Etusivu 2012 toukokuu 2012
17.5.2012

Kiitos luottamuksesta

Tulin valituksi HOK-Elannon edustajistoon, kiitos luottamuksesta kaikille tukijoille. En myöskään suostu lainkaan häpeämään asiaa, vaikka Helsingin Sanomat on tehnyt parhaansa sekä vaaleja edeltävässä että niiden jälkeisessä kirjoittelussaan saattaakseen epäilyttäväksi koko asiakasomisteisen kuluttajaosuustoiminnan ja aivan erityisesti sen, että muuallakin luottamusta saaneet poliitikot osallistuvat myös sen hallintoon. Oma isoisäni ja isäni ovat olleet Elannon luottamustehtävissä, säästökassatilini avasin jo viisivuotiaana ja jäseneksi liityin heti kun ikä sen salli. Pidän kansanvaltaisesti hallittua ja yksityisiin taskuihin päätyvää voittoa tavoittelematonta osuustoimintaa yhtä tärkeänä nykymaailmassa kuin mitä se perustettaessa oli.

Suomessakin on pitkään koetettu kasvattaa uskomaan, että meidän ihmisten on sopeuduttava markkinavoimien vaatimuksiin, ja tämän käsityksen on myös annettu ohjata politiikkaa. Yhä useammat ovat kuitenkin tämän seuraukset nähtyään ja koettuaan valmiit kyseenalaistamaan tämän vallitsevan viisauden, ja haluavat, että markkinoiden toiminta sopeutetaan ihmisten tarpeisiin.

Osuustoiminnan arvot – omatoimisuus, yhteistoiminta, demokratia ja tasa-arvo – ovat osoittaneet eettisen kestävyytensä ja käytännön toimivuutensa. Sellaiselle osuustoiminnalle, joka ei ole näihin nojannut, on käynyt huonosti ja ansaitusti. Kepulikonstein ei kestävää menestystä saa, mikä kannattaa HOK-Elannon menestykselle kateellistenkin huomata.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa, jota on Suomessa välillä pitkään heikennetty, on keskeistä se miten kattavalla laaja-alaisella sosiaaliturvalla ja julkisilla palveluilla luodaan riittävän laaja markkinariippuvuudesta vapaa turvavyöhyke suojaamaan markkinatalouden epävarmuudelta ja erilaisilta sosiaalisilta riskeiltä. Tämän ohella pohjoismaista mallia vahvistaa se, että markkinatalouteen tuo vakautta ja pitkäjänteisyyttä myös osuustoiminnallinen yritystoiminta, joka edustaa avoimessa markkinataloudessa toimivaa ei-kapitalistista markkinavoimaa.

17.5. 2012

13.5.2012

Vaalien opetuksia

Viikon takaisia vaaleja Ranskassa ja Kreikassa seurattiin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla koko Euroopassa. Ranskan vaalit ja Francois Hollanden valinta antavat koko Euroopalle toivoa uusliberalistisen kurjistamispolitiikan otteen höllentymisestä. EU:ssa on pakko nyt ottaa todesta Hollanden vaatimus finanssipaktin uudelleenarvioinnista. Sen uudelleenneuvotteleminen olisi oikea ratkaisu, mutta todennäköisempi tulos kuitenkin on, että pakti pysyy ja sen rinnalle hyväksytään jokin kasvujulistus, jonka merkitys jää vielä jatkon varaan.

Ranskan vaalitulos antaa laajemminkin toivoa ja puhtia Euroopan aneemiselle vasemmistolle, jolle merkittävin seuraava vaalikoitos tulee olemaan Saksan vaalit ensi vuonna. Jos valta vaihtuu sielläkin murtuu myös Euroopan oikeistopuolueiden hegemoninen asema. Tämän merkitystä on turha hämärtää löysillä puheilla eurooppalaisen ”äärivasemmiston” ja ”äärioikeiston” samankaltaisuudesta. Virheellisen leimaamisen sivutarkoitus lieneekin luoda mielikuvaa, ettei nykyisille oikeistopuolueiden linjauksille olisi muka eurooppalaisia vaihtoehtoja.

Kreikan vaalitulos on sekä Kreikalle että koko Euroopalle kimurantti haaste. Tätä kirjoittaessa ei ole varmuutta siitä, onnistuuko uuden hallituksen muodostaminen vai joudutaanko vaalit kohta uusimaan. Onnistuminen uuden hallituksen muodostamisessa olisi toivottavaa, mutta uusia demokraattisia vaaleja ei tule pelätä eikä pelotella mahdollisella eurooppalaisen kriisinhallintaoperaation tarpeella. Kreikkalaisten syyttely on mennyt jo vähän liian pitkälle, eikä sillä voida peitellä EU:n itsensä tekemiä virheitä kriisin hoidossa. Yhä selvemmäksi käy, ettei Kreikalle pakotettu kriisiohjelma ole toimiva, ja että sitä joudutaan muodossa tai toisessa tarkistamaan hallituksesta ja vaaleista riippumatta. Hallittu Kreikan velkojen uudelleenjärjestely jo kaksi vuotta sitten olisi voinut säästää paljolta, mutta pankkien saatavia varjelleet eurojohtajat eivät siihen olleet valmiita. Tämän toteaminen ei ole jälkiviisautta, sillä se oli sosialidemokraattien näkemys, kun emme antaneet tukeamme Kreikan ensimmäiselle pelastuspaketille. Jatkon suhteen on sitten tehty se mitä on ollut tehtävissä Suomen riskien pienentämiseksi vakuusratkaisulla.

13.5. 2012

12.5.2012

Ken Livingstone, You Can’t Say That. Memoirs, Faber and Faber, 710 s., Croydon 2012

1336843570_Livingstone.JPG

Punainen Ken ei säästä sanojaan

Lontoon kuuluisa ex-pormestari, punaisena Keninä tunnettu Ken Livingstone julkaisi viime vuonna paksut muistelmansa, joiden oli määrä siivittää hänen vaalikampanjaansa ja paluutaan Lontoon pormestariksi, jolta paikalta politiikan oikean laidan vähintään yhtä värikäs ja arvaamaton Boris Johnson oli hänet neljä vuotta sitten syrjäyttänyt. Tässä hän ei onistunut. Toukokuun vaaleissa Johnson säilytti paikkansa, olkoon että vielä pienemmällä marginaalilla kuin Hollande voitti Sarkozyn Ranskan presidentinvaaleissa viikkoa myöhemmin.
 
Tappionsa jälkeen 67-vuotias Livingstone on ilmoittanut luopuvansa politiikasta. Todennäköistä on, että hänen poliittinen uransa on ohi, mutta huomioon ottaen hänen aiemmat vaiheensa ja kykynsä nousta uudelleen haastajaksi ei täkään voi pitää vielä sataprosenttisen varmana. Livingstone on yksi Englannin tunnetuimpia ja värikkäimpiä poliitikkoja ja vaikka hän on ollut uransa alusta alkaen lehdistön ja oman puoluejohtonsa ykkösinhokki on hän myös samalla ollut äänestäjien keskuudessa uskomattoman suosittu.
 
Livingstone syntyi poliittisesti oikeistolaiseen, joskin vähemmistöihin suvaitsevasti suhtautuvaan työläiskotiin. Koulunkäynti päättyi ennen ylioppilastutkintoa ja hän työskenteli tutkimuslaboratoriossa koe-eläinten hoitajana ennen kuin hänestä 25-vuotiaana tuli pian työväenpuolueeseen liittymisensä jälkeen täyspäivätoiminen paikallispoliitikko Lambethin paikallisvaltuutettuna ja asunto-asiain komitean varapuheenjohtajana. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin suur-Lontoon valtuustoon (Greater London Council, GLC). Hän toimi näyttävästi labourin vasemmistosiivessä ja oli myös yhteistyössä puolueessa toimineiden trotskilaisten kanssa, vaikkei heidän järjestöihinsä koskaan liittynyt. Hän oli puolueen Lontoon vasemmistosiiven näkyvin johtaja ja kun Labourin ryhmä vuoden 1981 paikallisvaalien jälkeen järjestäytyi, hän syrjäytti järjestäytymiskokouksessa GLC:tä siihen asti johtaneen puolueoikeiston edustajan. Hänen viivivuotinen kautensa suur-Lontoon johdossa päättyi vuonna 1986, kun Margaret Thatcherin konservatiivihallituksen läpiajama koko suur-Lontoon valtuuston lakkauttanut lainsäädäntö astui voimaan.
 
Livingstone siirtyi nyt valtakunnan politiikkaan ja valittiin parlamenttiin. Kovaäänisenä vasemmistolaisena, jonka sukset menivät jo Neil Kinnockin aikana puoluejohdon kanssa täysin ristiin, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta tulla nimetyksi Tony Blairin hallitukseen Labourin palatessa valtaan. Puoluekokouksessa hänet kuitenkin valittiin useaan otteeseen puoluehallitukseen Blairin mieliharmiksi. Yhdessä asiassa Livingstone kuitenkin tuki Blairia ja se oli vahvan paikallishallinnon palauttaminen Lontooseen, ei enää GLC:n muodossa vaan uuden hallinnon merkeissä, jonka johtajaksi tuli suoralla kansanvaalilla valittu pormestari.
 
Oli alusta alkaen selvää että Livingstone oli kiinnostunut tehtävästä ja yhtä selvää, että puoluejohto tekisi kaikkensa estääkseen hänen pääsynsä ehdolle. Puolueen esivaalissa Livingstone sai aivan ylivoimaisen enemmistön puolueen rivijäsenten ja ay-liikkeen äänistä, mutta hävisi täpärästi koko vaalin sääntöjen antaessa alueen istuville kansanedustajien äänille täysin suhteettoman painoarvon. Hetken mietittyään ja mielipidetiedustelujen osoittettua, että hän voisi voittaa kansanvaalin sitoutumattomana ehdokkaana, Livingstone päätti asettua ehdolle. Se johti hänen erottamiseensa puolueesta, mutta selvään voittoon pormestarinvaalissa, jossa labourin virallinen ehdokas jäi kauas taakse kolmannelle sijalle. Vuoden 2004 pormestarivaalien lähestyessä puolueen oli uuden nöyryyttävän tappion välttämiseksi pakko ottaa Livingstone takaisin puolueeseen ja viralliseksi ehdokkaakseen. Vaaleissa Livingstone voittikin taas selvästi.

GLCn johtajana ja Lontoon pormestarina Livingstonen valta oli paljon rajoitetumpi kuin esim. amerikkalaisen suurkaupungin johtajan valta, mutta vallankäyttömahdollisuuksiaan Livingstone käytti menestyksellä ja kaupunkilaisten hyväksymisen saaneella tavalla.  Se ei ollut vain symboleiden politiikkaa, vaikka Livingstonen näkyvyys niin etnisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien kuin lesbojen ja homojen oikeuksien puolustajana ja hänen monet kaupunginjohtajan toimivallan ulkopuolelle menevät yleis- ja ulkopoliittiset puheenvuoronsa aiheuttivat aina eniten otsikoita. Ne olivat valtaosaltaan kielteisiä, mutta se ei Livingstonen suosiota heiluttanut. Tärkeämpää oli, että hänen toimintansa sellaisissa substanssikysymyksissä, joilla oli merkitystä kaupunkilaisten arkeen, oli tuloksellista. Tämä koski ennen kaikkea asunto- ja liikennepolitiikkaa maanalaisen verkoston modernisoimisineen, joukkoliikenteen tariffialennuksineen ja ruuhkamaksun käyttöönottoineen.

Livingstonen muistelmateos on tietenkin puolustuspuheenvuoro ja vaalikirja. Tämän huomioon ottaenkin se on kuitenkin mielenkiintoista ja viihteellistäkin luettavaa, sillä suorapuheisuudestaan yhtä hyvin kilpailijoittensa kuin puoluetovereittensa suuntaan hän ei ole luopunut. Siten kunniansa saavat kuulla niin Neil Kinnock, Tony Blair kuin Boris Johnson; harvinaisempaa ymmärrystä ja jopa kiitosta saavat taas Thatcheriä konservatiivijohtajana seurannut John Major ja tiettyyn rajaan saakka myös Gordon Brown, joka lopetti Blairin pitkän valtakauden labourin johdossa.

Kaikkein vaikuttavinta kirjassa on kuitenkin se mitä Livingstone kirjoittaa kohtelustaan brittimediassa yleensä ja aivan erityisesti iltalehti Evening Standardissa, jonka rinnalla suomalainen iltalehdistö edustaa suorastaan laatujournalismia. On ymmärrettävää, että Livingstonen poliittisista teoista ja mielipiteistä ollaan rajustikin eri mieltä. Kuitenkaan sillä tavalla, jolla Livingstonen jokaista tekoa ja puhetta tai hänen yksityiselämäänsä viikosta toiseen on jatkuvasti ja useimmiten perättömästi tai suorastaan valheellisesti riepoteltu ei ole mitään tekemistä legitiimin ja rehellisen poliittisen kritiikin kanssa. On sitäkin kunnioitettavampaa, että Livingstone on jaksanut ja viitsinyt uhrata koko elämänsä politiikalle; minä en samaan brittiläisessä mediailmastossa olisi kyennyt enkä suostunut. Murdoch-lehtien salakuuntelusta ja muusta rikollisesta toiminnasta syntyneet skandaalit voivat vähän siistiä brittimedian tapoja, mutta kuinka pysyvästi jää nähtäväksi. Toisaalta on todettava, että Livingstonen – samoin kuin hänen pormestariseuraajansa Johnsonin – yhtä lailla pohjoismaiselle politiikalle vieras julkisuushakuisuus tv:n juustomainoksissa esiintymisistä alkaen on voinut edesauttaa nahan parkkiintumista.

Toukokuu 2012

11.5.2012

Puhe ”Suomen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategia”, KATU:n yhteistyössä CMC:n ja FINCENT:n kanssa järjestämä seminaarissa ”Matkalla kokonaisvaltaiseen kriisinhallintaan”, Kiasma

Kokonaisvaltaisuudesta

Puhumme nykyään kriisinhallinnan yhteydessä johdonmukaisesti kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta. Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia tarjoaa lähtökohtia siihen, miten tämän käsitteen ymmärrämme:

Suppeamassa määritelmässä korostuu sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan välinen koordinaatio ja yhteistyö.

Laajemmassa mielessä kokonaisvaltaisuudessa on kyse kriisien ja konfliktien ehkäisystä ja hallinnasta mahdollisimman tehokkaasti ja johdonmukaisesti käyttäen laajalti eri keinoja kuten humanitaarinen apu, kehitysyhteistyö, kriisinhallintatoimet, rauhanvälitys ja muu poliittinen vaikuttaminen.

Molemmat merkitykset ovat relevantteja. Ne myös edellyttävät toiminnan kehittämistä edelleen niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla, sekä Euroopan unionin instrumentteja hyödyntämällä että muilla kansainvälisillä foorumeilla kuten YK:ssa.

Laaja näkökulma: hauraat valtiot ja valtionrakentaminen yhteisenä nimittäjänä

Tarvetta laajalle näkökulmalle korostavat myös viime aikojen tapahtumat Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Arabimaailman kuohunta on osoittanut, miten olennainen merkitys ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä kehityksellä on inhimilliselle turvallisuudelle, ja ettei vakaus ole kestävällä pohjalla, ellei ole oikeusvaltiota eikä kunnioiteta demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Myös viime vuonna julkaistut OECD:n kehitysapukomitean valtionrakennukseen liittyvä ohjeistus ja Maailmanpankin kehitysraportti painottavat kansalaisten odotuksia ja legitiimejä instituutioita, jotka kykenevät tarjoamaan kansalaisille ”turvallisuutta, oikeutta ja työpaikkoja”.

Kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys; hauraiden valtioiden tukeminen; demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien edistäminen; sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen – ja erityisesti naisten aseman ja osallistumisen parantaminen – nousevat hallitusohjelmassa vahvasti esille.

Myös Suomen toiminnan kehittämistä hauraissa valtioissa ja konfliktialueilla on tarkasteltava valtionrakennuslinssin läpi. Yksi kriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä yhdistävä kasvava toimialue on kohdevaltioiden omien turvallisuusrakenteiden kehittäminen. Valtion kyky vastata sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudestaan on olennainen osa laajempaa valtionrakentamista. Kyse ei ole vain yksittäisten avaintoimijoiden tehokkuudesta, vaan laajemmin turvallisuussektorin vastuullisuuden ja hyvän hallintotavan edistämisestä. Samalla on muistettava, että liikutaan valtioiden suvereniteetin kannalta hyvin sensitiivisillä vesillä. Valtionrakennus edellyttää aina kansallista omistajuutta ja sitoutumista muutoksiin. Selvää myös on, että sitä voidaan menestyksellä harjoittaa ja tukea vain demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavan oikeusvaltion oloissa.

On selvää, että joudumme tästä eteenpäin elämään tiukkojen talousraamien kanssa. Toiminnan tehostamiseksi tarvitaan raja-aidat ylittävää ajattelua. Turvallisuuspolitiikassa, kehityspolitiikassa ja ihmisoikeuksien edistämisessä tarvitaan kaikkien panosta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja yhteisten arvojen turvaamiseksi.

Suomen omassa toiminnassa kokonaisvaltaista otetta on kehitetty muun muassa Afganistanin osalta. Suomella on Afganistan-selvityksissä linjatut selvät tavoitteet ja painopisteet, joita toteutetaan niin sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa kuin kehitysyhteistyössä ja kahdenvälisissä suhteissakin. Samalla tunnustetaan humanitaarisen avun erillinen rooli ja vastuut. Suomi on sitoutunut YK:n laatimiin kansainvälisiin suuntaviivoihin humanitaarisen avun ja sotilaallisen toiminnan koordinaatiosta. Afganistanin vaikeissa olosuhteissa humanitaarisen toiminnan puolueettomuuden ja riippumattomuuden periaatteista kiinni pitäminen on erityisen tärkeää.

Suomen panosta oikeusvaltiokehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien tukemiseen voidaan vahvistaa hyödyntämällä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön synergioita. Kehitysyhteistyön puitteissa rahoitetaan jo nyt useita turvallisuuden ja kehityksen hankkeita. Esimerkkejä ovat tuki siviilipoliisin kehittämiselle Palestiinalaisalueilla sekä Afganistanin poliisi-syyttäjä –koulutushanke, jonka Kriisinhallintakeskus on toteuttanut yhdessä EU:n  Afganistanin poliisioperaation kanssa.

Suomen kriisinhallintaosallistumisesta

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen valtiokunta ja tasavallan presidentti tarkastelevat säännöllisesti Suomen osallistumista kriisinhallintaan. Edellisen tarkastelun yhteydessä maaliskuussa todettiin jälleen tarve kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Lähtökohtana on, että Suomi osallistuu jatkossakin kriisinhallintatehtäviin uskottavalla tasolla.

Parhaillaan sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä toimii noin 250 suomalaissotilasta, joista pääosa Afganistanissa. Suomen osallistuminen vahvistuu aivan lähiaikoina Libanonin UNIFIL-operaation sekä Syyrian tarkkailuoperaation myötä yli neljäänsataan. Nousevalla linjalla on syytä jatkaa edelleen.

Siviilikriisinhallinnan tehtävissä palvelee tällä hetkellä noin 120 Suomen lähettämää asiantuntijaa, joista valtaosa EU-operaatioissa. Suomen osallistuminen siviiliasiantuntijoilla YK:n operaatioihin on viime aikoina jäänyt vähäiseksi, mutta käynnissä oleva prosessi YK:n siviilikapasiteettien vahvistamiseksi voi avata uusia mahdollisuuksia myös suomalaisasiantuntijoiden lähettämiselle. Vahvempi profiloituminen YK:ssa tukee myös Suomen pyrkimystä turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Siviilikriisinhallinnan painotuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on luontevaa tarkastella siinä yhteydessä, kun siviilikriisinhallinnan strategia hallitusohjelman mukaisesti päivitetään.

Siviilikriisinhallinnan määräraha kaventui tälle vuodelle miljoonalla eurolla. Painopisteen siirtyessä olosuhteiltaan vaativiin ja siten myös kalliimpiin operaatioihin, kuten Afganistaniin, on osallistumista jouduttu vähentämään viime vuosien tasolta. Suomi on kuitenkin edelleen yksi niistä EU:n jäsenmaista, joka lähettää eniten asiantuntijoita siviilikriisinhallinnan operaatioihin. Vaikka suhteessa väkilukuun olemme edelleen täysin omassa sarjassamme, on tärkeätä tulevaisuudessa varmistaa kriisinhallinnan riittävä ja kasvava resursointi.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 ”naiset, rauha ja turvallisuus” on edelleen keskeisellä sijalla Suomen toiminnassa. Kriisialueen naiset on saatava mukaan, kun konflikteja ratkotaan ja maata jälleenrakennetaan. Vastaavasti on tärkeää, että kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin osallistuu naisia; naisten osallistuminen tulisi nähdä kriisinhallinnan tuloksellisuutta vahvistavana tekijänä.

Kansallisen 1325-toimintaohjelman päivittäminen on loppusuoralla. Tällä hetkellä Suomen lähettämistä siviilikriisinhallinnan asiantuntijoita lähes 40 % on naisia, mikä on EU-vertailussakin erinomainen saavutus. Tavoitteena on saada naisia myös johtotehtäviin. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa naisten määrän lisäämistä hidastaa asepalveluksen suorittaneiden naisten rajallinen määrä, mutta silläkin puolella tilannetta on syytä pyrkiä asteittain kehittämään.

Kriisinhallinnan vaikuttavuudesta

Eduskunnassa, mediassa ja kansalaisten keskuudessa on ymmärrettävästi odotuksia kriisinhallinnan tuloksia kohtaan, ja jo yleisen valtionhallinnon tehokkuudenkin nimissä on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kriisinhallintatoiminnallamme saadaan aikaan.

Kriisinhallinnan vaikuttavuuteen kiinnitetäänkin entistä enemmän huomiota, ja sen arviointia kehitetään. Maaliskuussa käynnistettiin ulko-, puolustus- ja sisäministeriöiden yhteinen tilaustutkimushanke, jonka tavoitteena vaikuttavuuden paremmalle arvioimiselle. Kehittämistie ei ole helppo tai nopea – kehitysyhteistyössä prosessi on kestänyt useamman vuosikymmenen ja jatkuu edelleen.

Myös priorisoinnille on tarvetta. Suomen kriisinhallintaosallistuminen on tarkoituksenmukaista keskittää niihin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kannalta merkittäviin operaatioihin, joissa Suomen panoksella voidaan saavuttaa erityistä lisäarvoa ja vaikuttavuutta. Esimerkiksi EU:n siviilikriisinhallinnassa ei kaikkiin operaatioihin osallistuminen ole enää itseisarvo. Samalla johtotehtävät tai muut avaintehtävät – esim. joidenkin operaatioiden tasa-arvo –asiantuntijoiden tehtävät – voivat tuoda kohtuullisellakin panoksella niin tuloksia kentällä, tulevaisuudessa tarpeellista kokemusta ja osaamista kuin myönteistä näkyvyyttä Suomelle.

Kriisinhallinnan kehittämisestä 

Kansainvälisessä vertailussa Suomen on vaikea profiloitua pelkästään määrillä. Sen vuoksi entistä keskeisimmiksi nousevat myös kansainvälisten kriisinhallinnan järjestelmien ja voimavarojen kehittämiseen tähtäävät toimet. Suomella on aktiivisena ja aloitteellisena toimijana mahdollisuus olla luomassa uusia toimintatapoja. Suomen on luontevaa hakea sentyyppistä roolia, joka meillä oli EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa luotaessa.

Sekä roolimme siviilikriisinhallinnan kansainvälisenä kehittäjänä että nopeasti noussut kansainvälinen profiilimme rauhanvälityksessä ja päätöslauselman 1325 toimeenpanossa osoittavat, että pienenkin maan on mahdollista toimia kokoaan suuremmassa roolissa.

Suomen etuna kansainvälisessä kehittämistyössä on vahva kansallinen pohjamme, ml. kriisinhallintaa koskeva lainsäädäntö. Hallinnonalojen mutkattomalle yhteistyölle on pitkät perinteet ja olemassa olevat mallit, joita kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia täydentää. Erityinen vahvuutemme on avoin ja tiivis suhde kansalaisjärjestöjen kanssa, mitä on syytä pitää aktiivisesti yllä. Osaamisemme kehittämisessä merkittävää potentiaalia on myös Kriisinhallintakeskuksen (CMC) ja Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) muodostamassa Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Yksi hedelmällinen kehityssuunta voi olla kansainvälinen koulutusyhteistyö, joka on kustannustehokas keino tukea yhteiskunnan perusrakenteiden vahvistamista hauraissa valtioissa. Operaatio-osallistumisen ohella pyritään panostamaan lisääntyvästi kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen koulutusosaamisen viemiseen. Tavoitteena on vahvistaa kehittyvien maiden omaa kriisinhallintakykyä. Toiminta on toistaiseksi keskittynyt Itä-Afrikkaan, jossa pohjoismaiset puolustushallinnot NORDEFCO-yhteistyön puitteissa tukevat Itä-Afrikan valmiusjoukkojen kehittämistä. Suomen koordinaatiovastuulla tässä yhteistyössä on kriisinhallinnan koulutustuki.

Kriisinhallintakykyjä laajempana tavoitteena on kriisialueiden omien turvallisuusrakenteiden ja oikeusvaltiokehityksen tukeminen. Uutta kiinnostusta suomalaiseen osaamiseen onkin Arabikevään myötä tullut Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueelta. Suomalaisen koulutusosaamisen erityisvahvuuksia voisivat olla esimerkiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkökulma, turvallisuussektorin uudistaminen ja integroitu rajaturvallisuuden konsepti, jossa Suomi on maailman huippua.

Suomi jatkaa johdonmukaisesti kokonaisvaltaisen lähestymistavan korostamista myös kansainvälisten järjestöjen tasolla, mukaan lukien YK:ssa.

Euroopan Unionillaon kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan alalla mahtavaa potentiaalia, mutta parempien tulosten aikaansaaminen edellyttää lisää huomiota siviili-sotilas –yhteistyön mahdollisuuksiin ja rakenteiden tehokkaampaan keskinäiseen yhteistyöhön sekä ulkosuhdehallinnon sisällä että komission kanssa.  Myös johdonmukaisuutta ja priorisointia YTPP-operaatioiden ja komission sekä jäsenmaiden kehitysohjelmien välillä olisi vahvistettava. Suuntana tulisi olla EU:n yhteiset maa- tai aluestrategiat. Tässä suhteessa Afganistan ja Afrikan sarvi ovat hyvä alku.

Kehitettävää on myös siinä, miten eri järjestöt ja toimijat voivat täydentää toisiaan parhaan lisäarvon aikaansaamiseksi. Natosta ei ole jatkossakaan tulossa siviilikriisinhallintatoimijaa, mutta se kehittää kykyään toimia osana laajempaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Koordinaatiossa muiden toimijoiden kanssa on otettu askeleita eteenpäin. Hyvä esimerkki on EU:n poliisioperaation ja Naton operaatioiden keskinäisen yhteistyön vahvistuminen Afganistanissa kahden viime vuoden aikana. Osansa tässä kehityksessä on ollut myös EUPOLin suomalaisella päälliköllä, prikaatikenraali Jukka Savolaisella.

Lopuksihaluan esittää Katu ry:lle lämpimät kiitokset sen pitkäjänteisestä aktiivisuudesta kriisinhallinta-asioissa. Katu ja muut kansalaisjärjestöt luovat osaltaan sitä osaamis- ja kokemuspohjaa, jonka päälle kansallinen toimintamme voi rakentua. Samalla haluan lausua tunnustukseni kaikille usein vaativissakin kenttätehtävissä palveleville asiantuntijoille sekä Kriisinhallintakeskuksen ja FINCENTin ammattitaidolle, joilla on ollut ja on edelleen keskeinen merkitys siinä, että suomalaisen kriisinhallinnan osaamista arvostetaan yli maamme rajojen.

6.5.2012

Arto Teronen ja Jouko Vuolle, Urheilijat maineen poluilla – Kiveen hakatut 2011. Kirjapaja, 266 s., Hämeenlinna 2011

1336292078_urheilijat.JPG

Eläviä kuvia kiveen hakatuista urheilumenestyjistä

Mitä yhteistä on Algoth Niskalla, Tony Halmeella, Sara Mustosella ja Arvo Himbergillä? Oikea vastaus on tietenkin urheilu, olkoon että kukaan tästä nelikosta ei koskaan yltänyt sellaisiin saavutuksiin kilpakentillä, että olisivat sen vuoksi jääneet kansakunnan muistiin. Parhaiten heistä menestyi urheilijana salakuljettajana ja seikkailijana (sekä Dannyn isoisänä) tunnettu Algoth Niska, joka pelasi Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 neljännelle sijalle yltäneessä Suomen jalkapallojoukkueessa. Avoin kysymys on, kuinka korkealle palkintopallille Sari Mustonen olisi voinut nousta, ellei hän olisi vain 16 vuotiaana syöksynyt suksilla rotkoon ja kuolemaansa Suomen alppimaajoukkueen leirillä Itävallassa. Tony Halmeen urheilusaavutukset jäivät enempi sirkusesiintymisiin rinnastettaviksi kehäkäynneiksi eikä suurena urheilujohtajana kunnostautuneella Arvo Himbergillä ollut omia urheiluansioita senkään vertaa.

Myös näiden mitaleja karttaneiden urheiluihmisten tarinat voivat olla vähintään yhtä kiehtovia ja urheilun maailmasta kertovia kuin moninkertaisten olympiasankareiden elämänkaaret, onhan joka kilpailussa sekä voittaja että viimeiseksi jäänyt. Toki suuret sankaritkin, moninkertaiset olympiamitalistit Paavo Nurmi tai Heikki Savolainen, saavat tässäkin kirjassa osansa.

Urheilijat maineen poluilla on jo kolmas Kiveen hakatut -kirja. Sarja on saanut alkunsa Terosen ja Vuolteen radio-ohjelmasta, jossa he seisoivat jonkun urheilusankarin hautapatsaalla ja keskustelevaan tapaan kävivät läpi tämän elämänvaiheita ja persoonaa. Satuin muutaman kerran autossa kuuntelemaan tätä ja miellyin formaattiin, jossa ei keskitytty kaikkien tuntemiin kilpailusaavutuksiin vaan vapaamuotoisesti keskustellen henkilöihin ja heidän joskus monenkirjaviin elämänvaiheisiinsa, vaikeuksia ja vastoinkäymisiä siloittelematta.

Kirjan artikkelit eivät ole varsinaisesti pienoiselämäkertoja, sillä ne eivät pyri kohteittensa elämänvaiheiden kattavaan kuvaukseen ja ovat yleensä muutamien kohteen läheisten henkilöiden haastatteluhin perustuvina lähdepohjaltaankin siihen liian kapeita. Ne ovat paremminkin eräänlaisia pienosesseitä, joissa käsittelytapa on samankaltainen kuin radio-ohjelmissakin, vaikka eivät ole suinkaan sellaisenaan nauhalta purettuja. Tilastofriikit ja vain urheilijoiden kilpailumenestyksestä kiinnostuneet eivät näistä kostu, mutta ne voivat hyvin kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, jotka eivät ikinä televisiota urheilukilpailujen vuoksi avaisi.

Kirjan urheilijat ovat sen menneen ajan menestyjiä, jolloin voitot kentillä eivät olleet suoraan rahastettavissa ja takaamassa leveää elämää kuin enintään ohimenevän hetken, mutta niille joille se hetki suotiin, se saattoi myös olla liian raskas kantaa vaurioitta. Onkin mielenkiintoista huomata, miten välinpitämättömästi liittoja johtaneet herrat saattoivat menestyneitäkin urheilijoitaan kohdella. Aika monelle on jäänytkin hampaankoloon katkeria huomautuksia liittojaan kohtaan. Monissa kohdin Teronen ja Vuolle viittaavat keskeisten tapahtumien erilaisiin tulkintoihin – oli kyse sitten Mustosen onnettomuuden tökerösti hoidetusta jälkiselvittelystä tai Nurmen ammattilaiseksi julistamisesta – jotka eivät anna lopullisia vastauksia, mutta joiden toivoisi vielä tulevan tarkemman selvityksen kohteeksi.

Toukokuu 2012