Maanantain EU:n ulkoministerikokouksen keskeisimpänä asiana Brysselissä on jälleen Venäjän ja Ukrainan tilanteen käsittely. Pakotteista tuskin keskustellaan, sillä vielä ei ole näköpiirissä mahdollisuuksia niiden vähentämiseen sen enempää kuin tarvetta niiden lisäämiseen jo tehtyjen pakotepäätösten vaikutusten ja niistä seuraavien kustannusten koko ajan vahvistuessa ja kasvaessa.

Yhtenä aiheena keskustelussa tulee olemaan aiemminkin esillä ollut kysymys siitä, miten vastata Venäjän propagandaan, joka liittyy erityisesti käynnissä olevaan Ukrainaa koskevaan informaatiosotaan. Neljän maan ulkoministerit – Englannin, Liettuan, Tanskan ja Viron – ovat myös lähettäneet kirjeen EU-kollegoilleen siitä, miten EU:n toimin voitaisiin vastata Venäjän valtiollisesti johdettuun venäläisille ja venäjänkielisille suunnattuun propagandaan.

Aihe on tärkeä ja haaste on monitahoinen.  Vaikka Venäjän ulkopuolella maan valtiollisen ohjauksen alaisen median – ja muunlaista siellä valitettavasti on yhä vähemmän – propagandaan osataan pääsääntöisesti suhtautua kriittisesti, on tärkeätä, että virheisiin ja väärään tietoon myös reagoidaan nopeasti ja luotettavasti. Vaikeampi kysymys on, miten Venäjän omat kansalaiset voisivat muodostaa avoimeen tiedonvälitykseen perustuvaa kuvaa tapahtumista. Sama koskee myös venäjänkielistä väestöä maan ulkopuolella, jos se on vain Venäjän median varassa.

Siitä, että Venäjän propaganda on vahingollista ja siihen tulee oikealla tavalla vastata, on hyvin laaja yksimielisyys. Ratkaisu avoimessa yhteiskunnassa ei ole EU:n oman vastapropagandalaitoksen perustaminen.  On kuitenkin muita, pääosin EU:n jäsenvaltioiden omissa käsissä olevia tapoja pitää huolta siitä, että asiallista ja oikeaa tietoa on myös venäjän kielellä saatavilla. Sitä kenen tehtävä se on ja miten sitä voidaan tukea, on vielä harkittava.

Asiaan on herätty aika myöhään ja monet maat olisivat voineet jo aiemmin omin toimin olla asiassa aktiivisempia, esimerkiksi  pitää huolta siitä, että venäjänkielisillä vähemmistöillä on myös muita  mahdollisuuksia saada tietoa ja seurata asioita kuin vain Venäjän media. Tätä ei aina otettu huomioon esimerkiksi  Baltian maiden uuden itsenäisyysajan alussa, kun vähemmistökysymykset olivat vaikeita ja linjaa vielä haettiin.

Tähän liittyvät puhelinhaastattelukommenttini tiistaisessa Hufvudstadsbladetissa ovat saaneet erityistä huomiota Virossa. Tätä pahoittelen, sillä haastattelussa en maininnut Viroa lainkaan ja olen toki hyvin tietoinen siitä, että Virossa on myös venäjänkielisiä radio- ja tv-ohjelmia. Viittaus Baltian maihin koski yllämainittua asiaa.  Tapasin torstaiaamuna  Viron Helsingin lähettilään ja kävin hänen kanssaan hyvin asiallisessa ja ystävällisessä hengessä haastattelun asiat läpi. Keskustelussamme ei tullut esiin mitään sellaista,  jonka perusteella näkisin, että tästä pitäisi aiheutua jotain  haittaa maiden suhteisiin. Tässäkin asiassa tavoitteemme ovat yhtenevät.

16.1. 2015

(Puheenvuoro 14.1.2015  eduskunnan ajankohtaiskeskustelussa Suomen ja Venäjän suhteista)

Venäjän sisäinen kehitys ja ulkoinen toiminta huolestuttavat myös suomalaisia. Näillä on myös yhteys. Maailmassa ei ole yhtään valtiota, jolle meidän ja muiden etujen mukaista ei olisi toivoa vakaata ja kaikkien sen kansalaisten elinolosuhteita parantavaa kehitystä. Tällaiseen kehitykseen ei yksikään maa pääse ilman osallistumista tasavertaiseen kansainväliseen yhteistyöhön, jota edellyttävät sekä maailmanlaajuisten globaalihaasteiden kohtaaminen että oman vakaan ja turvallisen kehityksen turvaaminen. Muiden kanssa konflikteihin johtava voimapolitiikka ei nykymaailmassa tuota kenellekään kestäviä etuja ja sen kustannukset ovat suurimmat myös ja nimenomaan sen käyttäjille.

Ukrainan ja Venäjän tapahtumien vaikutukset heijastuvat myös Suomeen. Venäjän toimet Ukrainassa, tuki separatisteille ja kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisella tavalla toimeenpantu Krimin miehitys ja annektointi ovat tulleet laajalti tuomituiksi ja johtaneet EU:ssa päätettyihin Venäjään kohdistettuihin pakotetoimiin. Myös Suomi on näihin kantoihin ja toimiin varauksitta liittynyt.

Venäjän tavoitteista käydään keskustelua. Vaikka sillä tuskin on mitään kokonaisvaltaista suurta suunnitelmaa entisen imperiumin rajojen palauttamiseksi, on se kuitenkin monia elähdyttävä haavekuva, jonka kannattajat voivat olla valmiita toimimaan sen mukaisesti, jos siihen avautuu tilaisuuksia. Siksi Euroopan unionin ja muun maailman on oltava tiukkana kaiken voimapolitiikan käytön suhteen ja estettävä houkutukset ja mahdollisuudet kerätä sillä pikavoittoja. On pidettävä huoli, että kaikki voimapolitiikkaan ryhtymistä harkitsevat johtajat ovat etukäteen tietoisia sen aiheuttamista kustannuksista ja siitä seuraavista riskeistä. Unionin yhtenäisyys on tässä tärkeätä.

Samalla on välttämätöntä pitää ovi avoinna yhteistyöhön perustuville neuvotteluratkaisuille. Vaikka EU olisikin esimerkiksi  perusteiltaan oikean itäisen kumppanuuden politiikan toimeenpanossaan tehnyt virhearviointeja vastakkaisuutta ruokkivalla tavalla, ei se anna mitään oikeutusta Venäjän käyttämälle voimapolitiikalle. Euroopan oman politiikan arviointi on silti tärkeätä jotta paluulle aitoon yhteistyövaraiseen kanssakäymiseen ei asetettaisi turhia esteitä.

Suomen näkökulmasta on selvää, että pakotteiden tarkoituksena ei ole tuottaa Venäjälle pysyvää vahinkoa vaan tukea Ukrainan suvereniteettia kunnioittavan poliittisen ratkaisun löytämistä Ukrainan konfliktiin ja sen toimeenpanoa. Venäjän talouden jyrkkä heikkeneminen ei ole ensisijassa pakotteiden seurausta vaan siihen ovat vaikuttaneet yhtä lailla öljyn hinnan lasku, Venäjän reformien tyrehtyminen, voimapolitiikan suorat kustannukset sekä autoritaarinen sisäinen kehitys, jotka kaikki leikkaavat kasvun mahdollisuuksia. Pakotteet tuottavat myös ilman uusia päätöksiä lisää kustannuksia niiden vaikutusten kasautuessa. Tämä merkitsee myös Suomelle kuten kaikille muille Euroopan maille lisää huolia ja tappioita.

Miten Venäjä suuntautuu näiden haasteiden edessä on edelleen avoinna. Venäjällä on myös voimia, jotka hakevat ratkaisuja vastakkaisuuksia korostavalta ja voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta. Tällaista ajattelua vastaan tarvitaan myös aitoa ja uskottavaa valmiutta yhteistyöhön sen vahvistamiseksi, ettei vastakkaisuuksia kasvattava voimapolitiikka tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia ja poliittisia tappioita. Yhteinen, myös Venäjän vakautta ja turvallisuutta parhaiten vastaava ulospääsy vastakkainasettelusta on suuntautuminen aidosti tukemaan konfliktien rauhanomaista ja kestävää ratkaisua.

Kasvanut kansainvälinen jännitys heijastuu Suomeen ennen kaikkea muutoinkin yskivään talouteemme. Voimapolitiikan käyttö Euroopassa ja sotilaallisen voiman uhmakas näyttäminen myös Itämeren piirissä herättää Suomessa huolestuneita kysymyksiä siitä, vaikuttaako se myös Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen. Näihin kysymyksiin on avoimesti vastattava, pitäen kuitenkin mielessä, ettei pelottelu ja viholliskuvien rakentaminen ole aiheellista eikä kenenkään etujen mukaista. Suomella on aina vahva intressi edistää kaikkia sellaisia toimia, joilla pyritään säilyttämään Itämeren alueen vakaus ja edistämään rauhanomaista yhteistyötä.

Suomen ja Venäjän 1300 km:n pituinen raja on maailman rauhallisimpia ja kontrolloiduimpia. Se on myös venäläisten kannalta heidän vakain ja ongelmattomin rajansa, eikä kummallakaan puolella ole intressiä muuttaa tätä tilannetta.

Nykyinen kansainvälisen politiikan jännitystilanne ei muuta sitä, että Venäjä on vuosien varrella rakennetun yhteistyön puitteissa monella alalla Suomelle tärkeä yhteistyökumppani sekä merkittävä kaupan ja investointien kohdemaa. Emme ole halunneet, että kahdenvälinen yhteistyö vaikeutuisi enempää kuin on välttämätöntä. Tässä olemme myös vaikeissa olosuhteissa onnistuneet.

Venäjän johdon kanssa on ylläpidetty keskustelua. Olen tavannut ulkoministeri Lavrovin viime vuoden aikana neljästi. Tasavallan presidentti on keskustellut presidentti Putinin kanssa pyrkimyksenään kriisin ratkaisun edistäminen. Näitä yhteyksiä ylläpidetään jatkossakin. Suomi naapurimaana on valmis yhteistyöhön aina, kun siihen on molempien maiden aito intressi ja se on sopusoinnussa yhteisten kansainvälisten sitoumusten kanssa.

On tärkeätä, ettemme ole rakentamassa tarpeettomia henkisiä tai fyysisiä raja-aitoja Euroopan ja Venäjän välille. Avoin vuorovaikutus ja omakohtainen kokemus oikovat stereotypioita ja luovat maaperää ymmärrykselle. Arkiset kontaktit, taloudellinen yhteistyö ja liikkuvuus sekä matkailun että opiskelijavaihdon merkeissä ovat asioita, joita Suomi aikoo jatkossakin pitää Venäjän suuntaan esillä, sekä kahdenvälisesti että EU:ssa. Tässä on myös kansalaisjärjestöillä edelleen tärkeä osuus, myös siinä että pidämme tärkeänä, ettei eristäminen rajoita Venäjän kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia.

Eri ministeriöidenkin yhteistyö Venäjän kanssa on jatkunut myös uusien käytännöllisten yhteishankkeiden merkeissä. Tällaisia ovat esimerkiksi valtiosopimukset maantieliikenteestä ja Suomen jäänmurtoavusta Venäjälle. Myös tiede- ja teknologiayhteistyön valtiosopimusta uudistetaan parhaillaan. Hallitusten välinen talouskomissio työskentelee virkamiestasolla normaalisti. Tämä kaikki on Suomen ja Venäjän vakiintunutta kahdenvälistä yhteistyötä, jollaista harjoittavat nykytilanteessakin myös useimmat muut EU-maat. Mutta selvää on, että Ukrainan konfliktin kehitys suuntaan tai toiseen vaikuttaa myös Suomen Venäjän-suhteisiin.

Senkaltaiset kuvat, joita parina päivänä olemme voineet liki reaaliajassa seurata Pariisissa toimeenpannusta 12 toimittajaa ja poliisia tappaneesta terrori-iskusta ja siihen syyllistyneiden etsimisestä, ovat shokeerannet kaikkia eurooppalaisia. Terrorismi ei kuitenkaan tunne rajoja ja näinä päivinäkin on uutisoitu satojen koululaisten ja sivullisten siviilien murhista Nigeriassa ja vähän aiemmin Pakistanissa, puhumattakaan ISIS:n joka päivä syyrialaisiin ja irakilaisin kohdistamista terroriteoista.

Tällainen terrorismi on globaalisti verkostoitunutta eikä ole kovin suurta merkitystä sillä minkä maan passia siihen syyllistyneet kulloinkin sattuvat kantamaan. Maailmanlaajuisena uhkana sen torjunta edellyttää myös tiivistä kansainvälistä yhteistyötä, jollaista koko ajan harjoitetaan ja tehostetaan. Myös YK:n turvallisuusneuvosto, jonka toimintakyvyttömyyteen monissa konflikteissa ollaan aiheellisesti turhauduttu, on hyväksynyt useita kaikkia maailman valtioita sitovia päätöslauselmia terrorismin vastaisesta toiminnasta ja myös ns. ulkomaisten terroristitaistelijoiden uhan torjumisesta.

Terrorismin vastaisessa taistelussa on tärkeätä pitää kiinni oikeusvaltion perusteista. Niistä tinkiminen ei edes toisi suurempaa turvallisuutta, sillä ylilyönnit ja laittomuudet terrorismin kitkemiseksi voivat helposti ruokkia väkivaltaansa oikeutettuna pitämien ääriliikkeiden kasvualustaa. Avoimessa demokratiassa yhteiskuntamme perusarvoista luopuminen olisi juuri sitä, mitä terroristit tavoittelevat.

Ranskan terrori-iskun kohdistuminen islamin ohella kaikkia muitakin uskontoja pilkanneeseen Charlie Hebdo lehteen on nostanut esiin myös sananvapauden puolustamisen merkityksen. Ei tarvitse olla valmis julkaisemaan kaikkea sitä mitä kyseinen lehti on painattanut voidakseen puolustaa sen oikeutta sananvapauden käyttöön maan lakien mukaisesti. Ja vaikka hyvän maun ohella myös lakeja rikottaisiin saadaan siihen puuttua vain oikeusvaltion menetelmin.

Maailma on peruuttamattomasti kasvanut yhteen, sekä hyvässä että pahassa. Meidän kaikkien on tultava toimeen erilaisten kulttuurien ja uskomusten kanssa myös omissa maissamme. Se edellyttää ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja sivistynyttä suhtautumista erilaisuuteen niin kauan kun se ei loukkaa toisten oikeuksia tai saata heitä vaaraan.

Väkivaltaa toisia kohtaan ei pidä suvaita.  On myös tärkeätä muistaa että terrorismia on esiintynyt ja esiintyy edelleen joksenkin kaikkiin uskontoihin liittyen ja myös aivan maalliseltakin pohjalta. Kaikkien osalta se on yhtä tuomittavaa, mutta kokonaisia etnisiä, uskonnollisia tai muita ryhmiä ei pidä syyllistää tai syrjiä sen perusteella, mihin niihin kuuluvat äärimmäiset fundamentalisit ovat syyllistyneet.

10.1. 2015

Pari viikkoa sitten levisi sosiaalisessa mediassa linkki brittilehti Guardianin uutiseen prestonilaisesta taidealan opiskelijatytöstä, joka oli järjestänyt reilut 20 000 puntaa tuottaneen keräyksen asunnon hankkimiseksi häntä viimeisillä varoillaan auttamaan tarjoutuneelle kodittomalle miehelle. Miestä jäljittäessä tytölle selvisi miten paljon asianomainen oli monia muitakin pyyteettömästi auttanut.

Liikuttava tarina joka, sen tunnustan, nosti vedet minunkin silmiini, kuten yleensä ihmisten vilpittömästä altruismista kertovat jutut. Silti tunteiluuni tunkeutui myös epäilevä riitasointu.

Samalla kun iloitsin siitä, että yhden asunnottoman ihmisen asia saadaan järjestymään onnellisella tavalla, jäin kysymään miten saataisiin asiat kuntoon niille tuhansille, kaikille Lontoossa vieraileville suomalaisturisteille tutuiksi käyneille anonyymeille kodittomille, jotka joka yö nukkuvat maan suurten kaupunkien kaduilla.  Kaikki heistä eivät suinkaan ole mallikansalaisia,  vaan monilla voi olla paljon muitakin ongelmia huumaavien aineiden ja sosiaalisten normien kanssa, mutta se ei saa johtaa heidän tarpeittensa sivuuttamiseen.

Hyväntekeväisyys ei koskaan voi olla vaihtoehto hyvinvointivaltiolle. Riittävä toimeentuloturva ja kohtuullinen elämänlaatu kuuluu tällaisessa valtiossa jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin. Näiden toteuttamisessa voidaan toki käyttää myös kolmannen sektorin kansalaisjärjestötoimintaa täydentämään ja joskus myös sopimuksiin perustuen hoitamaan julkisen sektorin järjestelyvastuulla olevia tehtäviä.

Kirkko, jonka diakoniatyöhön yhä useampi Suomessakin joutuu tuloerojen ja syrjäytyneiden ihmisten määrän kasvaessa turvautumaan, tietää hyvin miten ja miksi vapaaehtoistyön tarve on viime vuosina kasvanut. Kirkko on myös kiitettävästi protestoinut kaikkia niitä leikkaustoimia, jotka heti näkyvät diakoniatyön asiakasmäärien kasvuna.

Suomalaiset osallistuvat katastrofitilanteissa varsin avokätisesti esim. Punaisen Ristin keräyksiin. Pienituloiset ovat yleensä tuloihinsa nähden anteliaimpia, eivätkä he myöskään odota että tätä tuettaisiin verovähennyksin, jotka suosivat aina suurituloisimpia. Veroja ei tarvitse rakastaa, mutta jokaisen tulee ymmärtää,  että hyvinvointiyhteiskunnan perusturva ja palvelut edellyttävät vakaita ja tulojen mukaan suhteutettuja verotuloja niiden rahoittamiseksi. Universaaliperiaatteella toimivassa hyvinvointivaltiossa emme jakaudu maksajiin ja edunsaajiin vaan kaikki ovat eri elämänkaaririskien toteutuessa samanlaisen sosiaaliturvan ja palvelujärjestelmän kattamia.

Alussa mainittu  tapaus herätti myös keskustelua siitä, miksi meillä rahankeräys on niin tiukasti säädeltyä, että tavallisen kansalaisen on varsin vaikea käynnistää tällaista keräystä. Tosiasiassa meillä on kymmeniä yleishyödyllisiä yhteisöjä, jotka voivat tarvittaessa toimia myös yksityisten alullepanemien hankkeiden kummeina. Olisinkin varovainen nykyisen valvotun linjan löysäämisen suhteen. Kokemukset muualta osoittavat, että vain jälkikäteisvalvonnan puitteissa toimivaa hyväntekeväisyyttä käytetään myös laajalti ikävällä tavalla väärin.

(Julkaistu kolumnina Länsimedian lehdissä 3.1. 2015)