Erkki Tuomioja

LIUKKAALLA JÄÄLLÄ

kolumni TANOTORVEEN 23.3. 1998

Kuntien talousahdingolla on monet kasvot. Yhdet näkee kaltaiseni säännöllinen
lenkkeilijä, joka on parikymmentä vuotta samoja reittejä kiertäessään voinut
nähdä miten katujen talvikunnossapidosta on viime vuosina tingitty.

Lenkkeily Meilahden suunnassa voi olla painajaismainen kokemus kun lumentulo
ja liukkaus iskevät. Tänä ja viime talvena olen jo useampaan otteeseen loukannut
itseni liukastuttuani tai astuttuani pahasti lumen vuoksi näkymättömälle jalkakäytävän
reunukselle. Kyse ei ole mistään ”Ei talvikunnossapitoa” -kylteillä varustetuista
osuuksista vaan tavallisista jalkakäytävistä, joilla liikkuu sekä kuntoilijoita
että päivittäisiä työmatkalaisia.

Jos kaupungin kalustoa ylipäätään on paikalla, käy se ensin heittämässä lumet
ajoradalta jalkakäytävälle tehden jo kävelyn lenkkeilystä puhumattakaan
mahdottomaksi. Jalkakäytävän vuoro voi tulla joskus jopa päivän pari päästä.

Oma lukunsa ovat ne meilahtelaiset kiinteistöt, jotka eivät koko talvena
ole kertaakaan puhdistuttaneet, hiekoittaneet tai muutoin hoitaneet
jalkakäytäviään. Näissä tapauksissa kaupungin tulisi voida tietyn ajan kuluessa
puhdistaa kyseiset osuudet ja lähettää kiinteistönomistajalle laskun sopivalla
sakkokertoimella korotettuna.

En ole perfektionisti ja tunnustan pohjoisen luonnon voiman. On mahdotonta
edellyttää että kaikki julkiset tilat pidettäisiin koko ajan kunnossa pahimmallakin
kelillä. Kuitenkin tiedän, että menneinä vuosina samat paikat on
kyetty pitämään paljon paremmassa kunnossa. Kyse on siitä, että tasosta on
säästösyistä tingitty. Se että kunnossapitotöitä on kilpailutettu
yksityisillä ei ole tuomittavaa, mutta ei myöskään oikeuta sitä että kaupunki
mitoittaa työt väärin tai laiminlyö valvonnan.

* * *

Kaikki on suhteellista. Tiedän hyvin että sosiaali- ja terveyspalveluissa on
paljon katukunnossapitoa tärkeämpiä asioita, joiden hoitamisesta on Helsingissä
säästösyistä tingitty. Esimerkiksi vanhusten hoito saattaa paikoin täyttää
heitteillejätön tunnusmerkit.

Kaikki kunnat ovat jonkinasteisissa vaikeuksissa kun valtio on toteuttanut omia
säästöjään kuntien taloutta kiristämällä. Helsingin erityisongelmat uhkaavat
vielä kärjistyä jos yhteisöveroa rukataan kuntaliiton mallin mukaisesti.

Mikään edelläsanotusta ei kuitenkaan vapauta Helsinkiä vastuusta omista
arvovalinnoistaan. On käsittämätöntä että näinä aikoina riittää kokoomuspoliitikkoja,
jotka puuhailevat kaupungin palvelujen alasajon vauhdittamista veroäyrin laskemiseksi.

Minäkin olen tyytymätön veronmaksaja. Minulla on kuitenkin sekä varaa että valmius
maksaa korotettua kunnallisveroa, jos voin luottaa siihen että koulut hoitavat
tehtävänsä, kansanterveyslaki on voimassa ja myös vanhuksista pidetään kunnolla
huolta heidän hoitotasostaan tinkimättä. Jos sen lisäksi jokin raha vielä osoitetaan
katukunnossapidon tason kohentamiseen olisin jo paljon tyytyväisempi veronmaksaja.

Erkki Tuomioja

VISPILÄNKAUPPAA

kolumni Demariin 16.3. 1998

Se että helikoptereista päättäminen on eduskunnassa osoittautunut poikkeuksellisen
vaikeaksi ei johdu siitä, että kyse jonkun mielestä on seksikkäistä vehkeistä.
Helikopterihankinta, jonka kustannukseksi puolustusvoimat itse esittää 3,8 miljardia
markkaa, mutta jonka todelliseksi hinnaksi on julkisuudessa epäilty yli
kahdeksaa miljardia markkaa, on ristiriidassa julkisen talouden hoidossa
välttämättömän säästäväisyyden kanssa.

Lisäbudjetin käsittelyssä purkautuu terve kyllästyminen suomalaiseen
minivarustelukierteeseen. Meillähän varustelumenot ovat pahimman laman aikana
toteutetun ylimitoitetun Hornet-hankinnan vuoksi nousseet, kun kaikkialla muualla
Euroopassa varustelutasoa on kylmän sodan jälkeen leikattu. Tämä on ristiriidassa
myös sen kanssa, miten muissa menoissa toteutetut välttämättömät säästötoimet
ovat samanaikaisesti koetelleet kansalaisten arkiturvallisutta.

Käsitellessään turvallisuusselonteon eduskunta ei vastustanut puolustuksen
rakenneuudistukseen sisältynyttä valmiusyhtymien perustamista, mutta se ei
ottanut kantaa kustannuksiin eikä erikseen helikopterihankintaan. Se olisikin
ollut mahdotonta sen vain muutaman rivin informaation varassa, jota selonteko
tästä asiasta tarjosi. Nyt pyritään siihen, että valmiusyhtymien kehittämistä
voidaan jatkaa vuoteen 2006 ulottuvan suunnittelukauden aikana tilausvaltuuksista
tehtävän päätöksen puitteissa.

Päällimmäisenä sosdem eduskuntaryhmässä on ollut ajatus, voitaisiinko koko
tilausvaltuuspäätöstä siirtää tuleviin vaalienjälkeisiin hallitusneuvotteluihin
tai ainakin ensi vuoden budjettikäsittelyn yhteyteen.

Jos enin osa hallituspuolueista kuitenkin haluaa ratkaista asian nyt, on
esitystä muutettava. Miten se tehdään on neuvottelukysymys. Ehdoton lähtökohta
kuitenkin on, että eduskunnan täytyy olla varma siitä että se mitä nyt
päätetään myös pitää päätöksen perusteella hankintoja toteutettaessa.

Kun eduskunta asiasta jotain päättää tarkoittaa se niiden sitovien kehysten
määrittämistä joissa toimiva puolustuskokonaisuus on järjestettävä.
Hankintavaltuuksia saa käyttää vain tavalla, joka ei synnytä tosiasiallisia
sitoutumuksia uusista hankinnoista ja jossa mahdolliset kustannusnousut katetaan
hankintojen kokonaisvaltuutusta ylittämättä.

Tämänhän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sitä joudutaan korostamaan
yhtäältä Hornet-kokemusten ja toisaalta kenraalien julkisuudessakin näkyneen
ylimielisen asenteen vuoksi.

Yhtä selvää on, että tehty päätös on otettava huomioon puolustusmenojen
tulevissa kehyspäätöksissä niitä vastaavasti supistaen.

* * *

Mitä lentopelejä rahalla sitten hankitaan? Kuljetushelikoptereiden hankintaan
ei kohdistu lainkaan epäilyjä siltä osin kun kyse on olemassaolevan vanhentuvan
kaluston uusimisesta ja organisatoorisesta siirrosta valmisuyhtymille.
Kysymysmerkit kohdistuvat siihen, tarvitaanko näiden lisäksi myös kokonaan uutta
aselajiavausta merkitseviä taistelukoptereita. Varsin perustellulta tuntuisi ettei
nyt hankita eikä sitouduta tulevaisuudessakaan jälkimmäisiin.

Erkki Tuomioja

Mikä MAIssa mättää?

Kolumni Kunta ja Me-lehteen

Rikkaiden teollisuusmaiden klubissa OECDssa on vuodesta 1995 neuvoteltu
moninkeskisestä investointisopimuksesta eli MAIsta (Multilateral Agreement on
Investment). Asia sivuaa myös Euroopan unionia toimivaltaa, joten EU on
jäsenmaiden mukana yhtenä neuvotteluosapuolena.

Ilman EUn mukanaoloa eduskunta joutuisi asian eteen vasta saadessaan valmiin
sopimuksen ratifiotavakseen. Nyt eduskunta on saanut ensimmäisen selvityksen
hallitukselta MAI-neuvotteluista viime keväänä. Sillä kertaa talousvaliokunta
ei asiasta vielä kiinnostunut. Kun hallitus nyt on toimittanut eduskunnalle
uuden selvityksen voi odottaa, että tällä kertaa edustajat haluavat olla jotain
mieltäkin asiasta.

Heräämisestä lankeaa ansio kehitys- ja ympäristöasiosta kiinnostuneille
kansalaisjärjestöille Suomessa ja muualla maailmassa. Niiden mielestä sopimus
olisi jälleen uusi yritysten ja pääoman toimintavapautta ja vaikutusvaltaa vahvistava
askel maailmantalouden globalisaatiokehityksessä, jonka maksumiehiksi joutuisivat
lähinnä ympäristö, työntekijät ja kehitysmaat. Kuinka aiheellisia pelot ovat?

* * *

MAI ei ole mustavalkoinen kysymys. Osa kansalaisjärjestöjen kritiikistä on
hyvin pohjoisamerikkalaista ja toistaa teesejä, joihin nojaten siellä
kampanjoitiin Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimusta NAFTAa vastaan.
Pohjoismaissa, joissa suuri osa kansalaisjärjestöistäkin on nähnyt EU
yhdentymisessä yhtä paljon mahdollisuuksia kuin uhkia, ei MAI-kritiikki siltä
osin kun se yhdistyy perinteiseen protektionismiin vaikuta kovin kantavalta.

MAIn lähtökohta kuulostaa viattomalta. Tarkoitus on yhdistää olemassaolevat
kahdenväliset investointisuojasopimukset yhdeksi kokonaisuudeksi ja
vahvistaa periaate, jonka mukaan ulkomaisia investointeja ei saa kansallisessa
lainsäädännössä asettaa kotimaiseen nähden syrjittyyn asemaan. Jos sopimukseen
vielä saadaan mm Suomen ajamat määräykset, jotka velvoittavat vähintään
ILO-standardien noudattamiseen sekä nimenomaan kieltävät työlainsäädännön
tai ympäristösuojelumääräysten heikentämisen investointien houkuttelemiseksi,
niin mikä sitten mättää?

* * *

Laajan sopimuksen yksityiskohtainen tarkastelu nostaa esiin monia
huolenaiheita. Kokonaisuudessaan MAI siirtää oikeuksien ja valvollisuuksien
tasapainoa valtioiden ja monikansallisten yritysten välillä varsin merkittävästi
jälkimmäisten eduksi. Investoijat saavat mm mahdollisuuden nostaa kanteita ja
vaatia hallituksilta korvauksia puhtaasti laskennallisistakin menetyksistä.

Jos jo OECD-maissa tunnetaan huolia sopimuksen heijastumisesta sosiaalista ja
ekologista tilaa heikentävästi, niin sitä suuremmat ovat pelot kehitysmaissa. Ne
eivät ole neuvotteluosapuoli, mutta niille tarjotaan mahdollisuutta siihen
liittyä. Se saatetaan kokea tarjouksena, josta ei voi kieltäytyä.

Sopimusmääräysten tarkka analyysi ja neuvotteluihin vaikuttaminen prosessin
jatkuessa on tarpeen. Jotkut ongelmat voidaan Suomen osalta poistaa tekemällä
oman lainsäädäntömme ja esim. ympäristönsuojeluun liittyvät tulevat tarpeemme
turvaavat varaumat. Mutta onko koko sopimus ylipäätänsä tarpeellinen?

* * *

Suomessa on lähdetty siitä, että on etujemme mukaista turvata nopeasti
kansainvälistyvien ja monasti ahkerammin ulkomaille kuin Suomeen investoivien
suomalaisyritysten asema ja oikeudet. Tämä saattaa perustella sitä, että
sopimuksessa pitäisi olla mukana jos se syntyy, mutta se ei vielä tee koko
sopimuksesta lähtökohtaisesti toivottavaa.

On kysyttävä kenen intressiä MAI-sopimus pitkällä aikavälillä itse asiassa
ajaa? Näyttää näet vahvasti siltä, että myös suomalaisyritysten omistuspohja on
niin vauhdikkaasti kansainvälistymässä – mitä myös viimeisen jarrun poistaminen
eli valtionyritysten yksityistäminen nopeuttaa – että ne firmat joiden etua
tässä kuvittelemme jollain tavoin suomalaisina edistävämme ovat kymmenen vuoden
kuluttua jo niin aidosti monikansallisia, ettei niiden pääkonttoreista tai
voitoista Suomessa välttämättä nähdä vilaustakaan.

Meneillään oleva maailmantalouden ns. globalisoituminen on edennyt ilman, että
eri maiden kansalaiset ja poliittiset päättäjät ovat siihen nimenomaan
pyrkineet tai sitä ylipäätänsä halunneet. Suunnan ovat määritelleet
markkinavoimat, jotka hanakasti ja kieltämättä innovatiivisesti ovat
tarttuneet uuden informaatioteknologian antamiin mahdollisuuksiin ja muokanneet
maailmaa mieleiseksi pelikentäkseen.

Tästä on seurannut kiistattomia talouskasvua ja hyvinvointia kasvattaneita
etuja. Niistä ovat päässeet osalliseksi myös ja nimenomaan monet vielä muutama
vuosikymmen sitten alikehityksen noidankehiin jumiutuneet ja toistuvien
nälänhädän uhkien alla eläneet kolmannen maailman maat. Yhtä kiistattomasti
tästä on myös ollut seurauksena valtioidensisäisen eriarvoisuuden kasvua,
yhteiskunnallisten voimasuhteiden vinoutumista etuoikeutettujen hyväksi
ja monien sosiaalisten ja ekologisten epäkohtien kärjistymistä.

Vain harvat enää kiistävät markkinavoimien ansiot ja tarpeellisuuden, mutta
yhä useampi on myös huolissaan siitä että hyvä renki osoittautunut huonoksi
isännäksi. Kun hallitukset ovat osoittautuneet voimattomiksi palauttamaan
itselleen isännän roolia, ovat odotukset kohdistuneet EU:iin ja muihin
kansainvälisen yhteistyön muotoihin. Kun kansainvälisten järjestöjen ja
yhteenliittymien pelisäännöt ovat tähän saakka luoneet etupäässä uusia vapauksia
markkinavoimille on nyt tultu tilanteeseen, jossa niiden odotetaan asettavan
niille myös vastuita ja velvollisuuksia, estävän ylilyönnit ja ottavan
demokraattisten valtioiden haltuun niille kuuluvan aseman markkinatalouden
puitteiden määrittäjinä.

MAI-sopimus ei ole tällaisen uuden yhteistyön alku vaan jo voimansa ja
oikeutuksensa menettäneen markkinoiden uusliberalistisen yltiövapauden
ilmaus ja yritys betonoida maailmaa sellaisiin raameihin, jotka ovat
inhimillisemmän maailman esteenä. Siksi MAI-hankkeen raukeaminen
olisi paras ratkaisu.