Hallitus valmistautuu kolmen viikon päästä käytäviin kehysneuvotteluihin. Tiistainen strategiaistunto virkamieskunnan esittämine talouskehitystä koskevine tavanomaisine madonlukuineen ei ollut vielä tarkoitettukaan ratkaisujen tekemiseen, ja on syytä alleviivata, ettei se edes sopinut mistään haarukasta, jossa ratkaisuja tultaisiin tekemään. Näissä keskusteluissa on aina ongelmana se, että päätöksiä teetetään yhden virallisen virkamiestotuuden kertovien arvioiden ja näkemysten pohjalta. En epäile Suomen Pankin ja ministeröiden vastuullisten virkamiesten rehellistä pyrkimystä todellisuutta väärentämättömiin lukuihin. Yhtä kaikki tosiasia on, että istuntosalin ulkopuolella tutkimuslaitoksissa ja ekonomistikunnassa vallitsee paljon laajempi näkemysten kirjo, johon hallitus ei koskaan kollektiivina pääse tutustumaan. Kukaan ei myöskään kiellä, että jokainen arvio on äärimmäisen herkkä pieniinkin muutoksiin pohja-arvoissa. Siten pienikin ylitys hyvin varovaisiin kasvuennusteisiin voi lähes poistaa koko laskennallisen sopeuttamistarpeen lyhyellä aikavälillä. Vaikeutta lisää myös se, että sopeuttamistoimet – leikkaukset ja veronkorotukset – voivat herkästi edelleen heikentää kasvua ja johtaa kasvua kuihduttavaan ja työttömyyttä kasvattavaan kierteeseen, jossa myöskään alijäämä ei supistu läheskään tavoitellua määrällä. Yksimielisyys ainakin otsikkotasolla vallitsee siitä, että nyt on tehtävä isoja ja kauskantoisia rakenneuudistuksia, jotka vahvistavat talouden ja varmistavat hyvinvointivaltion toiminnan myös tulevaisuudessa. Kun – ja siis samalla iso jos – niissä onnistutaan voidaan välitöntä sopeuttamistoimien tarvetta olennaisesti vähentää. Isoimmat asiat ovat jo työn alla oleva puolustusvoimauudistus, harmaan talouden torjumisohjelma, kaavailtu kuntauudistus ja työurien pidentäminen. Tähän listaan on ehdottomasti lisättävä julkisen terveydenhuollon laadun ja saatavuuden turvaava ja yksityisten terveysmenojen kasvun katkaiseva terveydenhoitouudistus. Puolustusvoimauudistus on ainoa hallituksessa jo selkeästi sovittu asia ja harmaan talouden torjuntaohjelman perustakin on jo hallitusohjelmassa valettu, muut ovat aika alkutekijöissään ja on vaikea uskoa, että niistä muutamassa viikossa saataisiin täsmällisiksi luvuiksi muutettavaa tolkkua. Yritettävä kuitenkin on, sillä muutoin kamreerikammalla tehty kehyssopeutus voi tuottaa jopa enemmän vahinkoa kuin kestävyyttä taloudenpitoon. 29.2. 2012
Ahmet Davutoglu and Erkki Tuomioja, the foreign ministers of Turkey and Finland: Mediation for peace: A means toward a better world
A year and a half ago Turkey and Finland decided to launch a new initiative called ”Mediation for Peace.”
Our aim was threefold: to raise awareness within the international community of the importance of mediation as a means of conflict prevention and resolution; to help build mediation capacity both within the United Nations and also in regional organizations, which are often most well-placed to assume such a mediating role in their own area of responsibility; and to enhance the level of coordination among different actors of mediation with a view to minimize unnecessary duplications and complications.
Because, after decades of using various forms of mediation, sometimes with great success and sometimes with less, mediation has to date remained a largely ad-hoc effort lacking clear guidance, a systematic framework and the necessary resources.
Yes, every conflict situation has its own peculiarities and one cannot speak of a one-size-fits-all approach to mediation. And yes, any mediation effort should be flexible enough to take into account the specific circumstances of each conflict. That said, in a world where we are faced with an increasing number of conflicts and a proliferation of actors trying to mediate them, we cannot overlook the need to agree on certain principles of conduct and coordination.
In our own mediation experiences, for instance, we found ourselves on many occasions in the midst of different actors trying to serve the same purpose, but without any coordination, thus often leading to duplication and at times to confliction. In this regard, it should also be noted that it is no longer only the states that mediate, but track-II actors such as nongovernmental organizations, civil society institutions and even business communities are also increasingly present in this field, which is a welcome development, but amplifies the need for better coordination.
This is why in September 2010 we came together with a select group of countries and regional organizations that are active and experienced in this field to form a group of Friends of Mediation that will work together toward these goals. We were quite pleased to see the level of enthusiasm on the part of our friends who have quickly embraced the idea and lent their unreserved support to its objectives. Thus, at the end of our first meeting, we agreed to move on first by adopting a resolution at the U.N. General Assembly and creating a somewhat legislative framework for our efforts.
We were also enthused when the consultations on the draft resolution drew more than 100 members of the United Nations and allowed for a lively and constructive debate on different aspects of mediation. The level of interest proved to us once again the timeliness and the necessity of the initiative. At the end of long hours of discussion, we cleared the minds of everyone that mediation is not meddling in others’ internal affairs, but assisting them to reconcile their differences through dialogue. That it is all about helping the parties to a conflict reach a common vision for their future and agree to work together to attain it. And that local ownership, inclusiveness, impartiality, accountability, legitimacy and reconciliation of peace and justice are the key words for any successful mediation. And that increasing the number of women as chief or lead mediators, in the spirit of the U.N. Security Council Resolution 1325 (Women, peace and security), is a necessity that would help enhance the effectiveness of these efforts.
As a result, the resolution on ”Strengthening the role of mediation in the peaceful settlement of disputes and conflict prevention and resolution” was adopted at the General Assembly last June by consensus. To the surprise of many, it was the first-ever resolution on mediation adopted in the United Nations. However, better late than never, as it finally laid the ground for a more systematic effort to be exerted in order to enhance the mediation capabilities of the international community. To this end, it made all the necessary calls for the allocation of more time and resources in this direction and asked the U.N. secretary-general to develop guidance for more effective mediation taking into account the lessons learned from past and ongoing mediation processes.
In the rather short period of time since its adoption, the resolution has already managed to generate significant interest in the issue. As clear evidence, the president of the U.N. General Assembly has designated ”mediation” as the top priority for the ongoing 66th session of the assembly. The member-states and non-state actors have also embraced the idea and started doing more to build capacity and improve coordination.
This commitment came out strongly when we co-chaired the second ministerial meeting of the Friends of Mediation five months ago in New York. All 33 participants (25 states and 8 international organizations) expressed their full determination to take the initiative forward with practical steps and help the secretary-general in developing the guidance for effective mediation. To this end, they agreed to establish a network of focal points to improve coordination among them and organize several workshops and meetings to help the regional organizations build capacity and exchange experiences. They also declared enhanced engagement with track II actors as a priority.
At the meeting Turkey also made the offer to host a regional U.N. Center of Mediation in Istanbul and encouraged the others to consider taking similar steps in order to extend the reach of the U.N. and to reinforce its central role in conflict prevention and resolution. Such centers could be highly useful in providing U.N. training to future mediators and allowing for a focused discussion on mediation related issues.
In any case, after having drawn attention to mediation and put it under the spotlight, we now have to start implementing our pledges by taking concrete steps. After all, our world is still fraught with many actual and potential conflicts. Even in places where we had been able to contain hostilities, danger of relapse to conflict remains high. Therefore, it is imperative that we begin increasing our effectiveness in the area of mediation sooner rather than later.
To this end, an important conference is organized in Istanbul on Feb. 24 and 25, with the participation of a large number of representatives from the U.N., regional organizations, NGOs and academia. Along with the focal points of the members of the Friends of Mediation, whose number has now exceeded 35, we will also be joined by our colleague the Brazilian foreign minister and the president of the General Assembly.
Under the theme of ”Enhancing Peace through Mediation: New Actors, Fresh Approaches, Bold Initiatives” the Istanbul Conference on Mediation will provide a platform where all involved in mediation could interact with each other and share their experiences and insights, thus enhancing their understanding on different perspectives of conflict resolution and peace building.
We are confident that the conference will bring out new ideas for effective mediation and help us in pursuing our goals with renewed commitment. After this conference we will continue organizing similar events to follow up on its conclusions and address different aspects of mediation.
Turkey and Finland are two experienced countries in mediating conflicts and reconciling differences. We have so far carried out active mediation efforts in the field ranging from the Middle East to the Balkans, the Horn of Africa and Afghanistan. We feel that now is the time to carry our national experiences and those of our partners to another level, where they can help the international community as a whole to establish a sound framework and a pool of relevant capabilities for effective mediation.
The Mediation for Peace initiative and the Istanbul Conference on Mediation offer an opportunity to re-energize our efforts in this direction. It made an encouraging start and has the right mix of states and regional organizations. Together, we believe we can make a difference by increasing peace through mediation.
Ahmet Davutoglu and Erkki Tuomioja are the foreign ministers of Turkey and Finland, respectively
February/25/2012
Tunis ja Istanbul
Perjantaina Tunisissa järjestetty Syyrian ystäväryhmän kokous kokosi lähes seitsemänkymmentä maata, useimmat ulkoministereitteinsä edustamina, ottamaan kantaa Syyrian tilanteeseen. Päällimmäiset viestit kokouksesta olivat vaatimus väkivallan lopettamisesta ja humanitäärisen avun perille toimittamisesta ja yhtenäinen tuki Arabiliiton pyrkimyksille sekä YK:n ja arabiliiton erityisedustajalle Kofi Annanille. Vaikka ei ole odotettavissa, että Assad erityisemmin huomioisi tätäkään kansainvälisen yhteisön viestiä, voi se vaikuttaa kuitenkin Kiinaan ja Venäjään, sillä edelleen on toivottavaa ja tärkeää, että YK kykenisi turvaneuvoston johdolla ottamaan johdon kriisin käsittelyssä.
Pohjoismaat esiintyivät kokouksessa yhdellä yhdessä laaditulla puheenvuorolla, johon myös kolme Baltian maata yhtyivät. Tämä on hyvä esimerkki koko Euroopan unionille, jonka on ollut aivan liian vaikea viime aikoina päästä samaan.
Kokouksessa kukaan ei avoimesti esittänyt sotilaallisiin voimatoimiin ryhtymistä Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi. Selvää kuitenkin on, että mitä pidemmälle kriisi jatkuu sen lähemmäksi tullaan jo avointa sisällissotaa, jonka osapuolille alkaa kertyä ulkopuolisia tukijoita, aseistajia ja rahoittajia.
Tunisista jatkoin Turkin ulkoministerin kanssa Istanbuliin yhdessä järjestettyyn rauhanvälitysseminaariin. Yhteistyömme rauhanvälityksen edistämiseksi on saanut meidätkin positiivisuudellaan yllättäneen vastaanoton ja kokoamamme rauhanvälityksen ystävämaiden ryhmä tulee laajenemaan merkittävästi.
25.2. 2012
Guenter Lewy, The Armenian Massacres in Ottoman Turkey. A Disputed Genocide, The University of Utah Press, 370 s., Salt Lake City 2005
.ExternalClass .ecxhmmessage P {padding:0px;} .ExternalClass body.ecxhmmessage {font-size:10pt;font-family:Tahoma;}
Kiistelty kansanmurha
Se mitä armenialaisvähemmistölle Ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan vuosina 1915-1916 tapahtui ja miten sitä pitäisi tulkita historiallisesti, on ollut pitkään kiihkeän kiistelyn kohteena. Kyse on myös enemmästä kuin tavanomaisesta historiallisesta tulkintakiistasta, sillä se on myös nostettu poliittiselle ja valtiolliselle tasolle. Monet parlamentit ovat ryhtyneet antamaan ohjeita historian oikeista ja vääristä tulkinnoista ja pyrkineet myös säätämään niistä vääriksi katsomiensa tulkintojen kriminalisoivia lakeja, kuten viimeksi Ranskan senaatti on tehnyt. Armenialaisten kansanmurhaa koskevan lain hyväksyminen on jäätänyt Ranskan ja Turkin suhteita, mutta voi olla, että Ranskan korkein oikeus pelastaa tilanteen toteamalla lain olevan ristiidassa maan perustuslain kanssa.
Saksassa 1923 syntyneen ja Palestiinan kautta Yhdysvaltoihin siirtyneen Guenter Lewyn kirja käsittelee sekä itse maailmansodan aikaisia tapahtumia Turkissa, että niiden synnyttämää väittelyä ja keskustelua. Myös aihetta käsittelevä tutkimuskirjallisuus on valtaosaltaan lähinnä osapuolikirjallisuutta, jossa kirjoittajan asemoitumisen voi jo päätellä kirjan nimestä. Lewyn ei kuitenkaan voi katsoa asettautuneen minkään osapuolen asianajajaksi, siksi tarkoin tasapuolisesti, lähdekriittisesti ja objektiivisuuteen pyrkien hän aihetta käsittelee.
Tehtävän vaikeus alkaa jo numeroista. Paljonko Turkin alueella asui armenilaisia maailmansodan alkaessa ja paljonko sen päättyessä? Näiden erotuksesta voi karkeasti päätellä paljonko armenialaisia menehtyi huhtikuussa 1915 toimeenpannuissa väestön pakkosiirroissa ja niihin liittyneissä väkivaltaisuuksissa. Haarukka ensimmäisen luvun osalta vaihtelee n. 1,3 ja 2,5 miljoonan välillä, jälkimmäisen osalta n. 0,6 ja 1,2 miljoonan välillä. Näiden välistä löytyy sodan aikana menehtyneiden armenialaisten määrä, jonka Lewy arvioi olleen noin 650 000.
Osa menehtyi suoraan väkivaltaisuuksissa, joihin syyllistyivät vaihtelevassa määrin sekä valtaväestö, kurdirosvojoukot, armeija että muut viranomaiset. Suurempi osa kuoli nälkään ja tauteihin julmasti ja parhaimmillaankin taitamattomasti ja välinpitämättömästi toteutetuissa väestönsiirroissa, joissa ihmiset pakotettiin jalkaisin kulkemaan satojen kilometrien matkoja heille Anatolian ulkopuolelta, etupäässä Syyriasta osoitettuihin uusiin sijoituskohteisiin kannettavan omaisuutensa kanssa. Näihin tapahtumiin liittyi runsaasti dokumentoituja ja kiistattomia joukkomurhia ja murhenäytelmiä.
Vaikka lopputulos oli armenialaisille katastrofaalinen on kuitenkin avoin kysymys, miksi näin tapahtui ja mikä oli nuorturkkilaisen ottomaanihallituksen toimeenpaneman operaation tarkoitus. Turkkilaisten kannalta kyse oli siitä, että avoimesti ympärysvaltoja eli Turkin vihollisia sodassa kannattaneet ja osin myös Venäjän tukemaan aseelliseen sissisotaan osallistuneet armenialaiset olivat sotaa käyvässä maassa potentiaalinen viides kolonna ja turvallisuusriski. Riskin vähentämiseksi heidän hajasijottamisensa uusille sotilasstrategisesti varmemmille alueille oli perusteltua. Mutta vaikka tämä olisikin ymmärrettävä peruste karkotuksille, ei se tietenkään pienimmässäkään määrin oikeuta sitä tapaa, jolla päätös toteutettiin saatikka niitä kauheuksia, joita armenialaiset saivat kokea.
Toinen asia on, oliko tämä kuitenkaan turkkilaisten puolelta samalla tarkoitettu fyysisesti tuhoamaan armenialaiset, kuten armenialaisnäkemykset omaksunut osapuolikirjallisuus väittää. Turkkilaismääräyksistä ja -ohjeista, jotka paperilla painottivat siirrettävän väestön humaania kohtelua, tämä ei saa tukea. Lewyn mielestä oleellisempaa kuitenkin on, ettei ole liioin löytynyt ainuttakaan luotettavaa suoraa tai epäsuoraa lähdettä, joka vahvistaisi tämän olleen turkkilaispäättäjien nimenomainen tarkoitus. Jos olisi, niin miksi Turkin suurimpien kaupunkien Konstantinopolin, Smyrnan ja Alepon armenilaisväestö jätettiin lähes täysin koskematta? Ja kun arvioidaan niitä olosuhteita, joissa nälkä ja taudit armenialaisia tappoivat, niin sama koski suurelta osin myös nälkää kärsineen ottomaanivaltakunnan turkkilaisväestöä, joka myös kärsi suuria menetyksiä näinä vuosina. Se että määräyksiä armenialaisten inhimillisestä kohtelusta ei noudatettu eivätkä ne toteutuneet ei johdu yksinomaan tai edes ensisijassa turkkilaisviranomaisten pahasta tahdosta, vaan ottomaanien byrokratian yleisestä saamattomuudesta, tehottomuudesta ja korruptiosta, joka usein mitätöi hallituksen turkkilaisväestöönkin kohdistuneet hyvät pyrkimykset.
Se että Lewyn johtopäätökset eivät puolla käsitystä systemaattista kansanmurhasta ei tarkoita, että hän käsittelisi turkkilaista osapuolitutkimusta ja kirjoittelua vähemmän kriittisesti. On myös epävarmaa, joutuisiko hän ranskalaislain voimaantullessa syytteeseen, sillä hän ei kiistä ainuttakaan todennettavissa olevaa tapahtumiin liittyvää faktaa, vaan ainoastaan tulkinnan siitä, että kysessä olisi ollut tetoisesti armenilaisväestön hävittämiseen tähtäävä politiikka. Mutta muutoin myös Lewy on saanut tuta osapuolikiihkon ja häntä on Yhdysvalloissa yritetty leimata Turkin hallituksen rahoittamaksi palkkatutkijaksi, jota motivoisi myös ”kansanmurha” -käsitteen rajoittaminen vain juutalaisten kohteluun holokaustin ainutlaatuisuuden korostamiseksi. Kun Lewy on vienyt näiden syytösten esittäjiä oikeuteen sai hän lopulta väitteen esittäneeltä järjestöltä tuntuvan korvauksen ja anteeksipyynnön, jossa todettiiin mm. ”että oli väärin olettaa että jokainen tutkija, joka kyseenalaistaa armenilaisen käsityksen kansanmurhasta olisi välttämättä taloudellisesti Turkin hallituksen tukema”.
Tällä arvioilla en ole ottamassa kantaa siihen, kuinka oikeassa tai väärässä Lewy sinänsä vakuuttavasti ja historiantukimuksen objektiisivuutta kunnioittavassa kirjassaan on. Siihen käsitykseeni, että poliitikkojen ei tule lainsäätäjinä pyrkiä määrittelemään mikä on historiallinen totuus saatikka kriminalisoida väärinä pitämiään tulkitoja, kirja ei liioin ole vaikuttanut, vaikkakin sitä monin tavoin vahvistaa.
Helmikuu 2012
Rakenneuudistuksilla kestävään talouteen. Kolumni Demarissa 20.2.2012
Rakenneuudistuksilla kestävään talouteen
Jotta kehysriiheen ei jouduttaisi ylimitoitettujen leikkauslistojen kanssa, on tartuttava niihin rakennekysymyksiin, joilla on jotain oikeata tekemistä julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyden kanssa. Se tarkoittaa mm. jo hallitusohjelmasssa käynnistettyjä isoja hankkeita, kuten puolustusvoimien laaja uudistaminen ja kuntauudistus.
Hallitusohjelman mukaisesti puolustusuudistus säilyttää yleisen asevelvollisuuden, aluepuolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden sekä pitää puolustusvoimien tehtävät ennallaan. Se toteuttaa myös ohjelmassa sovittujen kehysten mukaisesti 200 miljoonan euron säästötavoitteen.
Tulevaisuudessa puolustus perustuu nykyisen n. 350 000 sotilaan reservin asemasta n. 230 000 sotilaan suuruiseen suhteellisesti paremmin varustettuun ja toimintakykyisempään joukkoon. Tällainen uudistus on huomattavasti vaatimattomampi kuin useissa Euroopan maissa tehdyt muutokset. Tällaisena se vastaa ennakoitavissa olevia tarpeita, tehtäviä ja uhkakuvia, joita ei enää pidä pälyillä vuoden 1939 maailmasta vaan 2000 luvun kasvavan keskinäisriippuvuuden maailman ja sen laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien haasteiden valossa.
Puolustusvarojen käyttö on organisoitava mahdollisen kriisitilanteen tarpeista lähtien. Tämä näkyy sekä puolustushallinnossa että joukko-osastojen määrässä ja sijoittelussa. Heikkokuntoisista tiloista ja tehottomista neliömetreistä on järkevää luopua. Tehokkuutta ja motivointia parantaa se, että uudistuksessa kouluttajien määrä nousee 1,7:stä 2,5:een joukkuetta kohden. Uudistus tähtää siihen, että tulevaisuudessa voidaan maanpuolustuksen menoissa edelleen ylläpitää lähes tasasuuruista kohdentamista materiaalihankintojen, henkilöstökulujen ja toimintamenojen välillä.
Tärkeitä ja herkkiä asioita kaikissa isommissa muutoksissa ovat henkilöstön asema ja päätösten alueelliset vaikutukset. Henkilöstön osalta käytetään kaikkia jo olemassaolevia ja vielä tehostettavia muutosturvan keinoja. Paikkakuntakohtaiset toimet muun julkisen hallinnon sopeutustoimin otetaan myös heti täysmääräisesti käyttöön.
* *
Kuntauudistus tähtää riittävän vahvoihin nykyistä huomattavasti harvempiin peruskuntiin. Siinä kannattaa lähteä liikkeelle jokaisen kunnan ympäristöstä ja hakea siitä sopivimmat yhteistyöalueet ja tässä vaiheessa unohtaa provokatoriset karttaharjoitukset.
Näillä lievennetään vaikkei vielä poisteta julkisen talouden välittömiä tasapainotustarpeita. Siksi tarvitaan myös kaksi muuta suurta rakennereformia. Terveysreformin tarvetta ja merkitystä ei voi ylikorostaa. On siis puututtava terveydenhuollon yksityissektorin lihottamiseen johtaneeseen, eriarvoisuutta kasvattaneeseen ja koko ajan kallistuvaan kaksikanavaiseen rahoitusjärjestelmään niin, että veroeurot keskitetään julkisen terveydenhoidon tarpeisiin. Toinen iso asia on eläkejärjestelmän kestävyyden turvaaminen, jota on lähestyttävä yhtä ennakkoluulottomasti ja rakentavasti kuin mihin SAK on ilmaissut valmiutensa.
