On vielä liian aikaista riemuita uusimmasta Minskin sopimuksesta Ukrainan konfliktin lopettajana, niin tervetullut kuin tuo Saksan ja Ranskan johtama vääntö Ukrainan ja Venäjän kanssa olikin.Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun samasta asiasta on Minskissä sovittu. Nyt ensimmäinen testi on, loppuuko sotiminen sunnuntain koittaessa ja pitääkö sovittu aselepo. Sitten katsotaan jatkuuko se raskaiden aseiden pois vetämisellä ja vankien vaihdolla.

Nämä ovat kuitenkin vasta välttämättömät alkutoimet. Valmista ei tule eikä kestävää rauhaa ellei myös poliittisiin ratkaisuihin Itä-Ukrainan asemasta ja maan perustuslain uudistamisesta edetä Ukrainan suvereenisuutta kunnioittavalla tavalla ja ellei Ukraina saa omaa Venäjän rajaansa täysin omaan hallintaansa.

Ei kuitenkaan pidä ottaa ”ei tästä mitään tule”-asennetta vaan on annettava kaikki tuki Suomesta myös EU:n ja ETYJ:n puitteissa sille, että nyt todella saataisiin konflikti päättymään ja sen myötä pystyttäisiin palaamaan normaalimpiin suhteisiin EU:n ja Venäjän välillä. Mutta parhaassakin tapauksessa vaurioiden korjaaminen – niin aineellisen tuhon kuin menetetyn luottamuksen osalta – vie vielä kauan.

12.2. 2015

Vaikka maailmassa on viime vuosikymmenen aikana saavutettu ilahduttavaa edistystä pahimman köyhyyden vähentämisessä, on kasvava eriarvoisuus maailmanlaajuinen ongelma. Oxfamin hiljattain julkistettu raportti maailman varallisuuden kasaantumisesta kertoo, että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa jo 48 prosenttia koko maailman varallisuudesta. Osuus on viidessä vuodessa kasvanut 5,5 %, eli lähes samalla määrällä, jonka varattomin 80 % maailman väestöstä yhteensä omistaa.

Koskeeko tämä myös Suomea, joka edelleen on kansainvälisissä vertailuissa hyvin menestynyt, tasa-arvoinen ja onnellisten ihmisten asuttama maa, joka on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi? Valitettavasti isompaan riemuun ei meilläkään ole aihetta.

Huono-osaisuuden lisääntymisen myötä on myös Suomeen vuosien mittaan juurtunut asioita, joiden ei voinut 20 vuotta sitten kuvitellakaan jäävän pysyväksi. Meillä esimerkiksi on 20 000 ihmistä leipäjonoissa joka viikko. Ehkä joidenkin mielestä onnistuneen valtion tunnusmerkiksi riittää se, jos jonottajat todella lopulta saavat leivän käteensä.

Asiaintila on myös todettu korkealla valtiollisella tasolla.”Eriarvoisuuden kasvu on vaara suomalaiselle yhteiskunnalle ja elämäntavalle. Köyhyyttä eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa vähennetään.” Näin asia ja lupaus sen korjaamisesta kirjattiin kesällä 2011 hallituksen ohjelmaan. Yllätyksenä ja pyytämättä eriarvoisuuden kasvu ei kuitenkaan ole toteutunut, vaan tulo- ja varallisuuserot kääntyivät Suomessa uudelleen kasvuun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ennen kuin siihen puuttuminen kirjattiin taas hallitusohjelmaan.

Tuloerojen kasvu näyttäisi todella pysähtyneen. Se on ollut osittain huonon suhdannekehityksen seurausta. Politiikan suurin panos tähän on ollut vaalikauden alussa toteutettu perustoimeentuloturvan häpeällisen jälkeenjääneisyyden korjaaminen.

Eriarvoisuuden kasvuun on monta syytä. Globalisaatio ja markkinayhdentyminen ovat siihen myötävaikuttaneet. Eivät kuitenkaan niin ratkaisevasti, että olisimme niiden armoilla. Kyse on ollut myös tietoisesta, joskin harvemmin julkilausutusta arvovalinnasta. Euroopassa se näkyy siten, että puheet sosiaalisesta Euroopasta ovat vaienneet, ja meillä muun muassa tuloverojen alentamistarjouksina, joita on nytkin kirjattu vaaliohjelmiin.

Viime päivien keskustelu yritysten hallituspalkkioista on tästä yksi esimerkki. Samalla kun työntekijöitä halutaan kannustaa palkanalennuksilla ja työtahdin kiristyksillä, tarvitsevat kriisiyritysten hallitukset kiitokseksi yritysten kriisiin ajamisesta tuntuvat korotukset palkkioihinsa.

Suhtautumisessa tulojen ja varallisuuden jakaantumiseen on kyse intresseistä ja arvoista, joiden suhteen näkemyksiä on mahdotonta sovittaa yhteen. Jos eriarvoistamista taas perustellaan talouskasvun ja työpaikkojen luomisella, ei perustelu ole enää uskottava. Suuret tuloerot jarruttavat kasvua, pienituloisten elinmahdollisuuksien parantaminen antaa sille pontta.. Kestävän kehityksen yksi pilari on juuri sosiaalinen kestävyys, jota ilman emme saavuta ekologista tai taloudellista kestävyyttä.

Tasa-arvolla on monta ulottuvuutta. Yksi on naisten ja miesten tasa-arvo ja naisten rajoittamaton ja täysimääräinen osallistuminen yhteiskunnan kaikilla tasoilla Se on asia, jonka aina ensimmäisenä mainitsen, kun perätään syitä Pohjoismaiden hyvään menestykseen erilaisissa hyvinvointia, kilpailukykyä, osaamista, onnellisuutta, arkielämän turvallisuutta tai muita yleisesti tavoiteltuina pidettäviä asioita arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa.

Mutta sukupuolten tasa-arvoa ei voi tarkastella irrallaan laajemmasta tasa-arvosta. Sekään ei toteudu yhteiskunnissa, joita muutoin leimaavat erilaiset suuret eriarvoisuudet, luokkaerot ja kastijaot.

On ymmärrettävä miten monin tavoin eriarvoisuus vahingoittaa yhteiskunnan toimintaa. Varsin vakuuttavaa näyttöä on siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Tästä ovat Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjoittaneet suomeksikin käännetyn kirjansa Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi, jonka lukemista suosittelen.

(Julkaistu kolumnina Lännen Median lehdissä 8.2.2015)

Kreikan vaalitulos oli muutoin ennakoitu, paitsi että Syrizan voitto oli ennustettuakin suurempi. Syrizaa on luonnehdittu vaihtelevasti vasemmistopopulistiseksi tai äärivasemmistolaiseksi puolueeksi. Saattaa olla, että edellinen määritelmä istuu jälkimmäistä paremmin, kun ottaa huomioon sen helppouden, jolla Syriza pystyi sopimaan oikeistonationalistisen Itsenäiset kreikkalaiset puolueen kanssa yhteisestä hallituksesta.

Monilla on houkutus demonisoida Syrizaa, mutta siihen ei lähtökohtaisesti ole aihetta. Paul Krugman ei ole ainoa arvostettu ekonomisti, joka on todennut Syrizan esitykset austeritystä luopumisesta, velkojen leikkaamisesta ja eurooppalaisesta kasvuelvytyksestä ihan järkeviksi.

Vaikeus on siinä, että Syriza haastaa koko tähänastisen finanssikriisin jälkeisen eurooppalaisen talouspolitiikan perusteet, eikä ole realismia odottaa, että siitä vastuussa olleet yht’äkkiä kääntäisivät kelkkansa ja tunnustaisivat erehdyksensä. Sitä paitsi on niin, että toisin kun Syriza kenties uskottelee, ei mitään kreikkalaisten menetyksistä enää juurikaan voida enää palauttaa. Hallittu velkojen uudelleenjärjestely saatavien leikkauksineen olisi ollut alun alkaen oikeampi linja kuin valittu tukipakettien ja ankarien matokuurien tie, mutta se juna meni jo.

Velkasaneerausvaihtoehto torjuttiin kuitenkin kättelyssä. Ei sekään olisi ollut riskitöntä eikä ilmaista, mutta se olisi antanut Kreikalle mahdollisuuden nopeampaan toipumiseen ja vähentänyt koko Euroopalle koituneita kasvumenetyksiä.  Yhtä merkittävää on, että se olisi oikealla tavalla toteuttanut sijoittajavastuuta, kun ne etupäässä saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka olivat syyllistyneet holtittomaan luototukseen, olisivat osaltaan joutuneet kirjaamaan tappioita. Tätäkin pelättiin siksi, että se olisi todennäköisesti johtanut pahimmin epäonnistuneiden luotottajien jonkinlaiseen pankkituen tarpeeseen, mutta se olisi voitu myös hoitaa norjalais-ruotsalaisen 90-luvun mallin mukaisesti  ilman, että siitä olisi syntynyt veronmaksajille pysyviä tappioita.

Näin sosialidemokraatit sen Suomessakin näkivät, kun äänestimme oppositiossa Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan. Pidimme velkajärjestelyä oikeampana emmekä uskoneet tukilinjan toimivuuteen, minkä lisätuen jatkuva tarve on osoittanut oikeaksi. Suomen rahkeet eivät riittäneet eurooppalaisen linjan muuttamiseen, missä tilanteessa haluttiin vakuusvaaitimuksella turvata Suomen asema pahimman varalta. Sen seurauksena olemme nyt vähän muita paremmassa asemassa jos velkoja ei maksettaisikaan.

Välitön pelko siitä, että Syrizan voitto ja sen  ohjelma Keikan sopeutumisohjelmasta irtaantumisineen ja EU-velan leikkaamisvaatimuksineen käynnistäisi uuden eurokriisin, näyttää laantuneen. Sekään, että tilanne johtaisi vielä Kreikan eroon eurosta, ei enää vaikuta kestämättömältä muttei liioin todennäköiseltä uhalta.

Pyrkimys merkittävien helpotusten myöntämiseen Kreikalle törmää siihen, että se nähdään muissa ankariin sopeutuskuuriin pakotetuissa sekä pohjoisemmissa maksajamaissa perusteettomana ja epäoikeudenmukaisena. Siksi lähikuukaudet tulevat olemaan vaikeata aikaa, kun Kreikka ja muut EU-maat käyvät neuvotteluihin. Kun liikkumatila on joka tapauksessa pieni kannattaa neuvotteluissa koittaa keskustella sellaisista esityksistä, joita ei koeta nollasummapeliksi vaan jotka voisivat olla koko Euroopalle hyväksi.  Antti Rinne onkin jo ilmaikssut varovaisen myönteisyytensä Kreikan hahmottamalle investointiohjelmalle.

Eurooppalaisella tasolla Syrizan merkitys voi olla siinä, että sen sukulaispuolueen Podemoksen odotettava menestys Espanjassa rohkaisee kaikkia vasemmistovoimia laajemmin haastamaan vallinneen ortodoksian ja lisää painetta sellaiseen Eurooppa-tason talouspolitiikkaan, joka tukee kasvua ja työllisyyttä eikä kuvittele rakenneratkaisujen tarkoittavan aina ja vain sosiaalista Eurooppaa murentavia, tulo- ja varallisuuseroja kasvattavia toimia.

30.1. 2015

Muutama vuosi sitten sambialaisen ekonomistin Dambisa Moyon kirja Dead Aid synnytti maailmanlaajuisesti keskustelua kehitysyhteistyön hyödystä ja haitoista. Sen sanoma oli paljon monipuolisempi ja analyyttisempi kuin mediassa pelkistetty ja väärinymmärretty viesti, että kaikki kehitysapu on pahasta ja siksi lopetettava.

Moyon sanoma ei suinkaan ollut, etteikö Afrikka tarvitse rahaa rikkaista maista, vaan että se tapa jolla sitä valtioidenvälisenä kehitysapuna on annettu, ei ole Afrikkaa juurikaan auttanut. Länsimaiden apu on päinvastoin ylläpitänyt ja ruokkinut riippuvuutta, tehottomuutta ja korruptiota. Afrikka tarvitsee rahaa ja investointeja, mutta ne on hankittava markkinoilta markkinaehtoisesti, jolloin markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin.

Moyon esittämä  väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla. Enin osa kansalaisjärjestöissä toimivista kehitysmaa-aktiiveista on tuskin tästä eri mieltä. Eikä Moyokaan itse asiassa ole sitä mieltä, että kaikki kehitysyhteistyössä kehitysmaihin viety raha olisi pahasta, jos se osataan ohjata oikealla tavalla oikeisiin kohteisiin.

Dambisa Moyoon viittaa myös ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen tuoreessa Kehitysavun kirous kirjassaan. Tosin siinä missä Moyo pyrkii nojaamaan analyysiin, on Kääriäisen pääpaino anekdooteissa ja muistelmissa. Kärjekkääseen sävyyn kirjoitettu ja vielä kärjekkäämmin markkinoitu kirja on luonnollisesti saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, missä aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.

Räväkkyyden hakeminen on johtanut Kääriäisen myös turvautumaan sisäisesti epäjohdonmukaiseen argumentointiin. Esimerkkinä se, miten kirjassa ensin tuodaan malliksi oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä, johon liittyy demokratia eikä pelkästään köyhyyden vähentäminen; 50 sivua myöhemmin todetaan taas, ettei demokratiaa oikeasti tarvita, vaan Kiina sopii parhaaksi esikuvaksi.

Toisaalta Kääriäisen kirjassa on paljon ihan perusteltujakin huomioita, sekä mikro- että makrotasolla. Minä en ainakaan ole eri mieltä hänen suuresta rakennepoliittisesta linjastaan, tasaveroisemmasta yhteistyöstä ja kansainvälisestä kaupparegiimistä kehitysmaiden kanssa, suuryritysten keinottelun lopettamisesta ja veroparatiisien sulkemisesta sekä tulojen ja varallisuuden keskittymisen turmiollisuudesta ja toteamuksesta, ettei ”valtioiden köyhyys vähene jos kansallisen tason poliittiset ja taloudelliset instituutiot palvelevat vain hallitsevan eliitin intressejä”.

Mutta mikä on kehitysavun osuus tässä? Jos lasketaan ensin pois Suomen kehitysavussa löytyneet promilleluokan takaisinperintään johtaneet väärinkäytöstapaukset, joita tuskin on suhteessa enemmän kuin mitä Suomessa vuosittain peritään takaisin väärin perustein annettuja kuntien tai järjestöjen valtionapuja, niin olemme ehkä samassa tilanteessa kuin yritykset mainonnan suhteen. Yleisen arvion mukaan puolet yrityksen mainoskuluista on hukkaan heitettyä rahaa, mutta ongelma on siinä mistä tietää kumpi puoli se on. Tähänkin koitetaan koko ajan kehittää entistä parempia kehitysavun evaluaatiomenetelmiä, joiden tuloksia  Ulkoministerössä halutaan avoimesti ja täysimääräisesti hyödyntää toisin kuin Kääriäinen antaa ymmärtää.

24.1. 2015