi.

Castañedan käsityksen mukaan Che ei tietoisesti etsinyt marttyyrikuolemaa eikä
kiinnijoutumisensa jälkeen odottanut teloitusta. Siitä oli kyse, vaikkei Bolivian
lainsäädäntö tuntenut kuolemantuomiota. Ratkaisu oli paikallisten sotilasjohtajien,
ei muuten tapahtumista hyvin perillä olleen CIAn; jos amerikkalaiset olisivat
päässeet väliin he todennäköisesti olisivat murhan estäneet.

Kuuban yritykset levittää vallankumousta latinalaisessa Amerikassa loppuivat
efektiivisesti Guevaran kuolemaan. Tämä kävi ilmi kun Neuvostoliitto vajaa vuosi
myöhemmin miehitti Tshekkoslovakian ja Neuvostoliitosta riippuvainen Castro oli
pakotettu hyväksymään rahoittajansa toimet. Brezhnevin Neuvostoliitto piti tiukkaa
kuria omassa leirissään, mutta ylimääräisiä vallankumousseikkailuja se ei
suosinut, vaikka käyttikin kuubalaisia palkkasotureinaan Afrikassa.

Paradoksi on, että vasta kuolleena Guevaran maine nousi legendaarisiin
mittasuhteisiin. Hänet ammuttiin La Higueran kylässä lokakuussa 1967 juuri
sopivasti 60-luvun radikaaliliikkeen huippukohdan lähestyessä. Pari kuukautta
ennen Chen kuolemaa italialainen radikaalikustantaja Feltrinelli löysi
Havannasta kuusi vuotta aiemmin otetun julkaisemattoman kuvan Chestä. Feltrinelli
ei uskonut Guevaran palaavan Boliviasta elävänä, ja kun tieto Chen kuolemasta
tuli alkoi kuva levitä miljoonissa seinäjulisteissa ja T-paidoissa ympäri
maailmaa erään aikakauden ja sen ihanteiden symbolina.

Symbolista olikin kysymys: useimmat Chen kuvaa kantaneet ja häneen vedonneet
radikaalinuoret länsimaissa tuskin olisivat kannattaneet kommunismia sellaisena
kuin Guevara sitä olisi halunnut Kuubassa ja muualla toteuttaa. Useimmille Chen
todellinen ideologia jäi tuntemattomaksi, heidän samastumisensa kohteeksi riitti
hyvin yleisellä tasolla määritelty imperialisminvastainen taistelu ja Chen siinä
edustama ihanteellisuus ja uhrivalmius.

Erkki Tuomioja

ELÄMÄ EURO-EUROOPASSA

Kolumni Kunta ja Me-lehteen

Monet suomalaiset pelkäävät EMUn johtavan liittovaltioon. Vaikka tähän
pyrkiviä suunnitelmia ei nyt ole olemassa on kysymys rahaliiton ja
liittovaltion suhteesta on oleellinen. Se voi muuttaa aiempia asetelmia
sillä tavoin, että se mikä ennen EMUa saattoi vaikuttaa yksinomaan
torjuttavalta voi EMU-oloissa osoittautua Suomenkin kannalta toivottavaksi ja tarpeelliseksi.

EMU ei nimestään huolimatta ole juuri muuta kuin rahaliitto.
Rahapolitiikka siirretään superitsenäiselle Euroopan keskuspankille ilman,
että euroalueella sen vastapainona on yhteistä finanssipolitiikkaa.
Rahaliitto syntyy myös ilman rahastoja tai muita tulonsiirtojärjestelmiä,
jotka huomioisivat eri alueiden välisiä epäsymmetrisiä tarpeita sen
jälkeen kun omaa rahapolitiikkaa ei siihen enää ole käytettävissä.

Rahaliiton kestävyyttä näillä eväillä voi epäillä. EMU ilman nopeita
toimia myös talousliiton toteuttamiseksi vahvistaa sellaista
markkinaglobalisoitumista, jossa politiikkaa jää vapaasti jyräävien
markkinavoimien jalkoihin ja jossa tulo- ja varallisuuserot kasvavat.

Sitä johtaako EMU liittovaltioon ei tiedä varmuudella kukaan, mutta
unionin kehitykseen se varmasti tulee vaikuttamaan. Rahaliiton
koossapitäminen edellyttää unionin päätöksenteon laajentamista
ja sen ylikansallisten elinten kompetenssien kasvua.

* * *

Periaatteessa on neljä tapaa, jolla EMU-unioni voi edetä kohti
talousliittoa: koordinointi, harmonisointi, rahastot ja unionin
budjetin kasvattaminen.

Siltä osin kuin jäsenvaltioiden talouspolitiikan koordinointi ja
yhteensovittaminen tarkoittaa vakauskriteereiden valvontaa ja
jäsenvaltioiden velan ja alijäämien paimentamisesta kuuluu se on
jo nyt unionin tehtäviin. Tämä ei kuitenkaan riitä. EMUn ongelmat
eivät siitä parane jos jäsenmaat oman rahapolitiikan puutteessa
pakotettaisiin kaavamaiseen yhdenmukaisuuteen finanssipolitiikassaan
tavalla, joka ei ota huomioon myös finanssipolitiikkaan kohdistuvan
suuremman maakohtaisen jouston tarvetta EMU-oloissa.

Mikään ei toisaalta periaatteessa estä sellaista koordinointia,
jossa ECOFIN koordinoisi sekä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa keskenään
että EKPn rahapolitiikan kanssa tavoitteenaan kasvun ja työllisyyden
maksimointi eräänlaisen eurokeynesiläisyyden hengessä. Ainakin sen
mahdollisuudet olisivat oleellisesti paremmat EU-tasolla kuin yksittäisissä
jäsenvaltioissa joiden liikkumatila yksin toimien on varsin vähäinen.

Harmonisointi tarkoittaa ennen muuta jäsenvaltioiden verotuksen ja
muunkin markkinakäyttäytymistä ohjaavan lainsäädännön – joidenkin käsitysten
mukaan pitkän päälle myös sosiaaliturvan – yhdenmukaistamista tilanteessa,
jossa tuotannontekijöiden liikkuvuuden voi odottaa euroalueen muodostuessa
merkittävästi kasvavan. Tarkoittaisiko tämä hyvinvointivaltion alasajamiseen
pakottavaa tai sen ylläpitämisen mahdollistavaa harmonisointia on
poliittisen tahdon asia, joskin harmonisointilinjan nostaminen
ensisijaiseksi olisi todennäköisimmin merkki lähinnä uusliberalististen
pyrkimysten vahvistumisesta.

Rahastot tarkoittavat järjestelyjä, joilla EMU-oloissa unioni-tason
tulonsiirroilla reagoitaisiin jäsenvaltioita epäsymmetrisesti
kohtaaviin häiriöhin. 70-luvulla esitettiin että silloiseen
rahaliittosuunnitelmaan olisi tullut liittää finanssipoliittinen
tasausmekanismi sellaisen mallin mukaan, jossa yhteisön tulonsiirroilla
olisi reagoitu työttömyyserojen kasvuun jäsenmaiden kesken.
Tällainen epäsymmetriseen työllisyyskehitykseen reagoiva rahaston
ei tarvitse olla 0,2 % suurempi euroalueen BKTsta, jotta se vastaisi
40 prosenttisesti USAn liittohallituksen toimien vaikutusta
osavaltioiden välisten erojen tasaamisessa.

Unionin budjetin kasvattaminen ja sen luonteen muuttaminen olisi
tavallaan luonnollisin – tai ainakin kansallisvaltioissa toteutuneen kehityksen
kanssa analoginen – tapa kehittää EMU-unionista talousliitto. Kyse olisi
sellaisesta fiskaalisesta federalismista, jossa EU keräisi veroluonteisia
maksuja joko jäsenvaltioilta tai suoraan niiden kansalaisilta ja yhteisöiltä,
maksaisi tulonsiirtoja ja vastaisi omin varoin joistain toiminnoista
ja investoinneista. Tämä myös edellyttäisi sitä, että lainarahoitus
sallittaisiin EU-tasolla.

Nämä etenemistavat eivät ole toisiaan poissulkevia ja kuvatunkaltaista
rahastojärjestelyä lukuunottamatta niitä voidaan perustella muistakin
syistä vaikkei rahaliittoa toteutettaisikaan.

Koordinointi ja harmonisointi ovat linjat joita pitkin varovaisesti
edetään. Nykysuunnitelmien perusteella ei niiden suhteen lähivuosina
ole odotettavissa merkittäviä uusia askeleita, mutta asetelma tulee
EMUn toteuduttua muuttumaan.

Rahastojärjestelyihin ja budjetin laajentamiseen suhtaudutaan
jäsenvaltioissa torjuvasti. Näin myös Suomen hallituksen kannanotoissa,
joskin eduskunta on ollut vähemmän varauksellinen ja esim. arvioinut,
että laajentumisen toteutuminen nykyisten budjettiraamien puitteissa voi olla mahdotonta.

* * *

Talouspolitiikan lisääntyvä koordinointi ja harmonisointi
eivät sinänsä ratkaise kaikkia ongelmia. Iso linjakysymys on, halutaanko
unionissa edetä ns. positiivisen vai negatiivisen integraation tietä.

Käsitteisiin ei tässä yhteydessä liity arvotusta. Edellinen
tarkoittaa sitä että jäsenmaat pyrkivät tarvittaessa yhdessä puuttumaan
markkinakäyttäytymiseen ja tulonmuodostukseen senkaltaisin aktiivisin toimin,
joilla perinteisesti on kansallisella tasolla taloutta ohjattu,
kun taas jälkimmäinen keskittyy sen säätelyyn, mitä valtiot saavat
ja vielä enemmän eivät saa yhdentyvillä markkinoilla tehdä.

Kun sisämarkkinoiden toteutus on merkinnyt jälkimmäistä
integraatiosuuntausta olisi viimeistään nyt EMUn toteutuessa
edettävä edellisen merkeissä.

Viikon kirjavinkki

VIIKON KIRJAVINKKI

Timothy Garton Ash, The File. A Personal History, HarperCollins, Glasgow 1997

Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, Otava, Keuruu 1997

Oleg Gordievsky ja Inna Rogatchi, Sokea peili. Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa, WSOY, Juva 1997

AGENTIT HISTORIAN LÄHTEINÄ JA TOIMIJOINA

Timothy Garton Ash matkusti 22-vuotiaana nuorukaisena Berliiniin 1978 kokoamaan aineistoa saksalaisten
vastarintaa toisen maailmansodan aikana käsittelevää väitöskirjaa varten. Väitöskirja ei koskaan valmistunut,
vaikka Garton Ash istuikin pitkiä päiviä lukemassa Gestapon ja natsien kansantuomioistuintein arkistoja.
Vuoden 1980 alussa Itä-Berliiniin siirtynyt Garton Ash alkoi kansallissosialistisen Saksan tutkimuksen
asemesta yhä enemmän kiinnostua siitä, miten ihmiset selviytyivät ja toimivat silloin vielä mahtipontiseen
tulevaisuutensa uskoneen kommunistisen totalitarismin saksalaisen sovellutuksen alla.

Garton Ash ryhtyi kirjoittamaan artikkeleja ja analyyseja Keski- ja Itä-Euroopasta kommunistivallan
alaisuudessa. Tarkimmin hän perehtyi DDRn ja Puolan oloihin, joissa molemmissa maissa asui pidempiä
jaksoja. Hänen ensimmäinen kirjansa käsitteli DDRn oloja. Tunnetuin Garton Ashin teoksista on
Itä-Euroopan kommunistivallan romahduksesta vuonna 1989 kertova We the People.

15 vuotta ensimmäisen Itä-Berliinin vierailunsa jäleen Garton Ash palasi Berliiniin tällä kertaa tutustumaan
omaan kansioonsa entisen Stasin tutkijoille ja asianosaisille avatuissa arkistossa. 325-sivuista kansiotaan
läpikäydessään – helppo verrattuna esim. dissidenttirunoilija Wolf Biermanin 40 000-sivuiseen kansioon –
Garton Ash vertailee sen merkintöjä omiin päiväkirjamerkintöihinsä ja muistikuviinsa ja päättää etsiä käsiinsä
jokaisen aktissaan esiintyvän raportöörin ja Stasi-upseerin, kysyäkseen heiltä miksi ja miten heistä tuli Stasin
ja totalitaarisen vallan palvelijoita.

Tulos on mielenkiintoinen ja pohdiskeleva dokumentti ihmisistä totalitaarisen järjestelmän uhreina. Se myös
antaa viitteitä siitä, miten tämänkaltaisia suurimmaksi osaksi banaaleja arkipäiväisyyksiä sisältäviä arkistoja
voidaan käyttää mentaliteettien historian tutkimiseen, aivan samoin kuin inkivisiittion asiakirjoja 500 vuotta
aikaisemmin.

Osoittautuu ettei yksikään Garton Ashin tavoittelemista ihmisistä ole yksiselitteisesti pahan palvelukseen
antautunut konna. Oikeastaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän jonkinasteisia reppanoita, selviytyjiä ja
uhreja, pahimmillaankin lähinnä heikkoluonteisia opportunisteja.

Garton Ash aloittaa kaivamalla esiin hänestä Stasille raportoineet IM-lähteet eli Inoffizielle Mitarbeiter. Näitä
epävirallisia kollaboratööreja Stasin arkistoissa on enimmillään listattu 170 000, sen ohella että Stasin oma
vahvuus jo oli n. 90 000. IM-joukkoon mahtuu statukseltaan ja merkitykseltään hyvin erilaista väkeä. DDRn
kaltaisessa yhteiskunnassa oli hyvin vaikeata kieltäytyä tai välttää IM-merkintää, jos Stasi esim. joltain
ulkomaalaisten kanssa tekemisissä olleelta kansalaiselta tällaista palvelusta edellytti.

Heti ensimmäinen tapaus osoittaa miten varovaisesti Stasi-arkistojen merkintöihin tulee suhtautua. Kyseessä
on Humbolt-yliopiston professori, joka aktin mukaan olisi toiminut Stasin ulkomaanpalvelun, legendaarisen
Markus Wolfin johtaman HVAn apurina. Garton Ash on ennen tapaamista erityisen levoton, sillä jos hän
paljastaa miehen ei vain Stasin vaan nimenomaan HVAn avustajaksi, professuurinsa säilyttäneen miehen
akateeminen ura päättyisi siihen. Sopiva otsikko Bild-Zeitungiin ja taas on yksi elämä pirstaleina.

Kun hän sitten hermostuneen professorin kanssa käy lävitse tämän nimiin pantua raportointia osoittaa lähempi
tarkastelu, että kyse on toisen käden tiedosta ja että ao. HVA-raportööri onkin ollut yliopiston
ulkomaansuhteiden hoitaja. Tämä oli kyseisen professorin kanssa keskustellut Garton Ashistä ja liittänyt
raporttiinsa omien arvioittensa ohella myös professorin sinänsä vaarattomia huomioita
englantilaisopiskelijasta. Epäsuorasti tämä itse asiassa oli asiakirjoistakin pääteltävissä, mutta aktinpitäjän
huolimattomuuden vuoksi tämän kaiken saattoi kuitenkin tulkita tulleen ao. suoraan nimeltä mainitulta
professorilta.

Seuraavaksi Garton Ash jäljittää kansioonsa eniten raportteja tuottaneen ”Michaelan”, joka tiedotti Garton
Ashin käynneistä eräiden vanhojen saksalaisten veteraanikommunistien luona. ”Michaela” oli valtion
kulttuurihallinnon virassa ollut puolueen jäsen. Myös hänen miehensä oli vanha kommunisti jonka edellinen
vaimo oli legendaarisen Kim Philbyn värvännyt KGB-agentti Litzi.

Kohtaaminen Stasin arkistoista kaivettujen omien raporttien kopioiden kanssa on ”Michaelalle”
traumaattinen. Hänen selityksensä ovat pateettisen arkisia: vähän vanhan kommunistin velvollisuudentuntoa,
epämääräistä pelkoa mitättömän valuuttarikkeen paljastumisen vuoksi, haluttuihin ulkomaanmatkoihin
kohdistunutta opportunismia Stasin värvääjien edessä. ”Michaelan raporteista ei kuitenkaan löydy suoranaista
vääristelyä tai kohteiden vahingoittamisen tarkoitusta, enintään pahansuopaista juoruilua. Toki senkin
seuraukset olisivat useille Stasin mielenkiinnon kohteista voineet olla jos eivät sentään enää hengenvaarallisia
niin kuitenkin ikäviä.

Myös muiden raportöörien jäljittäminen tuo samanlaisia tuloksia. Englantilainen DDRn asumaan muuttanut
kommunisti ”Smith” kiristettiin homojutulla avustajaksi, ”Frau R” osoittautuu itsekin miehensä kanssa Stalinin
leireillä kärsineeksi nyt juutalaiskommunistiksi, jonka kertomuksen kuunneltuaan Garton Ash katuu sitä, että
pakotti aikanaan 15-vuotiaana idealistina kommunisteihin liittyneen vanhuksen kohtaamaan menneisyydestään
asioita, joiden esiinkaivaminen ei enää itse asiassa palvele ketään eikä mitään. Kirjassaan Garton Ash jättää
”Frau Rn” kuten muutkin em. mitarbeiterit nimeämättä.

Seuraavaksi Ash pyrkii tapaamaan kaikki ne Stasi-upseerit, joiden tehtävänä hänen valvontansa
järjestäminen oli. Vastavakoiluisa palvellut kenraali Kratsch kertoo tehtävänään olleen vain järjestyksen
ylläpitäminen ja isänmaan suojaaminen vakoilijoilta, jollaiseksi myös Garton Ashia liki automaattisesti epäiltiin.
Hänkin ottaa etäisyyttä järjestelmästä jota palveli, kertoo miten sisäministeri Erich Mielke jo 80-luvun
puolivälissä sanoi hänelle DDRn olevan konkurssikypsä, myös poliittisesti.

Eversti Kaulfuss osoittautuu kaikkea katumattomaksi vanhaksi stalinistiksi, joka kieltäytyy keskustelemasta
työstään Garton Ashin kanssa. Hän katsoo tehneensä samanlaista työtä kuin virkaveljensä Länsi-Saksassa,
vain työläisille parempaa turvallisuutta tuoneessa valtiossa. Eversti Fritz on jo puheliaampi, epäpoliittisempi,
yhtä tunnollisesti mitä tahansa järjestelmää palveleva virkamiestyyppi, joka tuntui saaneen erityistä tyydytystä
ihmisten yksityiselämän voyeristisesta penkomisesta.

Majuri Risse on katuvainen ja antaa ymmärtää jo Stasissa kääntyneensä salaiseksi toisinajattelijaksi, vaikkei
omannut tarpeeksi rohkeutta jättääkseen tehtävänsä. Hän myöntää Stasin pahat teot, jotka kuitenkin
tapahtuivat ”muilla osastoilla” ja joihin hän ei ollut osallinen. Garton Ash pitää kuitenkin Rissen itsekritiikkiä
rehellisenä ja yllättyy havaitessaan pitävänsä Risseä hyvänä ihmisenä, enemmänkin uhrina kuin syyllisenä,
mutta lisää kysymyksen, ajattelisiko näin jos olisi todella joutunut kärsimään Stasin tai vielä nimenomaan
Rissen toimista.

Sitkeistä yrityksistä huolimatta Garton Ash ei onnistu tapaamaan sitä Stasi-upseeria joka nimenomaisesti
käsitteli hänen tapaustaan. Luutnantti Wendt torjuu toistuvat tapaamisyritykset. Se harmittaa Garton Ashiä
siksikin, että Wendt olisi ollut selvästi nuorempaa DDRssä syntynyttä ja kasvanutta sukupolvea kuin em.
vanhemmat upseerit.

Omasta Stasi-kansiostaan aloittamansa lähimenneisyyteen suuntautuneen retkensä aikana Garton Ash joutuu
toistuvasti pohtimaan erilaisia moraalikysymyksiä sekä totalitaarisen valtion arkeen että sen purkautumisen
seurauksiin liittyen. Stasin arkistot ovat täynnä erilaisia tulkinnanvaraisia rajatapauksia ja moni akteissa
prikattu on puolustautunut sillä, että pyrki toimimaan eräänlaisena kaksoisagenttina joka tietoisesti antautui
yhteistyöhön turvallisuuspalvelun kanssa piiloittaakseen omaa toisinajatteluaan tai suojatakseen todellisten
hallituksenvastaista toimintaa. Siksi jälkiselvittelyihin liittyy paljon myös ymmärtämättömyyttä, väärinkäsityksiä
ja väärintuomitsemisia.

Päteekö tällaisissakin oloissa kuitenkin George Santayanan sanonta siitä, että ”ne jotka unohtavat
menneisyyden ovat tuomittuja toistamaan sen”, vai onko Ernest Renanin tavoin ajateltava, että jokainen
kansakunta yhteisönä muodostuu sekä yhteisestä jaetuista muistoista että yhteisestä unohtamisesta”. Johonkin
näiden väliin jää Garton Ashin vastaus. Tarina ei kuitenkaan jää tähän.

Miten Englannissa?

DDRn ilmapiiri oli sellainen, että lähes jokaista maahan hakeutunutta englantilaista olisi lähtökohtaisesti epäilty
agentiksi. Sitä Garton Ash ei ollut, mutta Spectator-lehteen salanimellä kirjoittaneena journalistina ja DDRn
arkea kuvanneen kirjan julkaisseena tutkijana hän oli kommunistivallalle itse asiassa vaarallisempi tapaus,
joka lopulta sai porttikiellon maahan.

Ironiaa kuitenkin on, että Garton Ash olisi saattanut olla vakoilija. Nuorena ylioppilaana Garton Ash oli
lähipiirissään ilmaissut sen verran kiinnostusta vakoiluun, että sai v. 1976 kutsun käväistä Secret Intelligence
Servicen alustavassa työhönottohaastattelussa ja uudelleen keväällä 1979 perusteellisemmassa keskustelussa.
Syksyllä samana vuonna Garton Ash kuitenkin ilmoitti ettei halunnut ulkomaantiedustelun palvelukseen.
Ratkaisuun vaikutti se, miten Itä-Euroopan matkasuunnitelmistaan kertoneelle Garton Ashille sanottiin, että
”haluamme Sinun mielummin matkustavan meidän valvonnassamme”. Tämä rupesi tuntumaan Garton Ashista
vastenmieliseltä ajatukselta.

Kontaktinpito ei kuitenkaan jäänyt tähän. Viisitoista vuotta myöhemmin Oxfordissa professuuria hoitavaa
Garton Ashiä lähestyy herrasmies ulkoministeriön olemattomalta osastolta ja kysyy, voisiko professori
ajoittain raportoida yliopistossa opiskelevista tai opettavista epäilyttävistä ulkomaalaisista. Professori
kieltäytyy.

Kaksi vuotta myöhemmin Stasin arkistoihin tutustunut Garton Ash ottaa yhteyttä Englannin vastavakoiluun
MI5:een ja kysyy suoraan, onko hänestä kansiota. Pienen epäröinnin jälkeen hänen keskustelukumppaninsa
vastaa, että on, ja lisää ettei häntä ole rekisteröity epäilyksenalaisuutensa vuoksi vaan yhteistyökumppanina,
joka on ”avustanut” SIS:iä. Kansion olemassaolon tunnustaminen asianomaiselle on Englannissa jo
ennenkuulumatonta, niinpä vastaus jatkokysymykseen, saisiko Garton Ash itse siihen tutustua on ehdoton ei.

Garton Ash on ollut aktiivinen kommunismin vastustaja, mutta hän ei ole yksisilmäinen antikommunisti vaan
liberaalin demokratian kannattaja joka ei hyväksy periaatetta, että tarkoitus pyhittää keinot. Edesmenneen
Stasin rinnalla englannin tiedustelu- ja vastavakoilupalvelut ovat sekä resursseiltaan että valvomiensa asioiden
laajuuden suhteen vaatimattomia laitoksia, jotka toimivat periaatteessa avoimessa, oikeisvaltioksi tunnetussa
yhteiskunnassa.

Mutta kuinka pitkälle omien kansalaisten salainen valvonta ylipäätään on sopusoinnussa avoimen
oikeusvaltion kanssa? Yksiselitteistä vastausta Garton Ash ei anna, mutta ilmaisee levotomuutensa Englannin
käytännön osalta, joka ei tunne esim. Yhdysvaltain Freedom of Information Actin luomia rajoitteita ja
oikeuksia salaisen tiedon käsittelyssä.

DDRn totalitarismin ja Englannin parlamentaarisen demokratian välillä on tietenkin ratkaiseva ero. Niiden
ryhmien sisällä, johon nämä valtiojärjestelmät on myös tärkeitä aste-eroja. Vaikka DDRn johtoa loppuun
saakka voi luonnehtia stalinistiseksi oli jo ero Stalinin kuoleman jälkeen puretun GULAG-valtioiden ja
80-luvun DDRn ja välillä jo sekin aika iso. Samoin ero esim. Englannin salailukäytännön ja pohjoismaisen
avoimmuuden välillä on myös selvä, vaikkei yhtä iso kuin edellinen.

Tyypillistä on, että Garton Ashin haastattelemat Stasi-edustajat kaikki halusivat rinnastaa työnsä
englantilaisten elinten työhön. Vertailu ontuu jo elinten toimintatapojen ja valtuuksien osalta, mutta vielä
enemmän sen suhteen minkälaisiin seuraamuksiin kansalaisten valvonta eri järjestelmissä saattoi johtaa: pitkiin
vankeustuomioihin ja karkoituksiin DDRssä, Englannissa lähinnä jonkun sensitiiviseksi määritellyn työpaikan
eväämiseen.

Ei silti ole liioiteltua väittää, että paranoian ja konspiraation hiuksenhienoa rajaa käyvässä salaisten arkistojen
ja kansalaisten valvonnan hämärässä alamaailmassa on kyse aina aste-eroista.

… ja Suomessa?

Tänä syksynä on ilmestynyt suomalainenkin teos, joka mielenkiintoisella tavalla valottaa myös salaisten
arkistojen ja ilmiantamisen maailmaa. Kimmo Rentolan tutkimus kommunisteista, Kekkosesta ja Kremlistä
vuosina 1947-1958 on ensimmäisenä hyödyntänyt uutena lähdeaineistona Suojelupoliisin arkistoa mainituilta
vuosilta. Vaikka Suomi ei suinkaan vielä ole mikään arkistojulkisuuden mallimaa on kuitenkin hyvä, että
meillä myös tällainen yli 30-vuotta täyttänyt aineisto on tutkijoiden käytettävissä.

Rentolan tutkimus ei kuitenkaan nojaa Supon arkistoon vaan toimii nimenomaan siten, että Supon lähteitä
verrataan koko ajan muihin lähteisiin, ennenmuuta SKP/SKDLn asiakirjoihin sekä saatavilta olevin osin
Moskovan arkistolähteisiin. Yksinomaan Supon varassa toimien historiankuvaus ja tulkinnat jäisivät
puutteellisiksi ja yksipuolisiksi – kuten aikoinaan Ilkka Hakalehdon EKn arkistoihin perustunut tutkimus
20-luvun SKPstä.

Rentolan kirjassa kaikki esiintyvät omilla nimillään, niin Supon paljastamat lännen hyväksi toimineet
kaukopartiomiehet kuin Neuvostoliitolle palveluksia tehneet pikkuvakoilijat. Näiden nimeämistä Rentola ei
pohdi, mutta sen sijaan perustelee sen miksi on katsonut voivansa nimetä SKPn piirissä toimineet Supon
tiedottajat samoin kuin suoraan neuvostoelimille vakoilupalveluksia tehneet suomalaiset.

Kirjassa vilahtavien erilaisten pikkuvakoojien ja tiedottajien taustojen ja vaikuttimien erittely ja arviointi ei ole
ollut Rentolan laadukkaassa poliittisen historian tutkimuksessa keskeisellä sijalla. Kokonaan tätäkään puolta
kirjassa ei silti sivuuteta.

Näyttää siltä, että enimmältä osin näissä Suomeen sijoittuneissa kylmän sodan pienemmissä kahinoissa oli
kysymys vähäisistä jalkamiehistä – aivan kirjaimellisesti rajan yli kävelleistä ihmisistä – joista vain harvaa
elähdyttivät suuret aatteet ja halu vaikuttaa maailmanhistorian muotoutumiseen. Paljon yleisempi syy
toimintaan oli sotavankeus Neuvostoliitossa, pikkukiristys tai rahapalkkio, unohtamatta Suomessa aina
merkittävää viinanhimoakaan. Kaksoisagenttitoimintakaan ei ollut ihan tuntematonta.

Suurin osa tästä väestä näyttää olleen etupäässä erilaisia reppanoita ja elämän luusereita, jotka toimittivat
mitättömiä asioita. Kun jotkut heistä ja ainakin heidän lähiomaisistaan on edelleen elossa tuntuu
kohtuuttomalta, että Renkola on nimennyt heidät kaikki niissäkin tapauksissa, joissa mikään lähdekritiikki tai
laajempi historiallinen tarkastelu ei sitä perustele.

Vakoilu- ja agenttitarinat ovat aina olleet populääriä luettavaa. Kun metsää aikaisemmin kaadettiin etupäässä
selvän agenttifiktion vuoksi, on painopiste arkistojen avautumisen myötä siirtynyt faktan, tai ainakin faktan ja
fiktion sekoituksen suuntaan. Kuinka suureksi avuksi tämä on historiantutkimukselle?

Tässä yhteydessä en tarkastele niinkään sotilas-, teollisuus- tai muuta sellaista vakoilua, jossa on kyse
faktatiedon hankkimisesta joko teknisin (satelliitti- ja ilmakuvaus, viestintäsalakuuntelu yms) tai muin keinoin.
Otaksun, että tällaisen tiedustelun laajuuden, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointi on helpompi tehtävä
historiantutkimukselle kun senkaltaisen agenttitoiminnan arviointi, jota otsikolla tarkoitetaan ja jossa on
kysymys toiseen osapuoleen kohdistuvasta poliittisen tilanteen arvioinnista ja/tai poliittiseen kehitykseen ja
päätöksentekoon vaikuttamisesta.

Kun tällaisen tiedustelutoiminnan arkistoja käyttää lähteinä on otettava ensimmäiseksi huomioon, että ne eivät
ole tarkoitettu eikä ajateltu tulevan julkisuuteen. Salaisuuden aura saattaa houkutella pitämään tämänkaltaista
aineistoa luotettavampana kuin julkisista lähteistä saatavaa. Jo tällaisen tiedon aikalaisvastaanottaja saattaa
asettaa sen automaattisesti julkisiin lähteisiin nähden etusijalle, mihin esim. Urho Kekkosella näyttää olleen
taipumus. Sama virhe toistuu, jos tietoon myöhemmin käsiksi pääsevä historiantutkija unohtaa aina
tarpeellisen lähdekritiikin.

Sen mitä agenttilähteistä saatu tieto kohtuullisella varmuudella kertoo, on se mitä lähteet – yksittäiset agentit
tai heidän tietojensa eteenpäin välittäjät – ovat halunneet välittää. Se mitä he ovat välittäneet ei välttämättä ole
totta tai ainakaan koko totuus, eivätkä he edes itse ole välttämättä välittämäänsä tietoa todeksi uskoneet.
Vääristelyn syy voi olla lähteen halu kuvata todellisuutta toiseksi tai kertoa sellaista, jonka uskoo
vastaanottajan odottavan, tai muutoin vain tehdä itsestään agenttina tärkeämmän kuin mitä todellisuudessa on.

Agenttilähteissä saatetaan joskus mennä tahattoman komiikan puolelle. Eräässä Valpon välirauhanaikaisessa
puhelinkuunteluraportissa on puhtaaksikirjoitettu sellaisenaan merkityksettömältä vaikuttava keskustelu, jossa
joku ilmoittaa Wiikille eräästä tapahtumasta, minkä Wiik ottaa vastaan lakonisella ”vai niin” toteamukselle.
Raportin laatija on halunnut tehostaa havaintoa lisäämällä tähän sulkeisiin selittävän lauseen ”Rösten rent
bolshevistik”.

KGB eversti muistelee

Ent. lännen kaksoisagenttina toiminut KGB-eversti Oleg Gordievski taas kertoo muistelmissaan miten hän
ensi postillaan Lontoossa tapasi lounaalla labourkansanedustaja Ron Brownin. Brownin vuolaat selvitykset
menivät täysin harakoille, sillä Gordievski ei ymmärtänyt sanaakaan tämän paksusta skottimurteesta. Silti
hänen oli tästäkin keskustelusta lähetettävä täysin mielikuvitukseen perustuva yksityiskohtainen raportti
Moskovan keskukseen.

Gordievskin muistelmat kokonaisuudessaan on hyvä esimerkki agenttilähteiden ongelmallisuudesta. Kun
länteen loikannut agentti kirjoittaa muistelmansa voi lähteä siitä, että niissä julkaista sellaista, joka olisi
ristiriidassa hänen läntisten toimeksiantajiensa intressien kanssa.

Muistelmissaan Gordievski kuitenkin kertoo asioista joissa on itse ollut mukana ja joilla voi siltä osin olla
sama arvo kuin muistelmilla yleensä. Tämä ei enää koske hänen yhdessä Inna Rogatshevin kanssa
kirjoittamaa ja syksyllä Suomessa julkaistua teosta Sokea peili. Gordievskin muistelmiin nähden ne eivät
niistä asioista joiden kanssa hän itse on ollut tekemisessä tuo varsinaista uutta esiin. Gordievski sentään
esipuhgeessaan toteaa, ettei kyseessä ole akateeminen tutkimus ja myöntää, etteivät tekijät ole yrittäneetkään
tekeytyä kiihkottomiksi ja puolueettomiksi tarkkailijoiksi. Kyseessä onkin ensi sijassa poliittinen pamfletti,
jonka ensisilmäyksellä pitkä ja vakuuttava alaviiteluettelo osoittaa kaikissa ratkaisevimmissa kohdissa
lähteeksi ”tekijöiden tiedoston” tai heidän käymänsä ”keskustelut KGBn” tai ”läntisten erikoispalvelujen
veteraanien” kanssa.

Vaikka Gordievski-Rogatchi ei paras johdatus asiaan olekaan, on sen käsittelemä agenttien problematiikkaa
kuitenkin mielenkiintoinen ja relevantti. KGB (ja sen edeltäjäorganisaatiot) jakoivat asiakkaansa agentteihin
ja luottamuksellisiin kontakteihin. Edelliset olivat periaatteessa tietoisia, aatteesta, kiristyksestä tai rahasta –
vuosien myötä aatteen vuoksi rekrytoitujen osuus koko ajan väheni – Neuvostoliiton tiedusteluelinten
toimeksiantoja suorittavia vakoilijoita ja/tai poliittisia vaikuttajia. Luokiteltuaan aikaisemmin periaatteessa
kaikki kontaktinsa agenteiksi KGB Gordievskyn mukaan otti 70-luvulla myös jälkimmäisen kategorian
käyttöön todettuaan, että suuri osa agenteista ei ollut sillä tavoin ohjattavissa kuin oppikirjojen mukaan olisi
tullut olla. Molemmilla kategorioilla oli kuitenkin paksut kansiot ja peitenimi Moskovassa.

Moskovassa tehty luokitus ei välttämättä vastannut sen enempää kohteen subjektiivista käsitystä asemastaan
kuin objektiivista arviota hänen suhteestaan KGBhen. Sen ohella, että Moskovaan toimitettujen raporttien
luotettavuus voi monin tavoin olla kyseenalainen, eivät ne myöskään kerro toisen osapuolen motiiveista
varmaa tietoa.

Otetaan vaikka tapaus Urho Kekkonen. Vaikka itse aktia ei kukaan länsitutkija ole nähnytkään on riittävän
monelta taholta tieto siitä, että Kekkonen oli KGBn kirjoissa peitenimellä ”Timo” tunnettu kontakti. Sekin
lienee selvää, että itse alan entisenä ammattilaisena Kekkoselle on täytynyt olla liki alusta alkaen selvää, että
hänen keskustelukumppaninsa toimivat Neuvostoliiton tiedusteluorgaaneissa.

Luonnollista on, että Kekkosen KGB-kontaktit markkinoivat suhdettaan mahdollisimman korostuneesti
neuvostovaltaa palvelevana klienttisuhteena. Tämän käsityksen on myös Hannu Rautkallio sellaisenaan niellyt
ja tulkitsee kaikkea käsiinsä saamaa (ja myös saamatonta) senmukaisesta. Suhteen todellinen luonne on
kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Aikaisemmat kirjavinkit