Etusivu Ayla Shakir
20.6.2016

Itämeren ja Pohjois-Euroopan turvallisuus / Säkerheten i Östersjöområdet och Norra Europa, Kultaranta 20.6. 2016

Östersjöområdet är inte någon oas eller något fredshav. De motsättningar och spänningar som krisen i Ukraina och övertagandet av Krim har skapat återspeglas oundvikligen också i vår världsdel. Det har också lett till en viss upprustningsspiral, där alla anser sig vara tvungna att öka sin krisberedskap. Vi ser detta i ökad upprustnings- och övningsverksamhet samt i olika incidenter där man uppvisar sin militära styrka.

Allt detta är oroveckande. Ännu mera oroveckande är den krigiska retoriken som har börjat florera också i vårt område. Tyvärr är det inte särskilt svårt att hitta belägg för detta varken i den finska eller svenska median med kvällspressen i spetsen.

Sverige och Finland har indragits i denna utveckling. Båda ökar sin beredkap och är redo att satsa mera på sitt försvar. I en orolig värld är detta både förståeligt och nödvändigt.

Men för oss, två alliansfria länder som Sverige och Finland, måste motiven för detta vara entydiga: vi vill se till att våra länder kan stå utanför en militär konflikt om en sådan skulle inträffa. Därför är det skrämmande att det finns politiker, journalister och forskare som påstår, att våra länder skulle oundvikligen bli delaktiga i en militär konflikt i Östersjöområdet. Och fortsättningen i deras resonemang lyder, att våra länder måste därför ansluta sig till Nato. Men om en militär konflikt bryter ut kan jag inte föreställa mig ett säkrare sätt än medlemskap i en militärallians för att garantera att man inte kan stå utanför.

Finland behöver ett tillräckligt trovärdigt försvar för att avvärja eventuella attacker. Om det skulle ske är vi beredd att ta emot hjälp, men vi kan inte grunda vårt försvar på denna möjlighet. Lika viktigt är, att ingen någonsin kan tvivla om varken Finlands vilja eller förmåga att hindra att landets territorium skulle användas för fientligheter riktade mot något annat land.

Men detta räcker inte heller. I dagens spända läge bör vi också vid sidan av upprätthållandet av en tillräcklig försvarsförmåga också bedriva en aktiv stabiliseringspolitik i syfte att förebygga konflikter, minska spänningar och stoppa den onda cirkeln av maktpolitisk styrkeanvändning.

Den ökade spänningen i Östersjöområdet tillskrivs mestadels på Rysslands konto. Alla domar och kritik mot Rysslands maktpolitiska agerande är riktiga men dessa bör kompletterats med en mera ingående analys över den roll USA, EU och Nato kan ha haft för de sätt som Ryssland har agerat och reagerat. Eventuella felbedömningar på västsidan ger naturligtvist ingen rättfärdiggörelse för den våldanvändning och de kränkningar av internationell rätt som Ryssland är skyldig till, men de bör analyseras och tas i betraktande då man söker utväg från den pågående spänningsökande processen.

Till de mera positiva sidorna i dagens läge hör det fördjupade samarbetet Sverige och Finland emellan. Jag är glad över att ha haft en roll i denna process. På den vardagliga nivån gäller det ökad kostandseffektivitet genom samarbetet med övningar, utbildning, övervakningsuppgifter, krishantering och anskaffningar, men ännu mera viktig är den ökade trovärdigheten samarbetet ger för båda ländernas försvar, och för vår del ser vi egentligen inga gränser för hur långt vi kan gå i framtiden med vårt försvarssamarbete.

Men det gäller också i ökad grad mer långtgående koordinering och samarbete i våra länders utrikes- och säkerhetspolitik, som vi måste vara beredda på. Jag har själv kunnat bekräfta den princip med samtliga 2000-tals finska och svenska regeringar, att vi aldrig kommer att förorsaka överaskingar för varandra, och att vi konsulterar med varandra om alla säkerhetspolitiska frågor före vi fattar våra självständiga beslut. Det har blivit ganska otänkbart att vi skulle hamna i olika beslut i någon för det ena eller andra landet viktig fråga.

Samtidigt som det finsk-svenska samarbetet åtnjuter nästan en enhälligt stöd i båda länderna, vet vi också alla att det fortfarande finns en inbyggd misstro i Finland gentemot Sverige som fortfarande återspeglas i frågan som kan viskas t.o.m. bland centrala beslutsfattare: ”Kan vi lita på svenskarna?”.

Mitt svar är klart: Sverige har aldrig svikit sina löften eller sina förplikterser, till skillnad från finska förväntningar och önskemål. Nu måste vi se till att det aldrig kan förekomma några tolkningsskillnader dessa emellan.

 

23.5.2016

Historiker utan gränser, kolumn för Hbl 23.5. 2016

Historien är alltid närvarande och påverkar oss, oberoende om vi är medveten eller inte om den. Vi lever i en tidsålder där ignorans om historien håller på att växa snarare än minska, och det gör det lättare att också missbruka historien för tvivelaktiga ändamål.

Att leva med historien är inte alltid lätt. Historien är orsaken till många konflikter igår, idag och säkert ännu också i framtiden.

Då kan man fråga, skulle det inte vara bättre att gå in för en kollektiv amnesi och låta historien bli föremål för en aktiv glömmande. Detta har på allvar föreslagits som svar till behovet att undvika den ilskna och de motsättningar som historiska minnen upprätthåller och på det sätt eliminera de krig och konflikter den kan leda till.

Att historien kan ha en sådan negativ påverkan är sant, men det är fel att tänka att glömskan skulle vara lösningen. Försöken att glömma och gräva din (och ditt grannes) historia är ett recept för att framkalla zombier. De händelser, berättelser och argument som man tror har lämnat bakom sig kan återvända att spöka oss om man inte öppet och ordentligt har behandlat dem.

Då vi har alltför många exempel av hur historien medvetet missbrukas i konflikter kom vi i Finland I ifjol i juni att ta Initiativet att grunda föreningen Historikerna utan gränser I Finland. Initiativet har nu tagit ett stort steg framåt då vi i slutet av vår internationella konferens senaste vecka tog beslutet att grunda nätverket Historians without Borders. Avsikten är inte enbart att bekämpa missbruket av historien utan att erbjuda historikernas kunskap och erfarenhet för användning i konflikt förebyggande och fredsförmedlings syften.

Arbetet med att behandla historien upphör inte då ett fredsavtal har undertecknats. Att negligera eftervården kan lätt leda till en förnyelse av konflikten. Eftervården bör också omfatta det att konfliktens historia skrivs på ett sätt som alla kan leva med. Vi kan lätt föreställa de utmaningar som skrivandet av en historia för hela Cypern eller hur mellersta östens historia skall skrivas om och då ett fredsavtal har ingåtts mellan Israel och Palestina utgör.

Dessa utmaningar kom fram också på förra veckans konferens där bl.a. händelserna ett hundra år tillbaka i Ottomanska imperiet och deras tolkningar Turkiet och Armenien emellan diskuterates i en av konferensens workshops. Historikerna är mer eller mindre eniga om vad som skedde, men oenighet råder också regeringarna emellan huruvida det borde kallas för folkmord eller inte. Detta kom fram också i delvis svåra diskussioner på konferensen som bekräftade på sitt sätt varför initiativet om Historians without Borders behövs.

Det är sällan av nytta för regeringarna att inblanda sig I historiska debatter och än mindre att utnyttja lagstiftning för att bestämma vad som är historiska sanningar och hur de borde behandlas. Politikerna borde avstå från detta slag av historiens missbruk och i stället se till att historieforskingen har tillräckligt resursser och frihet att göra sitt arbete utan regeringsdirektiv. Politikerna bör också se till att historikerna har obegränsad tillgång till alla historisks arkiv, dokumenter och annat källmaterial.

 

Jag är glad över att ha möjlighet att arbeta vidare med initiativet i den koordinerande kommitté som tillsattes i Helsingfors med Jan C. Behrends, Carl Bildt, Vasu Gounden, Margaret MacMillan, Christina Twomey och Sergei Zhuravlev som andra medlemmar.

 

 

1.5.2016

Puhe sosialidemokraattien Vappujuhlissa, 1.5. 2016 Hyvinkää ja Järvenpää

H.T.!

Vuosi sitten aloittanut perusporvarihallitus ei ole toistaiseksi saanut mitään sellaista aikaiseksi, joka näkyisi parempana työllisyytenä tai taloudellisen kasvun toipumisena.  Sen monet näyttävästi liikkeellepannut saneluhaluiset hankkeet ova yksi toisensa jälkeen ajautuneet vaikeuksiinkun puutteellinen valmistelu on törmännyt milloin perustuslakiin tai muutoin omaan mahdottomuuteensa.

Näitä epäonnistumisia ei ole syytä jäädä suremaan, sillä mikään niistä ei olisi työllisyyden ja kasvun ongelmiin tuonut apua, päinvastoin. Hallituksen kahdesta ensimmäisestä suurhankkeesta ”tuottavuusloikan” harhaanjohtavalla nimellä liikkelle lähtenyt ja yhtä harhaanjohtavasti nimetty hanke  yhteiskuntasopimuksen solmimiseksi olisi kariutunut heti kättelyssä, ellei hallitus olisi onnekseen ymmärtänyt perääntyä yksipuoliseen saneluun perustuneista pakkolakihankkeistaan.

Nyt on edelleen mahdollista ja toivottavaa, että työmarkkinajärjestöt myös liittotasolla kykenevät etenemään sopimuksentekoon saakka. On kuitenkin todettava, että hallituksen työllisyyspaketissaan julkistamat hankkeet työttömyysturvan leikkaamiseksi ja muiksi työntekijöiden aseman heikentämistä tarkoittaviksi toimiksi eivät ainakaan helpota tämän kilpailukykysopimuksen aikaansaamista.

Hallituksen toinen suurhanke on sote-uudistus. Valitettavasti en näe miten yksikään uudistukselle asetetuista tärkeistä ja oikeista tavoitteista – hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen, sote- palvelujen yhdenvertaisuuden ja saatavuuden parantaminen sekä kustannusten hillintä – olisi nykynäkymin toteutumassa.

Näitä tavoitteita keskeisemmäksi näyttää Sipilän hallitukselle nousseen kaksi asiaa: kepun ajaman maakuntaitsehallinnon ja kokoomuksen haluaman terveyspalvelujen laajamittaisen yksityistämisen toteuttaminen. Tämä etenee, jos on edetäkseen, siltä pohjalta että kaksi kyseenalaista tavoitetta toteutetaan kompromissina, jonka tuloksena saadaan sekava ja kallis uusi hallintorakenne ja entistä eriarvoisemmin kansalaisia kohteleva sote-palvelujen tarjontarakenne.

Mitä järkeä on perustaa Suomeen 18 itsehallintoaluetta, joista vain muutamalla on edellytykset hoitaa tehokkaasti tätä niille nyt työnnettävää varsinaista tehtävää? Ja mitä järkeä on tehdä Uudellemaalle Suomen oloissa jättikokoinen ja keinotekoinen itsehallintoalue tätä varten, kun ainakin jo 50 vuotta kaivattu pääkaupunkiseudun metropolialueen hallinto aiotaan edelleen jättää toteuttamatta? Ja mitä järkeä on tällaisen ”uudistuksen” jälkeen ylläpitää nykyisenkaltaista kuntarakennetta, jonka tehtävät ajetaan mimimiin?

Esitykseen on vielä keksitty liittää täysin tuulesta temmattu maakunnille osoitettu toimintojen yhtiöittämispakko, mille ei oikein löydy muuta ymmärrettävää perustetta kuin se, että näin voidaan jatkossa helpottaa yhtiömuotoisen julkisen omaisuuden yksityistämistä.

Kysymys ei ole siitä, etteivätkö sosialidemokraatit voisi hyväksyä sitä ettei kaikkien julkisten palvelutoimintoja tarvitse olla julkista, valtion tai kuntien tuotantoa. Silloin kun palvelut ovat tasavertaisesti samoin ehdoin kaikkien kansalaisten käytettävissä ja kun julkisyhteisö tilaajana määrittelee riittävän selvästi ja valvotusti ostopalvelujen laadun ja muut ehdot, voidaan toimintoja myös kilpailuttaa ja ulkoistaa silloin kun sillä voidaan saavuttaa laadusta tinkimättä kustannustehokkuutta ja säästöjä.

Mitään lähtökohtaista uskoa siihen, että yksityisen yrityksen tuottamat palvelut olisivat tehokkaampia tai laadukkaampia ei meillä kuitenkaan ole. On myös tehtävä selvä ero sellaisten toimintojen välillä joihin markkinalogiikka sopii ja joihin se ei sovi.

Edellisiin kuuluu tavaroiden tuotanto ja palvelujen tarjoaminen aloilla, joissa voi syntyä aitoa kilpailua, sillä jos julkinen monopoli voi olla hankala asia niin yksityinen monopoli on sitä monin verroin, kuten esim. sähkönsiirtoverkon yksityistämisen seuraukset tuoreeltaan kertovat. Sähkönsiirto, tiedonsiirron perusverkot, rautatiet, vesi, tiestö ja postin peruspalvelut ovat esimerkkejä aloista joille yksityistäminen on myrkkyä, yhtä lailla kuin kirjastot, poliisi tai vankilat.

Yksityinen voitontavoittelu ei myöskään sovi moniin julkisiin palveluihin ja edellyttää aina tarkkaa laatukriteerien asettamista ja niiden valvontaa. Terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa on asetettava selvät rajat sille, mihin yksityistäminen voi ulottua.

Sote-palveluiden järjestämisessä on aina perustavanlaatuinen intressiristiriita mahdollisimman paljon tutkimuksia ja hoitoja tarjoavan terveyskauppiaiden ja tehokasta ennaltaehkäisyä tavoittelevan julkisen terveys- ja sosiaalipolitiikan välillä. Yhdysvalloissa käytetään terveysmenoihin melkein kaksi kertaa suurempi osuus BKT:sta kuin Suomessa. Se ei Yhdysvalloissa tuota keskimäärin parempaa kansakunnan terveystilaa kuin Suomessa edes parhaimmassa asemassa olevalle rikkaalle väestönosalle, puhumattakaan siitä viidenneksestä amerikkalaisista joilla ei ollut varaa terveysvakuutukseen ja joka vasta Obaman terveysuudistuksen myötä on päässyt osalliseksi kohtuuhintaisimmista terveyspalveluista.

Suomalainen terveydenhuolto on kansainvälisessä vertailussa vaikuttavaa, tehokasta ja turvallista. Sen suurin ongelma on kansalaisten eriarvoisuus nimenomaan pääsyssä peruspalveluihin, mutta mikään nyt tarjolla olevassa mallissa ei tuo tähän parannusta.

Luottamus siihen että Sipilän hallituskokoonpanosta olisi saatavissa jokin järjellinen alkuperäisiä uudistustavoitteita toteuttava Sote-esitys on nyt huvennut. Edellisen hallituksen aikana haluttiin ja onnistuttiin tämän mittaluokan uudistukselle saamaan myös mahdollisimman laaja parlamentaarinen tuki, mutta tällainen ei tätä ideologisesti suuntautunutta perusporvarihallitusta enää kiinnosta.

Tämä asenne näkyy myös kaksi viikkoa sitten julkistetun hallituksen kolmannen suurhankkeen eli ns. liikennekaaren valmistelussa. Kun liikenneministeri Bernerin tiestön ja muun infran yhtiöittämistä tarkoittavista esityksistä eduskunnassa nousi myrsky yritti pääministeri Sipilä selittää asian pelkäksi harmittomaksi selvitystehtäväksi.

Selitys ei ole lainkaan uskottava. Jos aidosti haluttaan selvittää tämän suuruusluokan asioita niin, että syntyy mahdollisimman toimiva ja laaja yhteisymmärrys siitä miten liikennepolitiikkaa järkevästi kehitetään, niin oikea tapa olisi käyttää laaja-pohjaista ja parlamentaarisesti ankkuroitua komiteatyötä selvittämään vaihtoehtoja.

Liikenneministerin alkuperäisen aikataulun mukaan seuraava vaihe olisi pikainen parin kuukauden lausuntokierros, joka osoittaa ettei tässä haeta mitään todellista yhteistä linjaa, vaan yritetään ajaa valtavaa ideologisesti ohjattua muutosta jossa markkinat korvaavat demokratian.

Hallituksen esitysten ja politiikan suureksi linjaksi onkin nyt hahmottunut pyrkimys yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen perustuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion romuttamiseen ja uusliberalistisen markkinaideologian mukaisen täyskäännöksen tuominen Suomeen.

Yllättävää on, että tämä tapahtuu yli 30 vuotta sen jälkeen kun uusliberalismi reaganismin ja thatcherismin merkeissä otti saavutti ylivallan anglosaksisissa maissa ja ulotti vaikutusvaltaansa silloin Suomeenkin kun 90-luvun lamaa lähdettiin lääkitsemään sen markkinoimin keinoin.

Yllättävää siksi, että keskusta ei vaaleissa hiiskunut mitään tällaisista suunnitelmista, eikä kokoomuskaan, jonka pirtaan tämä sinänsä sopii ja jossa puheenjohtajaksi pyrkivät nyt haluaisivat tätä käännettä vielä tehostaa, suinkaan hakenut kannatusta tällaisille linjauksille – puhumattakaan perussuomalaisista, joiden äänestäjät nyt äimän käkenä ihmettelevät, että tätäkö me todella tilasimme.

Mutta tämä käänne on yllättävää myös siksi, että maailmassa alkaa olla jo aivan riittävästi näyttöä ja kokemusta siitä, mihin uusliberalistinen politiikka johtaa.

Oikeiston mantra on jo pitkään ollut se, että vasemmisto ei ole kiinnostunut kakun kasvattamisesta, ainoastaan sen jakamisesta. Tosiasiassa uusliberalistinen politiikka ei ole missään tuonut kestävää kakun kasvattamista, sen sijaan sen ideologian mukainen finanssimarkkinoiden vapautus on tuottanut toistuvia finanssikriisejä, joita on hoidettu kasvua leikkaavilla, työttömyyttä tuottavilla ja eriarvoisuutta kasvattavilla resepteillä.

Mutta kakun uudelleen jakamisessa uusliberalismi on totisesti onnistunut. Rikkaita on suosittu sekä nousukausina että laskukausina. Nyt perusteena on julkisen talouden velkaantuminen. Vaikka ymmärrämme, että sen tasapainotus on jollain aikavälillä ja jollain tavoin välttämätöntä, on tähän Suomessa ja muualla ryhdytty ottamalla käyttöön sekä talouskriisiä pitkittävät että eriarvoisuutta kasvattavat keinot. Kun veronkiertoon ja veroparatiiseihin ei puututa, kun joidenkin veroja alennetaan ja kun samanaikaisesti leikataan tukia niiltä, jotka niiden varassa joutuvat elämään, tehdään aina arvovalintoja.

Valinnat eivät ole satunnaisia. Ne perustuvat sellaiseen maailmankuvaan, jossa rikkaita on kannustettava uusilla verohelpotuksilla ja ansaintamahdollisuuksilla, kun taas työttömiä, köyhiä ja osattomia pitää kannustaa uusilla tuloleikkauksilla, jotta veronmaksajien rahoittamin tulonsiirroin elävät laiskat ihmiset pakotettaisiin toimeliaisuuteen.

Kun sosiaalipolitiikan ja työlainsäädännön kehittämisen pitkän kaaren tehtävänä on ollut heikommassa asemassa olevien ihmisten suojaaminen työntantajien, tavaraoiden ja palvelujen tuottajien ja lähtökohtaisesti vahvempien valtaa käyttävien ja vaurautta itselleen kasaavien toimijoiden sanelulta ja mielivallalta, niin nyt tarjolla oleva uusliberalismi haluaa heikentää ja poistaa niitä rajoitteita joita vähäosaisempien turvaksi on vuosikymmenten aikana halutta vahvistaa.

Maailmanlaajuisesti tämän politiikan seuraukset näkyvät nyt siinä, että tulo- ja varallisuuserot ovat maailmassa jo neljänkymmenen vuoden ajan kasvaneet järkyttävällä tavalla. Rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet koko maailman kaikesta varallisuudesta. Ja yksin 62 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin varattomin puolisko maailman väestöstä, eli 3,7 miljardia ihmistä.

Tämä on kestämätöntä. Kestämätön kehitys on edelleen maailman tila. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden kuihtuminen etenevät edelleen. Meidän on ymmärrettävä, että meillä parhaassakin tapauksessa on enää muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Jos ekologista kestävyyttä ei saavuteta ei muullakaan enää ole väliä. Yhtä lailla on kuitenkin niin, että ekologista kestävyyttä emme saavuta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

Luottamukseen ja oikeudenmukaisuuteen perustuva sosiaalinen kestävyys on nyt kateissa. Kyse ei ole joidenkin yksittäisten leikkausten ja toimien seurauksista vaan paljon laajemmin siitä miten tasa-arvoon ja solidaarisuuteen perustuvaa ja yhteisvastuuta toteuttavaa yhteisöllisyyttä pala palalta määrätietoisesti murennetaan sellaisen ideologian merkeissä, jonka mukaan kaikella pitää olla markkinoilla määräytyvä hintansa ja ettei sen enempää tuottamattomalla omaisuudella kuin tuottamattomalla ihmisellä ole arvoa.

Tällaisessa tilanteessa ja tällaisessa maailmassa, jossa ihmisten lisääntyvä pahoinvointi ja pelko on käsin kosketeltavaa, pyrkivät vallassa olijat keksimään olkiukkoja ja uusia vihollisia. Nyt sellaisiksi koitetaan nostaa sotaa ja terrorismia pakenevat turvapaikanhakijat ja usein elinkelvottomiksi muuttuneilta kotiseuduiltaan elantoansa etsimään lähteneet siirtotyöntekijät – siis samanlaiset ihmiset kuin Suomesta yli sata vuotta sitten lähtivät Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin, tai v. 1918 sisällissodan jälkeen turvaan minne vain pääsivät.

Hädänalaiset ihmiset ja toiset köyhät eivät ole syyllisiä siihen ahdinkoon, johon koko ajan suureneva joukko leipäjonoihin ja toimeentulotuen luukulle pakotettuja suomalaisia on ajettu. Syyllisiä tai ainakin vastuullisia tulee etsiä aivan muualta, alkaen jokaisesta meistä jolla on mahdollisuus sanoa ei tälle kehitykselle, mutta syystä tai toisesta vaikenee.

 

 

 

1.12.2015

Kenenkään ei pidä kasvaa terroristiksi, mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 1.12.2015

Pariisin terrori-iskut järkyttivät meitä kaikkia. Kyse on kuitenkin asiasta, johon viimeistään New Yorkin kaksoistornien tuhoutumisen jälkeen olemme kaikkialla maailmassa joutuneet varautumaan. Aleppo, Bali, Bagdad, Beirut, Damaskos, Kabul, Lontoo, Madrid, Pariisi, Siinai – luettelo paikoista, joissa on koettu samanlaisia kauhun hetkiä, on pitkä.

Mitä tästä seuraa on nyt kiinni meistä jokaisesta.

Syyria on pahiten sykkivä kriisipesäke. Sen kärsimystä levittävät valtimot yltävät maailman jokaiseen kolkkaan. Se on myös pakottanut miljoonia ihmisiä pakolaisiksi. He hakeutuvat turvaan Beirutin ja Pariisin kaltaisilta iskuilta, jotka Syyriassa ovat jokapäiväistä todellisuutta.

Daesh ei ole ainoa terroria käyttävä järjestö, mutta se on nyt noussut suurimmaksi uhaksi. On selvää, että tätä hirmuhallintoa vastaan on käytettävä sotilaallista voimaa. Samaan aikaan yhtä selvää on, ettei terrorismia kukisteta vain tappamalla mahdollisimman paljon terroristeja. Ei ole sattumaa, että niin monen terroriteon veriset jäljet johtavat Brysselin Molenbeekin kaltaisiin unohdettujen ihmisten ongelmalähiöihin.

Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole, mutta tavoitteen on oltava kaikille yhteinen ja kirkas. Ranskan iskujen jälkeen maa toivoo yhteisvastuuta muilta EU-mailta. Kyse on solidaarisuudesta. Kukaan ei voi tietää, tuleeko itse olemaan tällaisen tuen tarpeessa. Siksi on tärkeää, että olemme myös antamassa tukea silloin, kun muut sitä tarvitsevat.

Suomen hallituksen päätös äänestää tyhjää EU:n yhteisistä pakolaiskiintiöistä oli onneton ratkaisu, joka asemoi meidät unionissa sellaiseen viiteryhmään, joka estää EU:ta toimimasta myönteisenä ja kokoavana ratkaisijana.

Tämä kaikki muodostaa kokonaisuuden, jota on vielä vaikea täysin ymmärtää surun keskellä. Jokaisen meistä on muistettava, että ei ole olemassa väärää tapaa surra. Jokainen selviää järkyttävistä tapahtumista omalla tavallaan.

Sillä on kuitenkin väliä, miten kohtaamme pelon ja väkivallan uhan. Sillä on väliä, miten kohtaamme ihmiset, jotka oma pelko ja väkivallan uhka on ajanut pois kotoaan. Sillä on väliä, miten varmistamme, ettei kenenkään pelko käänny kasvamaan sisäänpäin ja muutu vihaksi.

Kukaan ei synny terroristiksi. Kenenkään ei pitäisi sellaiseksi myöskään kasvaa.

Erkki Tuomioja

Nasima Razmyar

kansanedustajia (sd), Helsinki

 

 

19.10.2015

”Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet”, puhe Euroopa-tiedotuksen seminaarissa 19.10. 2015, Eurooppa-talo, Helsinki

Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.

Ihmisoikeuksien periaatteita voi hakea toki jo hyvin varhaisilta ajoilta ja niin filosofien kuin uskonnollisten johtajien kirjoituksista. Englannin Magna Carta vuodelta 1215 mainitaan yhtenä virstanpylväänä, kuten myös brittiparlamentin 1679 hyväksymä Bill of Rights.

Vuosi 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vielä ollut universaalinen. Ihmisoikeudet eivät olleet naisten oikeuksia, ne eivät kieltäneet orjuutta ja pyrkivät ennen muuta varallisuutta omaavan porvariston oikeuksien varmistamiseen suhteessa monarkkiseen vallankäyttöön.

Modernin universaalisen ja mihinkään ryhmään poikkeuksia kohdistamattoman ihmisoikeuskäsityksen kärkisaavutus on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Ihan yksimielisesti sitä ei silloinkaan hyväksytty: kahdeksan maata, mm Neuvostoliitto, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää. Silloin pidättäytyneistä ehkä vain Etelä-Afrikka voisi hyvällä omallatunnolla tänään äänestää sen puolesta.

Sittemmin on ihmisoikeuksista tehty monia muitakin alueellisia ja maailmanlaajuisia sopimuksia joista osa on oikeudellisesti sitovia.

Viimeisinä vuosikymmeninä on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi tehdä uusia sopimuksia tai saada vanhojen sopimusten sitoutumuksia uudelleen vahvistetuksi. On kyseenalaistettu, kykenisikö YK:n yleiskokous enää tänään hyväksymään ihmisoikeuksien julistusta jos se nyt ensimmäistä kertaa tulisi äänestykseen.

Maailmanlaajuisessa ihmisoikeustoiminnassa on kieltämättä ristiriitaisia trendejä. Olemme joutuneet samanmielisten maiden kanssa yhä useammin puolustamaan ihmisoikeuksien yleismaailmallista luonnetta, erityisesti keskusteltaessa naisten tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

 

Siten on aiheellista kysyä, onko maailman ihmisoikeustilanne alkanut taas luisua huonompaan suuntaan?

Näen kuitenkin, että tämäkin itse asiassa kertoo siitä, että ihmisoikeuksissa on tapahtunut edistystä. Aiemmin monet valtiot olivat valmiimpia hyväksymään päätöslauselmia ja sopimuksia ihmisoikeuksien vahvistamisesta sen vuoksi, että eivät erityisemmin uskoneet joutuvansa niiden täytäntöönpanosta vastaamaan. Nyt ne ovat havainneet, että näin ei ole, vaan kansainväliset sopimus- ja valvontajärjestelmät ovat vahvistuneet. Sopimukset jäävät yhä harvemmin kansalaisten käytännön elämän kannalta merkitykseksettömiksi teksteiksi ja niiden rikkomuksista saattaa joutua vastaamaan mahdollisesti jopa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Tähän on vaikuttanut myös se, miten kansalaistoiminta on laajentunut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Sekäerinteinen että uusi, sosiaalinen media puuttuvat myös aktiivisemmin ihmisoikeusloukkauksiin, joiden piilottaminen ja vastaavasti niihin reagoimatta oleminen on käynyt aikaisempaa vaikeammaksi.

Arvoisat kuulijat

Perustellusti voi ja pitää kuitenkin kysyä, miten on kaikkien Euroopan Unionin jäsenmaiden siotutuminen ihmisoikeuksiin toteutunut.

Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotona. Olen ollut lukemattomissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia käsittelevissä kokouksissa joissa kaikki puhujat yleensä keskittyvät muiden kohteeltaan vaihtelevien maiden ihmisoikeuspuutteisiin, mutta harva on halunnut tuoda esiin niitä ongelmia, joita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyy puhujan omassa maassa.

Uskottavuus edellyttää että kotikenttä on kunnossa. Suomalaisina kerromme mielellämme ja perustellusti saavutuksistamme esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen, joka on keskeisin tekijä sille, että Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Samalla on kuitenkin tärkeätä tuoda esiin, että myös meillä Suomessa riittää parannettavaa, ikävimpänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, jonka määrään myös kansainväliset ihmisoikeuselimet ovat kiinnittäneet huomiota.

Myös kahden tärkeän ihmisoikeussopimuksen, vammaisten oikeuksien sopimuksen ja ILOn alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan konvention ratifiointi tai voimaansaattaminen on kesken, mihin on kiinnitetty aiheellista huomiota.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että uskottavan ihmisoikeuspolitiikka on sekä alettava kotoa ja oltava johdonmukaista. Jälkimmäisen suhteen esiintyy myös paljon korjattavaa. Olisi siten perusteltua että esim. Saudi-Arabian tai Israelin ihmisoikeustilanteeseen kiinnitettäisiin yhtä paljon huomiota Iranin tai Venäjän.

Pakolaiskriisi mittaa Euroopan ihmisoikeuspolitiikan tilaa, kaikissa maissa, eikä kuva suinkaan ole aina rohkaiseva, eikä kyse ole vain Unkarista tai joistain muista itäisen Euroopan maista, kyse on myös Suomesta ja millaiseen viiteryhmään olemme nyt itsemme asettaneet.

Monet kansainväliset palkinnot ovat usein jättäneet sen mielikuvan, että vähintään yhtä tärkeätä kuin huomionosoituksen antaminen palkitulle voi olla huomion hankkiminen antajalle. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Saharov-palkinnon osoittamisessa pyritään maksimaaliseen, tasapuoliseen ja uskottavaan vaikuttamiseen ihmisoikeuksien hyväksi.