Kaksikannan viimeinen(?) työnantajamohikaani

Lasse Laatunen aloitti työmarkkinauransa syksyllä 1973, kun Työnantajien Yleisen Ryhmän pomo Lauri Saurama palkkasi vastavalmistuneen nuoren juristin Etelärantaan töihin. Siellä hän myös pysyi koko 41 vuotta kestäneen työuransa ajan, vaikka kysyntää oli niin kokoomuksen puoluesihteeriksi ja kansanedustajaksi kuin valtakunnansovittelijaksikin. Koko pitkän uransa ajan Laatunen kuului työmarkkinaneuvottelujen keskeisimpiin vaikuttajiin, jonka erityisvahvuus oli kaikkien sopimusten tekstien sekä työ- ja eläkelainsäädännön hallinta ja kyky muotoilla niitä vaikeissa ja pitkissä neuvotteluissa lopulta kaikkien hyväksymiksi neuvottelutuloksiksi.

Laatusen yhdessä Ylen pitkäaikaisen työmarkkinatoimittajan Arto Niemisen kanssa kirjoittama kirja ei avaa näitä neuvottelutuloksia oikeastaan lainkaan sisällöllisesti, mutta kertoo sitäkin enemmän ja värikkäämmin niistä prosesseista, joilla tuloksiin lopulta päästiin. Ennen kaikkea se kertoo henkilösuhteista ja niiden usein ratkaisevasta merkityksestä.

Lista Laatusen arvostamista ja suorastaan kehumista työntekijäpuolen edustajista on pitkä. Sen kärjessä ovat Lauri Ihalainen, Lauri Lyly, Kirsti Palanko ja Markku Hyvärinen, mutta myös politiikasta tutummat Paavo Lipponen, Antti Rinne ja Antti Lindtman saavat osansa kiitoksista. Lista ei rajoitu vain sosialidemokraatteihin, vaan esimerkiksi vasemmistoliiton Kaija Kallinen nousee myös asiallisena osaajana ja neuvottelijana esiin. Melkein kaikki erityiskiitetyt ovat olleet SAK:n edustajia, joskin myös STTK:n Mikko Mäenpää saa osansa. Sen sijaan akavalaisista Sture Fjäderistä alkaen Laatusella ei ole juurikaan hyvää sanottavaa.

Oman työnantajapuolen työtovereista suurin osa saa asialliset kiitokset. STK/TT/EK:n korkeimmasta johdosta Pentti Somerto ja Tapani Kahri sekä EK:n luottamusmiesjohdosta Ilpo Kokkila saavat erityisen kiitosmaininnan. Patruunapuolen salaisuuksia Laatunen ei kuitenkaan avaa eikä kommentoi. Pienenä poikkeuksena tästä on Nokia, jonka johtajien Kari Kairamon ja Harri Mildhin yritykset suurilla saappaillaan päällepäsmäröidä työnantajien päätöksentekoa Laatunen oli torjumassa.

Yleensä Laatusen kriittiset kommentit ovat siloiteltuja. Ehkä kaltoimmin voi itsensä kokea kohdelluksi EK:ssa työskennellyt Kai Mykkänen, jonka viherpiiperrykset pahvimukien pannaan julistamisineen Laatunen leimaa naurettaviksi. Mutta kun Laatunen vertaa Mykkäsen esitystä aurinkopaneelien hankkimisesta Etelärannan katolle sirpin ja vasaran pystyttämiseksi eduskunnan katolle, kääntyvät sympatiat jo Mykkäsen puolelle.

Kirjan nimi viittaa kolmikantaan jossa työmarkkinaosapuolten lisäksi valtiovalta on kolmantena neuvotteluosapuolena. Oikeampaa on tässä yhteydessä puhua kaksikannasta, sillä Laatusen kolmikannassa valtiolla on enempi kuunteluoppilaan ja toimeenpanijan rooli kuin itsenäisen päätöksentekijän. Hän ei tuo esiin ainuttakaan tapausta jossa valtio olisi kolmantena osapuolena proaktiivisesti myötävaikuttanut mihinkään positiivisiin ratkaisuihin, sen sijaan Ahon ja Sipilän hallitusten ajoilta sitäkin enemmän esimerkkejä siitä, miten työmarkkinatoimintoja tuntemattomat pääministerit ja muut poliitikot ovat luoneet täysin tarpeettomia ja asioiden hoitoa hankaloittaneita kriisejä. Valtion virkamiehet ovat yleensä olleet osattomia näihin virheisiin, muutamaa nimeltäkin mainittua kepulaista virkamiestä lukuun ottamatta.

Laatunen kertoo melkein kaikissa vaaleissa äänestäneensä Ben Zyskowiczia. Kokoomukseen hän ei kuitenkaan koskaan liittynyt, vaikka erityisesti Ilkka Kanerva olisi halunnut pohjustaa hänelle myös puoluepoliittista uraa. EK:sta Laatunen jäi eläkkeelle sopivasti vaiheessa, jossa uudet tuulet Jyri Häkämiehen johdolla alkoivat puhaltaa, eikä Laatunen salaa näkemystään siitä millaisena virheenä hän pitää EK:n sääntömuutosta, joka kieltää sen enää olemassa osallisena keskitetyissä työmarkkinasopimuksissa.

Suomi on siirtynyt työmarkkinapolitiikassa Laatusen jälkeiseen uuteen aikaan. Mikään ei toistaiseksi tue sitä, että se tarkoittaisi myös parempaan aikaan siirtymistä.

Lokakuu 2017

Erään junamatkan kuvaus ja seuraukset

Ensimmäisen maailmansodan jatkuminen ilman näköpiirissä olevia voiton mahdollisuuksia sai keisarillisen Saksan sodanjohdon käyttämään kaikkia muitakin kuin suoraan sotilaallisen voimaan perustuvia keinoja vastustajiensa heikentämiseen. Nykyisin siitä puhuttaisiin hybridisodankäyntinä. Tähän kuului mm. Irlannin tasavaltalaisten kapinayritysten tukeminen, suomalaisen jääkäripataljoonan kouluttaminen ja Meksikon yllyttäminen sotimaan Yhdysvaltoja vastaan.

Kenties kauaskantoisin näistä Saksan toimista oli tsaarinvaltaa vastustavien Venäjän vallankumouksellisten tukeminen. Tähän kuului keskeisenä asiana Zürichiin maanpakolaisena juuttuneen bolshevikkijohtaja Leninin ja pienen tukijoukon paluun järjestäminen Saksan halki ns. sinetöidyssä rautatievaunussa.

Venäjän historiasta laajasti kirjoittanut Catherine Merridale käy tarkasti läpi koko matkan yksityiskohtaiset vaiheet, ja oikoo siinä sivussa eräitä myyttejä. Yksi sellainen oli vaunun sinetöinti, sillä se ei ollut mitenkään hermeettisesti suljettu, vaan vaunun keskellä oli käytävän lattiaan vedetty kalkkiviiva, joka jakoi vaunun Leninin seurueen ja sen saksalaisten saattajien osiin. Tämän viivan ylittäjä ja osapuolten toiveiden välittäjä oli sveitsiläinen vallankumoussosialisti Fritz Platen. Matka kesti kaikkiaan kahdeksan päivää ja jatkui Saksasta lautalla Ruotsiin ja sen halki junalla Haaparantaan ja Torniosta toisella junalla Pietarin Suomen asemalle, jonne seurue saapui huhtikuun 16. päivänä 1917.

Bolshevikit olivat järjestäneet johtajalleen upean vastaanottoseremonian kukkalaitteineen, soittokuntineen ja puheineen, mutta Lenin otti heti tilanteen haltuunsa ja ryhtyi propagoimaan imperialistisen sodan lopettamista, kadettien ja essärrien johtaman väliaikaisen hallituksen kaatamista ja kommunistista vallankumousta.

Merridalen kirja ei ole vain junamatkan ja sen taustan kuvausta vaan laaja ja värikäs kuvaus Pietarin oloista ja tunnelmista vallankumousvuonna 1917. Se myös kertoo että Leninin paluu oli todella ratkaiseva käännekohta ja että hänen tukemisensa oli maailmansodan lyhyellä tähtäyksellä erinomainen sijoitus Saksan sodanjohdolta, vaikka pidemmällä tähtäyksellä tuli kalliiksi kaikille, ei vähiten venäläisille.

Olisivatko bolshevikit edes yrittäneet lokakuussa onnistunutta vallankaappaustaan ilman Leniniä on avoin kysymys. Vielä huhtikuussa bolshevikkipuolue oli tosiasiassa väliaikaisen hallituksen tukija ja valmis yhteistyöhön muiden vasemmistopuolueiden kanssa. Kumouslinjaa edustanut Lenin oli aluksi keskuskomitean pienessä vähemmistössä, mutta pystyi johdonmukaisella tahdonvoimallaan ja fanaattisuudellaan kääntämään puolueen pian linjansa taakse.

Kirjan lopussa Merridale käy läpi miten vaunun matkustajien myöhemmin kävi. Sen voi tiivistää sanaan huonosti. Stalinin puhdistukset vuodesta 1936 veivät heidät teloitettaviksi tai vankileireille alkaen Leninin tunnetuimmista  junamatkakumppaneista Grigori Zinovievistä ja Grigori Sokolnikovista.

Lokakuu 2017

Oikeassa olevan kolumnistin tuska

Jukka Tarkan elämäntyön agenda käy hyvin ilmi hänen keskeisten kirjojensa nimistä: Suomen kylmä sota; Uhan alta Unioniin; Karhun Kainalossa ja Venäjän vieressä.

Tarkan tutkijan ja kirjoittajan ura alkoi kuitenkin vähän toisenlaisissa merkeissä. Hänen vuonna 1977 julkaistu väitöskirjansa 13. artikla, käsitteli sotasyyllisyysoikeudenkäynnin taustaa ja on edelleen tutkimuksellinen perusteos asiasta.

Se ei kuitenkaan ollut kaikkien hänen myöhemmän agendansa jakaneiden mieleen ja Tarkka on näihin päiviin asti saanut jatkaa väittelyä Hannu Rautkallion ja monien muiden kanssa, jotka haluavat edelleen kertoa koko prosessin johtuneen Urho Kekkosen ”nöyristelystä Neuvostoliitolle ja vimmasta kostaa poliittisille kilpailijoilleen”.

Tarkka työskenteli 13 vuotta elinkeinoelämän tiedotustehtävissä, kunnes Max Jakobson vuonna 1980 pestasi hänet yhdeksi EVA:n johtajaksi. Samanaikaisesti hänestä tuli myös Helsingin Sanomien kolumnisti, joka kirjoittajan ura jatkui sittemmin Suomen Kuvalehdessä kun Tarkka siirtyi ensin Otavan ja sitten Yhtyneitten Kuvalehtien johtoportaaseen. Kolumnistijulkisuus auttoi hänet yhdeksi vaalikaudeksi eduskuntaan nuorsuomalaisten toisena edustajana.

Muistumia ei voi pitää varsinaisena muistelmakirjana, mutta siltä osin kun siinä tällaista aineistoa on, kertomus nuorsuomalaisen puolueen noususta ja häviöstä on kirjan mielenkiintoisinta antia.

Uuden puolueen perustaminen on Suomessa helppoa, mutta koossapitäminen vaikeampaa. Avoimesti elitistiset nusutkin saivat riesakseen pikkupuolueiden ikuisia kiertopalkintoja, jotka rassasivat populismikammoista Tarkkaa.

Olli Rehn oli kiinnostunut nusujen aatteesta mutta ei viisaasti lähtenyt vaarantamaan jo keskustan varapuheenjohtajuuteen yltänyttä nousu-uraansa.

Risto Kuisman loikkaus Sdp:stä nusujen kolmanneksi kansanedustajaksi ei ollut yllätys, koska ehdokkuudesta nusujen listalla oli keskusteltu jo vaalien alla. Pitkäaikaiseksi ei Kuisman vierailu nusuissa jäänyt, ja hänen lähtönsä oli lopulta helpotus puolueeseen jääneille.

Yhteen eduskuntakauteen jääneen poliitikkouransa jälkeen Tarkka on jatkanut vapaana kirjoittajana ja julkaissut paitsi satoja kolumneja, myös elämäkerrat L.A. Puntilasta, Päiviö Hetemäestä ja ihailemastaan Max Jakobsonista, sekä sadoittain kolumneja.

Muistumia käsittelee näitä ja näiden saamaa vastaanottoa vähän samassa hengessä kuin ne on kirjoitettukin. Tarkka on parhaimmillaan tarkka ja luotettava historiantutkija, mutta yhdistää tähän rooliin usein myös varmoja mielipiteitä ilmaisevan kaikkitietävän pamfletistin roolin.

Tässä tulen arvostelijan dilemmaan. Olen aikoinaan paheksunut sitä, että Helsingin Sanomat on antanut monet historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien teosten arvostelun Max Jakobsonille silloinkin, kun hän asianosaisuuttaan peitellen sai tilaisuuden teilata omaa toimintaansa kriittisesti käsitelleen kirjan. Siksi emmin HS:n pyyntöä arvioida Tarkan kirjan.

Nojaan lopulta Jakobsonin doktriiniin: Juhani Suomen UKK-elämäkerran seitsemännen osan Umpeutuva latu (2000) arviossaan hän päätyi itselleen onnelliseen loppupäätelmään, että kun kyse ei ole väitöskirjan arvioinnista ei hän ole jäävi, ja pienessä Suomessa itse asiassa kaikki ovat jäävejä.

Niiltä osin kun Tarkka kiittää toimintaani eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana ei minulla ole siihen huomauttamista.

En myöskään loukkaannu siitä, että Tarkka on monista turvallisuuspolitiikan asioista eri mieltä kanssani.

Puutun kuitenkin Tarkan kirjassaan toistamaan, kahdentoista vuoden takaisessa kolumnissaan alun perin esittämäänsä tulkintaan Lissabonin sopimuksen keskinäiseen avunantoon velvoittavan niin sanotun turvatakuulauseen syntyhistoriasta.

Ei Suomen silloinen hallitus – tai Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, joihin Tarkka asian henkilöi – tukenut lopulta hyväksyttyä muotoilua turvatakuulauseen vesityksenä, vaan siksi, että ilman tätä yhtä lailla Nato maita kuin ei-Nato maita koskevaa viittausta ”tiettyjen jäsenmaiden” turvallisuuspolitiikkaan oli iso riski, että yksi tai useampi liittoutumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle. Tämän mahdollisuuden ja EU:n jakaantumisen torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse menetelleet.

Tarkan turvallisuuspoliittisia ja vähän muitakin kirjoituksia leimaa aina oikeassa olevan besserwisserin tuska.

Kaikki jotka eivät Nato-jäsenyydelle heti lämpene ovat Tarkan silmissä tosiasioita tunnustamaan kykenemättömiä, asiantuntijatiedon ja älyllisen päättelyn ulottumattomuudessa leijailevia tietämättömiä ja sattumanvaraisiin ”musta tuntuu” perusteluihin nojaavia ja kansanäänestystä pelkääviä puolisokeita ihmisiä. ”Pintademokraattiset” kansanäänestykset ovat Tarkan silmissä vihoviimeinen tapa ratkaista mitään kysymystä.

Syyskuu 2017

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 24.9. 2017)

Carl Bildt ja medianhallinta

Carl Bildt valittiin Ruotsin valtiopäiville vuonna 1979 ja jo vuonna 1986 hän nousi 37-vuotiaana Ruotsin oikeistopuolue Moderaattien johtoon. Tämä teki hänestä porvareiden vaalivoiton myötä myös pääministerin vuonna 1993 alkaneelle kolmivuotiskaudelle. Sen jälkeen hän jatkoi edelleen oppositiojohtajana kykenemättä kuitenkaan enää vaaleissa haastamaan sosialidemokraattien valta-asemaa.

Bildt on kuninkaallisten rinnalla kansainvälisesti tunnetuimpia ruotsalaisia, joka on aina viihtynyt hyvin kansainvälisissä tehtävissä ja niiden parrasvaloissa. Pääministeriytensä jälkeen hän toimi kaksi vuotta YK:n korkeana edustajana Bosnia-Hertsegovinassa, minä aikana puolueen johtaminen jäi sijaisten käsiin. Kun hän uudelleen hakeutui YK:n erityisedustajaksi alueelle 1999 oli se puolueelle liikaa ja Bildt joutui väistymään puoluejohtajan paikalta. Kun porvariallianssi sitten 2006 palasi hallitukseen tuli Bildtistä kuitenkin vähän yllättäen ulkoministeri, vaikka hänen välinsä pääministeriksi tulleen moderaattien johtajan Fredrik Reinfeldtin kanssa olivat viileät.

Tämä oli mahdollista, sillä Reinfeldtiltä riitti kiinnostusta ja halua puuttua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vielä vähemmän kuin Juha Sipilällä. Tämä jätti Bildtille tilaa johtaa suvereenisti Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kahdeksan vuoden ajan, hoitaen samassa tosiasiallisesti myös puolustusministerin tehtävää. Bildtiä pidettiin ja hän itsekin piti itseään ehdokkaana mitä moninaisimpiin kansainvälisiin tehtäviin.

Bildtiä arvostettiin, mutta suhtautuminen häneen oli myös kaksijakoista. Sitä kuvaa Wikileaksin vuodattama amerikkalainen diplomaattiraportti Bildtistä, jossa häntä luonnehdittiin näin: ”Medium-size dog with big dog attitude”. Ulkoministerikautensa jälkeen Bildt on jatkanut monissa kansainvälisissä tehtävissä eikä hänen matkapäiviensä määrä liene yhtään vähäisempi kuin hänen ulkoministerikautenaan. Twiittaajana vain Donald Trump kerää yhtä paljon huomiota.

Björn Hägerillä on monipuolinen kokemus tutkivana toimittajana ja journalismin opettajana ja tämäkin kirja käsittelee Bildtiä hyvin journalistisesta näkökulmasta. Varsinainen elämänkerta se ei ole, vaikka läpikäykin kotitaustasta ja kouluajoista alkaen Bildtin elämänkaaren. Kirjan alaotsikkona voisi hyvin olla Bildt ja julkisuuden hallinta.

Hägerin kirjaprojekti on ollut usean vuoden työn alla ja alusta alkaen hän on sitä varten pyrkinyt haastattelemaan Bildtiä, onnistumatta siinä kertaakaan. Hänellä on ollut toki ollut lukuisia kohtaamisia Bildtin kanssa, mutta hetki on aina ollut sopimaton ja sopiva tilaisuus on aina jäänyt epämääräiseen tulevaisuuteen. Sen kerran kun Häger on hänelle päässyt jonkun kysymyksen esittämään on vastaus ollut väistöliike, usein kevyellä sukkeluudella höystettynä.

Tämä ei ole vain Hägerin ongelma. Jokseenkin kaikki toimittajat, mikrofonin ja kameran kanssa tai ilman, jotka ovat yrittäneet saada Bildtiltä täsmällisiä vastauksia tiukkoihin ja hänelle epämiellyttäviin kysymyksiin, ovat saanet kokea saman. Bildt sivuuttaa tällaiset kysymykset kiistämällä väitteen, pyytämällä täsmennystä, esittämällä vastakysymyksen tai jättämättä kokonaan vastaamatta ja usein esittämällä jonkun sukkeluuden, jonka ei tarvitse mitenkään liittyä esitettyyn kysymykseen.

Monet poliitikot ovat tunnetusti yhtä haluttomia vastaamaan ikäviin kysymyksiin, mutta useimpien kiertely-yritykset johtavat siihen, että he kaivavat itsensä vain entistä syvempään suohon. Bildt on kuitenkin teflonpoliitikkojen suurmestariluokassa.

Häger läpikäy Bildtin uran virheiksi, epäonnistumiksi tai skandaaleiksi katsomiaan tapauksia ja miten Bildt on niistä kaikista selvinnyt suuremmitta kolhuitta. Tällaisia ovat Bildtin oppositiojohtajana ja pääministerinä käymä Neuvostoliiton vastainen kampanja, jossa venäläisten sukellusveneiden väitettiin syyllistyneen kymmeniin Ruotsin aluevesien loukkauksiin. Asialla oli Ruotsin oikeiston ja sotilasjohdon liittoutuma, jonka kampanjan paljastaminen vaati paljon aikaa ja työtä. Vasta 2000-luvulle tultaessa Ruotsin sotilasjohto joutui myöntämään, että varmoina pidetyille havainnoille löytyi aivan luonnolliset selitykset, kuten minkkien tai silliparvien äänet, eikä käteen jäänyt ainuttakaan todistettua tapausta neuvostosukellusveneen toiminnasta Ruotsin aluevesillä. Sittemmin on myös tullut julki tietoja, että sikäli kun sukellusveneitä on ollut, niin ne ovat voineet olla yhtä hyvin Nato-maiden aluksia.

Pääministerinä Bildt lähetti todistamattomiin ja virheellisiin väitteisiin perustuvan Venäjää loukkauksista syyttävän kirjeen presidentti Jeltsinille. Hän ei kertonut salassa pitämästään kirjeestä Ruotsin valtiopäivien ulkoasiainneuvostolle, mistä hän sittemmin sai moitteet valtiopäivien perustuslakivaliokunnalta. Mutta yhtä sujuvasti ja itsevarmasti kun Bildt todistamattomat sukellusvenesyytöksensä esitti, kykeni hän myös seurauksitta sivuuttamaan vikatikkinsä.

Toinen tapaus jolle Häger omistaa suurta huomiota on Bildtin toiminta Bosnia-Hertsegovinassa ja hänen osavastuunsa Srebrenican verilöylystä v. 1995. Syytös perustuu siihen, että Bildt aivan liian sinisilmäisesti uskoi Milosevicin, Mladicin ja serbien selityksiä ja vakuutuksia ja myös vähätteli joukkomurhista tihkuneita tietoja. Tästäkin omissa Balkan-muistelmissaan kevyesti sivuuttamastaan tapauksesta Bildt selvisi ilman edes maineensa pysyvämpää tahrautumista.

Kolmas Hägerin erityiseen läpivalaisuun koskeva tapaus koskee Bildtin osuutta Lundin Petroleumin toiminnassa. Bildt oli, mehevää optiokorvausta vastaan, ryhtynyt Alfred Lundinin perustaman öljy-yhtiön hallituksen jäseneksi vuonna 2000 ja jatkoi tehtävässä aina ulkoministeriksi tuloonsa saakka vuonna 2006. Pohjanmerellä, Lähi-Idässä ja Afrikassa öljyä tuottanut yhtiö oli mukana öljyntuotannossa Sudanissa vuosina 1997-2003 ja myöhemmin Etiopian Ogadenissa, alueilla joilla käytiin tosiasiassa epäsäännöllistä sotaa hallituksen joukkojen ja Etelä-Sudanin ja Ogadenin itsenäisyyttä ajaneiden kapinallisten välillä.

Vuonna 2010 julkaistu tutkivan journalistin Kerstin Lundvallin kirja esitti vakavia syytteitä siitä, että Lundin olisi ollut osallinen eli vähintäänkin hallituksen joukkojen sille antaman suojelun edunsaajana tietoinen vakavista ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista joihin aseettomiakin vastustajia surutta raiskanneet, kiduttaneet ja surmanneet sekä kapinallisia tukevia kyliä polttaneet hallituksen joukot syyllistyivät. Öljy-yhtiön osuutta selvitetään edelleen oikeusviranomaisten toimesta.

Jo kolme vuotta ennen Lundvallin kirjan julkistamista oli Bildtiä koitettu saada vastaamaan kysymyksiin Lundinilta nostamiensa optioiden perusteista ja luonteesta. Pian Lundvallin kirjan ilmestymisen jälkeen julkisen kiinnostuksen kohteeksi nousi paitsi Sudan, niin Lundinin osakkuusyhtiön toiminta Ogadenissa sen jälkeen, kun sitä selvittelemään matkustaneet kaksi ruotsalaista toimittajaa pidätettiin kesällä 2011 Etiopiassa.

Tämäkään ei johtanut mihinkään toimiin Bildtiä vastaan tai edes maineen menetykseen. Häger vertailee samanaikaisesti Ruotsin median käymää kahta ajojahtia toisiinsa. Yhdessä kohteena oli Bildt, jota syytettiin miljoonaoptioiden rahastamisesta öljyfirmalta, joka oli sekaantunut räikeisiin rikoksiin kahdessa Afrikan maassa, toisessa kohteena oli demareiden uudeksi puheenjohtajaksi noussut Håkan Juholt, jota syytettiin siitä että hän oli asiasta ilmoittamatta antanut naisystävänsä asua valtiopäivien maksamassa esikaupunkiasunnossa Tukholmassa. Siinä missä Juholt myöntää virheensä – jopa olemattoman sellaisen, koska sellaista rastittavaa ruutua, jonka merkitsemisen hän valtiopäiville tekemässään ilmoituskaavakkeessa tunnusti jättäneensä ruksaamatta, ei kaavakkeessa edes ollut – ja joutuu eroamaan puolueensa johdosta, ei Bildt myönnä mitään virhettä eikä hänelle koidu myöskään mitään seuraamuksia.

Lopuksi on lukijan kuluttajanvalistukseksi kerrottava omasta suhteestani Carl Bildtiin. Olen tutustunut häneen pohjoismaiden neuvoston työssä jo 90-luvulla ja olemme sittemmin kahteen otteeseen samanaikaisesti hoitaneet maittemme ulkoministerin tehtäviä. Huolimatta monista suurista eroista talous- ja yhteiskuntapolitiikassa ja myös suurvaltasuhteita koskevista näkemyseroista olemme aina tulleet hyvin toimeen ja ulkoministereinä olemme tuloksekkaasti edistäneet maittemme ulko- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Lisäksi meitä yhdistää kiinnostus historiaan ja olemme molemmat mukana Historians without Borders kansainvälisen verkoston koordinoivassa toimikunnassa.

En kuitenkaan löydä virheitä Hägerin kuvauksesta. Siihen kuuluu myös se, että hän kertoo miten Bildt 60-luvulla Östra Realin eliittilukiossa, jonka oppilaiden enemmistö kuului Bildtin tavoin oikeistonuoriin, puolusti ystävänsä Staffan Hildeberandtin hanketta myös demarinuorten pienen osaston perustamisesta, kun koulun rehtori yritti kieltää sen.

Syyskuu 2017