Etusivu 2013 toukokuu 2013
29.5.2013

Puhe ”Suomi ja humanitäärinen maahanmuuttopolitiikka” pakolaisten kuntavastaanottoa käsittelevässä seminaarissa, Helsinki, 29.5.2013

 

Arvoisa seminaariyleisö,

Olen iloinen ja kiitollinen voidessani olla täällä ja avata työ- ja elinkeinoministeriön HAAPA- ja VIPRO-hankkeiden seminaarin, joka käsittelee pakolaisten vastaanottoa.

Muistan hyvin sen, kun Suomi 40 vuotta sitten vastaanotti ensimmäiset Chilestä tänne saapuneet pakolaiset. Olimme silloin kovin ylpeitä solidaarisuudestamme ja tavastamme nopeasti auttaa myös Suomen lähetystöstä turvaa hakeneita ihmisiä samalla kun vallankaappauksen suorittanut sotilasjuntta pidätti ja murhasi ihmisiä kaduilla.

Itsenäinen Suomi on ollut kuitenkin aiemmin sekä pakolaisia luovuttanut että heitä vastaanottanut maa jo kauan aiemmin. Sisällissotamme seurauksena kymmenet tuhannet hakeutuivat turvaan etupäässä Neuvosto-Venäjälle, mutta osa myös muihin maihin. Samanaikaisesti Suomeen tuli1920-luvulla 33 000 Venäjän vallankumousta pakenevaa ihmistä.

Ensimmäisenä jollain tavoin suunniteltuna poliittisten pakolaisten vastaanottovaiheena voidaan pitää pakolaisten vastaanottoa natsi-Saksasta. Suurin osa saksalaisista pakolaisista ohjattiin kuitenkin Suomesta edelleen turvaan Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan.


Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisinä pakolaisryhminä Suomi siis vastaanotti chileläisiä 1970-luvulla ja vietnamilaisia 1980-luvun alussa. Näiden pienien ryhmien vastaanotto oli kaikesta huolimatta historiallinen alkuvaihe nykyiselle kansalliselle pakolaispolitiikalle.

Virallisen päätöksen kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta Suomi teki vuonna 1985.  Viime vuosina suurimpia kiintiöpakolaisten ryhmiä ovat olleet mm. kongolaiset, irakilaiset, afganistanilaiset ja burmalaiset pakolaiset. 1990-luvulta lähtien Suomeen tulleista pakolaisista suurimpia ryhmiä ovat olleet somalialaiset, kurdit, bosnialaiset sekä Kosovon albaanit.

* * *

Hyvät osallistujat,

Pitkittyneet pakolaistilanteet jättävät syvän jäljen niin yhteiskuntaan kuin sen yksilöihinkin. Tämä näkyy kouriintuntuvalla tavalla esimerkiksi Gazassa, jossa 1,7 miljoonaa ihmistä on Helsingin kaupungin kokoisella alueella ja valtaenemmistö heistä edelleen YK:n UNRWA:n pakolaishoidon alaisuudessa.

Pakolaisuus voi kuitenkin myös päättyä, ja rohkaisevampia näkyjä on ollut käyntini seitsemän vuotta sitten pakolaisleirillä Peshawarissa, josta silloin oli jälleen lähtemässä pitkä kuorma-auto saattue viemään taas uutta, toiveikkaiden ihmisten joukkoa takaisin heidän kotimaahansa Afganistaniin, josta miljoonat olivat joutuneet lähtemään pakoon sotaa ja hirmuhallintoa.

Somaliassa pari kuukautta sitten saatoin myös jakaa ne varovaiset paremman tulevaisuuden toiveet, joita maassa kahdenkymmenen vuoden sisällissodan jälkeen oli jälleen aistittavissa. Oman värinsä vierailulle antoivat ne monet Somalian uuden hallinnon palveluksessa olevat ihmiset, jotka puhuivat suomea tai muita pohjoismaisia kieliä oltuaan Pohjolassa vuosia pakolaisina, mutta aina ajatellen paluun mahdollisuuden vielä koittavan.

Suomen pakolaistyöllä on vahva perinne ja poliittinen tahto. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Työ- ja elinkeinoministeriö on toteuttanut parin viime vuoden aikana kahta kehittämishanketta, joiden tavoitteena on ollut parantaa kuntien valmiuksia vastaanottaa kansainvälisen suojelun piiriin kuuluvia henkilöitä. HAAPA-hankkeessa on kehitetty kuntien vastaanotto- ja kotouttamistyön palveluja kohtaamaan paremmin haavoittuvassa asemassa olevien kiintiöpakolaisten tarpeita. VIPRO-hankkeessa puolestaan on selvitetty, miten kansainvälisestä suojelusta vastaavien viranomaisten prosesseja voitaisiin parantaa niin, että ne tukisivat sujuvaa kuntiin osoittamista.

Viime vuosina ja erityisesti vuodesta 2009 lähtien pakolaisten kuntiin sijoittaminen on vaikeutunut. Kuntapaikkoja on liian vähän ja vuosina 2009 ja 2012 aikana ei edes hätätapauksille pystytty järjestämään kuntapaikkaa kohtuullisen ajan kuluessa. Syyksi tilanteeseen on esitetty kunnille maksettavien korvausten riittämättömyys ja palvelujärjestelmään liittyvät haasteet. Myös itse korvausjärjestelmä kaipaa kehittämistä. VIPRO-hankkeessa tilattiinkin ulkopuolisilta konsulteilta selvitys siitä, mikä olisi nykytilannetta parhaiten vastaava kunnille maksettava korvaustaso ja miten korvausjärjestelmää voitaisiin yksinkertaistaa. Netum Konsultointi Oy esittää meille tänään alustavat suositukset.

Maahanmuuttovastaisen keskustelun ja vihapuheen näkyvä lisääntyminen on vaikuttanut myös kunnissa käytävään keskusteluun pakolaisten vastaanotosta. Itse en usko maahanmuuttovastaisuuden oleellisesti lisääntyneen, mutta pidäkkeet sen avointa ilmaisemista vastaan ovat vähentyneet. Ei ole paha asia vaan päinvastoin hyvä, jos myös siihen liittyvistä kipupisteistä voidaan avoimesti puhua, mutta vihapuheeseen ja rasismiin on pidettävä nollatoleranssi.

Kuntien taloustilanne yhdessä kiristyneen asenneilmapiirin kanssa on vaikeuttanut kuntien mahdollisuuksia tehdä myönteisiä päätöksiä pakolaisten vastaanotosta. Tästä huolimatta, uusia kuntia kuitenkin tulee tähän työhön mukaan, ja olemme heille erittäin kiitollisia. Viimeisimmät kiintiöpakolaisia vastaanottavat kunnat ovat Iisalmi, Sonkajärvi ja Lapinlahti. Kuulemme iltapäivän paneelissa miten alkuvaiheen vastaanotto on sujunut.   

* * *

Arvoisat seminaarin osanottajat,

Viime vuonna maahamme saapui 666 kiintiöpakolaista. Oleskeluluvan sai yhteensä noin 1600 turvapaikanhakijaa. Lisäksi oleskeluluvan sai reilu 300 perheenjäsentä.

Omaehtoinen ja itsenäinen muutto vastaanottokeskuksista kuntiin on jatkunut ja lisääntynyt. Omaehtoisesti tai itsenäisesti kuntiin muutti yhteensä noin 1500 oleskeluluvan saanutta turvapaikanhakijaa. Turvapaikanhakijoiden keskimääräinen kuntaan siirtymisen odotusaika oli noin 6 kuukautta. Kuntapaikkojen odotusajan pidentyessä vastaanottokeskukset tukevat ja ohjaavat oleskeluluvan saaneita etsimään ratkaisuja ja muuttamaan omaehtoisesti pois vastaanottokeskuksista.

Vuoden 2012 lopussa vastaanottoyksiköissä odotti kuntapaikkaa noin 400 A-oleskeluluvan saanutta henkilöä. Itsenäinen, ilman viranomaisten ohjausta tapahtuva muutto on lisääntymään päin. Itsenäinen muutto suuntautuu pääasiassa suuriin kaupunkeihin sukulaisten ja ystävien luokse. Se taas lisää erityisesti pääkaupunkiseudun kunnissa maahanmuuttajien asunnottomuutta ja ahtaita asumisoloja. Lisäksi kotoutumispalveluiden piiriin hakeutuminen on epävarmempaa, jolloin myös syrjäytymisriski kasvaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on eri yhteyksissä tuonut esille, että Suomi ei ole nostanut kiintiötään, vaikka vuonna 1997 hallitus lupasi nostaa sitä tuhanteen henkilöön vuodessa. UNHCR kehottaa hallitusta toteuttamaan tämän tavoitteen.

Lisäksi UNHCR kiinnittää huomiota siihen, että vaikka turvapaikanhakijamäärät ovat vähentyneet, turvapaikkapäätöksiä edelleen tehdään hitaasti. Turvapaikanhakijat odottavat monta kuukautta puhuttelua ja päätöksiä. Vuonna 2012 turvapaikkahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika oli ensimmäisellä kerralla 332 päivää normaalissa menettelyssä. Hallitus toteuttaa parhaillaan kahta hanketta, jonka tavoitteena on lyhentää käsittelyaikoja.

Kiintiöpakolaiset odottavat oleskeluluvan saatuaan Suomeen muuttoa pakolaisolosuhteissa noin 8-10 kuukautta, joissakin tapauksissa odotusajat ovat venyneet jopa kahdeksi vuodeksi. Usein taustalla ovat pitkät odotusajat kuntapaikan saamiseksi.

Siten sekä uudelleensijoitetut pakolaiset että ne, joille myönnetään kansainvälistä suojelua, joutuvat odottamaan pitkiä aikoja kuntapaikkaa. Tämä on huolestuttavaa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa pakolaiset ovat esimerkiksi leireillä oleskelumaassa tai Suomessa vastaanottokeskuksessa pitkiä aikoja, mikä puolestaan hidastaa heidän kotoutumistaan. Kyky pakolaisten kotoutumiselle suomalaiseen yhteiskuntaan on sidoksissa siihen, kuinka nopeasti he pääsevät Suomeen ja sopeutumaan uuteen kotiinsa ja paikalliseen ympäristöön. Siksi on ensiarvoisen tärkeää ratkaista nykyinen tilanne ja kehittää tulevaisuudessa viranomaisjärjestelmää, jotta pakolaiset saadaan nopeasti sijoitettua kuntiin ja heille suunnatut kotouttamistoimenpiteet tehostuvat. Tarvitsemme lisää kuntapaikkoja; niitä tarvitaan lisää sekä vastaanottoon jo sitoutuneista kunnista että uusista kunnista.

UNHCR on meille keskeinen yhteistyökumppani. Arvostamme UNHCR:n huomioita ja luotamme heidän asiantuntemukseen. Kriittisten huomioiden ohella UNHCR on kuitenkin arvioinut toiveikkaasti, että Suomi jatkossakin voi tarjota korkealaatuista suojelua sitä tarvitseville ja taata kansainvälistä suojelua saaville yhtäläiset oikeudet valtaväestön kanssa.

Voimmekin olla ylpeitä siitä, että olemme kantaneet osaltamme vastuuta maailman hädänalaisten auttamisesta. Kiitos tästä kuuluu kaikille pakolaisten vastaanottotoimintaan ja sen kehittämiseen osallistuville, erityisesti kunnille. Kunnissa tehdään paljon hyvää työtä pakolaisten kotoutumisen edistämiseksi. Kuulemme tänään HAAPA-hankkeen hyvistä käytännöistä ja hankkeeseen osallistuneiden kuntien kokemuksia. 

* * *

Hyvät ystävät,

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Mielestäni sitoutuminen humanitaariseen maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kotoutumisen tukemiseen on koko suomalaisen yhteiskunnan tärkeä tulevaisuuden kysymys.

Täällä paikalla olevat osallistujat todistavat läsnäolollaan, että pakolaisten vastaanottoon on sitoutunut laaja joukko eri alojen asiantuntijoita ja ammattilaisia. HAAPA- ja VIPRO-hankkeille toivon, että jatkatte kunnianhimoista kehittämistyötä jatkohankkeissanne. Paljon on jo tehty, mutta paljon työtä on vielä edessä. Kunnat tarvitsevat enemmän tukea pakolaisten vastaanottoon.

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemisessakin.

Näillä sanoilla haluan toivottaa teille kaikille avartavaa ja hyödyllistä seminaaria!

28.5.2013

Lisää aseita Syyriaan?

Vaikka EU-jäsenmaiden selvä enemmistö ei hyvin moninaisin perustein maanantaina halunnut edes lieventää EU:n asevientikieltoa, ei se riittänyt estämään vientikieltoa koskeneen päätöksen raukeamista. Samalla kuitenkin päätettiin pakotteiden jatkamisesta muilta osin EU:n yhteisen kannan mukaisesti, mitä Suomi piti tärkeänä.

 On valitettavaa, ettei yhteistä kantaa voitu kahden jäsenvaltion kannan vuoksi hyväksyä myös asevientiä koskien. Aseiden toimittaminen Euroopasta millekään konfliktin osapuolelle sisältää suuria riskejä eikä edesauta sellaisen poliittisen ratkaisun saavuttamista, joka on ainoa hyväksyttävä ja kestävä tapa väkivallan ja kriisin lopettamiseksi. Suomella ei ole aikomusta toimittaa aseita konfliktialueelle ja tuemme kaikkia pyrkimyksiä saavuttaa poliittinen ratkaisu. Toistaiseksi ei kukaan muukaan ole EU:sta aseita toimittamassa sillä kaikki ovat valmiita ensin katsomaan tuottaako ns. Geneve kakkos-kokous rauhanprosessiin johtavia tuloksia. Tilanteen arviointiin palataan myös ulkoasiainneuvostossa ennen heinäkuun loppua. 

28.5. 2013

23.5.2013

Israel ja Palestiina

Palasin kolmen päivän tiiviiltä matkalta Israeliin ja palestiinalaisalueille. Tapasin mm. Israelin presidentin, pääministerin, oikeusministerin, kv. suhteiden ja strategia-asiain ministerin, oppositiojohtajan sekä palestiinalaisten presidentin ja ulkoministerin sekä Geneven rauhanaloitteessa mukana olevia ihmisiä molemmilta puolilta.

Ajankohta voi olla Lähi-Idän tulevaisuudelle ratkaiseva. EU:ssa ja kaikkialla muuallakin on koko ajan kasvanut huoli siitä, että jo kaksikymmentä vuotta työn alla ja osapuolten eri yhteyksissä periaatteessa hyväksymä kahden valtion malli, jossa Israel ja itsenäinen, yhtenäinen ja elinkelpoinen palestiinalaisvaltio voivat elää rauhassa ja turvallisesti rinnakkain, on jatkuvan siirtokuntarakentamisen seurauksena käymässä kohta käytännössä mahdottomaksi toteuttaa. Sen jälkeen tilanne muuttuu kokonaan, eikä se yksi valtio voi kestävällä tavalla olla Israelin hallinnoima valtio toisen luokan palestiinalaisasukkaineen.

Tämän huolen jakavat yhä useammat israelilaiset ja palestiinalaiset, joiden selvä enemmistö edelleen haluaa nähdä kahden valtion mallin toteutuvan, mutta jotka samanaikaisesti suhtautuvat epäillen johtajiensä haluun ja/tai kykyyn toimia sen toteuttamiseksi. Uutta tilanteessa on kuitenkin se, että nyt on Yhdysvalloissa toisen kautensa varmistanut presidentti ja uusi ulkoministeri John Kerry, joka on vahvasti sitoutunut rauhanprosessin satamaan saattamiseen. Tilanteeseen yhä turhautuneempi EU on myös valmis tukemaan neuvotteluja ja käyttämään vaikutusvaltaansa kaikkiin osapuoliin ja Arabiliitto on juuri hyväksynyt uuden kannanoton vanhasta rauhansuunnitelmastaan, jossa aiempaa selvemmin todetaan että ratkaisun pohjana voivat olla vain 1967 rajat yhdessä sovituin vaihdoin.

Kävin myös Gazassa, jossa University of Palestine antoi minulle kunniatohtoruuden. Kiitospuheessani korostin ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion sekä erityisesti naisten oikeuksien kunnioittamista ja heidän voimaannuttamistaan valtionrakentamisen välttämättöminä rakennuspuina. Korostin myös koulutusta, jonka merkitystä sekä suomalaiset että ja palestiinalaiset painottavat samalla tavalla. Yksin Gazassa hyvin vaikeissa olosuhteissa on viisi yliopistoa ja kaikki gazalaiset lapset käyvät peruskoulun ja useimmat haluavat jatkaa korkeimpiin oppiarvoihin saakka.  

Gazan olosuhteille kuitenkin kuvaavaa on, että mitä enemmän koulutusta on hankkinut sen vähäisemmät ovat työllistymismahdollisuudet saarronalaisen taloutensa romahduksen kokeneiden ja UNRWAn ja muiden avustusjärjestöjen tuella valtaosaltaan elävien ihmisten asuttamalla Helsingin kokoisella luonnonvarattomalla maakaistaleella, jonne on ahdettu 1,7 miljoonaa palestiinalaista. Heidän asemansa helpottaminen on kiireisin asia, joka tukee myös rauhanneuvottelujen aloittamista ja hyvään päätökseen saattamista. 

23.5. 2013

22.5.2013

Erkki Vasara, Raskailta tuntuivat askeleet. Lauri Kristian Relanderin elämäkerta, WSOY, 830 s., EU (!) 2013

1369591694_Relander.jpgEnsimmäisen tasavallan toinen presidentti

Suomen presidenteistä varmaan tuntemattomin on  Lauri Kristian Relander, joka  valittiin ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin seuraajaksi tämän kieltäydyttyä jatkokaudesta vuonna 1925.  41-vuotiaana presidentiksi noussutta Relanderia voi pitää eräänlaisena sattumapresidenttinä, joka nousi ehdokkaaksi vasta puolueensa maalaisliiton valitsijamiesten kokoontuessa ja voitti sitten kolmannella kierroksella porvariäänin edistyksen ja sosialidemokraattien tukeman Risto Rytin. Kokoomukselle hän sopi oikeistomaalaisliittolaisena ja rkp:lle aitosuomalaisuutta vieroksuneena kielisovinnon edustajana. Ruotsalaisten valitsijamiesten on jälkeenpäin kerrottu perustelleen menettelyään totemuksella, int’ röstade vi på Lauri Kristian utan på fru Relander – Signe Relander oli suomenruotsalainen ja perhe oli käytännössä kaksikielinen.

Maataloustieteen tohtoriksi väitellyt Relander, jonka yliopistouran jatkon dosenttina professori A.K. Cajander torppasi, oli kokenut poliittikko ja istunut eduskunnassa jo ennen itsenäisyyttä ja toiminut eduskunnan puhemiehenä ennen nimitystään Viipurin läänin maaherraksi vuonna 1920. Presidenttinä Relander on jäänyt kansan mieliin ”Reissu-Lassina”, joka kuusivuotisena presidenttikautenaan teki peräti viisi valtiovierailua naapurimaihin, kun edeltäjä Ståhlberg oli kieltäytynyt kaikista virkamatkoista. Presidentin matkustamista ei edes silloisen mittapuun mukaan voi pitää ylimitoitettuina ja matkat olivat nuoren tasavallan ulkoiselle kuvalle merkittäviä, vaikka niiden ulkopoliittinen anti oli vähäinen.

Relander oli luonteeltaan vilkas ja puhelias karjalainen, jota senkin vuoksi saatettiin pitää kevyen sarjan poliitikkona. Kielisovinnon ohella hän tuli, vahvasti valkoisesta suojelukuntataustastaan huolimatta, hyvin toimeen myös sosialidemokraattien ja ennen muuta Väinö Tannerin kanssa, jonka hän nimitti Suomen ensimmäiseksi vasemmistoa edustaneeksi pääministeriksi vuonna 1926. Sinänsä arvokas askel sisällissodan repimän kansan eheyttämiseksi jäi kuitenkin lyhyeksi ja mitätöityi, kun lapuanliike 20-luvun lopulla nousi vaatimaan kommunismin poiskitkemistä ja sen saavutettuaan halusi jatkaa juurimalla myös sosialidemokratian maasta.

Relanderin suhde lapuanliikkeeseen oli pitkään hyvin myönteinen ja se jatkui suopeana senkin jälkeen, kun valtaosa liikkeeseen alun perin myönteisesti suhtautuneista porvareista kääntyi sitä vastaan liikkeen laittomuuksien vuoksi. Relander ei toki kyydityksiä tai kirjapainonsärkemisiä sellaisenaan hyväksynyt, mutta jatkoi niiden ymmärtämistä yli oman puolueensa maalaisliiton valtavirran sietorajan. Laittomuuksiin turvautui presidenttikin, kun pakotti Kyösti Kallion hallituksen antamaan perustuslain vastaisen lainmuutoksen, jolla maaherrat saivat hallinnollisilla päätöksillä lakkauttaa kommunistien lehtiä. Yksittäisenä symbolitekona Vihtori Kosolan kättely lapuanliikkeen talonpoikaismarssin päätteeksi muodostui kompastuskiveksi hänen jatkohaaveilleen.

Juuri horjuva ja ymmärtävä suhde lapualaisiin johti siihen, että uudelleenvalintaansa toivoneen Relanderin tie nousi pystyyn ja hänen oma puolueensa asetti ehdokkaakseen Kyösti Kallion, jolle Relander hävisi puoluekokouksen äänestyksen. Sen jälkeen katkeroitunut Relander halusi omalta osaltaan estää niin Kallion kuin Ståhlbergin valinnan seuraajakseen ja oli tyytyväinen Svinhufvudin tultua valituksi niukasti ennen Ståhlbergiä.

Tunteikkaalla Relanderilla oli myös politiikassa voimakkaita henkilökohtaisia antipatioita ja mieltymyksiä. Kommunisteja hän inhosi, vaikka tuskin heitä henkilökohtaisesti tunsi. Edistyspuoluelaisiin hänellä oli myös yleensä hyvin antagonistinen suhde, joka oli molemminpuolista. Se koski myös Ståhlbergia, jonka seuraajaansa pitämä viileä etäisyys ruokki Relanderin epävarmuutta. Omassa puolueessaan hänen ja Kyösti Kallion välit olivat jäätävät, mikä osaltaan johti siihen, että hänen tärkeimmäksi liittolaisekseen agraaripuolueessa tuli Kallion kilpailija Juho Sunila.

Ulkopolitiikassa Relanderin luottomies oli rkp:n Hjalmar J. Procopé, jonka presidentti halusi nostaa ulkoministeriksi peräti neljään perättäiseen hallitukseen vuodesta 1927 alkaen. Mutta niin Sunilan kuin Procopén kanssa välit olivat toisinaan koetuksella. Tyypillisesti myös hänen välinsä ehkä läheisimpään ystäväänsä professori A.J. Pietilään lopulta katkesivat lopulta kokonaan. Syy tosin oli varmaan Pietilän omalaatuisessa käytöksessä, jota Relander pitkään sieti. Henkilösuhteiden vaikeus ja presidentin päättämättömyys näkyi myös siinä, miten pitkään hän sieti omapäisen sotaväen päällikön kenraali Wilkaman käyttäytymistä, ennen kuin lopulta siirsi tämän syrjään.

Näistä Relanderin sisäisistä mielenliikkeistä tiedämme ennen kaikkea niistä jo 60-luvulla julkaistuista päiväkirjoista, joita hän koko presidenttikautensa ajan lähes päivittäin kirjoituskoneellaan naputti. Ne ovat myös olleet Erkki Vasaran tärkein lähde – ehkä liiaksikin sikäli, että paksu ja paikoin uuvuttavankin perusteellinen elämäkerta nojaa niihin pitkine lainauksineen ainakin optisesti turhan paljon. Tiivistäminen olisi muutoinkin voinut edistää luettavuutta luotettavuutta heikentämättä.

Erkki Vasaran kirja ei toimi minkäänlaisena kohdehenkilönsä maineenpalauttajana eikä liene sellaiseksi tarkoitettukaan. Kokonaisuudessaan sitä voi pitää luotettavana ja vankkana Relanderin ja hänen aikakautensa politiikan kuvauksena. Vaikka se ei varsinaisesti uutta tietoa tuokaan on se kuitenkin historianharrastajille hyödyllinen selvän aukon paikkaava perusteos.

Toukokuu 2013

21.5.2013

Speech at the University of Palestine, 21.5.2013

Honorable Mr. Chairman, Mr. President, Professors, Staff members, Students, Distinguished Guests, Ladies and Gentlemen,

Let me start by expressing my heartfelt thanks to the University of Palestine for the invitation to be with you here in Gaza today. My first visit to the occupied Palestinian territories was in very different circumstances already back in 1968. Since then I have returned on many occasions, and every time I’m touched by the warmth, resilience and optimism of the Palestinian people.

In January, I was honored to receive a distinguished delegation from your University, namely your Board Chairman Dr. Doghmosh, President Dr. Sabbah and Director of the European Institute for Research and Development Mr. Murtaja in Helsinki. The University had decided to award me a Honorary Doctorate. This is an honor that I value highly and express my humble thanks for it.

The Palestinian question has been in the center of our attention in the European Union foreign ministers meeting for a long time. For us in Finland, the image of Palestine is a dream not yet fulfilled, a dream of self-determination, of becoming a united and independent nation and of creating a viable state. All this is still in the process.

Due to our own historical background as a small and young nation, it is rather easy for us Finns to relate to the Palestinians. We also know from our experience that nation-building is a process which takes a lot of effort and time. Even more than that, it takes willingness to reconcile and compromise, not only with our neighbors but also – and maybe more importantly – amongst ourselves.

I am a historian and I always stress the importance of knowing your history. It is also necessary to avoid inadvertently becoming a prisoner of your history. And those who do not know from where and how they have arrived to where they are today, cannot be expected to see into the future and  to shape it either.

The more painful a nation’s past is, the more important it is to deal with the past openly, recognize the wrongdoings it includes irrespective of who bears the primary responsibility for them with the aim that this recognition must lead to reconciliation and allow everyone to put the past behind them and move forward.

The Finnish case is an example of this. Finland only became independent from 1917. In the aftermath of independence, our young nation was torn apart by a civil war in 1918, which divided our nation and left deep scars and a legacy of distrust and hate. Healing the wounds and reunifying the people was a long, difficult and sometimes painful process.

A common enemy during the Second World War helped our unification, but unity with the only common denominator being an external threat is neither desirable nor sustainable. Finland needed an internal healing process to unite the nation. It was also supported by a strong commitment to democracy which was able to resist both the anti-democratic forces of the 1930’s as well as the pressures that being drawn into the world war brought about.

As crucial has been the construction of a strong and inclusive welfare state based on the Nordic model of universal services and benefits and our commitment to building a united Finnish nation for all our people. 

Our nation-building efforts begun already long before the independence. A fundamental element of the Finnish nation-building has been the education system the core of which has been the provision of free and equal access of all children – girls or boys, rich or poor – to school. Already in 1866 Finland had a law on elementary school in place. In 1921, the law on compulsory education was passed, meaning that every child from 7 years to 12 years had to go to school.

Today the Finnish education system is ranked as one of the best in the world. There are many reasons for that, such as universal comprehensive school (i.e. primary and secondary level), qualified professional teachers, and independence of schools.

Finland and Palestine share a deserved reputation as very pro-educational societies. The achievements of the Palestinians are all the more remarkable given the most difficult circumstances that you have had to work in. In short, it is our shared experience that education is one of the key elements for nation-building.

It is also a key for promoting tolerance and modernization within society, and for expanding the people’s frame of reference. I strongly believe that education will enable people to participate in common decision-making in a constructive manner. Dictators may see an educated nation as a problem, but for democratic rulers educated voters are the best of all assets.

The Government of Finland has been privileged to have been able to support the education sector in Palestine, both financially and through technical expertise. We wish to support investment in youth and future generations.

Universities all over the world have been in the forefront for bringing down frontiers and establishing a truly borderless community of knowledge and learning. They should be encouraged and supported in this. In this regard I very much expect that the high-level visit of the University of Palestine to Finland in January will bear fruit and meaningful cooperation could take place between your University and our academic institutions in Finland.

Ladies and gentlemen,

More people than ever in history have the possibility to elect or dismiss their governments in free and fair elections. More and more people have risen to oppose the denial of their democratic rights, as witnessed also by the so-called Arab Spring. 

While free and fair elections do not guarantee democracy by itself, they are always a prerequisite for genuine democracy. Citizens who vote also aspire to a dignified and rewarding life through engagement with society. Democracy also relates to values such as equality and freedom.

Democracy should be approached in a holistic manner. It is associated with human rights, rule of law, good governance and anti-corruption. Democracy is not only a civil and a political right, but it is also about economic, social and cultural rights. Democracy, the rule of law, respect for human rights and a dynamic civil society create the preconditions for socially sustainable development, which in turn makes sustainable economic growth possible and thus improves the wellbeing of people.

Here in Gaza the conditions for economic sustainability and functioning market economy need to be strengthened and supported in order to create a healthy economic basis of a democratic society. To this end, Finland together with our partners in the European Union, continues to call for the immediate, sustained and unconditional opening of crossings for the flow of humanitarian aid, commercial goods and persons to and from the Gaza Strip, the situation of which is unsustainable as long as it remains politically separated from the West Bank. Despite limited progress, the EU urges the government of Israel to take further meaningful and far-reaching steps allowing for the reconstruction and economic recovery of the Gaza Strip, including by allowing trade with the West Bank and Israel. The siege needs to be lifted.

Democracy is practiced in diverse forms around the world and democratic systems may vary in form and shape. Nevertheless, I think that democracy has evolved into a universal value. Democracy ensures that rulers can be held accountable for their actions. Democracy also ensures that the rights of everybody – including the rights of persons belonging to ethnic, religious and other minorities, of indigenous peoples, and vulnerable groups – are respected.

Democracy and human rights go hand in hand.  The UN Universal Declaration of Human Rights is based on the conviction that all human beings are born free and equal in dignity and in rights. This sets the obligation to promote the core human rights principles such as universality, self-determination, non-discrimination and equality. All people have an equal right to influence and participate in the definition and implementation of development. The human rights-based approach to development we seek to promote includes civil and political rights and freedoms as well as economic, social and cultural rights.

These principles are universal, and no country that denies these rights to others can expect to be regarded a full-fledged democracy. At the same time no country can make a claim to infallibility, and it is a core principle of the international Human Rights regime that each and every country is accountable not only to its own people, but also to its neighbors and others as well as to the international community as a whole.

A fundamental right of all peoples is the right for self-determination. Finland remains committed to a two-state solution with the State of Israel and an independent, democratic, contiguous and viable State of Palestine, living side by side in peace and security.

We have witnessed how the Palestinian Authority now has institutions that pass the threshold of what one can expect from a modern state. This achievement deserves our full acknowledgement. The international community must and will continue to contribute to building the institutions of a future sovereign state of Palestine.

When Finland voted for the non-member observer state status of Palestine in the UN General Assembly last year, we appealed to all sides to build on this decision and to engage in negotiations, immediately and without conditions, and to refrain from any steps which could negatively affect the situation and the efforts towards a negotiated solution.

It seems to me that a key for the Palestinians’ self-determination is tolerance and co-existence, both externally and internally. The European Union has consistently called for intra-Palestinian inclusive reconciliation united behind President Mahmoud Abbas, as an important element for the unity of a future Palestinian state and for reaching a two-state solution. Together with other EU member states Finland looks forward to the holding of elections as an important contribution to Palestinian state-building. Palestinian should be united.

Ladies and gentlemen,

Finally a few words about gender equality. It is increasingly clear that there is no single variable that can be regarded in isolation as the key to development, except one: full gender equality. This means ensuring the full empowerment of women in all spheres of societal activities, beginning with education for girls, full equality before the law, including family law, removing all barriers for women’s advancement, ensuring their meaningful participation in all parliamentary assemblies, governments and international conferences, and so forth. This is not only vital for a genuine democracy, it is also the key to development, security, respect for human rights and successful conflict resolution; in short, for most of the things that people strive for.

This truth is increasingly being recognized at all meetings and conferences, where the adopted statements refer to gender equality and the empowerment of women as a matter of course. The reality behind this formal consensus is not quite as reassuring, however. There are signs of a certain retrogression regarding gender issues, not unrelated to the influence of vocal fundamentalism found in all major religions. In North Africa women played a crucial role in the movements of the Arab Spring, but now they risk being relegated once again to the backbenches.

Each country and all nations in the world can contribute in different ways through their experiences and examples to fulfilling the common aspirations of all peoples to live a dignified and rewarding life in freedom from fear and freedom from want and enjoying the right to their own culture, religion and way of life.

Ladies and gentlemen,

Let me once more emphasize that building a successful, democratic nation for all its people takes time, effort and patience, as well as genuine will to acknowledge one’s own mistakes and willingness to learn from them. It also requires ability to forgive and forget, reconcile both internally and externally. The process needs to be inclusive – everybody on board, together building a shared, common future. Education and providing equal opportunities for men and women, boys and girls, are in the core.

I can understand that some people may feel that all this emphasis on democracy, human rights, good governance and rule-of-law are irrelevant as long the Palestinian people are denied their basic freedoms and rights by an occupying power, but I cannot subscribe to this view. The more the Palestinians can point out to their commitment to these rights and their achievements in making them a reality under the difficult conditions you are obliged to live in, the progressively more difficult it will be to deny the Palestinian people their right to their own statehood in a free and viable Palestine.

Thank you for your kind attention.