Kun edellistä selontekoa valmisteltiin maailman väkiluku oli 6 705 miljoonaa – nyt se on 7 073, eli yksin tänä aikana maailman väkiluku on kasvanut 70 kertaa Suomen väkiluvun määrällä.Maailman turvallisuuspolitiikan muutoksia arvioitaessa tämä on sellainen perusasia, joka on muuttanut ja edelleen muuttaa maailmaa ja korostaa keskinäisen riippuvuuden kasvua. Kestävän kehityksen saavuttaminen – mihin meillä voi parhaimmillaankin olla aikaa vain muutama vuosikymmen – on ainoa keino turvata inhimillisen elämän mahdollisuudet maapallon edelleen kasvavalle väestölle. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on suurin, mutta ei ainoa tähän liittyvä jättiläishaaste. Jos siihen ei kyetä, tulevat kaikki ne laajaan turvallisuuteen kohdistuvat uhat joita jo edellisissä selonteoissa on käsitelty edelleen kärjistymään ja viime kädessä realisoitumaan myös sotilaallisina uhkina.Kestävän kehityksen ja turvallisuuden yhteys on ilmeinen, kuten myös demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion merkitys niiden perustana.Elämme siis sellaisessa maailmassa, jota emme historiasta tunne, ja sen vuoksi historialliset kokemukset turvallisuuden vahvistamisesta perinteisen voimapolitiikan keinoin voivat johtaa kohtalokkaisiin virhepäätelmiin.Samalla on kuitenkin tunnistettava, että maailmassa on edelleen vanhentuneeseen voimapolitiikkaan uskovia toimijoita, joiden virheiden ennalta torjumiseen on myös varauduttava. Siksi selonteossa lähdetään siitä, että vahva sitoutuminen eurooppalaiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön on jatkossakin turvallisuuspolitiikan perusta ja että laaja-alainen ulkopoliittinen keinovalikoima on tarpeen varmistamaan Suomen vaikutusmahdollisuudet.Olennaista on, että turvallisuuspolitiikka ei ole vain turvallisuusuhkien ennakointia ja torjumista, vaan aktiivista turvallisuuden rakentamista – lähialueilla, Euroopassa ja globaalisti.Globaalisaatiokehitys voimistuu ja avaa uusia yhteistyön mahdollisuuksia niin valtioille, yrityksille kuin kansalaisillekin. Vastaavasti lisääntyvät niin kutsutut rajoja ylittävät uhat kuten terrorismin, järjestäytyneen rikollisuuden tai kyberhyökkäysten uhka, mikä merkitsee haavoittuvuuden lisääntymistä. Näiden uhkien saaminen hallintaan edellyttää valtioiden yhteisiä toimenpiteitä ja laaja-alaista keinovalikoimaa.* * *Näin aloitin puheenvuoroni turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa eilen eduskunnassa. Toivoin, että keskustelussa muutkin olisivat käsitelleet laajaa globaalinäkökulma turvallisuuteen. Joissain puheenvuoroissa näin tapahtuikin, mutta hallitsevaksi jäi kuitenkin aika turhauttava kiistely selonteon valmisteluprosessista ja määrärahoista sekä inttäminen Suomen Nato-suhteesta. Äänessä olivat etupäässä opposition edustajat, mutta myös useat hallituspuolueiden edustajat osallistuivat keskusteluun samassa tyylilajissa.Hallituksen riveistä ei kukaan sentään yltänyt samanlaiseen pohjanoteeraukseen kuin puolustuvaliokunnan puheenjohtaja (PS), joka otti silmätikukseen Ruotsin, jonka katsoi olevan valmis puolustamaan Ruotsia viimeiseen suomalaiseen saakka. Täytyy kuitenkin toivoa, ettei tämä sentään edusta laajempaa perussuomalaisten näkemystä pohjoismaisesta yhteistyöstä, jota yli 90 prosenttia kaikista suomalaisista kannattaa myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.On hyvä muistaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vallitsee ainakin hallituspuolueiden kesken laaja yhteisymmärrys. Sitä koskevat osiot saatiin hallitusneuvotteluissa valmiiksi kahdessa päivässä, kun kaikki muu vaati kuusi viikkoa aikaa, eikä selonteon valmistelussa esiintynyt erityisempiä ongelmia hallituksen keskuudessa. Niitä ei myöskään ollut yhteistyössä parlamentaarisen kontaktiryhmän kanssa, jossa oppositiokin oli mukana.Hallitusyhteistyön vastaisen sujumiseen kannalta joillain ryhmillä on nyt peiliin katsomisen paikka.7.2. 2013
Lähetekeskustelu turvallisuus- ja puolustuspoliittsesta selonteosta, eduskunta täysistunto, 6.2.2013
Jos Suomen turvallisuus olisi vain meidän omista toimistamme riippuvainen, voisimme olla hyvin luottavaisia tulevaisuuden suhteen. Tällaista maailmaa ei kuitenkaan ole.
Kun edellistä selontekoa valmisteltiin maailman väkiluku oli 6 705 miljoonaa – nyt se on 7 073, eli yksin tänä aikana maailman väkiluku on kasvanut 70 kertaa Suomen väkiluvun määrällä.
Maailman turvallisuuspolitiikan muutoksia arvioitaessa tämä on sellainen perusasia, joka on muuttanut ja edelleen muuttaa maailmaa ja korostaa keskinäisen riippuvuuden kasvua. Kestävän kehityksen saavuttaminen – mihin meillä voi parhaimmillaankin olla aikaa vain muutama vuosikymmen – on ainoa keino turvata inhimillisen elämän mahdollisuudet maapallon edelleen kasvavalle väestölle. Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on suurin, mutta ei ainoa tähän liittyvä jättiläishaaste.
Jos siihen ei kyetä, tulevat kaikki ne laajaan turvallisuuteen kohdistuvat uhat joita jo edellisissä selonteoissa on käsitelty edelleen kärjistymään ja viime kädessä realisoitumaan myös sotilaallisina uhkina.
Kestävän kehityksen ja turvallisuuden yhteys on ilmeinen, kuten myös demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion merkitys niiden perustana.
Elämme siis sellaisessa maailmassa, jota emme historiasta tunne, ja sen vuoksi historialliset kokemukset turvallisuuden vahvistamisesta perinteisen voimapolitiikan keinoin voivat johtaa kohtalokkaisiin virhepäätelmiin.
Samalla on kuitenkin tunnistettava, että maailmassa on edelleen vanhentuneeseen voimapolitiikkaan uskovia toimijoita, joiden virheiden ennalta torjumiseen on myös varauduttava.
Siksi selonteossa lähdetään siitä, että vahva sitoutuminen eurooppalaiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön on jatkossakin turvallisuuspolitiikan perusta ja että laaja-alainen ulkopoliittinen keinovalikoima on tarpeen varmistamaan Suomen vaikutusmahdollisuudet.
Olennaista on, että turvallisuuspolitiikka ei ole vain turvallisuusuhkien ennakointia ja torjumista, vaan aktiivista turvallisuuden rakentamista – lähialueilla, Euroopassa ja globaalisti.
Globaalisaatiokehitys voimistuu ja avaa uusia yhteistyön mahdollisuuksia niin valtioille, yrityksille kuin kansalaisillekin. Vastaavasti lisääntyvät niin kutsutut rajoja ylittävät uhat kuten terrorismin, järjestäytyneen rikollisuuden tai kyberhyökkäysten uhka, mikä merkitsee haavoittuvuuden lisääntymistä. Näiden uhkien saaminen hallintaan edellyttää valtioiden yhteisiä toimenpiteitä ja laaja-alaista keinovalikoimaa.
Euroopan unioni on Euroopan hyvinvoinnin ja vakauden perusta. Suomelle EU on perustavaa laatua oleva arvovalinta, jolla on vahva turvallisuuspoliittinen ulottuvuus.
Suomen etujen mukaista on kaikin tavoin edistää EU:n kansainvälisen toimintakyvyn ja aseman vahvistamista sekä EU:n sisäistä yhtenäisyyttä. EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tulisi vahvistaa strategista lähestymistapaa. Suomi on sitoutunut EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen.
Vaikka Euroopan turvallisuus on hyvä, on olemassa erilaisia epävakaustekijöitä etenkin naapurustossa. Suomi toimii aktiivisesti EU:n laajentumisen jatkumiseksi. Suomi edistää EU:n naapuruuspolitiikkaa ja itäistä kumppanuutta naapuruston uudistusten tukemiseksi ja maiden vakauttamiseksi.
Suomen lähiympäristö on vakaa. Alueellinen yhteistyö vahvistaa tätä vakautta ja edistää myös vastaamista laajan turvallisuuden haasteisiin.
Pohjoismainen yhteistyö ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on noussut entistä keskeisempään asemaan viime vuosina. Pohjoismaat ovat Suomelle monin tavoin luonteva viiteryhmä yhteisen arvopohjansa ansiosta. Suomi on selonteossa sitoutunut pohjoismaisen yhteistyön kehittämiseen.
Pohjoismainen yhteistyö edistää alueemme vakautta ja turvallisuutta ja antaa pohjoismaille parempia mahdollisuuksia osallistua kansainvälisten ongelmien ratkaisupyrkimyksiin. Yhteistyötä vahvistaa vuoden 2011 Pohjoismaiden välinen solidaarisuusjulistus avusta luonnonkatastrofeissa ja terrori-iskuissa. Pohjoismaisen yhteistyön voimana on hyötyjen etsiminen tekemisen kautta, eikä se perustu institutionaalisten rakenteiden asettamiin velvoitteisiin. Lähtökohtana ovat joustavuus ja pragmaattisuus.
Venäjän kehitystä seurataan tarkasti. Venäjän ulkopoliittinen linja, maan yhteiskunnallinen kehitys ja asevoimissa tapahtuvat muutokset vaikuttavat osaltaan turvallisuusympäristöömme. Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat monipuoliset ja tiiviit kaikilla yhteistyön tasoilla. Venäjän osallistuminen alueelliseen yhteistyöhön on meille tärkeää. Suomi pitää myös EU:n ja Venäjän välisen suhteen kehittämistä keskeisenä.
Laaja-alainen osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan on keskeinen osa Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Kokonaisvaltaisuus sekä siviili- ja sotilaallisen toiminnan täydentävyys ovat keskeisiä Suomen kriisinhallinnan periaatteita. Kriisinhallintatehtävien vaativuus lisääntyy ja kustannukset ovat kasvussa. Kriisinhallintaan osallistuminen on keino vastata turvallisuushaasteisiin, kantaa kansainvälistä vastuuta, kohottaa maamme kansainvälistä painoarvoa ja kehittää kansallista osaamista. Kriisinhallintaan osallistuminen tapahtuu ulkopoliittisen harkinnan pohjalta. Kriisien kokonaisvaltainen hallinta edellyttää toimien jatkumoa mm. kriisien ennaltaehkäisystä, rauhanvälityksestä ja sellaisista kriisinhallintatoimista, jotka luovat edellytykset jatkokehitykselle.
Jo hallitusohjelmassa on linjattu, että Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka harjoittaa yhteistyötä sekä ylläpitää mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Jatkamme aktiivista ja laaja-alaista yhteistyötä Naton kumppanimaana ja vaikutamme kumppanuuspolitiikan kehittymiseen.
Kumppanuusyhteistyö ei vie meitä lähemmäksi Nato-jäsenyyttä, vaikka jotkut niin haluaisivat ja toiset niin pelkäävät. Nato-jäsenyys toteutuu vain, jos me itse haemme sitä, eikä tämä hallitus sellaista valmistele. Natoon ei voida hivuttaa tai hivuttautua. Nato-suhteemme on selkeä ja palvelee tällaisena Suomen etua.
Muuttuvassa toimintaympäristössä aktiivinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on Suomen etujen mukaista. Sitä ovat leimanneet avoimuus, kansainvälinen vastuunkanto ja rakentava linja. Tästä on syytä pitää kiinni jatkossakin.
Syyrian väkivalta jatkuu
Viime viikolla EU:n ulkoministereiden kokouksessa Syyria oli jälleen keskeinen aihe. Myös Münchenin turvallisuuskonferenssissa siitä puhuttiin, sekä salisessioissa että monissa kahdenvälisissä tapaamisissa. Merkityksellistä oli, että Syyrian oppositiokoalition johtaja Al-Khatibi tapasi niin Venäjän kuin Iranin edustajat. Myös pohjoismaiden ulkoministerit tapasivat YK:n ja Arabiliiton erityisedustajan Lakhtar Brahimin. Odotukset eivät näiden tilaisuuksien jälkeen vielä muuttuneet myönteisemmiksi.
Kaikki – joskin eri painotuksilla ja eri johtopäätöksin – ovat edelleen sitä mieltä, että Assadin aika on ohitse ja nykyinen sisällissotavaihe tulee päätymään hänen lähtöönsä. Siinä missä viime vuoden puolella vielä uskottiin, tai ainakin toivottiin, tämän tapahtuvan viikkojen tai enintään kuukausien sisään, on nyt varauduttu jälleen pidempään aikatauluun. Se tarkoittaa Syyrian kansan menetysten ja kärsimysten jatkumista ja humanitäärisen kriisin syvenemistä.
Sellainen ulkopuolinen väliintulo, joka lopettaisi sotimisen, ei näytä mahdolliselta. Vaikka siihen olisi tahtoakin, on vaikea uskoa että se johtaisi vähempiin menetyksiin. Kaikki ulkopuolisten aseellinen osallisuus kriisiin vain syventää ja uhkaa laajentaa sitä alueellisesti, missä valossa Israelin isku Syyrian puolella oli hyvin vaarallinen. Samasta syystä EU-maiden selvä enemmistö ei liioin pidä asevientikiellon purkamista hyvänä ajatuksena. Poliittista ratkaisua on sitkeästi haettava ja tuettava, vaikka se juuri nyt ei näytä etenevän mitenkään. Oppositio tarvitsee tukea, mutta ennen kaikkea ei-sotilaallisin keinoin ja tavalla, joka edesauttaa opposition yhtenäistymistä.
Mitä pitempään sotiminen jatkuu sen vaikeammalta näyttää sen loppuminen edes Assadin poistuttua. Siksi YK:n johdolla koko ajan valmistaudutaan myös ns. day after-tilanteeseen, jossa tarvitaan vahvaa rauhanturvajoukkoa estämään koston ja valtataistelukierteen jatkuminen. Jos siihen päästään voi siitä tulla YK:n historian vaativin operaatio.
4.2.2013
Robert Service, Spies and Commissars. Bolshevik Russia and the West, Pan Books, 440 s., Croydon 2011
Nuori neuvostovaltio ja länsi
Aiemmin mainiot elämäkerrat Leninistä, Trotskista ja Stalinista julkaissut Oxfordin yliopiston Venäjän historian professori Robert Service kuuluu Venäjän tuntijoiden ehdottomaan kärkikaartiin. Hänen uusin teoksensa, Spies and Commissars keskittyy Venäjän bolshevikkivallankumousta seuranneisiin vuosiin ja Neuvosto-Venäjän ja länsivaltojen suhteisiin 20-luvun alkuvuosiin saakka. Tämä historia sinänsä on tunnettu ellei suorastaan kaluttu, ja kokonaiskuvaa ei Servicen kirja pyrikään muuttamaan. Neuvosto-Venäjästä ei välittömästi vallankumouksen jälkeen tullut länsivaltojen vihollista niin kauan, kun bolshevikkien vallankäyttö vielä oli tuntematonta – Leninin ensimmäinen kansankomissaarien neuvosto oli yhteishallitus vasemmistoesserrien kanssa – ja niin kauan se jatkoi sotimista keisarillista Saksaa vastaan. Tämä odottava vaihe päättyi jo keväällä 1918 Brest-Litovskin rauhaan ja bolshevikkien yksipuoluevallan rakentamiseen. Ranska, Englanti ja Yhdysvallat kaikki tukivat valkoisia vallankumousta seuranneessa sisällissodassa, mutta sotaväsymys ja länsimaiden työväenluokan radikalisoituminen ei mahdollistanut niin voimakasta interventiota, että se olisi riittänyt bolshevikkien kukistamiseen.
Vähitellen monien värikkäiden vaiheiden kautta Neuvosto-Venäjän ja länsivaltojen suhteet normalisoituvat paljolti molempia osapuolia ohjanneiden kaupallisten intressien vaikutuksesta. Service kertoo tämän historian laajaan ja vankkaan lähdeaineistoon tukeutuen ja kokonaisuuksien ja asiayhteyksien hyvää hallintaa osoittaen. Näitä suuria linjoja mielenkiintoisemmaksi nousevat kuitenkin sne runsaat yksityiskohdat ja henkilökuvat.
Brittikirjoittajaa ja -lukijoita kiinnostavat erityisesti kumouksen pyörteissä Pietarissa ja Venäjällä suhmuroineet britit, kuten seikkailija Sidney Reilly, diplomaatti Bruce Lockhart ja kirjailija Arthur Ransome. Kaikki toimivat tavalla tai toisella brittitiedustelun lukuun. Näistä Reilly ja Lockhart tuomittiin poissaolevina kuolemaan Leninin salamurhan suunnitelemisesta, mutta molemmat pääsivät eri teitä pois Venäjältä. Vuonna 1925 OGPU onnistui kuitenkin houkuttelemaan Reillyn salajuonen avulla Venäjälle, missä hänet vangittiin ja teloitettiin. Kirjailija ja journalisti Arthur Ransome taas suhtautui jonkinlaisella myötätunnolla bolshevikkeihin ja hänellä oli myös rakkaussuhde Trotskin sihteerin kanssa, eikä vieläkään olla varmoja siitä toimiko hän SIS:n, Kremlin vai molempien hyväksi.
Vastaavasti lännessä toimineet avoimet neuvostoedustajat ja salaiset agentit ovat myös keskeisesti kirjassa esillä. Heidän joukossaan on yksi suomalainenkin eli Santeri Nuorteva. Nuorteva valittiiin sosialidemokraattina ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Hän muutti kirjoituksistaan seuranneita valtiopetossyytteitä pakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1910, missä hänen myöhemmin desanttina tunnettu tyttärensä Kerttu vuonna 1912 syntyi.
Tammikuussa 1918 kansanvaltuuskunta nimesi Nuortevan punaista vallankumoushallitusta New Yorkissa edustaneen Suomalaisen Tiedonantotoimiston johtajaksi. Yhdysvaltain hallitus ei tietenkään tunnustanut häntä minkäänlaiseksi edustajaksi eikä kansanvaltuuskunta enää huhtikuun 1918 tarvinnut edustajia. Paljon merkittävämpää olikin se, että Nuortevan toimisto toimi alusta alkaen myös Neuvosto-Venäjän epävirallisena ja tunnustamattomana edustustona.
Servicen mukaan Nuorteva onnistui verkostoitumaan hämmästyttävän laajasti bolshevikkikumoukseen myötämielisesti tai ainakin neutraalisti suhtautuneiden diplomaattien ja journalistien joukossa, kuten mm. William Bullittin ja Felix Frankfurterin kanssa. Hän myös välitti ensimmäisiä yrityksiä kauppasuhteiden solmimiseksi ja oli kirjeenvaihdossa mm. Henry Fordin, J-P-Morganin ja Armand Hammerin kanssa, vaikkei näistä vielä mitään liiketoimia seurannutkaan.
Kesällä 1920 Nuorteva karkotettiin Englantiin ja sieltä edelleen Neuvosto-Venäjälle, missä hänestä myöhemmin tuli Karjalan autonomisen neuvostotasavallan presidentti. Nuorteva on vain vähäisessä sivuosassa Servicen kirjassa, jossa kuitenkin kerrotaan hänen toiminnastaan Yhdysvalloissa Neuvosto-Venäjän hyväksi enemmän kuin tähänastinen suomalaistutkimus on tehnyt.
Helmikuu 2013
