Sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa

Vuosi sitten brexit-äänestyksen tulos tuntui Euroopassa iskuna, joka voisi saattaa Unionin taas uuteen eksistentiaaliseen kriisiin, eikä Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi pelkoja vähentänyt. Nationalistinen oikeistopopulismi oli vahvassa nousussa ja sen pelättiin johtavan Unionista eroamispyrkimysten vahvistumiseen muissakin EU-maissa.

Nyt tunnelmat ovat valoisampia. Brexit ja Trump eivät ole EU:ta lamauttaneet vaan pumpanneet päättäjien suoniin uutta adrenaliinia ja tahtoa viedä eteenpäin uudistuksia, jotka auttaisivat unionia selviytymään vahvempana ulos sitä nyt jäytävistä kriiseistä.

Rohkaisua ovat tuoneet myös oikeistopopulistien tappiot Itävallassa, Hollannissa ja Ranskassa.

Vaikka EU ei enää näytä olevan hajoamassa, ei siitä mihin se on menossa ole varmaa tietoa. Euroopassa on kahdensuuntaista uudistustarvetta, jotka tarkoittavat sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa.

Edellinen tarkoittaa läheisyysperiaatteen eli subsidiariteetin kunnioittamista. EU vähentäisi merkittävästi siihen kohdistuvaa torjuntaa, jos se ymmärtäisi ja osaisi poistaa tarpeetonta säätelyä.

Enemmän Eurooppaa tarvitaan taas ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kestämättömän kehityksen kääntämiseksi kestävälle uralle, uusien finanssi- ja talouskriisien estämiseksi yhtälailla kuin globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi ja sen tuottamien etujen oikeudenmukaisemmaksi jakamiseksi.

Eurooppaa tarvitaan myös sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamiseksi. Mitään eurooppalaista armeijaa tai Natoa korvaavaa järjestelmää emme tule näkemään, mutta kaikki se, jolla EU:n kriisinhallintakapasiteettia, puolustusyhteistyötä ja kykyä vastata myös erilaisiin ei-sotilaallisiin uhkiin tehostetaan, on erityisesti Suomen kaltaisen jäsenmaan turvallisuudelle hyväksi. Vahvempi ja solidaarisempi vastuunkanto maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa on myös tarpeen.

Ja ennen kaikkea Eurooppa tarvitsee enemmän avoimuutta, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamista.

Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että sitä loukkaavien jäsenmaiden toimiin on puututtava tehokkaasti, edellinen esimerkiksi sitä, että europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Suomi taas tarvitsee hallituksen jolla olisi riittävän selkeä näkemys ja aktiivinen ote EU:n kehittämiseen.

Oppositio yhteiseen ohjelmatyöhön

Näinä todellisten tai lietsottujen pelkojen ja ihmisten kouriintuntuvan ahdingon aikoina voisi odottaa, että ihmiset näkisivät sosialidemokratian sinä aatteena ja liikkeenä, joka parhaiten voi vastata näitä maailmaa repiviin haasteisiin.

Näin ei kuitenkaan ole. Vain poikkeuksellisesti ovat sosialidemokraattiset puolueet menestyneet viimeaikaisissa vaaleissa. Tyytymättömyys, pelko ja ahdinko eivät toimi sosialidemokratian hyväksi vaan ne ovat nostaneet vanhaan takertuvat, nationalismiin ja rajojen sulkemiseen oikeistopopulistiset puolueet gallupien ja vaalien kärkeen.

Jakolinjat politiikassa eivät enää hahmotu yksin perinteisellä vasemmisto-oikeisto akselilla. Vähintään yhtä selväksi on noussut valinta avoimen ja suljetun yhteiskunnan välillä.

Avoin yhteiskunta tarkoittaa osallistumista kansainväliseen työnjakoon, tavaroiden, palvelusten, pääomien ja ihmisten vapaan liikkuvuuden suosimista ja kasvavan maailmanlaajuisen keskinäisriippuvuuden näkeminen paitsi väistämättömän myös hyvänä ja tarpeellisen asiana. Globalisaatio, joka on yksi nimitys tälle kasvavalle keskinäisriippuvuudelle, voidaan oikein hallittuna saattaa lisäämään myönteisiä mahdollisuuksia ja hyvinvointia kaikille maailmassa..

Suljettuihin yhteiskuntiin halajavat tarjoavat ennen kaikkea paluuta sellaiseen menneeseen maailmaan, jossa rajat olivat tiukasti vartioituja, omia työpaikkoja suojeltiin korkeiden tullimuurien ja tuontirajoitusten avulla ja jossa ihmiset harvoin jos lainkaan kohtasivat erilaisista etnisistä taustoista tulleita, ja toisenlaista kulttuurissa kasvaneita tai vierasta uskontoa tunnustavia ihmisiä.

Vasemmisto-oikeisto ulottuvuus ei kuitenkaan ole mihinkään kadonnut. Aikana, jolloin keskeiset hallituksen politiikkaa muokkaavat virkamiehet haluavat avoimesti palkka- ja tuloerojen jatkuvaa kasvattamista tarvitaan eriarvoisuuden kasvun torjuntaan ja luokkayhteiskunnan paluun estämiseen sitoutunutta sosialidemokratiaa.

Sosialidemokraattien täytyy olla valmiita siihen että nykyinen porvarihallitus voi kaatua ennen aikojaan. Sen varaan ei kuitenkaan tule laskea ja joka tapauksessa on nyt valmistauduttava hyvin ja tuloksia tuottavalla tavalla viimeistään vajaan kolmen vuoden päästä järjestettäviin vaaleihin.

Tavoitteemme vaaleissa ei voi olla vain paluu hallitukseen vaan selkeä politiikan suunnanmuutos.

Sipilän hallituksen muodostamisen jälkeen ovat opposition kolme suurinta puoluetta, SDP, vihreät ja vasemmistoliitto toimineet kaikissa suurissa ja useimmissa pienissä kysymyksissä hyvin yhtenäisesti samankaltaisten politiikan perusnäkemysten pohjalta. On syytä nyt varmistaa, että nämä puolueet myös vaalien jälkeen ovat yhteisessä rintamassa määrittämässä uuden hallituksen politiikan suunnan.

Parhaiten tämä tapahtuu siten, että nämä puolueet ryhtyvät myös hahmottamaan ja laatimaan yhteisiä tavoitteita seuraavalle hallitukselle ja menevät vaaleihin tällaisen yhteiseen ohjelmaan sitoutuneina. Näin ne olisivat myös, vaikka eivät enemmistönä vielä olisikaan, joka tapauksessa hallitusneuvotteluja johtava blokki jota porvaririntama ei pääse hajottamaan.

Tiedän että tällainen ajatus on ollut vieras sosialidemokraateille, jotka ovat aina korostaneet aatteellista omavaraisuuttaan. Selvää on, ettei tämä vielä näiden puolueiden näkemyksiä yhtenäistä, eikä poista niiden osin erilaisia intressejä ja painotuksia. Mutta nämä erot ovat kuitenkin merkittävästi vähäisempiä kuin ne, jotka erottavat nämä puolueet nykyisistä hallituspuolueista.

Perinteiden ja historiallisten ansioiden varassa, vaikka niitä ei tule väheksyä, emme nykyisten ja tulevien sukupolvien luottamusta saavuta, vaan sillä miten osoitamme uskottavat ja toimivat ratkaisut aikamme suuriin haasteisiin. Se on sekä politiikan sisältö- että menettelytapakysymys. Puolueorganisaatiot ja puoluedemokratia kaipaavat vahvistusta. Tämä on hyvä aloittaa antamalla vihdoin puolueen johdon valinta puolueäänestyksessä koko jäsenistön käsiin.

Ohjelmallisesti SDP:n ongelma on, että olemme aivan oikein ja perustellusti sanoneet selkeästi ei monille porvarihallituksen esityksille. Ihmisille on kuitenkin jäänyt vähemmän selväksi se, mikä meidän jaa-ohjelmamme on Suomen ja avoimen yhteiskunnan pelastamiseksi.

Tähän vastaamista palvelisi yhteinen opposition ohjelmatyö. Sen pohja on jo tähänastisissa oppositiolinjauksissa valmiina, mutta on kysymyksiä, kuten perustulo, Eurooppa-politiikka tai kestävä energiatalous, joissa opposition on vielä haettavia yhteisiä linjauksia.

Tämä on kuitenkin enemmän mahdollisuus kuin ongelma, sillä itseriittoisten puolueiden aika on ohitse. Kaikkien, myös sosialidemokraattien, on tunnustettava ettei kenelläkään ole monopolia sen enempää vallankäyttöön kuin sitä ohjaaviin ajatuksiin. Yhteistyöllä ja yhteiselle valmistelulla joudumme testaamaan ja kehittämään omia ajatuksiamme, voimme myös oppia muilta ja saamme laadittua sellaisen suuntaohjelman Suomelle joka on sekä innostava ja visionäärinen että realistinen ja toteuttamiskelpoinen kun sille saadaan vaaleissa riittävän vahva valtakirja.

(Lyhennelmä puheesta Pohjanmaan sd piirin 110 v. juhlassa Seinäjoella 21.8. 2016)

 

Puhe Pohjanmaan sd.piirin juhlassa, Seinäjoki, 21.8. 2016

Elämme epävarmoja ja vaarallisia aikoja. Terrorismi, Lähi-idän sodat ja Euroopassakin nähty voimapolitiikka ylläpitävät epävarmuutta. Vastakkaisuuksia ennemmin korostetaan kuin liennytetään ja sotaisen retoriikan viljely on lisääntynyt. Tämä näkyy ja tuntuu myös Suomessa, jossa monet kyselevät, sotaanko tässä pitäisi varautua.

On selvää että myös Suomessa tulee varautua terrorismin kaltaisiin uhkiin, vaikka ne vielä vähäisiä ovatkin eikä niitä tule liioitella. Yhdysvalloissa, jossa tätä pelkoa eniten nyt lietsotaan, on kaikkiaan 24 ihmistä menettänyt henkensä islamilaisen terrorismin teoissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Se on toki 24 ihmistä liikaa, mutta vain alle kolmasosa siitä määrästä ihmisiä jonka äärioikeistolainen kristitty Anders Breivik murhasi yhden päivän kuluessa. Se on myös vähemmän kuin yksi 12 000-osa siitä määrästä ihmisiä, joka Yhdysvalloissa samana kymmenvuotiskautena menehtyi ampuma-aseiden uhreina.

Sotaretoriikka ei auta mihinkään todellisiin uhkiin vastaamisessa, paremminkin päinvastoin. Yhtä huolestuttavaa on, että myös jännitteitä Itämeren piirissä halutaan käsitellä sotaisalla retoriikalla. Suomessa iltapäivälehdessä harva se päivä kirkuu joku pelkoa ja uhkakuvia lietsova otsikko naapurimaastamme Venäjästä.

Putinin Venäjän autoritaarisuudesta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa rajoittavasta politiikasta ja sen kansainvälisen oikeuden rikkomuksista pitää avoimesti kertoa ja tällaista kehitystä kriittisesti arvioida, mutta se voidaan tehdä myös turvautumatta Venäjän infosodan menetelmiä jäljittelevään sotaisaan pelotteluretoriikkaan.

Nyt luodaan ja ylläpidetään kuvaa arvaamattomasta Venäjästä, joka milloin tahansa voi hyökätä Nato-maihin, tai kuten Venäjän ulkoministeri Lavrovin kesäkuisen lausuman typerimmän tulkinnan mukaan, ainakin Natoon kuulumattomiin Ruotsiin ja Suomeen. Avoimeksi jätän, onko tällä kirjoittelulla jokin poliittinen tarkoitus vai onko se vain huonoa sensaatiohakuista journalismia. Niin tai näin on se saanut monet suomalaiset huolestuneina kysymään, olemmeko todella 30-luvun lopun kaltaisessa tilanteessa jossa sota on ovella?

Tällaista sotaretoriikkaa löytyy vielä enemmän monissa muissa maissa, niin Nato-maissa kuin Venäjällä, mutta onneksi myös yhä enemmän vastuullisia ääniä, jotka vaativat sotilaallisen varustelun ja uhittelun kierteen katkaisemista.

Suomen asema on kuitenkin vakaa. Suomeen ei ole kohdistettu mitään erityisiä loukkauksia tai uhkauksia. Meri- ja ilmatilamme eivät ole olleet ainoankaan poliittiseksi tai sotilaalliseksi uhaksi katsottavan loukkauksen kohteena, ellei sellaisena pidä amerikkalaisen tiedustelukoneen viimevuotista lentoa demilitarisoidun Ahvenanmaan ilmatilassa, joka minuutti- ja kilometrimääriltään ylitti sen mihin venäläiskoneet ehkä kymmenessä vuodessa yhteensä ovat Suomenlahden ilmatilan rikkomisilla yltäneet.  Suomen rajoilla ei myöskään ole, toisin kuin monien Nato-maiden rajoilla, merkittäviä sotilaallisia keskittymiä.

Kansainvälisesti jännittynyt tilanne ja vastakkaisuudet heijastuvat silti myös Suomeen. Jos Itämeren piirissä syntyisi sotilaallinen konflikti, on ainakin Naton puolella intressi saada Suomi ja Ruotsi liittoutumattominakin maina sellaiseen vedetyiksi. Sitäkin tärkeämpää on, ettemme oma-aloitteisesti ja ennakoivasti ilmoittaudu mukaan tällaiseen konfliktiin. Suomen on harjoitettava sellaista aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tärkein tavoite on konfliktien ennaltaehkäiseminen ja vastakkainasettelujen liennyttäminen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomi kaikissa olosuhteissa tekee selväksi sen, että sillä on kyky estää alueensa käyttö sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin muita maita vastaan.

Onkin annettava täysi tuki ja kiitos presidentti Niinistölle, joka on osaltaan tätä aktiivista vakauspolitiikkaa pyrkinyt harjoittamaan. On toivottavaa, että myös hallitus yhtenäisemmin ja näyttävämmin toimisi tässä presidentin tukena.

Hyvät kuulijat!

Näinä viikkoina katseet ovat kääntyneet Yhdysvaltoihin, jossa presidentinvaalin tulos voi olla ratkaiseva koko maailmalle. Edessä on harvinaisen selvä valinta yhtäällä pelkoja lietsovan, jakolinjoja syventävän ja voimapolitiikalla öykkäröivän ja toisaalla yhdessä toimimisen välttämättömyyttä sekä Yhdysvaltojen omiin että maailmanlaajuisiin haasteisiin vastaamisessa korostavan ehdokkaan välillä.

Näin ymmärrettynä ei valinnan pitäisi olla vaikea. Näyttää kuitenkin siltä, että amerikkalaisten valintaa ei ohjaa ensi sijassa parhaan vaihtoehdon etsintä vaan pahimman inhokin torjunta. Seuraavien kuukausien aikana tullaan polttamaan ehkä noin viisi miljardia (!) dollaria pääasiassa ehdokkaiden mustamaalaukseen. Kyseessä onkin toki paras demokratia jonka rahalla saa.

Valtaosalle ihmisiä Euroopassa ja Suomessa on tilanne se, että mitä enemmän voimme suoraan seurata Donald Trumpin esiintymisiä, niin sitä helpompaa on ottaa etäisyyttä hänen ehdokkuuteensa.

Meillä Euroopassa ei kuitenkaan ole mitään aihetta katsella Yhdysvaltojen politiikan kehitystä ylimielisin ilmein. Oikeistopopulismi on myötätuulessa myös Euroopassa. Brexit-äänestys on tästä yksi osoitus, eikä äärioikeiston voitto Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa ole poissuljettu. Vihapuhe ja vihateot ovat saaneet tästä rohkaisua.

Viidestä pohjoismaasta oikeistopopulistit ovat kahden hallituksessa ja pitävät Tanskan vähemmistöhallitusta panttivankinaan. Myös Suomessa perussuomalaisten peräkammarinpoikien ja -tyttöjen avoin aggressiivisuus maahanmuuttajia ja vähemmistöjä kohtaan on saanut lisää rohkaisua Trumpin menestyksestä ja ennen kaikkea siitä miten puolueen johtaja on näille naureskelevilla ”pojat ovat poikia” puheillaan antanut tuulensuojaa ja hyväksyntää, ilman että muista hallituspuolueista on siihen juurikaan reagoitu.

Tämänkaltaiseen populismiin on vastattava liberaalin demokratian perusarvojen – tasa-arvoisten kaikille kuuluvien perus- ja ihmisoikeuksien, sanan- ja uskonnonvapauden, oikeusvaltion, suvaitsevaisuuden ja vapaitten vaalien – sekä avoimen yhteiskunnan ja avoimien rajojen tinkimättömällä puolustamisella.

Näiden perusarvojen puolustamisessa sosialidemokratian on oltava aina eturivissä.

Tämä ei kuitenkaan riitä. On myös avoimesti arvioitava syitä siihen miksi ja miten poliittisen eliitin valtavirran puheet ja teot ovat kasvattaneet epäluuloa ja torjuntaa sellaista politiikkaa kohtaan jota pidämme järkevänä ja oikeana.

Populisteille korvansa kallistavat ihmiset eivät ole tekemässä pesäeroa liberalismiin – vaikka sitäkin suomivat – vaan uusliberalismiin.

Liberaalin demokratian haastaja ei ole vain valtiollinen totalitarismi punaisessa tai ruskeassa muodossaan vaan yhtä lailla juuri uusliberalismi, jossa jokaiselle ihmiselle kuuluvia sosiaalisia ja taloudellisia perusoikeuksia tärkeämmäksi arvoksi nostetaan markkinoiden ja taloudellisen voitontavoittelun rajoittamaton vapaus. Tässä yhteiskunnassa jokaisen kansalainen tasa-arvoa ja samansuuruista valintaoikeutta ja vaikuttamismahdollisuutta tärkeämmäksi nousee jokaisen euron tasa-arvo, siitä riippumatta miten ne jakaantuvat ihmisten kesken.

Viimeksi kuluneiden yli neljänkymmenen vuoden tässä hengessä johdettu kehitys on merkinnyt sekä maakohtaisesti että maailmanlaajuisesti tulo- ja varallisuuserojen järkyttävää lisääntymistä ja eriarvoisuuden kasvua.

Se että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta ja 62 rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin maailman köyhempi puolisko eli 3,7 miljardia ihmistä, on kestämätöntä.

Vaikka globalisaatio on kokonaisuudessaan merkinnyt vaurauden ja jokaiselle avoimien mahdollisuuksien kasvua, ei se auta sitä enemmistöä väestöstä, joka kokee jääneensä osattomaksi vain pienelle joukolle kasaantuneesta elinolojen parantumisesta ja vaurastumisesta.

Tästä ammentavat niin Donald Trump, perussuomalaiset ja muut oikeistopopulistit voimansa, mutta toimivia ratkaisuja ei heillä ole tarjota. Suomessa he ovat vain myötäilleet markkinauskoista ja eriarvoisuutta kasvattavaa politiikkaa ja kohdistaneet uhonsa ja vihansa Euroopan Unioniin ja vaatimuksiin rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen niin omien työpaikkojen suojelemiseksi kuin maahanmuuttajien torjumiseksi johtaisi kuitenkin vain yleiseen elintason laskuun ja köyhtymiseen.

Globalisaation haasteisiin tai kestämättömään kehitykseen ei, eikä edes veronkiertoon, kyetä kuin hyvin rajallisessa määrin vastaamaan kansallisin toimin. Niitäkin on täysimääräisesti käytettävä, mutta globalisaatiota voidaan hallita ja sen tuloksia jakaa oikeudenmukaisemmin vain globaalilla politiikalla, jossa käytetään täysimääräisesti EU:n kaltaisia välineitä suunnan muuttamiseen.

EU on populistien mielestä itse ongelma, mutta se voi olla yhtä hyvin myös ratkaisu. EU:ta on vuosikymmeniä käytetty lähinnä uusliberalistisen ohjelman toimeenpanoon, mutta sitä voidaan ja tulee käyttää myös kestävän kehityksen koko agendan ja siihen kuuluvan sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamiseen. Tässä on sosialidemokratian haaste ja mahdollisuus.

Hyvät kuulijat!

Juuri kestämätön kehitys, joka alkoi nykyisessä mittakaavassa joskus teollisen vallankumouksen päästyä 1700-luvulla vauhtiin, on suurin yhteinen ja eksistentiaalinen uhka koko ihmiskunnan yllä.

Olemme vasta verrattain myöhään heränneet siihen, että tapa jolla ihminen on teollisen vallankumouksen sitten käynnistyttyä ammentanut luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittautunut monessa suhteessa kestämättömäksi. Se ei ole ottanut huomioon sen enempää uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä kuin uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilyttämisestä huolehtimista,

Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,3 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna.

Nyt meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisen vääjäämättömästi edetessä enää mahdollista. Sekin on osa tätä epävarmuuden aikaa, jolloin ilman varmuutta on tehtävä kaikki mikä tehtävissä on tämän katastrofin välttämiseksi.

Näinä todellisten tai lietsottujen pelkojen ja ihmisten kouriintuntuvan ahdingon aikoina voisi odottaa, että ihmiset näkisivät sosialidemokratian sinä aatteena ja liikkeenä, joka parhaiten voi vastata näitä maailmaa repiviin haasteisiin. Näin siksi, että kaikista aatesuunnista juuri sosialidemokratia sekä aatehistoriansa että konkreettisten näyttöjensä puolesta on se, joka parhaiten pystyy rakentamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskuntaa ja maailmaa.

Näin ei kuitenkaan ole. Vain poikkeuksellisesti ovat sosialidemokraattiset puolueet menestyneet viimeaikaisissa vaaleissa. Tyytymättömyys, pelko ja ahdinko eivät toimi sosialidemokratian hyväksi vaan ne ovat nostaneet vanhaan takertuvat, nationalismiin ja rajojen sulkemiseen oikeistopopulistiset puolueet gallupien ja vaalien kärkeen.

Jakolinjat politiikassa eivät enää hahmotu yksin perinteisellä vasemmisto-oikeisto akselilla. Vähintään yhtä selväksi ja monien mielestä selittävämmäksi jakolinjaksi on noussut valinta avoimen ja suljetun yhteiskunnan välillä.

Avoin yhteiskunta tarkoittaa osallistumista kansainväliseen työnjakoon, tavaroiden, palvelusten, pääomien ja ihmisten vapaan liikkuvuuden suosimista ja kasvavan maailmanlaajuisen keskinäisriippuvuuden näkeminen paitsi väistämättömän myös hyvänä ja tarpeellisen asiana. Globalisaatio, joka on yksi nimitys tälle kasvavalle keskinäisriippuvuudelle, voidaan oikein hallittuna saattaa lisäämään myönteisiä mahdollisuuksia ja hyvinvointia kaikille maailmassa..

Suljettuihin yhteiskuntiin halajavat tarjoavat ennen kaikkea paluuta sellaiseen menneeseen maailmaan, jossa rajat olivat tiukasti vartioituja, omia työpaikkoja suojeltiin korkeiden tullimuurien ja tuontirajoitusten avulla ja jossa ihmiset harvoin jos lainkaan kohtasivat erilaisista etnisistä taustoista tulleita, ja toisenlaista kulttuurissa kasvaneita tai vierasta uskontoa tunnustavia ihmisiä.

Vasemmisto-oikeisto ulottuvuus ei kuitenkaan ole mihinkään kadonnut. Aikana, jolloin keskeiset hallituksen politiikkaa muokkaavat virkamiehet haluavat avoimesti palkka- ja tuloerojen jatkuvaa kasvattamista tarvitaan eriarvoisuuden kasvun torjuntaan ja luokkayhteiskunnan paluun estämiseen sitoutunutta sosialidemokratiaa.

Sosialidemokraattien täytyy olla valmiita siihen että nykyinen porvarihallitus voi kaatua ennen aikojaan. Se johtaa uusiin hallitusneuvotteluihin ja mahdollisesti uusiin vaaleihin. Sen varaan ei kuitenkaan tule laskea ja joka tapauksessa on nyt valmistauduttava hyvin ja tuloksia tuottavalla tavalla viimeistään vajaan kolmen vuoden päästä järjestettäviin vaaleihin.

Tavoitteemme vaaleissa ei voi olla vain paluu hallitukseen vaan selkeä politiikan suunnanmuutos.

Sipilän hallituksen muodostamisen jälkeen ovat opposition kolme suurinta puoluetta, SDP, vihreät ja vasemmistoliitto toimineet kaikissa suurissa ja useimmissa pienissä kysymyksissä hyvin yhtenäisesti samankaltaisten politiikan perusnäkemysten pohjalta. On syytä nyt varmistaa, että nämä puolueet myös vaalien jälkeen ovat yhteisessä rintamassa määrittämässä uuden hallituksen politiikan suunnan.

Parhaiten tämä tapahtuu siten, että nämä puolueet ryhtyvät myös hahmottamaan ja laatimaan yhteisiä tavoitteita seuraavalle hallitukselle ja menevät vaaleihin tällaisen yhteiseen ohjelmaan sitoutuneina. Näin ne olisivat myös, vaikka eivät enemmistönä vielä olisikaan, joka tapauksessa hallitusneuvotteluja johtava blokki jota porvaririntama ei pääse hajottamaan.

Tiedän että tällainen ajatus on ollut vieras sosialidemokraateille, jotka ovat aina korostaneet aatteellista omavaraisuuttaan. Selvää on, ettei tämä vielä näiden puolueiden näkemyksiä yhtenäistä, eikä poista niiden osin erilaisia intressejä ja painotuksia. Mutta nämä erot ovat kuitenkin merkittävästi vähäisempiä kuin ne, jotka erottavat nämä puolueet nykyisistä hallituspuolueista.

Perinteiden ja historiallisten ansioiden varassa, vaikka niitä ei tule väheksyä, emme nykyisten ja tulevien sukupolvien luottamusta saavuta, vaan sillä miten osoitamme uskottavat ja toimivat ratkaisut aikamme suuriin haasteisiin. Se on sekä politiikan sisältö- että menettelytapakysymys. Puolueorganisaatiot ja puoluedemokratia kaipaavat vahvistusta. Tämä on hyvä aloittaa antamalla vihdoin puolueen johdon valinta puolueäänestyksessä koko jäsenistön käsiin.

Ohjelmallisesti SDP:n ongelma on, että olemme aivan oikein ja perustellusti sanoneet selkeästi ei monille porvarihallituksen esityksille. Ihmisille on kuitenkin jäänyt vähemmän selväksi se, mikä meidän jaa-ohjelmamme on Suomen ja avoimen yhteiskunnan pelastamiseksi.

Tähän vastaamista palvelisi yhteinen opposition ohjelmatyö. Sen pohja on jo tähänastisissa oppositiolinjauksissa valmiina, mutta on kysymyksiä, kuten perustulo, Eurooppa-politiikka tai kestävä energiatalous, joissa opposition on vielä haettavia yhteisiä linjauksia.

Tämä on kuitenkin enemmän mahdollisuus kuin ongelma, sillä itseriittoisten puolueiden aika on ohitse. Kaikkien, myös sosialidemokraattien, on tunnustettava ettei kenelläkään ole monopolia sen enempää vallankäyttöön kuin sitä ohjaaviin ajatuksiin. Yhteistyöllä ja yhteiselle valmistelulla joudumme testaamaan ja kehittämään omia ajatuksiamme, voimme myös oppia muilta ja saamme laadittua sellaisen suuntaohjelman Suomelle joka on sekä innostava ja visionäärinen että realistinen ja toteuttamiskelpoinen kun sille saadaan vaaleissa riittävän vahva valtakirja.

 

Osäkra och farliga tider, kolumn för Hbl, 3.8.2016

Vi lever i högst osäkra och farliga tider. Just nu står alla ögon riktad till USA, där valet står mellan två ovanligt klara alternativ. På den ena sidan har vi en kandidat som har byggt hela sin kampanj på lögner, skrämsel, förolämpning av sina opponenter och minoritetsgrupper och försök att fördjupa olika skiljelinjer.

På den andra sidan har vi en kandidat som understryker behovet av samanhållning och samarbete både i bemötande av USAs egna som världsomfattande utmaningar.

Med sådana alternativ borde valet vara enkelt. Det ser ut dock som om amerikanernas val inte skulle styras av letande efter det bästa alternativer utan av viljan att avvärja det mest avskyvärda alternativet.

Detta betyder att kanske t.o.m. fem miljarder (!) dollar kommer att användas under de närmaste månaderna huvudsakligen för att svartmåla den ena eller andra kandidaten. Men som man säger: This is the best democracy that money can buy.

För den stora majoriten i Europa och Finland räcker det med att låta Donald Trump öppet framträda med sina uttalanden för att ta avstånd från hans val till president. Att Hillary Clinton också kan väcka lika stora avvärjningsreaktioner – delvis i samma personer – är inte lika lätt att förstå, om man inte har följt amerikansk debatt och politik längre.

Hillary Clinton får bära också den misstro som riktats redan mot Bill Clinton och den är inte heller enbart något högerrepublikansk påhitt. Den mest obarmhärtiga kritiken presenterade vänsterförfattaren Christopher Hitchens i sin redan 17 år tidigare utkomna bok No One Left to Lie to som handlade bl.a. korruptionen och omoraliska metoder som äktaparet Clinton påstods vara skyldiga för.

Avgörande kan vara vad Bernie Sanders besvikna anhängarna kommer att göra. För en del av dem kan det vara lättare att rösta på Trump än Clinton. Därför var det viktigt att Clinton har nu fått entydigt understöd från Sanders och att demokraternas valprogam innehåller de viktigaste krav om social och ekonomisk rättvisa som var centrala i Sanders’ kampanj.

*                    *                   *

Europa har inte råd att skåda utvecklingen i USA med alltför nedlåtande min. Högerpopulismen tar framsteg också i Europa och den ökande aggressivitet med vilken sannfinnarnas bakstugugossar uppträder mot minoriteter och som partiledaren med sin ”pojkar är pojkar” attityd har gett sitt skydd åt, har klart uppmuntrats av Trump-fenomenet i USA.

Samtidigt som denna sorts populism bör mötas med ett öppet och kompromisslös försvar av demokratins grundvärden, mänskliga rättigheter och ett öppet samhälle med öppna gränser, måste vi också lika öppet analysera var den elitstyrda huvudströmingen har gått fel och gett underlag för detta avståndstagande från vad vi anser vara ett rationellt och lämpligt sätt att göra politik.

Sammanfattningsvist: de som folket vill ta avstånd från är inte liberalism – även om de ofta riktar sig mot liberala värden – utan nyliberalism, det vill säga den ensidigt marknadsorienterade politiken som har lett till en social obalans. Att den rikaste procenten av världsbefolkningen äger hälften av all förmögenhet i världen och att de 62 rikaste människor i världen äger lika mycket som den fattigare hälften av hela världsbefolkning dvs 3,7 miljarder människor är ohållbar.

Detta var Bernie Sanders huvudtema: att ta itu med den ohållbara ekologiska, sociala och ekonomiska utvecklingsmönster som i vi i bästa fall har endast ett par årtionden rätta för att rädda planeten.

 

 

 

Det svensk-finska försvarssambetet, kolumn för Hbl, 26.6. 2016

Samtidigt som det finsk-svenska försvarssamarbetet åtnjuter nästan en enhälligt stöd i båda länderna, vet vi också alla att det fortfarande finns en inbyggd misstro i Finland gentemot Sverige som härstammar från vinterkrigstiden och de hemliga förhandlingar om försvarssamarbete med Sverige före kriget. Detta återspeglas fortfarande i frågan som kan viskas t.o.m. bland centrala beslutsfattare: ”Kan vi lita på svenskarna?”.

Mitt svar är klart: Sverige har aldrig svikit sina löften och förplikterser, till skillnad från finska förväntningar och önskemål. Och för att gå ännu längre: det bistånd som vi finansiellt, materiellt och med frivilliga fick under vinterkriget från Sverige, som inte gav någon neutralitetsförklarning utan förklarade sig som ett icke-krigförande land, var av avgörande betydelse för Finland.

Den påstådda svenska opålitligheten används i den pågående Nato-kampanjen i Finland där oärliga och vilseledande antydningarna om möjligheten att Finland blir överraskad av en svensk snabbmanöver florerar. Socialdemokraterna i båda länder är bekymrad över detta och har ett nära samarbete för att bemöta denna vilse propaganda.

Att framställa statsminister Stefan Löfvens tal i gulranda som en kalldusch för finska förhoppningar om ett försvarspakt hör i hop med denna kampanj. Det är underligt med tanke på att de har varit bara ett par enstaka riksdagsledamöter i Finland som har talat om en bilateral allians. För regeringarna har det hela tiden varit klart, att det gäller ett stegvist utvecklande och fördjupade samarbete där varje steg som sådan är av nytta för båda länder och ger ökad kostnadseffektivitet och trovärdiget för deras försvar.

Från finsk sida har det dock konstaterats, att vi inte vill utesluta en mera långtgående bilateral allians om den blir möjlig om fem, tio eller femton år, men det är inte någon målsättning för det fördjupade samarbete. Att det kan uppstå behov för avtal beträffande användning av gemensamt anskaffade resurser i krissituationer är sannolik, men förutsätter inte någon försvarspakt. Allt detta bör skötas på ett sätt som utesluter några tolkningsskillnader mellan svenska och finska uppfattningar.

*           *            *

Finland, Sverige och de baltiska länderna har alla varierande historiska erfarenheter som vi bör känna till då vi värderar den säkerhetspolitiska debattklimaten i dessa länder.

Trots den ökade spänningen i vår region har Finland idag inte erfarit några incidenter och problem med Ryssland av den typ såsom Nato länderna och också Sverige tycks ha haft. Naturligtvist delar vi också oron inför Rysslands utveckling och beteende och de ökade spänningar inom Östersjöområdet. Vi finner den krigiska retoriken som har börjat florera såväl i Ryssland som i västländerna i vårt område oroveckande.

Samtidigt känner vi oss inte militärt hotade av Ryssland eller Nato. Detta på två grunder: vi litar på vårt eget och självständiga försvar och möjligheten att ta emot hjälp i en krissituation, men vi vill också sköta vår säkerhetspolitik på ett sätt som ger ingen anledning för något land att tro att Finland inte skulle kunna eller vilja förhindra alla främmande makter från att använda sitt territorium för militärt hotande ändamål i vilken som helst riktning.