Etusivu Marja-Helena Rajala
11.6.2015

Miten käy liikunnan ilon kilpailun ja kaupallisuuden puristuksessa? Puhe Liikuntatieteen päivien avausistunnossa Jyväskylässä 10.6. 2015

Olisin mielelläni tuonut valtiovallan tervehdyksen tähän tilaisuuteen, mutta sattuneesta syystä se ei ole mahdollista. Joudutte siis tyytymään hyvin henkilökohtaisiin ajatuksiini.

Aloitan kertomalla omasta suhteestani liikuntaan ja urheiluun. Olin kymmenvuotiaana yhtä urheiluhullu ipana kuin suurin osa ikätovereistani ja osaan sen pohjalta vieläkin kohtuullisen hyvin luetella 50- ja 60-lukujen yleisurheilutilastojen nimiä ja lukuja. Koululiikunnan ohella pelasin Panttereiden junioreissa koripalloa ja kävin Viipurin Urheilijoiden paidassa joissain piirin juniorikisoissa. Seuravalinnat ohjautuivat koulutovereitteni vaikutuksesta ilman sen kummempia pohdintoja. En ollut lähelläkään sellaista tasoa että yksikään seura olisi halunnut satsata kaltaiseeni joukon jatkoon.

16-vuotiaana aloitin tupakanpolton ja säännöllinen liikunta jäi varusmiespalvelun pakkoliikuntaa lukuun ottamatta siksi kahdeksaksi vuodeksi, jona tupakkakin röyhysi. Uuden liikuntaharrastuksen aloitin perustajajäsenenä koripalloseura Punasalamissa, ja kun juoksu taas alkoi maittaa ryhdyin harrastamaan sitä Helsingin Jyryn paidassa. Tästä jo huomaa, että politiikka oli tullut mukaan kuvaan: järjestäytyminen Työväen Urheiluliiton riveihin oli minun 60-lukulaisessa lähipiirissäni luonnollinen valinta.    Urheilumenestykseni on jäänyt pariin 80-luvun estejuoksumitaliin veteraanien SM-kisoista ja pronssiin TUL:n ikämieskoripalloilijana. Mutta tulin vedetyksi TUL:n toimintaan laajemminkin, ensin nuorisovaliokunnan puheenjohtajaksi ja sitten kahdeksi kaudeksi liittotoimikuntaan, sen jälkeen vielä TUL:n yleisurheilun tuen puheenjohtajan tehtäviin ja kahdeksitoista vuodeksi Suomen Olympiakomitean hallituksen jäseneksi.

Se oli mielenkiintoinen näköalapaikka huippu-urheilun seurantaan mielenkiintoisena murrosaikana. Noin vuoteen 1984 saakka Suomen 70-luvun suuren menestyksen farmakologiaan perustanut urheilujohto mm. torjui komiteassa esittämäni näkemykset doping-kontrollin tiukentamisesta vastuuttomana vaatimuksena ”yksipuolisesta aseistariisunnasta”. Martti Vainion käry Los Angelesissa asetti kuitenkin koko huippu-urheilun uskottavuuden niin kovalle koetukselle, että puhdistautuminen kävi välttämättömäksi. Sen jälkeen myös Suomen urheilujohdon intressissä oli vaatia kovempaa kansainvälistä kontrollia, jotta kilpailuasetelmamme ei heikkenisi.

Puhdistautuminen jäi toki puolitiehen, kuten maastohiihdon kujanjuoksu kertoo. Vaikka urheilun ja valmennuksen keskusjohto olisikin vetäytynyt doping-kilpailusta ei se tietenkään ole mihinkään kadonnut.  Niin kauan kuin doping tarjoaa oikotien menestykseen ja rikastumiseen, löytyy niitä jotka ovat valmiita sekä terveyden että kunnian menetyksen uhalla kokeilemaan sattuisiko doping olemaan hivenen edellä sen ja doping-kontrollin ikuisessa kilpajuoksussa.    Olympiapestini päätyttyä vuonna 1992 en ole ollut enää missään liikuntajärjestötehtävissä. Penkkiurheilijana olin silloinkin jo laiska ja sen jälkeen kiinnostukseni seurata urheilutarjontaa mediasta, katsomoista puhumattakaan, on hiipunut lähes kokonaan. Omaa liikkumistani olen kuitenkin jatkanut, mutta viime vuosina en ole enää käynyt numero rinnassani radalla enkä liioin hölkkäkisoissa.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että paheksuisin tai vieroksuisin sitä kilpailuelementtiä joka myös veteraaniliikuntaan liittyy. Havaintojeni perusteella veteraanikisoissa on usein selvästi leppoisampi ilmapiiri kuin junioriurheilussa. Ehkä siksi, että kentän laidalla ei ole kunnianhimoisia vanhempia sparraamassa lapsiaan ja ruotimassa tuomarityöskentelyä. Vanhempien suorituskeskeinen arvomaailma ja kunnianhimo piiskaavat lapsia urheilussakin yhä parempiin saavutuksiin. Leikkimieli ja liikunnan ilo alkavat olla monella lapsella kaukana, kun he yrittävät miellyttää vanhempiaan ja saada hyvillä suorituksilla vanhempiensa hyväksyntää.

Monet muutkin piirteet kilpaurheilun kehityksessä ovat edesauttaneet tätä vieraantumistani.  Liikuntaharrastus ja urheileminen perustuvat Suomessa pikaisesti katsottuna edelleen seurapohjaiseen vapaaehtoistyöhön suuremassa määrin kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Tosiasiassa kaupallistuminen kaikkine seurausilmiöineen on ottanut myös suomalaisten liikkumisen haltuunsa. Huippu-urheilu on vaiheittain etääntynyt kauas perinteisistä lähtökohdistaan ja siitä on kehittynyt yhä merkittävämpi bisnes ja teollisuudenala.

Tämä ei koske vain kilpaurheilua vaan yhä laajemmin myös sitä, miten erilaisten liikuntamahdollisuuksien järjestäminen on otettu markkinavoimien käyttöön. Suomessa sentään jokamiehen oikeudet mahdollistavat vapaan ja maksuttoman liikkumisen luonnossa, mutta meilläkin pelikenttien vapaa käyttömahdollisuus supistuu ja liikuntamahdollisuuksia on koko ajan ohjattu enemmän ja enemmän maksullisten Fitness-centereiden ja personal trainereiden huomiin.  Luokkayhteiskunnan paluu näkyy myös siinä, miten terveyserot kasvavat ja kuinka terveelliset ja liikunnalliset elämäntavat jakavat suomalaisia yhä räikemämmin heidän sosiaali-ekonomisen asemansa mukaisesti.

Kun läntiset yhteiskunnat yhä laajemmin muutoinkin perustuvat markkinatalouden periaatteeseen, että kaikki on kaupan, niin voi kysyä onko mahdollista tai ylipäätään tarpeen että liikunta ja urheilu olisivat tästä jonkinlainen poikkeus.

Tähän tilanteeseen ei monestakaan syystä tule alistua, vaikka antautuminen helpompaa olisikin.

Urheiluliikkeen järjestäytymisen alkuaikoina hehkutettiin ajatusta, että urheilija on reipas ja reilu, ei horju ei heilu. Urheilu nähtiin hyveellisenä ja kansallisena projektina. Urheiluseurat ja muut urheilevat yhteisöt kuvattiin hyveiden kotikentiksi ja turmiollisen kadun vastapainoksi.   Uskoakseni tämä idealistinen näkemys on jo varhain laajalti hylätty. Liikunnalliset ja terveet elämäntavat voivat edelleenkin olla hyviä ja kannatettavia, mutta urheilijat itse eivät välttämättä edusta sen hyveellisempää ihmisihannetta jos urheilumenestykseen käytetään vilpistelyn, välineellistämisen ja epäreilujen keinojen laajaa valikoimaa.   Urheilu on vielä nykyäänkin merkittävä kasvattaja. Mutta opitaanko sitä kautta enemmän reiluja ja hyväksyttäviä käytösmalleja vai sitä, että kaikki keinot ovat menestyksen saavuttamiseksi sallittuja?

Tästä on tutkittuakin tietoa. Kaukaloväkivaltaa tutkineen yhdysvaltalaisen sosiologin Mike Messnerin mukaan Yhdysvalloissa nuoret pojat omaksuvat miehen mallinsa etupäässä television maskuliinisista urheilulähetyksistä. NHL-otteluiden selostajat kertaavat tappeluita pelien kohokohtina. Messner kiinnittää huomiota siihen, miten otteluselostukset ovat täynnä sotaisia kielikuvia: ampumista, laukauksia, miinoja, sarjatulta.  Lajin erinomaisesti tunteva Alpo Suhonen on todennut, miten bisneksen yhdistäminen urheiluun opitaan jo lapsena; “Kun kiekkoilussa kysyy pikkukundeilta tavoitteita, kaikki vastaavat NHL. Ikää on 12 vuotta! Se on sairasta, pöyristyttävää. Miten nuoret on voitu niin pitkälle manipuloida? Tämä on kuin uskonlahko tai stalinismi pahimmillaan”, sanoo Suhonen.

Tuomareita kouluttava urheilulaitosmestari Pekka Järvinen on 40-vuotisen tuomaritoimintansa aikana havainnut urheilun kaukalossa ja etenkin sen laidalla raaistuneen. Junioritoiminnassa vanhemmat piiskaavat lapsiaan säälimättä NHL:n kiilto silmissään. Järvinen epäilee vanhempien pontimena olevan, että näin he turvaavat taloudellisesti omat eläkepäivänsä. Hän on jopa sanonut, että “jos asia olisi hänen vallassaan, hän ei päästäisi vanhempia kentän laidalle ollenkaan”.  Kysymys kuuluu, ymmärtävätkö valmentajat ja vanhemmat, että heidän tärkein tehtävänsä on liikunnan ilon pelastaminen? Se ei toteudu silloin kun urheilua lähestytään yksinomaan voittamisen, ei ihmisenä olemisen näkökulmasta ja kun aikuisten menestymisen pakko siirretään myös lasten maailmaan.

Tämä on tietenkin laajempi yhteiskunnallinen ongelma kuin vain urheiluun liittyvä. Voi kuitenkin kysyä, että kun urheilu aiemmin saatettiin nähdä terveenä vastavoimana monille kielteisille asioille, niin onko siitä tänään tullut näitä ruokkiva voima.

Tässä voin siteerata myös Jukka Relanderia, joka on todennut miten urheilijan ruumis kuului Suomessa aiemmin kansakunnalle.  Nykyään ruumis on Relanderin mukaan vain yksilölle luovutettu resurssi, josta hän voi ammentaa osaamistaan markkinoiden käytettäväksi. Ja markkinat tulevat entistä villimmiksi. Vedonlyöntibissnes on tuonut uuden ulottuvuuden järjestettyihin sopupeleihin, eikä mikään laji ole siitä suojassa, kuten pesäpallon esimerkit kertovat. Suurin ajankohtainen, pitkään vellonut mutta vasta nyt puhjennut läpikorruptoitunut mätäpaise koskee jalkapalloa.    Vilpeistä kiinnijääneet ovat toki kovasti pahoillaan, mutta pahoittelu koskee yleensä vain kiinnijäämistä, ei keinojen arveluttavuutta. Kaikki keinot ovat sallittuja, koska lopulta raha ratkaisee. Sekunnin sadasosista taisteltaessa pienetkin vippaskonstit ratkaisevat, kuka voittaa ja pääsee suuriin rahoihin käsiksi. Kuten Ari Ojapelto toteaa on mallia  tässäkin haettu liike-elämästä ja optioiden jaosta. Ne harvat jotka niistä pääsevät osallisiksi, turvautuvat vippaskonsteihin, tasemanipulointiin ja pörssikurssien vedätykseen.   Itsekin täysin kaupallistunut ja trivilisoitunut media ruokkii ja pönkittää tätä toimintamallia ja kilpailun ihannointia. TV-tarjonta pursuaa Formuloita ruudun täydeltä. Ajajista tehdään sankareita, ja heidän satoihin miljooniin nousevia vuositulojaan ja veronkiertotaitojaan ihastellaan. Voittajat ja heidän autonsa on vuorattu  pääasiassa sellaisilla mainoksilla, jotka on eettisin perustein kielletty muissa, kansallisin päätöksin säännellyissä medioissa.

Voitto ja menestys eivät formula-kisoissa tai vastaavissa sitä paitsi ajajien todellisten taitojen mukaan. Silloinhan kaikilla pitäisi olla samanlainen auto allaan. Nyt voittajan määrää ensisijaisesti se sponsori, jolla on eniten lyödä rahaa pöytään.  Automerkkien välisestä kilpailusta on tullut niin suurta kaupallista bisnestä, että talli jopa määrää kuka saa voittaa kilpailun. Kilpailun johdossa ollut kilpailija on joutunut jopa pysähtymään sata metriä ennen maaliviivaa ja odottelemaan minuuttikaupalla, että tallin kokonaiskilpailun pistejohdossa oleva tallikaveri saisi maksimimäärän pisteitä. Siis raha ratkaisee, eivät taidot eikä reilu urheiluhenki. Nythän jo avoimesti myönnetään, että urheilu on viihdettä. Vielä ei myönnetä, että siitä on tullut pelkkää myynnin edistämistä ja raakaa liiketoimintaa.

Urheilulla on aikanaan ollut suuri merkitys kansallisten ja yhteenkuuluvaisuuden tunteiden kasvattajana. Senkin aika on jo ohi, kun esimerkiksi jo vuosia sitten oltiin tilanteessa, jossa Englannin jalkapallon maajoukkueeseen ei mahtunut enää ainuttakaan syntyperäistä englantilaista jalkapalloilijaa. Joukkue koottiin maassa pelaavista brasilialaisista, italialaisista, ranskalaisista, portugalilaisista jne. ammattilaisista, jotka oli rahalla ostettu Englannin liigaan joka puolelta maapalloa. Siirtohinnoilla heitä sitten myydään kuin karjaa tai osakkeita. Kansalaisuudella ei ole väliä, jos sillä voi tehdä rahaa.

Tämä urheilun ja kansallisuuden yhteyden mureneminen ei kuitenkaan ole niitä asioita joita kannattaa liikaa surra. Jos bisnesurheilusta jotain hyvää etsii, niin sitä voi löytää sen kohtuullisen hyvästä vastustuskyvystä erilaisille rauhanomaista rinnakkaiseloa urheilussa vaarantaville poliittisille häiriöille.

On ylipäätään monessa suhteessa hyvä, jos urheilukilpailuihin ladatut kansallistunteet ja niiden nostattama, pahimmillaan vastustajaan kohdistetuksi vihanpidoksi ja jopa katsomoväkivallaksi yltyvä kiihko tulee tälläkin tavoin liudennettua.

Maaotteluihin ja olympiamenestykseen liitetty vahva ja muita halveksiva nationalismi ei ole harmitonta, mistä löytyy monia esimerkkejä.  Yksi on Hondurasin ja El Salvadorin välille syttynyt lyhyt ns. ”jalkapallosota” v. 1969, olkoon että senkin pohjimmaiset syyt olivat sosioekonomisia. Eikä fanien väkivaltaan ei tarvita rajanylityksiä, yhteenotot kahden eri paikallisjoukkueen kannattajien kesken voivat olla yhtä verisiä.

Ongelma onkin siinä, ettei valtio- ja kansallisuussidonnaisen urheilun korvaava markkinavetoinen urheilubisnes välttämättä ole yhtään terveempi vaihtoehto.

Urheilun voimakas kaupallistuminen on herättänyt yhä vakavampaa kansainvälistä huolta.  Tämä näkyy erityisesti siinä miten voiton tavoittelun logiikka hallitsee ja muokkaa erityisesti huipputason joukkueurheilua kuten jalkapalloa ja jääkiekkoa.

Kansainvälisesti esimerkiksi jalkapallo kerää valtavan suuria katsojamääriä television kautta. Tämä tekee siitä todella ison tekijän kaupallisen median mainosmarkkinoilla. Urheilijoista pyritään tekemään huipputuotteita tässä bisneksessä. Heitä ostetaan ja myydään. Huippupelaaja siirtyy joukkueesta toiseen jopa ottelu kerrallaan samastumatta mihinkään joukkueeseen tai kansallisuuteen.

Menestyminen urheilussa riippuu yhä vahvemmin siitä, miten paljon joukkueen omistaja on investoinut pelaajahankintoihin. Urheilijan synnynnäinen erikoislahjakkuus ja ahkera harjoittelu eivät sellaisinaan riitä menestymiseen. Menestys kasautuu yhä useammin niille joukkueille ja tiimeille, jotka ovat rikkaimpia. Joukkueet rakennetaan rahan voimalla ja urheilullisemmat arvot jäävät toiselle sijalle.

Kansainvälisistä lajiliitoista ja Kv. Olympiakomiteasta ei ole tämän kaalimaan vartijoiksi, kuten Kv. Jalkapalloliitto FIFA:n purkautuva korruptioskandaali kertoo. Kansallisella tasolla urheilu- ja liikuntajärjestöt tahtovat pääsääntöisesti edelleenkin sitä, että rahan merkitystä menestyksen tuojana vähennettäisiin. Menestyksen tulisi nousta hyvästä paikallisesta ja kansallisesta juniorityöstä. Siksi on tärkeätä, että seurat ja joukkueet antavat riittävästi peliaikaa nouseville nuorille kyvyille.

Maailman huippujen hankkimista isolla rahalla joukkueen menestyksen turvaamiseksi tulisi päättäväisesti rajoittaa. Eikä tämä koske enää vain huippuseuroja, vaan pienemmätkin seurat ja lajit ovat samassa kierteessä. Pelaajasiirtojen rajoittaminen on kuitenkin ongelmallista EU:n keskeisen lainsäädännön näkökulmasta. EU:n ydinajatuksia on periaate ihmisten ja työvoiman vapaasta liikkumisesta. Kun urheilu ymmärretään ammatiksi muiden ammattien joukossa, EU katsoo, että pelaajahankintoja ja sopimusvapautta EU:n sisällä ei voi rajoittaa.  Merkittävämpää muutosta tähän ei Lissabonin sopimukseen sisältyvä kirjaus urheilun erityislaatuisuudesta näytä sekään tuoneen.

Arvoisat kuulijat!

Olen tietoinen että edellä sanomani on välittänyt synkkää tai jopa synkistelevää kuvaa tilanteesta. On toki myös ihan ilahduttaviakin kehityspiirteitä urheilussa, kuten naisten ja miesten, tyttöjen ja poikien aikaisempaa tasa-arvoisempi kohtelu, tai erityisryhmien kuten vammaisten liikuntamahdollisuuksien saama kasvava tuki ja huomio.

Myös koululiikunta on tavattomasti kehittynyt ja monipuolistunut niistä ajoista, kun epätoivoisesti sain yrittää vääntää rekillä kieppiä. Parhaimmillaan koululiikunta ei enää ole kenellekään painajaismaista pakkopullaa. Uusi liikuntalakikin määrittää lain keskeiseksi tavoitteeksi ”edistää lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä liikunnan avulla sekä vähentää eriarvoisuutta liikunnassa”.

Otsikkokysymys on silti oikeutettu: mikä globalisoituvassa maailmassa toimii tuon liikuntalain tavoitteen toteutumista vastaan?  Mihin lopulta katoaa se lasten luontainen liikunnan ilo joka jokaisella tasapainoisessa ja hyvässä kodissa kasvavalla lapsella on myötäsyntyisesti ja jonka katoaminen tuottaa aiempaa vähemmän liikuntaa harrastavia ja huonokuntoisempia uusia sukupolvia, kuten asevelvollisten kunnon romahdusmainen kehitys kertoo? Ja onko näiden tasapainoisten ja hyvien kotien määrä laskussa vai nousussa? Ja miten käy liikunnan ja kansakunnan terveydentilan jos hyvinvointivaltion alasajo jatkuu ja kiihtyy?

Maaliskuussa 2015 julkistettiin Ilo kasvaa liikkuen – varhaiskasvatuksen liikkumis- ja hyvinvointiohjelma, jonka tavoitteisiin on helppo yhtyä. Sen avulla pyritään lisäämään varhaiskasvattajien ja lasten vanhempien lisäksi valtion ja kuntatason päättäjien tietoisuutta siitä, että kansalaisten hyvinvointia ja terveyttä edistävän elämäntapaan johtavat tekijät alkavat muotoutua jo varhaislapsuudessa. Siitä syystä liikkumisen edistämiseen tähtäävien toimenpiteiden aloittaminen jo varhaiskasvatuksessa, on parasta mahdollista tukea kansalaisten toimintakyvyn myönteiselle kehitykselle sekä elintapasairauksien ennaltaehkäisylle.

Tämä ei kuitenkaan tehoa ellemme pääse Suomessa, EU:ssa ja globaalisti asettamaan tehokkaampia rajoja ja puitteita markkinaehtoisuuden kasvavalle vaikutukselle ihmisten kaikkeen liikuntaan, sillä markkinavoimat eivät ilman  tietoista ja tehokasta yhteiskunnallista ohjausta tuota sen enempää tasa-arvoa,  hyvinvointia yleensä kuin tai näitä Suomen virallisen liikuntapolitiikan kuin liikunnasta vastaavan kansalaisyhteiskunnan suuren enemmistön ajamien tavoitteiden toteutumista.

9.6.2015

Stephen Kinzer, The Brothers: John Foster Dulles, Allen Dulles, and Their Secret World War, St Martin’s Griffin, 402 s., New York 2014

Kinzer

 

Veljekset salaisen sodan kävijöinä

Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa valintatilanne näyttää todennäköisimmin muodostuvan Bush-Clinton asetelmaksi, muistuttaa siitä miten keskeistä roolia maan politiikassa ja taloudessa ovat tunnetut suvut näytelleet. Taftit, Rooseveltit, Rockefellerit, Romneyt ja Kennedyt ovat tunnetuimmat esimerkit. Vähemmän tunnettua on, että myös Dullesit ovat useassa sukupolvessa olleet keskeisiä vaikuttajia.

Tunnetuin Dulles on vuosina 1953-59 ulkoministerinä toiminut John Foster Dulles, jonka nimeä Washingtonin kansainvälinen lentokenttä kantaa. Mutta jo hänen äidin isänsä John W. Foster ehti 1890 luvulla toimia reilun puoli vuotta maansa ulkoministerinä samoin kuin hänen setänsä Robert Lansing vuosina 1915-20.  Vuonna 1888 syntyneen John Foster Dullesin viisi vuotta nuorempi veli Allen kuului Yhdysvaltain republikaanien ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliittiin. Heidän yhteinen vaikutusvaltansa huipentui 50-luvulla, kun jo toisen maailmansodan aikana tiedustelutehtävissä toiminut Allen  nimitettiin Central Intelligence Agencyn kakkosmieheksi vuonna 1950 ja, Eisenhowerin noustua presidentiksi, CIA:n johtoon, missä ura päättyi Kennedyn antamiin potkuihin vuoden 1961 lopulla.

Dullesin sisaruksista myös Eleanor teki näyttävän uran Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja kansainvälistä taloutta ja politiikkaa käsittelevien kirjojen tekijänä. Hän olisi voinut nousta vieläkin näyttävämpiin asemiin ilman tuolloin naisten urallaan etenemiseen  kohdistuneita esteitä. Foster Dullesin lapsista Avery kääntyi katoliseen uskoon, liittyi jesuiittoihin ja ylsi lopulta kardinaaliksi. Ankaran kalvinistinen suku suhtautui häneen sukunsa mustana lampaana, johon isä katkaisi kaikki suhteet tämän kääntymyksen jälkeen.

John Foster Dullesin kristillis-moralistinen mielenlaatu ja tiukkapipoisuus oli suvunperintöä ja ohjasi hänen jyrkän anti-kommunistista toimintaansa politiikassa. Se yhdistyi sujuvasti Yhdysvaltain kapitalismin etujen ajamiseen, jossa hän oli luonut uraa Sullivan & Cromwellin asianajotoimistossa. Firman asiakasluettelo oli kuin listaus USA:n merkittävimmistä monikansallisista yrityksistä, joiden kansainvälisten intressien valvontaan toimisto oli erikoistunut. Myös pikkuveli Allen toimi useaan otteeseen firman palveluksessa.

Dullesin veljesten vaikutus maansa politiikkaan oli suurimmillaan Eisenhowerin presidenttikauden alkuvuosina. Milloinkaan sen jälkeen ei state departmentin eli ulkoministeriön julkinen diplomatia ja CIA:n salainen vaikuttaminen ole toimineet yhtä saumattomasti yhteen.  Dullesien manikealainen maailmankuva ei sietänyt puolueettomuutta, jota Foster piti moraalittomana. Vastustaja oli jumalaton kommunismi, mutta kovasta retoriikastaan huolimatta Dullesit välttelivät suoria yhteenottoja Neuvostoliiton kanssa eikä Yhdysvallat liikauttanut evääkään Unkarin kansannousun tukahduttamista vastaan. Jaltan jaon ylittäviin, todellisiin tai uskottuihin yrityksiin laajentaa Neuvostoliiton valtapiiriä muualla maailmassa sen sijaan puututtiin kovin ottein.

Suuren huomion kirjassa saavat CIA:n onnistuneet operaatiot Iranissa ja Guatemalassa pääministeri Mossadekin ja presidentti Arbenzin syrjäyttämiseksi. Kummankaan osalta ei ollut mitään näyttöä siitä, että he olisivat olleet viemässä maitaan itäryhmän vaikutuspiiriin, mutta selvää oli että heidän suositut kotimaiset toimensa uhkasivat United Fruitin ja amerikkalaisten öljy-ytiöiden intressejä. Myös Indonesian presidentti Sukarno sai Dullesien vihat, mutta yritykset käynnistää sisällissota Indonesiassa hänen syrjäyttämisekseen epäonnistuivat. Myös Ho Tshi Minhin pysäyttäminen Vietnamissa jäi puolitiehen. Ranska ei enää Dien Bien Phun tappion jälkeen halunnut jatkaa sotimista ja myönsi Vietnamille itsenäisyyden, mutta Yhdysvallat piti huolen siitä että maan eteläosa ei Geneven sopimuksen vastaisesti saanut päättää halusiko se yhdistyä pohjoiseen vai ei, pohjustaen asteittain eskaloitunutta pitkään käytyä Vietnamin sotaa.

Dullesien politiikan surkein tappio koski Kuubaa. Ulkoministeri Dulles kuoli jo pian Castron valtaannousun jälkeen, mutta Allen Dulles CIA:ssa jatkoi vähitellen itäryhmään liukuneen – ja työnnetyn – Castron syrjäyttämisen valmistelua. Salamurhasuunnitelmat eivät tuottaneet tulosta ja huhtikuussa 1961 toimeenpantu CIA:n suunnittelema, rahoittama ja johtama kuubalaisten pakolaisten maihinnousuyritys Sikojen lahdella epäonnistui surkeasti. Eisenhoweria seurannut uusi presidentti Kennedy oli epäröinnistään huolimatta antanut suostumuksensa hankkeelle, mutta katsoi fiaskon jälkeen tulleensa harhaanjohdetuksi ja antoi muutamaa kuukautta myöhemmin potkut Allenille.

Sukuttaustastaan ja poliittisesta samanmielisyydestään huolimatta veljekset olivat muutoin hyvin erilaisia. John Foster Dulles eli perheensä kanssa moralististen oppiensa mukaisesti, mutta Allen oli Kinzlerin kuvauksen mukaan notoori naisten mies joka ei erityisemmin yrittänytkään peitellä uskottomuuttaan vaimoltaan.

Stephen Kinzer ei ole historiantutkija vaan journalisti, joka aiemmin on kirjoittanut mm. Iranista ja Keski-Amerikasta. Se selittää sen miksi Iran ja Guatemala ja yleensä USA:n toimet alueilla joita aikanaan kutsuttiin kolmanneksi maailmaksi saavat kirjassa niin keskeisen huomion. Näiden alueiden perusteellinen käsittely on toki perusteltua, mutta kokonaisuus jää näin jossain määrin torsoksi, kun kylmän sodan ja Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteiden laajempi käsittely jättää toivomisen varaa.

Kesäkuu 2015

8.6.2015

Talouspolitiikan raskaimmat virheet ovat vasta tulossa

Sipilän perusporvarihallituksen kuningasajatus työajan palkattomasta pidennyksestä ja siitä saatavasta viiden prosentin tuottavuushypystä elää edelleen, vaikka sille ei ole esitettävissä minkäänlaisia kestäviä perusteita.  Kaikki historiallinen kokemus kertoo, että työajan lyhentäminen voi lisätä tuottavuutta, kun taas työajan pidennys alentaa tuottavuutta työtuntia kohden.

Suomen Pankin yksinkertainen selvitys, jonka mukaan suurempi työmäärä johtaa suurempaan tuotantoon on mekaaninen laskutoimitus, joka toimii vain jos lisääntyvällä työnteolla tuotetuille tavaroille ja palveluille on kysyntää. Vallitsevassa tilanteessa, jossa tuotannontekijöitä  – työvoimaa, pääomaa, koneita ja laitteita sekä tietotaitoa – on vetämättömän kysynnän ja väärän tarjonnan vuoksi joutilaana, ei työajan pidennys tuo minkäänlaista välitöntä parannusta, vaan johtaa todennäköisemmin vain työn uusjakoon työttömyyttä lisäävällä tavalla.

Tämän työajan pidentämisajatuksen ymmärtäisi paremmin, jos se liittyisi johonkin elvyttävään talouspolitiikkaan. Nyt sitä ajaa hallitus, jonka paniikinomaiset leikkaus- ja säästösuunnitelmat vain heikentävät kokonaiskysyntää ja kohdistuvat suhteellisen raskaasti tulevaisuuden kasvulle elintärkeisiin osaamispanoksiin. Kun toimista seuraa myös tuloerojen ja eriarvoisuuden merkittävä kasvu, joka edelleen heikentää kysyntää ja on jo OECD:nkin noteeraama talouskasvun jarru, on hallituksen talouspolitiikassa kysymys perustavanlaatuisesta ja maan taloudelle ja toimeliaisuudelle kalliiksi tulevasta virheestä.

8.6. 2015

31.5.2015

Ajatuksia hallitustyöskentelystä

Tiistaina eduskunnassa alkava hallitusohjelmakeskustelu tulee muodostumaan poikkeuksellisen tärkeäksi, kun hallitusohjelman monet kyseenalaiset ja jopa pelottavat linjaukset tulevat perusteellisesti puiduiksi. Tässä en niihin nyt puutu vaan keskityn hallitusohjelman laatimistapaan ja hallitustyöskentelyä koskeviin ajatuksiin.

Hallitusohjelmasta tuli neljä vuotta sitten pitkä ja yksityiskohtainen. Muuta tapaa kuuden hyvin erilaisia tavoitteita ajavan puolueen yhteisten hallituksen muodostamiseksi ei ollut. Tulos ei silti ollut huono ja yhteistyö toimi ja tuotti tulosta niin kauan, kun hallitusohjelmasta pidettiin kiinni. Vaikeudet alkoivat, kun halu pitää kiinni yhteisesti sovitusta heikkeni ja kun myös ulkoisten olosuhteiden muutos olisi edellyttänyt ohjelman päivittämistä, mihin yhteistä tahtoa ja näkemystä ei enää löytynyt.

Nyt lähtökohdat kolmen puolueen perusporvarihallituksen muodostamiseen eivät ennalta tuntuneet kovin paljoa helpommilta, mutta näyttää siltä, että keskustan Sipilän ja kokoomuksen perusnäkemykset olivat alusta alkaen paljon lähempänä toisiaan kuin vielä keskusta vaalikampanjassa antoi ymmärtää. Ja ennen kaikkea perussuomalaiset olivat valmiita millaisiin takinkääntöihin tahansa päästäkseen hallitukseen.

Pitkät ja tarkat hallitusohjelmat ovat välttämättömiä silloin, kun hallituspuolueiden poliittiset näkemykset ja tavoitteet eroavat niin paljon, etteivät lyhyet yleistavoitteet syvällisemmän  luottamuksen puuttuessa riitä. Yksityiskohtaisuuden ongelmat ovat monet alkaen siitä, että sielunvihollisen katsotaan pesivän yksityiskohdissa. Yksityiskohtaisten, sitovaksi tarkoitettujen ohjelmien tekoon tarvitaan riittävästi aikaa sekä luotettavaan, mahdollisimman objektiiviseen selvitykseen perustuvaa tietoa erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuuksista ja seurauksista.

Tästä kaikesta on aina kiireisissä ja paineenalaisissa hallitusneuvotteluissa puute.  Eikä vain hallitusneuvotteluissa vaan kaikissa muissakin hallituksen neuvottelutilanteissa, joihin hallitus budjetin ja kehysten merkeissä muutaman kerran vuodessa kokoontuu. Tuloksena on ollut aivan liian usein epäselviä, tulkinnanvaraisia ja tietopohjaltaan kestämättömäksi osoittautuneita ratkaisuja, joiden tarkistaminen ja korjaaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana.

Valtioneuvoston kanslian virkamiehet olivat myös tähän kyllästyneitä ja kirjasivat halllitusneuvotteluille valmiin ohjeen siitä, miten tulisi edetä: ”Hallitusohjelma kirjoitetaan nykyistä linjaavammaksi ja siinä vältetään yksityiskohtaisten toimien määrittelemistä koko hallituskautta sitoviksi. Hallitusohjelma nimeää selkeästi hallituksen keskeisimmät politiikkatavoitteet. Näille tavoitteille rakennetaan hallitusohjelman valmistuttua toimenpidekokonaisuudet, ns. paketit, joiden etenemistä hallituskaudella erityisesti seurataan.  Hallitusohjelman valmistelun tueksi laaditaan tiivis, valtioneuvoston kanslian ja valtiovarainministeriön yhteistyössä koordinoima hallituksen aloitusvaiheen tilannekuvaa koskeva yhteenvetoaineisto.”

Juha Sipilän tuki näille virkamiesten ajatuksille oli jokseenkin varauksetonta, mutta epärealistista ja sinisilmäistä. Epärealistista siksi, ettei tavoitetta saavutettu, kun tehty ohjelma muistuttaa kuitenkin laajuudeltaan aikaisempia moitittuja tuotoksia. Sinisilmäistä se oli siksi, että kyse oli myös virkamiesten yrityksestä siirtää poliitikoille kuuluvaa poliittista valtaa virkamiehille, joille se ei kuulu.

Kaikkia asioita ei voi eikä pidä yrittää ratkaista hallitusneuvotteluissa ja niissä tehdyssä hallitusohjelmassa. Itse asiassa on väärin irvailla sille, jos hallitusohjelmissa on paljon lupauksia erilaisten asioiden selvittämisestä. On toki parempi ensin selvittää mikä on mahdollista ja mikä ei ja käydä kaikki seurausvaikutukset huolellisesti läpi ennen kuin sitoudutaan ehkä tarkoittamattomia tuloksia tuottaviin ja vaikeasti muutettaviin linjauksiin. Se mitä voidaan kuitenkin tehdä on asettaa selvitykselle selvät tavoitteet ja reunaehdot ja sopia kriteerit, joiden pohjalta selvitystä arvioidaan.

Oikeassa Juha Sipilä on siinä, kun hän on ilmaissut tarpeen tehostaa hallituksen kollektiivista vastuuta ja työskentelyä. Minua on pitkään huolestuttanut se, että hallituksen kollektiivinen työskentely on jo muutaman vuosikymmenen ajan koko ajan vähentynyt. Iltakoulu-instituutio, joka aiemmin oli tällainen yhteisen työskentelyn väline, on jo kaikenlaisia keskustelevia ”jamboreita” tunnetusti vihanneen Paavo Lipposen ajoista alkaen kuihtunut merkityksettömäksi ja harvakseen kokoontuvaksi vähemmän keskeisten asioiden tiedoksimerkitsemismuodollisuudeksi.

Yhteistä pohdintaa ja aitoja päätöksiä tehdään lähinnä vain talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa ja hallitusryhmien vetäjien sekstetistä trioksi supistuneessa joukossa, jolloin muut hallituksen jäsenet ovat usein uutisista saaneet tietää mitä ”hallitus” on jostain asiasta päättänyt. Poikkeuksena on hallituksen viikoittainen EU-asioiden ministerivaliokunta, josta on tullut hallituksen tärkein kollektiivisen työskentelyn väline. EU-minva on avoin kaikille hallituksen jäsenille ja siellä on jo aikataulu- ja eduskunnan informointivelvollisuuteen liittyvistä syistä pakko myös tehdä aitoja päätöksiä.

Hallituksen kollektiivista työskentelyä ja vastuuta ei kuitenkaan edesauttaisi se, että ministereiden yhteyttä ja johtamismahdollisuutta omissa ministeriöissään heikennettäisiin. Seuraus olisi vain poliittisen ohjauksen heikkeneminen ja virkamiesvallan kasvu. Se saattaa joillekin sopia poliittisesti ainakin valtiovarainministeriön vallan kasvattamisen osalta, mutta häviäjä on demokratia.

Juha Sipilällä oli myös suuri halu supistaa ministereiden ja ministeriöiden määrää. Sanoin hänelle jo ennen vaaleja, että tämä on järjetöntä ja että esim. ulkoministeriössä tarvitaan, ottaen huomioon mm. ministereiden matkustusta edellyttävien kansainvälisten kokousten määrän, vähintään kaksi ministeriä. Vaikka UM:n osalta lopulta päädyttiinkin sentään kahteen ministeriin, niin muissa ministeriöissä tehtiin täysin kestämättömiä ratkaisuja. Ympäristö- ja maatalousministerin tehtävien yhdistämisen voi ymmärtää pyrkimyksenä lopettaa koko ympäristöministeriö, niin torjuttava ja väärä ajatus kuin se onkin, mutta oikeus- ja työministerien tehtävien yhdistämiseen ei liity edes tätä logiikkaa.

Viime aikoina on myös kovasti korostettu sitä, että hallinnon ns. siiloutumista ja ministeröiden omiin ympyröihinsä linnoittautumista tulisi vähentää. Tämä on tiettyyn rajaan asti ihan perusteltua, mutta sen kanssa ei ole oikein sopusoinnussa se, miten poliittiset valinnat yhteisiin tehtäviin on nykyisin betonoitu sellaisiin siiloihin, että mandaattijaon jälkeen kuka tahansa kelpaa mihin tahansa tehtävään, eikä kukaan perään kysy.

31.5. 2015

31.5.2015

Johannes Remy, Ukrainan historia. Gaudeamus, 296 s., Tallinna 2015

Remy

 

Miten Ukraina on syntynyt

Ukrainasta on enemmän mielikuvia ja ennakkoluuloja kuin tietoja ja siksi on erinomainen asia että myös suomeksi on kirjoitettu ja julkaistu kattava ja tiivis Ukrainan historia. Myös Ukrainan konfliktia tarkasteltaessa pätee se, että se joka ei tunne ja tiedä mistä ja miten tähän päivään on tultu, ei myöskään voi ymmärtää nykyisyyttä ja jää helposti historiallisten myyttien vangiksi. Historian käyttö ja väärinkäyttö on oleellinen osa Ukrainan konfliktiin liittyvää informaatiosotaa.

Jo kysymys siitä mikä on Ukraina ja miten se on syntynyt jakaa mielipiteitä, alkaen siitä että sekä Ukraina että Venäjä pitävät 800-luvulla syntynyttä ns. Kiovan Rusia valtiomuodostuksensa alkupisteenä. Yhtä lailla mielipiteitä jakaa ukrainan ja venäjän kielien suhde toisiinsa. Kielten erovaisuus on tässä tapauksessa tosin selvempi kuin tsekin ja slovakian, joita tätä nykyä käännetään toisilleen EU-kokousten rinnakkaisissa kääntäjäkopeissa tai serbian ja kroatian, joiden erottamisella pyritään hävittämään näiden ja muiden etelä-slaavien yhdessä vuosikymmeniä sujuvasti käyttämä serbo-kroatia.

Kiovan Rus käy paitsi Venäjän ja Ukrainan, myös Valkovenäjän alkukodiksi ennen kuin mitään näihin viittavaa kansallisuustunnetta oli olemassa. Nykyisen Ukrainan maantieteellinen alue on eri aikoina ollut vaihtelevasti jakaantunut paitsi Venäjän myös Mongolien Kultaisen ordan, Itävalta-Unkarin, Puola-Liettuan ja Ottomaanien valtakunnan hallinnoimiin alueisiin.  Kasakoiden atamaanikunnat olivat myös vaihtelevasti puoli-itsenäisiä useampien isäntien vasallivaltioita. Omana nykyistä Ukrainaa vastaavana itsenäisenä valtiona Ukraina ilmaantui ensimmäisen kerran Saksan suojeluksessa vuonna 1918. 20-luvun alkuun mennessä bolsevikit vakiinnuttivat valtansa hajanaisessa ja useiden liittolaisia vaihtaneiden osapuolten sisällissodan riivaamassa Ukrainassa. Vuonna 1919 perustettu Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta menetti ensin aleuita naapureilleen, mutta laajentui taas nykyisiin rajoihinsa vuodesta 1939 alkaen, kun ensin Puolan ja sitten Romanian ja Tshekkoslovakian hallitsemia alueita  liitettiin maahan. Viimeisin liitos ennen itsenäisyyttä oli Krimin siirtäminen Venäjän neuvostotasavallasta Ukrainan neuvostotasavaltaan vuonna 1954, jolla ei silloin ollut juurikaan käytännöllistä merkitystä.

Ukraina koki 30-luvulla kovia Stalinin ajan puhdistuksen ja miljoonien menehtymiseen johtaneen holodomirin eli suuren nälänhädän kourissa ja toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ja puna-armeija kulkivat vuoron perään maata hävittäen sen ylitse mennen tullen. Saksalla oli liittolaisinaan ukrainalaisia nationalisteja, jotka myös vähintään epäsuorasti olivat osallisia Ukrainan runsaan juutalaisvähemmistön tuhoamiseen. Nämä tapahtumat, alkaen siitä onko holodomiria perusteltua kutsua kansanmurhaksi vai ei, ovat yksi osa Ukrainan historiaa koskevista monista kiistoista. Historioitsijoiden valtavirran tavoin Remykään  ei kansanmurha-käsitykseen sellaisenaan yhdy, todeten että neuvostojohdon politiikka oli joka tapauksessa tuhoisaa ja vastuutonta, mutta ei kohdistunut nimenomaisesti tai vain ukrainalaisiin.

Remyn tapa kuvata Ukrainan historiaa aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka on luotettavan oloista ja tasapainoista, ehkä vähän tasapaksuakin. Erityisesti nyky-Ukrainaan kuuluvien, aikanaan länsinaapureiden hallitsemien Galitsean, Rutenian ja muiden alueiden kehitys ovat historiaakin harrastaville suomalaislukijoille aivan uutta tietoa ja avartavat, kuten ylipäätään maan varhemman historian tuntemus, mahdollisuuksia paremmin ymmärtää nykyistä Ukrainan konfliktia.

Haasteellisemmaksi osoittautuu viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksen kuvaaminen. On ymmärrettävää, ettei sitä voi käsitellä samalla etäisyydellä, laajakaarisuudella ja varmuudella kuin vuosikymmenten ja vuosisatojen taakse ulottuvia tapahtumia. Yhtä lailla olisi lukijoiden odotusten pettämistä jättää viimeaikaisimmat tapahtumat kokonaan käsittelemättä. Mahdollinen ratkaisu olisi voinut olla erottaa viimeisimpien tapahtuminen kuvaus päätekstistä omaksi liiteosiokseen, jonka käsittelytapa olisi jo kirjoittajankin esille tuomana voinut olla enemmän uutisvirran välittämistä. Kun olen itse viime vuodet aika tarkkaan seurannut Ukrainan tapahtumia joudun toteamaan Remyn kuvauksen jäävän näiltä osin aika puutteelliseksi. Venäjän ”maahantunkeutuminen” esitetään kyllä perusteellisesti ja sinänsä myös varsin luotettavasti, mutta EU:n ja Ukrainan muiden naapureiden vaikutus maan tapahtumiin jää hämäräksi. On käsittämätöntä että Maidanin ampumissurmien jälkeen helmikuussa 2014 tehdyn ja valtataistelun silloisen vaiheen päättäneen sopimuksen kuvauksessa ei lainkaan edes mainita, että sopimusta olivat paikan päällä kätilöimässä myös Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerit.

Siitä että Ukrainan sisäisen valtapelin ja oligarkkien ja muiden intressiryhmien toiminnan kuvaus  jättää monia asioita avoimiksi ja selittämättömiksi olisi kohtuutonta moittia Remyä, siksi vaikea tehtävä se olisi kenelle tahansa,

Kesäkuu 2015