Millaiseen Unioniin? Poleemi 3/1998

Erkki Tuomioja

MILLAISEEN UNIONIIN?

– Poleemin vieraskynä-palsta

Kun Suomi alkoi neuvotella liittymisestään Euroopan unioniin vaadittiin meiltä kahden, yleensä aina ranskankielellä ilmaistun asian acquis communautairen ja finalité politiquen hyväksymistä.

Acquis eli yhteisölainsäädäntö ei sekään kymmentuhatsivuisena asiakirjakokoelmana ollut helposti käsiteltävissä saatikka täytäntöönpantavissa, mutta siitä ainakin tiedetään mistä on kyse. Sitä vastoin finalité eli Euroopan yhdentymisen poliittiset tavoitteet eivät löydy mistään asiakirjoista joista ne olisivat yksiselitteisesti tarkistettavissa, puhumattakaan siitä, että ne olisivat jossain kansainvaltaisesti määritelty ja hyväksytty jäsenmaita sitoviksi.

Sanoinkin finalitén hyväksymistä tivaaville eurokolleegoille, että tuokaa ensin sopimus jossa nykyiset EU-maat ovat siihen sitoutuneet niin palataan asiaan. Viralliset neuvottelijamme olivat kuitenkin diplomaattisempia ja vakuuttivat että Suomi tulee suhtautumaan rakentavasti unionin kehittämiseen. Se oli realismia sillä ilman tätä vakuutusta olisivat unionin ovet voineet sulkeutua meiltä.

Monet federalistit pelkäävät, että ellei unionia nyt saada kehitetyksi lähemmäksi eurooppalaista liittovaltiota, ei se enää itälaajentumisen jälkeen onnistu. Ajattelutapa on voimakkainta alkuperäisissä EEC-maissa.

Ne joille finalité on selkeä tavoite ovat pieni vähemmistö joka katsoo edustavansa korkeampaa tietoisuutta Euroopan oikeasta tulevaisuudesta. Vaikka siihen pyritään kansanvaltaisesti on ymmärrettävää, jos itäeurooppalaiset tunnistavat tämän mentaliteetin myös korkeampaa tietoisuutta edustaneen marxismi-leninismin sukulaisilmiöksi. Siitä vapauduttuaan heillä ei ole kovin suurta hinkua heittäytyä uuden etujoukon ohjattavaksi.

On aikanaan tarvittu kaukonäköisiä ja asiastaan varmoja rohkeita päättäjiä ja valtiomiehiä, jotta Euroopan perinteiset veriviholliset toisiinsa sitonut ylikansalliseen päätöksentekoon perustuva yhdentymiskehitys saatiin alulle.

Jean Monnet’n taktiikkaan kuului pienten askelten kautta olla rakentamassa peruuttamattomien ja aina uusia sitoumuksia synnyttävien ratkaisujen kautta yhdentymisen funktionaalista kehitysmallia. Prosessin merkityksestä ja lopputulemasta hänellä oli selvä kuva mutta se sai ainakin isolle osalle kulloisista päättäjistä tarkoituksellisestikin jäädä epäselväksi.

Nyt menettelytavat, jotka 40-luvun Euroopassa Saksan-Ranskan yhteensitomiseksi ehkä olivat oikeutettuja ja joka tapauksessa Euroopan rauhaa, demokratiaa ja hyvinvointia vahvistavia, voivat vuosituhannen vaihteen Euroopassa pahimmassa tapauksessa kääntyä kaikkia näitä pyrkimyksiä vastaan.

***

Alkuperäisen finalitén vaalijoille laajentuminen on vaikea haaste. Pahin mitä Eurooppa-aatteen kannattajat voivat kuvitella on, että laajentunut unioni rappeutuisi pelkäksi yhteismarkkina-alueeksi, jonkinlaiseksi laajennetuksi vapaakauppa-alueeksi.

Vaikka liittovaltiota lähentyvä EU olisikin teoreettisesti ihanteellinen ratkaisu moniin ongelmiin ei teoria sovellu reaaliseen Eurooppaan. Siihen riittää jo se, jos Euroopan eri kansakunnat eivät siihen ole halukkaita.

Suomi liittyi EUiin lähtökohtanaan unionin kehittäminen itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä. Tämä on ainoa perusta jolla EUn laajentyminen koko Euroopan kattavaksi yhteenliittymäksi on mahdollinen.

EU tulee lähimmät vuosikymmenet edelleen kehittymään valtioiden välisenä yhteenliittymänä, jonka päätöksenteossa ylikansallisuus vahvistuu ja joka eriytyy sisäisesti eritahtisen ja tosiasiassa myös eritavoitteisen yhteistyön merkeissä. Tähän yleiseen johtopäätökseen on helppo päätyä, mikä ei tarkoita etteikö eurooppalaiseen kehitykseen tältäkin pohjalta liity yllin kyllin vaikeuksia ja ongelmia. Niiden ratkaisemiseen tullaan Euroopan yhdentymisen perinteisen kehitysmallin mukaisesti tarvitsemaan myös aika ajoin toistuvia kriisejä, jotka pahimmillaan näyttävät asettavan vaakalaudelle unionin yhtenäisyyden ja olemassaolon, mutta joihin useiden aikatakarajojen ylityksen jälkeen löydetään pragmaattinen kompromissiratkaisu, jonka kanssa kaikki voivat elää.