Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi. Kaiku Books, 491 s., Porvoo 2014

Sauri

Romaani vai piilohistoria?

Kovin kummoista salapoliisintyötä ei tarvitse tehdä identifioidakseen kirjan päähenkilöiden esikuvat: Pete on kirjoittaja itse, Anja on Heidi Hautala, Tero on Teppo Turkki, Jussi on Pekka Haavisto ja kirjan Darth Vader, Antero Kuikkaneva on Eero Paloheimo, tosin niin että heihin on voitu liittää piirteitä muistakin esikuvista. Muita tunnistettavia vihreän liikkeen hahmoja ei kirjassa esiinny, ei edes Planeetta-lehden (Suomi) porukan ulkoringissä pyörinyt Osmo Soininvaara. Seikka, jonka luen Soininvaaran Saurin kirjaa käsittelevän blogikommentin rivien välistä häntä harmittavan, etenkin kun se johti Hesarin arvostelijan yhdistämään hänet Kuikkanevaan, joka kirjassakin on melkein joka suhteessa Soininvaaran antiteesi.

Pete, Anja ja Jussi ovat muissa yhteyksissä pyhäksi perheeksikin ristitty porukka, joka alulle panemansa puolueen alkuaikoina johti liikettä varsin suvereenisti ja toimi yllämainitussa järjestyksessä sen kolmena ensimmäisenä puheenjohtajana, aivan kuten oikeassa elämässä esikuvat Vihreän Liiton johtajina. Saurin kuvauksen mukaan porukan kunkku oli kuitenkin Jussi, joka jakoi tehtävät ja määräsi Peten toimimaan ensin puoluesihteerinä, sitten puheenjohtajana ja lopulta ottamaan Helsingin kunnallispolitiikan haltuunsa samalla kun Anja ottaisi Eurooppa-politiikan ja Jussi valtakunnan politiikan. Kertomus etenee esikuvahenkilöiden todellisia elämäntilanteita ja tapahtumia myötäillen, vaikka loppua kohden erkaantuu jo todellisuudesta viimeistään silloin, kun Jussista ryhdytään tekemään YK:n pääsihteeriä.

Kirjallisena suorituksena kirja on vaikea arvioitava. Helsingin Sanomien arvostelija ratkaisee lopulta ongelman kertomalla, että teos ”on romaanina hahmoton, kotikutoisen törppö möhkäle. Mutta myös kiinnostava, lämminhenkinen ja hauska”. Näistä jokainen lukija voi valita ne adjektiivit joita haluaa painottaa, ja lisätä niihin omiaankin.

Saurin teos ei tule kilpailemaan sen enempää kauno- kuin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta, mikä ei tarkoita sitä etteikö se voisi ansaita paremman arvosanan kuin moni näiden loppukilpailuun yltänyt. Faktan ja fiktion välimaasto on vaikea maisema, mutta tässä tapauksessa tämän dikotomian ohi nousee kuitenkin teoksen luonne omaelämäkertana, jollaisena pidän sitä kotikutoisen kiinnostavana.

Kirjan kummajaisuus on lyhyinä pätkinä etenevän pääkertomuksen lomassa samanlaisina pätkinä etenevä kuvaus Viipurin miltei vastarinnatta tapahtuneesta siirtymisestä puna-armeijan haltuun kesällä 1944. Sitä puitiin aina korkeinta oikeutta myöten, jossa tuomion osuudestaan Viipurin heikkoon puolustukseen saivat eversti Kemppi ja majuri Bäckman. Kannaksen kesän 1944 tapahtumat ovat kaikkineen edelleen (sota)historiallisen mielenkiinnon ja väittelyn kohteena. Oman lisänsä tähän tuo nyt Sauri, joka kirjassaan antaa ymmärtää, että Viipurin tyhjennys oli suomalaisia joukkoja säästävä teko, jotta vihollinen voitaisiin pysäyttää puolustuksellisesti edullisemmalla linjalla ja oli itse asiassa ylemmältä tulleen salaisen käskyn mukainen.

Epäillä voi, että tämä osio on syntynyt muusta kirjasta ja sen teemoista irrallisena, mutta katsottu mahdolliseksi sijoittaa tähän yhteyteen, jos ei muuten niin sen säikeen varassa, että yksi Viipurin tapahtumiin liittyvä henkilö oli Viipurin puolustuksesta vastaavan armeijakunnan esikunnassa palvellut silloinen everstiluutantti Yrjö Hautala, Heidi Hautalan isä. Avoimeksi jää, onko Saurin Viipurin tyhjennyksestä esittämä kertomus täyttä fiktiota vai teoria, jota kirjoittaja itse pitää ainakin mahdollisena. Tämän pohdinnan soisi jatkuvan jollain historiantutkimuksen foorumilla.

Tammikuu 2015

Uuden vuoden alkaessa

 

Vaiherikas ja vaikea vuosi 2014  on historiaa. Sen aikana maailmalla eniten huolta ja kärsimystä ovat tuottaneet satoja tuhansia tappanut ja  miljoonia pakolaisiksi ajanut sotiminen Syyriassa ja Irakissa, kulkutauti ebola ja Gazan sota. Ebola on, toivottavasti, saatu hallintaan ja epidemian leviäminen estettyä. Sen sijaan väkivallan nopea päättyminen lähi-idässä ei näytä todennäköiseltä ja rauhanprosessin puuttuessa on myös suuri vaara, että konflikti Israelin ja palestiinalaisten kesken purkautuu uuteen väkivaltakierteeseen.

Suomessa uutisointia on hallinnut Ukraina ja Venäjä, itsessään ymmärrettävistä ja perustelluista syistä samoin kuin niiden Suomeen heijastuvien vaikutusten vuoksi. Venäjän toimet Ukrainassa, tuki separatisteille ja Krimin kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisella tavalla toimeenpantu miehitys ja anneksointi ovat tulleet laajalti tuomituiksi ja johtaneet EU:ssa päätettyihin Venäjään kohdistettuihin pakotetoimiin. Myös Suomi on näihin kantoihin ja toimiin varauksitta liittynyt.

Pakotteiden tarkoituksena ei ole tuottaa Venäjälle pysyvää vahinkoa vaan tukea poliittisen ratkaisun löytämistä ja toimeenpanoa Ukrainan konfliktiin. Venäjän talouden jyrkkä heikkeneminen ei ole niinkään pakotteiden aikaansaannos vaan siihen ovat vaikuttaneet yhtä lailla öljyn hinnan lasku, Venäjän reformien tyrehtyminen, voimapolitiikan suorat kustannukset sekä autoritaarinen sisäinen kehitys, jotka kaikki leikkaavat kasvun mahdollisuuksia. Tämä merkitsee myös kaikille muille Euroopan maille lisää huolia ja tappioita.

Miten Venäjä suuntautuu näiden haasteiden edessä on edelleen avoinna. Toivottavin seuraus olisi sen toteaminen, että vastakkaisuuksia kasvattava voimapolitiikka ei tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia tappioita, ja orientoitua sen mukaisesti aidosti tukemaan konfliktien rauhanomaista ja kestävää ratkaisua. Venäjällä on kuitenkin voimia, jotka hakevat ratkaisuja aivan päinvastaiselta, voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta.

Euroopan unionin ja muun maailman on oltava tiukkana kaiken voimapolitiikan käytön suhteen ja estettävä houkutukset kerätä sillä pikavoittoja. Samalla on välttämätöntä pitää ovi avoinna yhteistyöhön perustuville neuvotteluratkaisuille. Vaikka EU olisikin esimerkiksi  itäisen kumppanuuden politiikassaan tehnyt virhearviointeja vastakkaisuutta ruokkivalla tavalla, ei se anna mitään oikeutusta Venäjän käyttämälle voimapolitiikalle. Oman politiikan arviointi on silti tärkeätä jotta voitaisiin vielä rakentaa paluuta aitoon yhteistyövaraiseen politiikkaan.

*                    *                    *

Kasvanut kansainvälinen jännitys heijastuu Suomeen ennen kaikkea muutoinkin yskivään talouteemme. Mutta voimapolitiikan käyttö Euroopassa ja sotilaallisen voiman näyttäminen myös Itämeren piirissä herättää Suomessa huolestuneita kysymyksiä siitä, vaikuttaako se myös Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tälläkin vaalikaudella laajalla konsensuksella vahvistettu peruslinjaus sisältää: jäsenyyden Euroopan unionissa, kumppanuusyhteistyön Naton kanssa, tiivistyvän puolustusyhteistyön Pohjolan toisen sotilaallisesti liittoutumattoman maan Ruotsin kanssa sekä huolehtimisen niin oman puolustuksemme riittävyydestä kuin siitä, ettei Suomi salli aluettaan käytettävän kenenkään itselleen uhaksi kokemiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Tämä on osoittautunut kestäväksi myös ja nimenomaan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.

Tätä linjaa on pieni mutta runsasta julkisuutta saava vähemmistö aina halunnut muuttaa viedäkseen Suomen sotilasliittoon. Toki tätä saa ja voi vapaasti esittää, yhtä lailla kuin me jotka emme jaa tätä käsitystä voimme olla eri mieltä sekä itse asiasta että siitä, kuinka perusteltua ja viisasta viholliskuvilla pelottelu ylipäätään on.

Tasavallan presidentti Niinistö on kiitettävästi pyrkinyt rauhoittamaan keskustelua niin, ettei siitä tulisi jakavaa tekijää Suomen politiikkaan. Useimmat liittoutumisen kannattajat  sentään ymmärtävät, ettei tämän kortin heiluttaminen nyt ainakaan vahvista Suomen asemaa. Vastaavasti liittoutumisen torjuminen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei tarkoita sitä, etteikö Suomi suvereenina valtiona pidätä itselleen oikeutta harkita sitäkin mahdollisuutta, jos se käy perustelluksi.

1.1.2015

Peter von Bagh, Muisteja. Like, 427 s., Keuruu 2014

von Bagh

Hätähuuto elokuvakulttuurin puolesta

Jos suomalaisesta elokuvakulttuurista, erotuksena elokuvien tekijöistä, pitää nostaa esiin yksi nimi ylitse muiden, se on eittämättä Peter von Bagh, jonka asiantuntemus ja antaumuksellisuus – tietämys ja rakkaus – elokuvataiteeseen ja sen historiaan käy myös hänen Muisteja kirjastaan vakuuttavasti ilmi.

Elokuvakulttuurin asema Suomessa ei tietenkään ole ollut vain yhden ihmisen varassa, mutta perin toisenlainen ja heikompi se olisi ilman Baghin osuutta. Bagh oli keskeisesti mukana kaikessa elokuva-alaan liittyvässä: kriitikkona, elokuvakerhon vetäjänä,  Sodankylän elokuvafestivaalien perustajajohtajana, Filmihullun päätoimittajana, tieto-Finlandialla palkittuna n. 40 kulttuuri- ja elokuva-aiheisen kirjan tekijänä, kymmenien (tv-)dokumenttielokuvien ja yhden kokopitkän dokumentaarisia elementtejä sisältäneen Kreivi-elokuvan ohjaajana, kolmen Risto Jarvan elokuvan käsikirjoittajana, Cannesin filmifestivaalien pääjuryn jäsenenä, Suomen elokuva-arkiston toiminnanjohtajana ja ohjelmistosuunnittelijana. Tällaisesta urasta riittää joka lohkolta mielenkiintoista kerrottavaa. Useimmat kuitenkin muistavat Baghin parhaiten sadan legendaarisen Elämää suuremmat elokuvat -radio-ohjelman tekijänä ja sen miten hänen kuvauksensa avasivat useimmille kuulijoille aivan uusia näkökulmia esiteltyihin elokuviin.

Baghin suhdetta alan moniin toimijoihin ja instituutioihin voi kuvata dialektiseksi. Hänen hampaankoloonsa on jäänyt paljon sanottavaa esim. omien elokuviensa saamasta riittämättömästä arvostuksesta  sekä kriittistä kerrottavaa niin monista henkilöistä kuin yliopistosta, päivälehdistä, kustannusliikkeistä, elokuva-arkistosta, Yleisradiosta tai opetusministeriöstä. Bagh oli myös Englannissa väitellyt alan tohtorismies ja monet hänen kirjansa kertovat monumentaalisesta paneutumisesta aiheeseen, mutta alan tutkintovaatimuksiin ei yhtäkään hänen teksteistään ole kelpuutettu.  Pitkän sairauden murtamana syyskuussa viime vuonna kuollut Peter von Bagh ehti viimeistellä omaelämäkertansa julkaisuvalmiiksi vain vähän ennen kuolemaansa. Tietoisuus taudin etenemisestä on voinut vaikuttaa siihen peittelemättömään suorasanaisuuteen,  jolla hän monia yllämainittuja instituutioita ja niissä toimineita henkilöitä arvioi. Jotkut heistä voivat Muisteja lukiessaan loukkaantua vähän katkeroituneen maun jättäneestä kirjasta. Henkilökritiikissä ei kuitenkaan viivytä liian pitkään ja sitä tasapainottavat monista työtovereista kirjoitetut pidemmät ja arvostavat kuvaukset.

Avomielisyys ei ehkä näy yhtä hyvin Baghin lyhyesti käsitellessä menneisyyttään taistolaisliikkeen virrassa. Mausteena tässä on paremminkin silottelu kuin selittely, mikä olisikin sikäli tarpeetonta, ettei Baghin voi osoittaa koskaan päästäneen politrukin roolia aidon elokuvarakkautensa edelle.

Kirjaa leimaa huoli elokuvakulttuurin tulevaisuudesta digitalisoituvan maailman uhatessa vähitellen hävittää niin elokuvateatterit, selluloidikopiot kuin niihin perustuvat elokuvan kokemistavat. Bagh kuitenkin torjuu hänelle tarjotun luddiitin manttelin, mutta siteeraa kuitenkin Aki Kaurismäkeä: ”Oikea elokuva on valoa, digitaalinen elektroniikkaa”

Joulukuu 2014

Itämeren ilmatilan turvallisuus taattava

 

Ilmatila Itämeren alueella on Ukrainan kriisin ja Venäjä-Nato suhteiden kärjistymisen myötä ollut huomattavasti laajentuneen sotilaallisen lentotoiminnan käytössä. Itämeren alue ei kuitenkaan ole ainoa alue, jolla Venäjä on halunnut näyttää provokatoriseksikin katsottavalla tavalla sotilaallista voimaansa. Siihen ovat myös Nato-maat vastanneet lisäämällä omaa sotilasilmailuaan. Tämä on valitettava ja tarpeeton seuraus kansainvälisen jännityksen kasvusta ja sitä edelleen lisäävä asia.

Sotilaskoneiden lennnättäminen kansainvälisessä tai oman maan ilmatilassa ei ole kiellettyä, mutta sen on tapahduttava siviili-ilmailun turvallisuutta vaarantamatta. Vaikka sotilaskoneiden lentäminen ilman niiden sijainnin kertovan transponderin päällekytkentää ei ole sekään kiellettyä, voi se aiheuttaa tarpeettomia vaaratilanteita, puhumattakaan tilanteista joita syntyy virheellisten lentotietojen ilmoittamisesta tai muiden maiden ilmatilan loukkaamisesta. Tähän ovat Suomen ilmailuviranomaiset puuttuneet myös Venäjän vastaavien viranomaisten kanssa.

Venäläisten tai muidenkaan maiden koneiden toiminta ei toistaiseksi ole aiheuttanut Suomen ilmailuun liittyviä vaaratilanteita. Suomen ilmavalvonnan valmiustila on hyvä ja toimii 24/7 niin, ettei yksikään ilmatilaamme lähestyvä lentokone jää tunnistamatta eikä ainutkaan ilmatilaloukkaus selvittämättä. Ilmatilamme loukkauksia on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut noin kolmekymmentä. Näistä noin puolessa on ollut venäläiskone osallisena, mikä suurin piirtein vastaa niiden osuutta rajoillamme liikkuvasta muiden maiden lentokalustosta.

Yksikään ilmatilaloukkaus ei ole sisältänyt Suomeen kohdistuvaa poliittista tai sotilaallista uhkaa. Jokaiseen tapaukseen on aina reagoitu ja selvitetty asia sekä rajavalvonnan yhteyksiä että diplomaattisia kanavia käyttäen, tarvittaessa ministeritasoakin myöten. Kapeimmillaan 12 km:n leveyisessä Suomenlahden kansainvälisessä ilmatilassa voi tapahtua tahattomiakin ylityksiä sen ohella, että puutteellinen kielitaito tai piittaamattomuus voi myös niihin johtaa. Nämä voidaan ja tulee estää yhteistyöllä ja kansainvälisiä ilmailusääntöjä tinkimättömästi noudattamalla.

27.12. 2014

Krister Wahlbäck, Fred och säkerhet i tider av förändring. Essäer om utrikes- och säkerhetspolitik. Toimittaneet Mats Bergquist ja Alf W Johansson, Santérus, 479 s., Falun 2014

Wahlbäck

Ruotsalaista reaali- ja naapuruuspolitiikkaa

Kesällä 2013 kuollut ruotsalainen historiantutkija ja Helsingissäkin palvellut diplomaatti Krister Wahlbäck oli maansa ehdottomasti paras Suomen tuntija ja ymmärtäjä, minkä hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa vuonna 2011 ilmestynyt Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik 1809-2009  vakuuttavasti osoittaa. Tuottelias kirjoittaja kirjoitti  julkaistujen tekstien ohella myös paljon utrikesdepartementin arkistoihin päätyneitä analyyttisiä muistioita. Nyt eri yhteyksissä julkaistuista artikkeleista ja eräistä julkaisemattomista asiakirjoista on koottu artikkelikokoelma, joka vahvistaa Wahlbäckin ansiot historian ja kansainvälisen politiikan tutkijana. Kirjan esipuheen on kirjoittanut vielä viime kesänä ulkoministerinä toiminut Carl Bildt. Se on hyvin sopivaa siihen nähden, että pääministeriksi v 1991 tultuaan Bildt kutsui kansliaansa myös Wahlbäckin, joka seuraavan kolmen vuoden aikana oli Euroopan suurten mullistusten aikana myös lähempänä vallankäyttöä kuin koskaan.

Wahlbäck oli pitkien linjojen tutkija. Yksi lähtökohta tälle on vuoden 1814 politiikka jolloin Ruotsi kuninkaaksi hankitun Napoleonin marsalkka Jean-Babtiste Bernadotten johdolla luopui revanssipolitiikasta, hyväksyi Suomen menestyksen pysyväksi, tyytyi sitä korvaavaan unioniin Norjan kanssa ja aloitti kaksisataa vuotta kestäneen sotaan osallistumattomuuden kauden. Se oli, Wahlbäckin mukaan, onneksi niin Ruotsille, Suomelle kuin Norjallekin.

Laajan käsittelyn saa myös Ruotsin politiikka maailmansotien välissä ja sotien aikana. Itsenäisen Suomen tukeminen oli Ruotsille sen omista intresseistä lähtenyt tärkeä prioriteetti, ja se tarkoitti pyrkimystä irrottaa Suomi ensin Saksan suhteestaan ja sen jälkeisestä reunavaltiopolitiikasta pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan linjalle. Kun Suomi tähän lopulta oli valmis eläteltiin, Pohjanlahden tällä puolen toiveita siitä, että se voisi johtaa Pohjolan puolustusliittoon, tai ainakin Ruotsin ja Suomen keskinäiseen liittoon. Puolustusliitolta puuttui kuitenkin todellisuuspohja alkaen siitä, että Suomelle vain itä oli uhan suunta, kun taas Ruotsille Saksan suunta oli yhtä oleellinen, ja Tanskalle se oli ainoa.  Ruotsin kanssa kuitenkin tiivistettiin sotilaallista yhteistyötä ja valmistettiin yhteinen suunnitelma Ahvenanmaan linnoittamisesta. Talvisodan alla tämä synnytti Suomessa toiveen siitä, että Ruotsi tulisi hädän hetkellä Suomen tueksi.

Kuten Wahlbäck kertaa ja muutoinkin tiedämme, ei Ruotsi koskaan antanut mitään lupausta saatikka sitoumusta tällaisesta tuesta , eikä Suomen johdossa elätetyillä toiveilla ollut todellista pohjaa. Siihen ei ollut valmis edes ulkoministerin paikalta talvisodan alettua vaihdettu Richard Sandler, joka muutoin oli aktiivisen Suomen politiikan kannattaja.  Kun sitten talvisodan päätyttyä puuhattiin todellista liittoa Norjan ja Ruotsin kanssa kaatui tämä Neuvostoliiton jyrkkään vastustukseen.  Talvisodan aikana Ruotsi ei kuitenkaan julistautunut puolueettomaksi vaan määritteli itsensä ei-sotaa käyväksi maaksi, joka monin tavoin toimitti suomelle aseita, vapaaehtoisia ja muuta tukea.

Ruotsi ei kuitenkaan antanut englantilais-ranskalaiselle Suomelle tarkoitetulle sotilaalliselle retkikunnalle lupaa kauttakulkuun Ruotsin kautta Suomeen. Tässä se menetteli oikein sekä itsensä että Suomen kannalta, koska joukkojen pääosa olisi jäänyt Ruotsiin pitämään Saksan huollolle elintärkeitä malmikenttiä hallussaan, eivätkä Suomeen joutaneet pienemmät joukot olisi riittäneet estämään  puna-armeijaa miehittämästä Suomea. Tämän tiesi Mannerheim, joka tuki rauhantekoa, mutta ei Stalin jota potti tämän väliintulouhan riittävän todesta tehdäkseen Suomen kanssa rauhan.

Ruotsin sodanaikaista puolueettomuutta on sodan jälkeen arvosteltu sekä länsimaissa että Ruotsissa moraalittomaksi totalitaristisen saksan myötäilyksi. Tämän arvostelun Wahlbäck torjuu todeten, että jos Ruotsi olisi tiukemmalla politiikalla joutunut sotaan Saksaa vastaan se tuskin olisi maailmansotaa oleellisesti lyhentänyt tavalla, joka olisi perustellut Ruotsin kärsimiä tappioita tai ollut sotaan joutuneille Ruotsin pohjoismaisille naapureillekaan avuksi.

Mielenkiintoisimpiin artikkeleihin kuuluu Wahlbäckin vuonna 1991 Tuomo Polvisen juhlakirjassa julkaistu artikkeli Vad skulle ha hänt, om först någon annat skett?, jossa hän tarkastelee kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen menetelmin, mitä olisi voinut seurata jos Ruotsi tai Suomi olisivat eri vaiheissa tehneet toisenlaisia ratkaisuja. Tarkastelussa Wahlbäck päätyy samaan mihin yleensä suomalaisetkin historiankirjoittajat, että päätökset saattoivat aikanaan perustua vääriin tietoihin ja virheellisiin olettamuksiin, mutta lopputulos kuitenkin oli, molemmille maille onnellisin mahdollinen.

Lähempänä nykypäivää ovat kertomukset tapaus Wallenbergin käsittelystä, Ruotsin Neuvostoliittosuhteista Hrutshevin aikana, Wahlbäckin pohdinnat puolueettomuudesta kylmän sodan jälkeisessä maailmassa sekä Ruotsin politiikasta Baltian maiden suhteen. Viime mainitussa Wahlbäck ei ole enää vain historioitsija vaan asianosainen, joka seurasi lähietäisyydeltä Ruotsin Baltian politiikkaa pääministeri Bildtin kansliassa. Kuvaus tästä kertoo Ruotsin paljon tunnettua suuremmasta roolista uudelleenitsenäistyneiden Baltian maiden ja Venäjän suhteiden järjestämisessä, mikä edellytti ei vain venäläisiin vaikuttamista vaan myös Baltian maiden taivuttelemista tiettyjen realiteettien hyväksymiseen sekä malttiin maiden venäjänkielisten vähemmistöjen kohtaan.

Tuoreimmatkin kirjoitukset kokoelmassa ovat jo muutaman vuoden takaa, joten sitä miten Wahlbäck analysoisi Venäjä-suhdetta Ukrainan konfliktin synnyttämässä uudessa tilanteessa ei ole mukana. Kirjan viimeinen teksti Ryssland, det nya NATO och Sverige on seminaariesitelmä vuodelta 2001 jossa varovaisen myönteisesti lähestytään Nato-jäsenyyden mahdollisuutta siltä pohjalta, että ”uusi Nato” ei enää ole ensi sijassa artikla 5 mukaisiin tehtäviin keskittyvä liittokunta. Miten Wahlbäck tätä täydentäisi tänään voimme vain arvailla

Joulukuu 2014