Sota vanhassa ja uudessa maailmanjärjestyksessä

Kansainvälisistä sopimuksista aikoinaan juhlituin, mutta sittemmin enemmän naurun ja säälin kohteeksi joutunut, on yli kuudenkymmen valtion edustajien vuonna 1928 allekirjoittama USA:n ja Ranskan silloisten ulkoministereiden mukaan nimetty Kellogg-Briand-sopimus. Lyhyen sopimuksen sisältö oli hyvin yksinkertainen: sodankäynti oli vastedes kielletty politiikan välineenä.

Ottaen huomioon miten paljon sotia sen jälkeen maailmassa on käyty alkaen jo 1931 käynnistyneestä Japanin hyökkäyksestä Kiinaan, toisesta maailmansodasta puhumattakaan, näyttää Kellogg-Briandin sopimus päällisin puolin täysin epäonnistuneelta ja kenties jopa varoittavalta esimerkiltä rauhanidealismin turhuudesta. Yalen yliopiston oikeustieteen professorit Oona Hathaway ja Scott Shapiro eivät tätä käsitystä jaa. He päinvastoin haluavat osoittaa, että vuodesta 1928 tuli sopimuksen ansiosta käänteentekevä raja, joka jakaa maailmanhistorian vanhan ja uuden kansainvälisen järjestyksen aikakausiin.

Vanhan kansainvälisen järjestyksen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi rakentajaksi he nimeävät hollantilaisen Hugo Grotiuksen. Useimmat hänestä kuulleet pitävät häntä oikeusfilosofina, joka loi kansainvälisen oikeuden perusteet luonnonoikeuden pohjalle, kuten suomenkielinen wikipedia-artikkeli hänet esittelee. Artikkeli ei lainkaan viittaa siihen, mikä Hathawayn ja Shapiron mielestä tekee Grotiuksesta nimenmaan vanhan kansainvälisen järjestyksen vaikutusvaltaisimman edustajan. Tällä he tarkoittavat sitä, että Grotiuksen oikeusjärjestelmässä ei sodankäyntiä sinänsä pidetty rikollisena vaan hyväksyttävänä politiikan välineenä, jonka käytön seuraukset – valloitukset ja haltuunotot jne. – olivat sellaisenaan hyväksyttäviä, ts. menestyksekäs voimakäyttö loi uuden oikeudellisen tilan, jota kaikkien oli kunnioitettava.

Tähän tulokseen päätyäkseen Grotiuksen oli häivytettävä ero oikeutettujen ja epäoikeutettujen sotien välillä. Se ei tietenkään poistanut hallitsijoiden tarvetta perustella sotaan ryhtymistä ylevin oikeutuksen antavin perustein ja vastauksena toisen puolen erilaisiin epäoikeutettuihin toimiin, mutta jos toinen ei ollut valmis ryhtymään toisen vaatimiin korjaustoimiin, sota oli hyväksyttävä tapa ratkaista asia.

Vanhaan kansainväliseen järjestykseen sisältyi myös tiukka puolueettomuusvaatimus sotaan osallistumattomille maille, joiden tuli kohdella sodan osapuolia täsmälleen samalla tavalla. Mitkään sanktiot eivät siis olleet luvallisia, vaikka itse sotaan liittyminen ei kiellettyä ollutkaan.

Hathaway ja Shapiro käyvät läpi sitä miten kansainvälistä järjestystä kehitettiin ja tulkittiin sen perusperiaatetta kyseenalaistamatta. Sitä ei tehty maailmansodan jälkeen perustetun Kansainliiton peruskirjassakaan, sillä se ei kieltänyt sotaan ryhtymistä kunhan peruskirjan säädöksiä välitysyrityksistä oli ensin noudatettu.

Mielenkiintoista onkin, että osin samat vaikuttajat ja poliittiset suuntaukset, jotka kaatoivat Yhdysvalloissa maan liittymiseen Kansainliittoon, olivat käynnistämässä Kellogg-Briandin sopimukseen johtanutta prosessia.

Sopimuksen voimaantulo ei tietenkään heti muuttanut maailmaa, mutta jo Japanin vuonna 1931 aloittamaan sotaan Kiinaa vastaan jouduttiin reagoimaan hahmottumassa olevan uuden kansainvälisen järjestyksen hengessä. Kellogg-Briand sopimuksen allekirjoittaneelle Japanille tuli yllätyksenä, että Kansainliitto ei vain katsonut sen syyllistyneen sopimuksen rikkomukseen, vaan myös pohjusti Japaniin kohdistettavia sanktioita. Ne eivät Japanin suunnitelmia lopettaneet, vaan kenties niitä paremminkin kiihdyttivät. Symbolisesti merkittävimmäksi reaktioksi jäi kansainvälisen yhteisön kieltäytyminen laajalla rintamalla tunnustamasta Japanin Mantsuriaan perustamaa nukkevaltiota Mantsukuoa.

Kellogg-Briand ei estänyt toista maailmansotaa, mutta se vaikutti jo oleellisesti siihen miten sodan aikana hahmotellun ja sen jälkeen Kansainliiton korvanneen Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja kirjoitettiin ja miten sitä lähdettiin soveltamaan. Se näkyi myös siinä, miten Saksan, Japanin ja muiden maiden sotasyyllisiä käsiteltiin sekä sotarikoksiin että sodan aloittamiseen syyllisinä.

Hathaway ja Shapiro käyvät kirjan jälkimmäisessä osassa läpi erittäin laajan aineiston sodista osoittaakseen, miten sotien määrä ja luonne ja niihin suhtautuminen ovat uuden maailmanjärjestyksen oloissa muuttuneet. He toki toteavat, miten myös muut seikat – ydinaseiden olemassaolo, kaupankäynnin ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden kasvu ja merkantilistisen ajattelun ehtyminen – ovat tähän vaikuttaneet, mutta pitävät kiinni siitä, että kansainvälisen oikeuden Kellogg-Briand sopimuksen myötä tapahtunut muutos on jopa keskeisin tekijä.

Tätä muutosta kuvatessaan Hathaway ja Shapiro käyvät läpi kansainvälistä kehitystä hyvin samanlaisessa hengessä ja samankaltaiseen todisteluun nojaten kuin olen itse pitkään monissa puheissa ja kirjoituksissani pyrkinyt tekemään, kun olen analysoinut maailmassa vallitsevaa ”kahta todellisuutta” ja voimapolitiikan tuomien etujen heikkenemistä. Kuvaamani todellisuudet – vanha voima- ja reaalipolitiikan maailma ja uusi keskinäisen riippuvuuden vuoksi yhteen kasvava maailma – ovat lähes tulkoon yksi yhteen sitä, mitä Hathaway ja Shapiro tarkoittavat kirjoittaessaan vanhasta ja uudesta maailmanjärjestyksestä.

Ero on lähinnä siinä, etten ole huomannut enkä osannut antaa kansainvälisen oikeuden kehitykselle ratkaisevana muutoksentekijänä samaa merkitystä kuin Hathaway ja Shapiro. Edelleenkin olen sitä mieltä, etteivät kansainvälistä oikeutta muuttavat sopimukset synny vain aatteiden voimasta vaan myös yhtä lailla vastauksina kaikkiin muihin reaalimaailman muutoksin, jotka niiden uudistamista edellyttävät.

On kuitenkin ilman muuta virhe aliarvioida ja vähätellä sopimusten ja niihin kirjattujen periaatteiden merkitystä. Siksi pidän tärkeänä myös uutta ydinaseiden täyskieltosopimusta, vaikka sen voimaantulo ei välittömästi vielä ainuttakaan ydinasetta hävittäisi.

Joulukuu 2017

Kun Sipilän hallitus varmisti jatkoaikansa

Aamulehden poliittisen toimittajan Lauri Nurmen kirja aikaansai syksyllä ilmestyessään pienen kohahduksen. Kirjassa todetaan yksiselitteisesti pääministeri Juha Sipilän valehdelleen eduskunnan edessä, kun hän kesäkuussa hallituspohjan uusimisen yhteydessä kielsi, että olisi ollut osallisena minkäänlaisessa ennakkosuunnittelussa perussuomalaisten hajottamiseksi. Suomalaiseen tapaan ei tästä kuitenkaan ole ollut mitään seurauksia.

Nurmen lukuisiin sekä nimettömiin että nimellä annettuihin haastatteluihin perustuva kirja antaa varsin vakuuttavan kuvan siitä, miten kaikissa kolmessa hallituspuolueessa oltiin hyvissä ajoin varauduttu siihen mahdollisuuteen, että Jussi Halla-aho nousee perussuomalaisten johtoon. Tämä näytti puoluekokouksen alla jo lähes varmalta, ja kun se toteutui, pantiin ennalta tehty suunnitelma täytäntöön.

Nurmi käy läpi myös sen, miten Timo Soinin syrjäyttämistä ja Halla-ahon valintaa ryhdyttiin jo vuotta ennen kesäkuun 2017 puoluekokousta valmistelemaan. Tämä luonnollisesti kantautui Soinin tietoon ja vaikutti siihen, että muutoinkin puheenjohtajuudesta luopumista pohtinut Soini ei halunnut lähteä vaaliin, jonka todennäköisesti olisi hävinnyt.

Puheenjohtajuudesta luopuminen on kuitenkin eri asia kuin ulkoministeriydestä luopuminen. Koska myös oli selvää, ettei Halla-aho puolueen johtajana perussuomalaisten hallituksessa jatkaessakaan ajatellut Soinin jatkavan ministerinä, oli sekin yllykkeenä Suomen poliittisen historian ainutlaatuiseen sinisen eduskuntaryhmän synnyttäneeseen ja Sipilän hallituksen jatkon varmistaneeseen operaatioon.

Tuon operaation vaiheet ja vaihtoehdot – keskustassa toivottiin alun perin perussuomalaisten joutumisen Halla-ahon johdettavaksi mahdollistavan sen, että iso joukko tähän tyytymättömiä kansanedustajia voitaisiin houkutella keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmiin – käydään Nurmen kirjassa tarkkaan läpi. Perussuomalaisten osalta tapahtumat ovat astetta varmemmin todennettavissa, keskustan ja kokoomuksen rooli perustuu enemmän aihetodisteisiin ilman yksiselitteistä ”savuavaa asetta”, kuten Nurmi toteaa. Sellaisinakin ne ovat tarpeeksi vakuuttavia osoittamaan Sipilän ja Petteri Orpon osallisuuden suunnitelmaan, joka muutamassa päivässä vei aiottuun lopputulokseen.

Nurmen kirja on varmaan monien mielestä rautaista tutkivaa journalismia ja sellaisena minustakin ansiokas. Hämmennyksen jättää kuitenkin sen täydellinen epäpoliittisuus, etten sanoisi amoraalisuus. Minä en onnistuisi käsittelemään perussuomalaisten ja Halla-ahon kaltaisia ilmiöitä ilman minkäänlaista arviota niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä ja seurauksista ja liittämättä niitä joihinkin arvovalintoihin.

Joulukuu 2017

Armenialaisten kohtalo Ottomaanien valtakunnassa – kansanmurha vai vain traaginen tapahtuma?

Kun eri puolilla maailmaa olen esitellyt Historioitsijat ilman rajoja -aloitettamme olen melkein aina maininnut armenialaisten joukkosurman ottomaanien valtakunnassa v. 1915 yhtenä esimerkkinä siitä, miten historian tulkintaerimielisyydet edelleen ylläpitävät konflikteja. Vaikka erimielisyys tuskin johtaa uuteen aseelliseen konfliktiin, on tämä kysymys, joka edelleen estää Turkin ja Armenian suhteiden normalisoinnin. Se on myös keskeisesti vaikuttamassa Turkin suhteisiin kymmeniin muihin maihin. Ne kiristyvät aina, kun jonkun valtion johto tai parlamentti haluaa kutsua tapahtumaa kansanmurhaksi.

Aiheen käsittelyn vaikeus ja herkkyys näkyi myös HWB:n kansainvälisessä konferenssissa historian käytöstä ja väärinkäytöstä konflikteissa viime vuoden toukokuussa. Yksi konferenssin työpajoista käsitteli tätä kysymystä ja se oli ainoa, jossa tunteet kuumenivat ja äänenpainot kovenivat. Tosin tähän eivät niinkään olleet osallisia historioitsijat kuin diplomaatit, jotka eivät käyttäytyneet ihan diplomaattisella tavalla.

Aiheesta on kirjoitettu pamfletteja, tutkimuksia ja muita teoksia varmaan pienen kunnan kirjaston täyttävä määrä. Enin osa niistä ottaa kantaa myös kansanmurhan kysymykseen, toiset sen käytön oikeutuksen vahvistaen, toiset kiistäen. Tästä valikoimasta olen lukenut vain muutaman teoksen, viimeksi tämän Geoffrey Robertsonin kirjan.

Itselläni on ollut tapana kertoa, että historioitsijat ovat suurin piirtein yksimielisiä itse vuoden 1915 tapahtumista, vaikka tulkitsevat niitä eri tavoin sen suhteen oliko kyseessä kansanmurha vai ei. Robertsonin luettuani en ole enää yhtä varma siitä, kuinka laajaa yhteisymmärrys edes tapahtumien kulusta on.

Robertson on australialaissyntyinen ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut julkkisasianajaja, jonka asiakkaisiin ovat kuuluneet mm. Salman Rushdie, Mike Tyson ja Julian Assange. Hän ei epäröi ottaa voimakkaasti kantaa kiistakysymyksiin perustellen näkemyksensä juridisin, mutta myös eettisin näkemyksin.

Niin myös tässä kirjassa. Robertson läpikäy aiheesta käytettävissä olevan aineiston ja päätyy siihen, että keväällä 1915 käynnistetyssä operaatiossa oli kyseessä kansanmurha, jossa ainakin 800 000 ja enimpien arvioiden mukaan 1 500 000 Turkissa elänyttä armenialaista sai surmansa. Tämän päivän Turkki torjuu korkeimmat arviot sillä sen mukaan armenialaisia ei edes ollut maassa miljoonaa enempää, mutta myöntää että surmansa saaneita oli kuitenkin 600 000, mikä tarkoittaa että hurjat 60 % kaikista armenialaisista olisi kuollut.

Osa surmansa saaneista tapettiin suoraan Turkin armeijan sotilaiden toimeenpanemissa joukkomurhissa, mutta enin osa menehtyi kuolemanmarsseilla, joilla armenialaiset pakkosiirrettiin pois kanta-Turkin alueelta ottomaanien vielä hallitseman Syyrian puolelle kurjiin erämaaleireihin. Kuolemaa kylvi nälän ja tautien lisäksi se, etteivät turkkilaissotilaat useimmiten yrittäneetkään suojella armenialaisia järjestäytyneiden rosvojoukkojen hyökkäyksiltä, joissa myös menehtyi kymmeniätuhansia ihmisiä.

Turkki oli tuolloin vielä ottomaanien valtakunta, jossa nuorturkkilaiset ja heidän puolueensa (englanniksi Committee of Union and Progress eli CUP) oli 1908 ottanut vallan ja jättänyt sulttaanin muodolliseksi valtionpääksi. Turkki liittyi maailmansotaan Saksan rinnalla marraskuussa 1914 ja sotaa käytettiin perusteena turvallisuusriskiksi leimattujen armenialaisten pakkosiirroille. Sitä ennen armenialaiset oli siirretty ottomaanien armeijasta erillisiin aseettomiin ”työpataljooniin”. Armenialaisten keskuudessa toimi pieni aseelliseen vastarintaan valmis Dashnak-puolue, mutta se oli lähinnä sopiva veruke armenialaisten vainoon eikä mikään todellinen uhka maan vakaudelle ja sotaponnistuksille.

Yhdysvaltain diplomaattien ja muiden ulkomaalaisten raportointi ja uutisointi on tärkein lähde kuvauksille tapahtumista. Myös Turkin kanssa liitossa olleen Saksan diplomaatit raportoivat Berliiniin kauheuksista, mutta Saksan sodanjohto ei antanut sen vaikuttaa liittosuhteeseen. Yksiselitteistä ”savuavaa asetta” eli asiakirjaa, jossa olisi suunniteltu tai määrätty armenialaisväestön hävittämiseen tähtääviä toimia, ei toki Turkin arkistoista ole löytynyt – ei muuten ole Natsi-Saksan arkistoissakaan sellaista asiakirjaa, jossa olisi suoraan määrätty holokaustin toimeenpanosta – mutta aivan riittämiin muutoin aineistoa, joka kertoo vainotoimien systemaattisuudesta ja välinpitämättömyydestä niiden seurauksista.

Maailmansodan tappion jälkeen Turkissa valta vaihtui ja uusi sisäministeri totesi yksiselitteisesti, että edelliset CUP-ministerit olivat soveltaneet lakia pakkosiirroista tavalla, joka oli samalla päätös tuhota armenialaiset. Joukko vastuullisia CUP-johtajia asetettiin silloisessa Konstantinopolissa syytteeseen ja tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Keskeisimmät syylliset olivat kuitenkin paenneet maasta eikä heidän saamiaan kuolemantuomiota koskaan pantu täytäntöön.

Tämä valmius kantaa vastuuta tapahtuneesta jäi Turkissa kuitenkin välivaiheeksi. Turkista tuli 1923 Kemal Ataturkin johtama tasavalta. Ataturk ei kieltänyt tapahtuneita rikoksia, mutta yksi kuolemantuomion saaneista ”rehabilitoitiin” jo muutaman vuoden päästä ja Turkin tiukan torjuva asenne syytöksiin kansanmurhasta koveni ajan myötä. Tässä suhteessa ei ole eroa Ataturkin tasavaltalaisten perillisten, armeijan tai islamistisen AK-puolueen välillä. Turkin rikoslakiin vuonna 2005 hyväksytty notoori artikla 301 kriminalisoi Turkin, Turkin kansankunnan tai Turkin hallituksen instituutioien loukkaamisen, mitä käytetään pöyristyttävällä tavalla sananvapauden rajoittamiseen ja sitä tulkitaan myös niin, että väite Turkin syyllisyydestä kansanmurhaan on rikollinen loukkaus.

Kansainväliseen oikeuteen kansanmurha-käsite (genocide) tuli vuonna 1948 YK:ssa hyväksytyn sopimuksen myötä. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö aikaisempia tapahtumia, kuten juutalaisten ja romanien joukkomurhaa toisessa maailmansodassa, voisi analysoida, käsitellä ja tuomita kansanmurhana. Jos kauheuksia nykyään tapahtuu ratkaistaan se, onko kyseessä ollut kansanmurha vai ei, tuomioistuimissa. Kun ketään armenialaisten joukkomurhaan osallisia ei enää voi asettaa syytteeseen, ovat tuomioistuimen korvanneet hallitukset, lainsäätäjät ja poliitikot, jotka joko kieltävät kansanmurha-käsitteen käyttämisen tai vaativat käyttämään sitä.

Tilanne on kaiken kaikkiaan sekava. Historiallisen tutkimuksen ja tiedon perusteella on vahvoja perusteita sille, että tapahtumaa voi kutsua kansanmurhaksi. Täysin perusteetonta ja tuomittavaa on kieltää kansanmurha-käsitteen käyttö, kuten nyky-Turkissa halutaan tehdä, mutta yhtä lailla kyseenalaista syyllistää niitä, jotka eivät kansanmurha-käsitettä hyväksy käytettäväksi. Robertson on yksiselitteisesti sitä mieltä, että kyseessä oli kansanmurha ja hän pitää perusteltuna, että muutkin maat ja poliittiset toimijat käyttäisivät käsitettä. Mutta hän myös yhtä yksiselitteisesti asettuu vastustamaan lakeja, joilla kansanmurhan kieltäminen kriminalisoidaan, oli kyseessä sitten holokausti tai armenialaisten kansanmurha.

Mielenkiintoinen sivujuoni Robertsonin kirjassa on, kun hän Britannian julkisuuslainsäädännön perusteella käyttöönsä saamiaan asiakirjoja tutkimalla selvittää, miten maan eri aikoina vaihdelleet tulkinnat tapahtumista ovat syntyneet. Historiantutkimuksen tuloksilla ja kansainvälisen oikeuden tulkinnoilla näyttää olleen perin vähän tekemistä Britannian kannanottojen kanssa verrattuna maan Turkki-suhteiden hoidon eri tavoin vaihdelleisiin kaupallisiin ja poliittisiin tarpeisiin.

Historioitsijoilta ilman rajoja ei tehtäviä puutu.

Lokakuu 2017