Etusivu Ayla Shakir
3.10.2015

Puhe Avoin Lahti -tilaisuudessa, Lahti, 3.10. 2015

Erkki Tuomioja

 

Maailman väkiluku on yli kolminkertaistanut II maailmansodan jälkeen ja se on tärkein syy siihen, että elämme nyt peruuttamattomasti keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse aikaisempaa helpommin ja enemmän.

 

Pakolaisuus suurten muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia.

 

Kotimaastaan lähteneitä pakolaisia on maailmassa on tänään n. 20 miljoonaa mihin lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita on n 40 miljoonaa. Syyrian pakolaisia on sen kolmessa naapurimaassa jo lähes neljä miljoonaa.

 

Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on Syyrian ohella lähtöisin Afganistanista ja Irakista. Kaikki nämä ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja myös Irakissa ISIS:n sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Sotiminen sekä pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa ovat perussyy määrän rajuun kasvuun

 

Turvapaikanhakijoissa on hyvin eritaustaista väkeä. Epäilemättä joukossa on myös rikollisia, onnenonkijoita ja huijareita, jotka on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Mutta turvapaikkahakemusten tiukimmankin seulonnan jälkeen jää vähintään 60 prosenttia sellaisia ihmisiä, jotka ovat turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja. Kielteisen päätöksen saaneissakin vain pieni osa on sellaisia, jotka voisivat olla minkäälaiseksi vaaraksi vastaanottajamaalle.

 

Pakolaiset eivät ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa haluavat ja voivat antaa rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

 

Pakolaiskriisi on myös EUn kriisi. Raskaimman taakan Eurooppaan tulijoiden vastaanottamisesta kantaneet eteläiset EU-maat ovat jo pitkään ovat vaatineet toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt heidän joukkoonsa ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

 

On suuri vahinko, että Suomi toissa viikolla asemoi itsensä EU:n vastuunjakosuunnitelman käsittelyssä väärään itäeurooppalaiseen ryhmään.

 

Kiireisin tehtävämme on kriisiin vastaaminen inhimillisellä ja pakolaisten suojelua kunnioittavalla tavalla ja sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatku.

 

Tämä edellyttää tehokasta yhteistyötä myös pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää yhteistyötä niiden kanssa ja tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta niille aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

 

On surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

 

Leirit eivät koskaan ole kenenkään koteja, vaan ankea tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten otamme vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

 

Sellaista mahdollisuutta että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin tai etnisin perustein ei ole ja tällaiset puheet on torjuttava kuten mm. arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt.

 

Jotta ihmisten vapaa liikkuvuus yhtenä Euroopan yhdentymisen kulmakivenä voidaan säilyttää on ihmiskauppaa ylläpitävät hallitsemattomat ihmisliikkeet saatava vähenemään rajoja sulkematta. Se puolestaan edellyttää laillisten, turvallisten ja hallittujen turvapaikan hakumahdollisuuksien järjestämistä ja koko Euroopan laajuista turvapaikan tarvitsijoiden kiintiöjärjestelmää.

 

Tärkeintä ja samalla vaikeinta on toimia pakolaisuuden perussyiden purkamiseksi eli niiden konfliktien , sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi.

 

Samalla on tiedostettava, ettei kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule muuttohalukkuutta tai pakolaisuutta lopettamaan. Parhaimmassakaan tapauksessa ei ilmastomuutoksen eteneminen tule pysähtymään niin, etteikö sekin ylläpitäisi ja lisäisi muuttopaineita, alkaen niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamisesta, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen.

 

Ilmastonmuutos, edelleen jatkuva väestönkasvu ja muu keskinäisriippuvuuden lisääntyminen merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

 

Vaihdannan ja työnjaon lisääntyminen, johon kasvava liikkuvuus liittyy, on luonut uutta vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen omavaraisuutta tavoitellen vain köyhdyttää kaikkia taloudellisesti ja kulttuurisesti. Tämän ymmärtäminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos sitoudumme kaikki ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai muiltakaan osin ei saa loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus, jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuteen sopeutuminen ei ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on esimerkkejä joista on opittava. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia.

Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia. Jos ihmisiä ei kohdella tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisestiei ole ihme, jos kaltoin kohdeltujen joukossa, olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin paremmat edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

 

Eriarvoisuuden kasvu on tosiasia Suomessa. Eriarvoistuminen voi kohdentua vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa syrjäytymisen kierteeseen. Myös leikkausten kohteeksi joutunut vähäosaisin kantaväestö saadaan helposti suuntamaan vihansa ja pahan olonsa maahanmuuttajiin, jotka eivät ole heidän ahdinkonsa todellinen syy.

Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaispaineen, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta,

Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesa voimme oppia muualla toteutetetuista hyvistä käytännöistä ja onnistumisista ja niiden kautta nähdä, millainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus voi olla. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Emme koskaan saa hyväksyä uhkaavaa, syrjivää tai väkivaltaista käyttäytymistä ketään kohtaan. Vielä suurempi vaara yhteiskunnalle kuin jotkut useimmiten reppananomaiset ilotulitteita räiskivät tai lakanoihin sonnustautuvat pikkurasistit, ovat sellaiset poliitikot jotka edelleen antavat kiemurtelevilla lausunnoillaan näille ymmärrystä ja tuulensuojaa, jopa hallitustasolla.

17.9.2015

Tulevaisuusklubi: Pakolaiskriisi, Suomi ja globaali vastuu, 17.9. 2017, Cafe Talo Helsinki

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Suvereenien rajojen maailma luotiin vasta Westfalenin rauhassa 1648, mutta se koski hallitsijoiden vallan maantieteellisiä rajoja, eikä juurikaan estänyt liikkuvuutta.

Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Taustaa: väestönkasvu maailmassa

1945 > 2015   2,3 mrd > 7.3 mrd

pakolaiskriisi1

 

Tämän kuvan haluan näyttää merkittävimpänä taustasyynä niille asioilla, joista tänään puhumme. Väestönkasvu on tärkein syy siihen, miksi me tänään elämme peruuttamattomasti kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Tämä globalisaationkin nimellä tunnettu keskinäisriippuvuus ajaa maita ja kansakuntia yhteen sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei. Siitä ei myöskään yksikään maa pääse eroon, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai kääpiökokoinen saarivaltio.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on kohtuullisen uusi ja vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia. Juutalaisten syrjintä ja vaino Euroopassa on ollut lähes arkipäivää ennen toista maailmansotaa, mutta senkaltaista systemaattista joukkotuhoa kuin Natsi-Saksa heihin (ja romaneihin ja muihin vähempiarvoiseksi luokiteltuihin ihmisryhmiin) sodan aikana kohdensi ei oltu nähty eikä siihen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muualla osattu tai haluttu ajoissa reagoida. Esim. Suomi piti käytännössä ovensa suljettuina juutalaispakolaisilta 30-luvulla. Ruotsi ei ollut alussa paljoa humaanimpi, mutta auttoi pakoon ja otti vastaan lähes koko Tanskan juutalaisväestön vuonna 1943.

Sodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia. Keskitys- ja tuhoamisleireiltä vapautettujen juutalaisten lisäksi uutta kotia joutuivat nyt vuorostaan hakemaan toistakymmentä miljoonaa itäalueilta karkoitettua saksalaista sekä myös muutama miljoona muiden kansallisuuksien edustajia, kuten ukrainalaisia, serbejä ja karjalaisia evakkoja Suomessa. Ruotsissakin paluuta Suomeen odotti vielä tuhansia Lapin sotaa paenneita Lapin asukkaita.

Vielä kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen liki puoli miljoonaa pakolaista Euroopassa oli edelleen leirimajoituksessa. Tämä oli tilanne kun YK:n jäsenvaltiot kokoontuivat Genevessä laatimaan edelleen pakolaisten statusta ja kohtaloa määrittävän pakolaiskonvention vuonna 1951. Se perustui kolme vuotta aiemmin hyväksyttyyn ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen jossa oikeus turvapaikan hakuun on mukana. Pakolaiskonventio koski alun perin turvapaikkaoikeutta vain Euroopassa ja laajeni maailmanlaajuiseksi vuonna 1967, jolloin kuitenkin joukko alkuperäisiä allekirjoittajavaltioita jätti sen edelleen voimaan vain Eurooppaa koskevin rajoituksin. Tällainen maa on mm. Turkki, kun taas mm. Jordania, Libanon ja Saudi-Arabia puuttuvat kokonaan sopimuksen n. 145 ratifioineen maan joukosta.

pakolaiskriisi2

Pakolaisten lukumäärä maailmassa on tänään UNHCR:n mukaan n. 15 miljoonaa. Se on suurin luku kahteenkymmeneen vuoteen, jolloin Balkanin, Ruandan ja Afganistanin sodat nostivat luvun enimmillään 17 miljoonaan. Tähän lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita yksin Syyriassa on yli 7,5 miljoonaa.

Yli puolet pakolaisista on lähtöisin Afganistanista ja Syyriasta. Syyrian pakolaisista yli kaksi kolmasosaa on kolmessa maassa, n. 1,5 miljoonaa on Turkissa, n. 1,2 miljoonaa Libanonissa ja n. 600 000 Jordaniassa. Nyt Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on näistä kahdesta maasta sekä Irakista lähtöisin.

Pakolaisten suurin määrä ja osuus ei siis suinkaan ole Euroopassa, kuten osoittaa tämä taulukko, johon vain Ruotsi on eurooppalaisen maana yltänyt mukaan:

pakolaiskriisi3

 

Kaikki kolme Eurooppaan suuntautuvan pakolaisuuden suurinta lähtömaata ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Kaikkiin näihin sotiin ovat osallisia ja siten myös pakolaisuudesta osavastuussa suoraan tai epäsuorasti myös Yhdysvallat ja useimmat Euroopan maat.

Miksi juuri nyt yritykset hakea turvapaikkaa Euroopassa ovat nousseet tällaisiin mittasuhteisiin , että yksin Saksaan odotetaan mahdollisesti jopa 1 000 000 ja Suomeenkin ehkä useita kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijaa? Sotatoimien kiihtyminen on yksi syy ja pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa on toinen. Kolmas voi olla tietty yhtaikaisen reaktion laukeaminen, jonka taustalla voi yhtäällä olla sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt tieto että Saksassa ja Suomessa ollaan valmiita vastaanottamaan pakolaisia, mutta yhtä lailla paniikinomainen ajatus, että nyt on päästävä Eurooppaan ja turvaan ennen kuin Eurooppa sittenkin taas saa suljettua ovensa.

Tällaisiin ihmismääriin sisältyy tietysti hyvin eritaustaista väkeä, ml. rikollisia, onnenonkijoita, huijareita ja kenties joku pahoissa aikeissa liikkeelle lähtenyt terroristikin, jotka on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Se mikä on kuitenkin yksiselitteisesti todettava, että tällaisen joukon turvapaikkahakemusten käsittelyn jälkeen jää tiukkojakin kriteereitä noudattaen 60 – 80 prosenttia sellaisia ihmisiä, jotka ovat sopimusten mukaisesti arvioiden turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja, eikä kielteisen päätöksen saaneistakaan kuin pieni osa ole sellaisia, jotka pitäisi ehdottomasti torjua sen vuoksi että muodostaisivat vaaran vastaanottajamaalle.

Pakolaiset eivät siis ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa tulevat antamaan rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hallitussa ja hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo vielä voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

Pakolaiskriisi on jälleen myös Euroopan unionin kriisi. Schengen-alueen Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa jonne hän ensimmäiseksi EU-alueella saapuu ja hänet olisi siihen maahan myös palautettava. Säännöstöä ei ole parhaimmillaankaan aina noudatettu ja sen toimivuutta on kritisoitu, mutta tänä vuonna se on jo kokonaan romahtanut.

Vaikka viime viikkojen uutisointi ja kuvat kertovat Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista, on muistettava, että raskaimman taakan pakolaisten ja laittomien maahanpyrkijöiden vastaanottamisesta ovat kantaneet eteläisen Euroopan EU-maat, Italia, Kreikka, Malta ja Espanja.

Siten jo ennen tämän kesän pakolaiskriisin kärjistymistä ovat nämä eteläisen Euroopan maat vaatineet EU:lta toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt näiden uusjakoa ja yhteisvastuunkantoa vaativien maiden joukkoon ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

Kysymys kuuluukin nyt, mihin ryhmään Suomi aikoo itsensä asemoida.

Tämän akuutin kriisin hoitaminen inhimillisellä ja pakolaisten turvapaikan tarvetta kunnioittavalla tavalla on nyt Euroopan päällimmäinen tehtävä, samoin kaikin tavoin sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatkuisi. Jälkimmäinen edellyttää myös yhteisiä raja- ja merivalvonnan tehostamistoimia, yhtä lailla kun sitä että ihmisille on tarjolla laillisia ja turvallisia mahdollisuuksia hakeutua Eurooppaan.

Kaikki tämä edellyttää myös tehokasta yhteistyötä pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat pakolaisten vastaanottajina ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää yhteistyötä niiden kanssa ja luonnollisesti kaikkien tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

Totta kai tätä pitää koettaa edistää, mutta on surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

Leirit eivät ylipäätään ole kenenkään koteja, vaan aina tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten EU maat Suomi mukaan lukien ottavat vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan vammaisista, erityishoitoa vaativista ja muista kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

Sellaista mahdollisuutta että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin, etnisin tms. perustein ei ole ja tällaiset puheet on torjuttava kuten mm arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt.

Tärkeintä ja samalla myös vaikeinta on toimia niiden konfliktien , sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Hyvä alku on kuitenkin vastaisuudessa tarkemmin pidättäytyä sellaisista väliintuloista, jotka jättävät jälkeensä vuosikausiksi kyteviä ristiriitoja ja aseellisia konflikteja. Jatkoksi tulee edellyttää, ettei käynnissä olevia konflikteja, joihin ei ole perusteltua valmiutta itse osallistua, myöskään aseistamalla ja sijaissodankäyntiä harjoittamalla ruokita.

Samalla on kuitenkin pakko tunnustaa, ettei kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule muuttohalukkuutta tai pakolaisuutta lopettamaan. On varauduttava siihen, että parhaimmassakaan tapauksessa eli sitovan ilmastosopimuksen syntyessä joulukuussa Pariisissa, ei ilmastomuutoksen eteneminen tule kokonaan pysähtymään niin, etteikö sekin tule ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita alkaen niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamisesta, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen.

Vaikka väestökasvu tullee jatkamaan tasaantumistaan tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se voi tasaantua. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Suomen pakolaistyöllä on kuitenkin vahva perinne vaikka tämän mittaluokan haastetta emme ole aiemmin kohdanneet. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten pakolaisia, maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaisten liki räjähdyksenomaisen kasvun, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta,

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesta on myös muualla toteutettuja hyvä käytäntöjä ja onnistumisia, joista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

 

 

 

 

13.9.2015

Puhe Helsingin sotasurmat projektin päätösseminaarissa, 13.9. 2015, Santahamina

 

Elämme kasvavassa määrin historiatonta aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisten tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa tulevaisuudenkin näkemistä ja haltuunottoa ja ruokkii joidenkin postmoderniksi nimittämää tässä ja nyt lyhytjänteisyyttä.

Väite että historiaa tuntemattomat ovat tuomittuja sitä toistamaan voi olla totta tai ei, mutta tietämättömyys lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Historia oli keskeisessä roolissa, kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historoitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa. Suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi, jota vasta tämän vuosituhannen puolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoidakseen autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.

Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin erilaisten kansallisten pyrkimysten selittämiseen ja tukemiseen. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin selittämään Suomen sota-ajan valintoja, mikä tapahtui joskus tavalla joka johti nuoremmat tutkijapolvet upottamaan ns. ajopuuteorian, mutta nykyään ei Suomen sota-ajan politiikan faktojen tai tulkintojenkaan osalta ole aihetta historiasotiin.

Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuin ”rähmälläänolo”, mutta eivät silti ole synnyttäneet mitään pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja.

Suomi on ollut onnekas siinä, että meillä ei ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Olemme niitä harvoja maita maailmassa jotka eivät onnekseen ole itsenäisyytensä aikana läpikäyneet äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuunottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali.

Oleellista on, että melkein kaikki omasta menneisyydestämme kertova arkistomateriaali on säilynyt arkistoissa ja kirjastojen kellareissa, mikä on tällekin Helsingin sotasurmat-projektille ollut tärkeätä. Tärkeätä on myös, että myös muissa maissa säilynyt meidänkin tapahtumistamme kerttova arkisto-aineisto on vähitellen tullut avoimempaan käyttöön niissäkin maissa, joissa arkistot ovat olleet suljettuja tai vain valikoivasti käytettävissä.

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen osapuolijuhlineen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä aina edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen vauhdittivat osaltaan ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman, että sisällisotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkäällä tavalla haluttu liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista. Onneksi maailmaan on vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. On perustettu uusi kansainvälinen rikostuomioistuin, jonka tehtävänä on tarvittaessa käsitellä kaikki tällaiset tapahtumat ja varmistaa se, ettei kukaan tällaisiin rikkomuksiin syyllistynyt enää minkään maan oikeusjärjestelmän laiminlyöntien ja toimintakyvyttömyyden vuoksi voi vapautua oikeudellisesta vastuusta.

Kun siis luemme uutisia Ruandasta, Srebdenicasta, Tšetšeniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin, emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa kohta 100 vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteereiden valossa.

Olin kesäkuussa mukana perustamassa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -nimistä yhdistystä, jonka tarkoituksena on

– edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta

– edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä

– edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista

– myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

 

Tämä Helsingin sotasurmat 1917–1918 projekti, jonka tulokset on koottu tähän Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa julkaisuun, on erinomaisella tavalla toteuttamassa niitä tarkoitusperiä, joita Historioitsijat ilman rajoja yhdistyksemme haluaa edistää. Senkaltainen kiihkoton ja osapuolijaoista irrottautunut tapahtumien selvittäminen ja arviointi, jota projektissa on pyritty tekemään on se mitä sekä vanhojen että edelleen jatkuvien konfliktien käsittelemisessä tarvitaan: oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä, mutta myös tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme, etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

 

10.9.2015

Podium discussion ”Mutual Trust Instead of Arms Race – the Need for a Global Arms Control Architecture at the Tiergarten Conference on Disarmament, Arms Control and Non-Proliferation in a Period of Global Upheaval, Berlin, 10.9. 2015

Global military spending stood at over 1500 billion dollars a year at the end of the Cold War. It never fell below 1000 billion standing at c 1050 at its lowest in 1998. Now the world is again spending close to 1800 billion dollars a year for military purposes. That power politics and the use of military force has made a return to world politics is undeniable, but this has not made the world a safer place nor brought any sustainable and acceptable solutions to any of the issues that led to the use of military power. Even Russia has to recognize, that the costs of its actions in the Crimea and Eastern Ukraine have far passed any potential or hoped for economic benefits or in any way increased the welfare of the Russian people.

Military spending contributes nothing positive to the greatest global challenges of climate change, unsustainable development, disease and poverty. Resources used for military spending are sorely needed to answer these real challenges, and failure to do so will only increase the demand for even more military spending as these failures lead to new conflicts and threats to security.

Against this general background it is clear, that thee recent changes in the European political and military environment, also call for renewed focus on disarmament and arms control.

In the present situation it is all the more important to promote arms control and to build basis for further steps and action – even though this is difficult.

 

We all subscribe, at least in principle, to the goal of universal and global disarmament and putting an end the development and use of any weapons. However since this is not about to realized anytime in the foreseeable future we need to focus on what is achievable and will contribute to a safer world.

This approach is sometimes questioned by purists, who assert that since all weapons are used to kill people we should not engage in efforts to ban only certain kinds of weapons or restrict their deployment and use, since this would only serve to indirectly legitimize the use of unbanned weapons. While this approach has logical and ethical merits I don’t subscribe to it. I believe that even partial arms control increases stability, transparency and confidence.

Thus we should welcome and support also all limited initiatives, whether they are geographically, technically or user, weapon or situation limited, as long as they are fully implemented, monitored and do not put up obstacles for going further.

This morning we already discusses the prospects for nuclear disarmament after the disappointing NPT review conference, and I wont repeat what has already been said, but to re-emphasize that we still need to work for both global nuclear disarmament as well as all possible smaller steps both to reduce nuclear arsenals as well as to strengthen the NPT regime.

 

Despite the lack of progress in disarmament and the failure of the NPT Review Conference to agree on an outcome document there has been some progress in other fields.

After years of hard work the Arms Trade Treaty finally entered into force in December last year. This is a significant achievement for the international community. It is also one the most concrete international disarmament efforts in recent years.

We have also seen progress on Chemical weapons. After the horrendous chemical attacks in Gouta, Damascus in August 2013, we witnessed how the OPCW and the international community strongly condemned the use of chemical weapons in Syria and was determined to follow through with the dismantling of the Syrian chemical weapons programme.

More recently we have seen the Iran agreement. The Joint Comprehensive Plan of Action (JCPOA), is a historic achievement and possibility. The comprehensive agreement together with robust IAEA monitoring and verification can provide us with guarantees that Iranian nuclear activities are peaceful.

Agreement is important for the non-proliferation regime. It may also promotes peace and stability in the Middle East more broadly.

In times when common security, cooperation and principles are being tested and challenged we should continue to protect and strengthen the commitments and norms that are vital for the international security and mutual trust.

 

10.9.2015

Speech at the Tiergarten Conference on Disarmament, Arms Control and Non-Proliferation in a Period of Global Upheaval, Berlin, 10.9. 2015

I don’t think anyone would try to claim that NPT Review Conference earlier this year was not a disappointment, even in the light of the very modest expectations that could be entertained before its start. Already earlier in January the Doomsday Clock of The Bulletin of Atomic scientist had been moved to two minutes closer to midnight, at 23.57 – the last time it was this close was back in 1987.

For Finland it was particularly disappointing that the work done on behalf of the three NPT conveners by Under-secretary Jaakko Laajava as the facilitator for the Conference to create a Middle East free of Weapons of Mass Destruction did not lead to a result.

But this will not dissuade Finland from standing ready to do our part whenever we are asked to do so in the service of arms control and disarmament. Finland remains a strong supporter of arms control measures and their modernisation as we believe that arms control increases stability, transparency and confidence. We have also worked hard on other issues and can take justified pride in being able to contribute to the process leading to the Arms Trade Treaty.

 

But notwithstanding the failure of the NPT Review Conference some important progress has been made even in the nuclear field. I am, of course, referring to the P5 + 1 agreement with Iran, even if it still unfinished business.

Thus on proliferation we can refer to some progress, but any advances on this front can be jeopardized by the lack of progress on the other pillar of the NPT regime, the promise to move forward on Nuclear Disarmament.

While total nuclear arsenals have diminished since the end of the cold war the pace has now stalled. Five years have passed since the last agreement on limiting nuclear weapons between the US and Russia and the deterioration in superpower relations has put any further efforts on ice and led to accusations and threats of further retreat from existing agreements. Nevertheless we must continue to call on Russia and the US to seek further reductions in all categories of nuclear weapons, including in non-strategic nuclear arsenals. Addressing the tactical nuclear weapons would be a way to increase stability, transparency and confidence and could be the next step.

We must also continue to focus on implementing existing treaties and commitments which there are many that are not yet in force of implemented i.e. CTBT, FMCT, CPNNM and of course the NPT. More importantly we should aim at restoring confidence and building trust for further action.

Unfortunately, in the current security context quick progress in nuclear disarmament seems at the moment unlikely. Against this backdrop it is important to explore ways to increase security by other means, such as reducing the probability of accidental explosions or of unintentional launch of nuclear missiles.

70 years after Hiroshima and Nagasaki nuclear weapons have also re-entered into great power rhetoric. Of particular concern are some Russian statements that can be interpreted as threats to use nuclear weapons. Official documents indicate little or no change in nuclear doctrines, but we have not failed to note how populist-nationalist rhetoric in Russia refers to nuclear arms, as expressed in the T-shirts sold on the streets of Moscow bearing the legend “To hell with sanctions, we have nukes!” Such posturing would have been unacceptable in Soviet times.

Frustration with the lack of progress on Nuclear disarmament has given renewed impetus to the civil society movements demanding the illegalization of nuclear weapons under international humanitarian law. Over 150 states including Finland have given their support to this initiative in order to put pressure on the nuclear weapons states, whose agreement is obviously needed for the initiative to make real progress.

Security cannot be based on weapons of mass destruction. Working towards a world free of nuclear weapons and other weapons of mass destruction is a responsibility of all nations.

The humanitarian initiative the three international conferences on the humanitarian impact of nuclear weapons are in my opinion to be welcomed even if they do upset the monopoly of the P 5 states to set the Nuclear disarmament agenda, and some of them have recognized and accepted the need to engage on the issue with the growing global movement.

All disarmament measures will continue to be based on treaties negotiated by governments and ratified by states. But governments do not conduct these negotiations in a vacuum, and it increasingly evident that every recent disarmament measure has called for the strong and active participation of civil society and organized pressure on governments to deliver. This is evidenced by the history of how the Ottawa treaty banning land mines, the Oslo treaty on cluster weapons and the ATT were achieved.

For disarment, conventional or nuclear, to make progress it it thus important to have strong civil society input and pressure. Political parties should be ready to engage with the manyfold organisations and movements on an expert as well as grass-roots level in creating the pressures and setting the disamement agenda and creating the pressure needed for governments to seriously engage in this.