Etusivu 2011 lokakuu 2011
29.10.2011

Vankilentoja Suomen ilmatilassa?

Yhdysvaltain terrorismin vastaisessa sodassa syrjäytettiin edellisen presidentin George W. Bushin aikana monet oikeusvaltioperiaatteet ja ihmisoikeudet, räikeimpänä esimerkkinä kidutuksen salliminen. Vankeja otettiin eri puolilla maailmaa ja toimitettiin Guantanamon tukikohdan erityisvankilaan. Presidentti Obaman aikana tämä ei ole jatkunut, mutta lupauksistaan huolimatta hänkään ei ole vielä saanut Guantanamoa tyhjennetyksi ja pidätettyjen kohtelua vastaamaan yksiselitteisesti ihmisoikeussopimusten edellyttämää käytäntöä. Ketään ei myöskään ole vielä saatettu vastaamaan tapahtuneista rikkomuksista.  Sen selvittäminen mitä ja miten kaikki on tapahtunut jatkuu edelleen. Kiitettävintä aktiivisuutta asiassa ovat osoittaneet Amnesty International ja monet muut ihmisoikeusjärjestöt. Amnesty jätti viime kuussa ulkoministeriölle selvityspyynnön suuresta määrästä vuosina 2001– 2006 Suomessa käyneitä amerikkalaisia lentoja, joiden voitiin epäillä liittyneen laittomiin vankikuljetuksiin. Ministeriö pyysi liikenteen turvallisuusviranomaista Trafia, jonka hallussa nämä noin 90 lentoa koskevat tiedot ovat, selvittämään asiaa. Tämä selvitys saatiin viime tiistaina. Koska UM ei voi omista valmiuksistaan riippumatta julkistaa sellaista tietoa, jonka vastuuviranomainen katsoo olevan salassapidettävää, halusimme vielä saada liikenne- ja viestintäministeriöltä heidän kirjallisen kantansa siihen, miltä osin tiedot ovat julkisia ja miltä osin liikesalaisuuden piiriin kuuluvia. Heti kun tämä kanta perjantaina kirjallisesti saatiin, ulkoministeriö julkisti kaiken ulos annettavissa olevan tietonsa. Tämän selvityksen perusteella viitteitä laittomasta toiminnasta ei löytynyt. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö kyseisiä lentoja olisi voitu käyttää myös laittomiin tarkoituksiin, mutta ulkoministeriön hallussa olevin tiedoin ja toimivaltaamme kuuluvin keinoin emme voi asiasta enempää todeta. Rikosepäilyjen tutkiminen kuuluu muille viranomaisille, joille ulkoministeriö tietysti antaa kaiken käytössään olevan virka-avun.  Jos Suomen ilmatilaa on väärinkäytetty laittomiin tarkoituksiin, niin sama koskee myös kymmeniä muita maita. Joissakin näistä, kuten salaisia kuulustelukeskuksia maaperällään sallineissa maissa, ovat ainakin jotkut viranomaiset olleet osallisia tapahtuneeseen. Näin ei ole Suomessa. Suomi on yksiselitteisesti pitänyt kiinni ja edellyttänyt myös muilta oikeusvaltioperiaatteiden ja ihmisoikeussopimusten kunnioittamista kaikkien epäiltyjen kohtelussa.  Helsingin Sanomille on todettava, että selvitys käynnistettiin Amnestyn kirjeen perusteella ja siitä olivat kiinnostuneita muutkin tiedotusvälineet kuin HS ja samaan konserniin kuuluva Nelonen. Siksi ei ollut mitään perustetta antaa tietoja ensin vain yhden tiedotusvälineen käyttöön.

29.10. 2011

26.10.2011

Kriisitietoisuutta ?

Elämme poikkeuksellisen suuren epävarmuuden ja epätietoisuuden aikaa. Päällimmäinen huolemme on yhteisvaluuttaa horjuttava Euroopan velkakriisi. En tätä kirjoittaessani vielä tiedä, mitä euromaiden johtajat Brysselissä ovat keskiviikkona päättäneet, mutta siitä voi lähteä että parhaimmassakaan tapauksessa päätökset eivät vielä poista kriisiä päiväjärjestyksestä. Hyvä on havaita, että muu Eurooppa on lähestymässä suomalaista realistista näkemystä kriisin hoidossa, etenkin Kreikan osalta.

Suomen talouden perusta on paljon paremmassa kunnossa kuin useimpien Euroopan maiden. Työmarkkinoilla keskusjärjestöjen kesken saavutettu yhteismmärrys tuloraameista on tärkeä ja tervetullut vakauttava tekijä. Silti keskinäisen riippuvuuden maailmantaloudessa ei oma hyvä taloudenpito vielä yksin estä talouden lamaantumista, jos finanssimarkkinat yskivät, vienti tyrehtyy ja luottamus katoaa. On siis varauduttava huonompiinkin aikoihin, mutta silloinkin on tärkeätä välttää paniikkiratkaisuja. Hallitusohjelmassa on kuitenkin raamitettu se, millä tavoin mahdollisesti tarpeelliset lisätasapainottamistoimet tehdään.

Hallitusohjelman keskeinen tavoite on eriarvoisuuden vähentäminen. Onnistuminen tai epäonnistuminen tämän suhteen tulee oikeutetusti ratkaisemaan hallituksen seuraavissa vaaleissa saaman arvosanan. Oikeudenmukaisuuden vaatimus on meillä ja maailmalla noussut myös uusien perinteisen politiikan ja järjestökentän ulkopuolelta syntyneiden kansalaisliikkeiden kautta sellaiseksi voimaksi, jota ei enää voi millään kriisimantroilla sivuuttaa. Oikeata kriisitietoisuutta on päinvastoin se, että nyt on edellytettävä suurimpia uhrauksia niiltä, joilla on eniten varaa tinkiä vauraudestaan, kun tähän asti näillä mantroilla on pohjustettu sitä, että heikommassa asemassa jo entuudestaan olevien tulisi varautua edelleen vyön kiristämiseen.

Tämä tulee olemaan keskeinen teema myös Vapaus Valita Toisin liikkeen tapahtumassa lauantaina 5.11. Paasitornissa. Tavataan siellä!

26.10.2011

26.10.2011

Turvallisuushaasteisiin vastataan yhteistyöllä. Artikkeli Turun Sanomissa 22.10.2011.

Populististen liikkeiden suosion nousu useissa Euroopan maissa osoittaa, että poliitikkojen on kyettävä paremmin osoittamaan kansalaisille Euroopan yhdistymisen ja kansainvälisen yhteistyön hyödyllisyys.

Euroopan yhdentymiskehitys käynnistettiin sen jälkeen, kun nykyisen Euroopan unionin jäsenmaat olivat käyneet keskenään kaksi maailmansotaa ja lukuisia muita suursotia. Alkuperäisen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tarkoituksena oli vaikeuttaa uuden sodan aloittamista tuomalla sotateollisuuden perusmateriaalit ylikansallisen sääntelyn piiriin. Voidaan sanoa, että ratkaisu synnytti historian menestyksekkäimmän rauhanprosessin.

Myöhemmin yhdentyminen on levinnyt lukuisille yhteiskunnallisen toiminnan alueille. Vaikka mitään ilmiötä ei pidä täysin kritiikittömästi ihailla, yhdentyminen on ollut myönteistä tuoden mukanaan sekä taloudellista vaurautta että vähimmäisnormeja kansalaisten hyvinvointia turvaamaan. Lisäksi EU tekee jäsenmaidensa hyödyksi yhteistyötä lähes kaikkien maailman maiden kanssa. Suomi on hyötynyt tästä kehityksestä, erityisesti vuonna 1995 alkaneen EU-jäsenyytensä aikana.

Keväällä 1999 virallisesti käynnistetyssä EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Suomi on aina ollut aktiivinen toimija. Suomen ensimmäisellä EU-puheenjohtajuuskaudella myöhemmin samana vuonna luotiin rakenteet nykyiselle yhteiselle turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle.

Ulkopolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehitysyhteistyössä vahva EU kehittää myös sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa tarvittavia kykyjä. Maailmanlaajuisesti EU:sta on tullut tiennäyttäjä siviilikriisinhallinnassa, jossa Suomi on osallistumiseltaan aktiivisimpia jäsenmaita, muun muassa Afganistanissa.

Vuonna 2003 EU:lle laadittiin turvallisuusstrategia, jonka toimeenpanoa tarkasteltiin raportissa viisi vuotta myöhemmin. Prosessissa käsiteltiin aikamme turvallisuusuhkia ja niihin vastaamista.

Strategia on analyysiltään kaukonäköinen asiakirja, mutta käytännön toimintakykyjä haasteisiin vastaamiseksi on jatkuvasti kehitettävä. Siksi Suomi katsoo, että EU tarvitsee uuden, kattavan ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian. Lissabonin sopimuksen voimaantulo ja Euroopan ulkosuhdehallinnon perustaminen ovat luoneet uusia mahdollisuuksia, joita tulisi hyödyntää paremmin.

EU:n ainutlaatuisuus – ja myös sen hyödyllisyys Suomelle – syntyy sen laajasta keinovalikoimasta, kattavista suhteista unionin ulkopuolisiin maihin sekä tuesta sääntöperusteiselle monenkeskiselle kansainväliselle järjestykselle. EU toimii turvallisuuden lisäämiseksi muun muassa tukemalla kestävää kehitystä, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltion periaatteita sekä torjumalla ilmastonmuutosta, köyhyyttä, epätasa-arvoa ja väkivaltaisen radikalismin juurisyitä. EU tarvitsee myös sotilaallisen kriisinhallinnan kykyjä voidakseen toimia kokonaisvaltaisesti. Kykyjä ei rakenneta voimapolitiikan välineiksi eikä kilpailuasetelmassa kansainvälisten järjestöjen tai EU:n ulkopuolisten valtioiden kanssa.

EU:n vahvimpia vakautta luovia ulkopoliittisia välineitä on ollut myönteinen kuva unionin ulkopuolisissa maissa. Ns. eurooppalainen perspektiivi ja mahdollisuus hakea ja päästä Unionin jäseneksi on ollut vielä 90-luvulla sotia kokeneella Länsi-Balkanilla merkittävä vakautusväline.

Myös Suomi on ollut jäsenmaana mukana EU:n laajentumisen edistämisessä. Merkittävää oli Suomen ensimmäisellä puheenjohtajuuskaudella tehty EU:n päätös myöntää Turkille virallisen hakijamaan asema. Turkin jäsenyysmahdollisuuden evääminen olisi suuri strateginne virhe Euroopalta, mutta sen toteutuminen riippuu Turkin omasta tahdosta ja kyvystä täyttää jäsenyyden kriteerit.

Suomi pitää myös tärkeänä, että EU:ssa kehitetään kumppanimaiden, kuten Venäjän, mahdollisuuksia osallistua EU:n toimintaan esimerkiksi kansainväliseen kriisinhallintaan osallistumisessa.

Aikamme turvallisuushaasteet ovat yhä selvemmin ei-sotilaallisia. Meidän ja tulevien sukupolvien ongelmien joukossa ovat ennen kaikkea ilmastonmuutos, kestävän kehityksen puute, väestöräjähdykseen liittyvät monet tekijät, ympäristön heikkeneminen, köyhyys, väkivaltaiset ääriliikkeet, romahtaneet valtiot, kyberuhat, suuronnettomuudet ja epidemiat.

Koska nämä haasteet ovat laajavaikutteisia, niiltä ei voi eristäytyä. Suomen etu on jatkaa aktiivisena osallistujana YK-vetoisessa monenkeskisessä sääntöperusteisessa järjestelmässä ja tämän järjestelmän vahvistamisessa sekä ylläpitää ja kehittää hyviä kahdenvälisiä suhteita.

Suomella on hyvät perusteet vastata meitä yhä enemmän koskettaviin globaaleihin haasteisiin omalla toiminnalla sekä yhteistyössä eri maaryhmissä ja järjestöissä. EU:n lisäksi toinen kannaltamme keskeinen vaikutuskanava on pohjoismainen yhteistyö.

Samankaltaisten yhteiskuntiensa takia Pohjoismailla on yhteisiä tavoitteita monissa kysymyksissä. Niitä edistetään YK:ssa, EU:ssa, Etyjissä ja osin myös Natossa.

Viime vuosina pohjoismainen yhteistyö on tiivistynyt myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.Mahdollisia yhteistyömuotoja on kartoitettu laajasti. Esimerkiksi pohjoismaisen puolustusalan yhteistyön kautta voidaan löytää turvallisuutta lisääviä yhteistyömuotoja ja hankkeita, jotka samalla tuovat pitkällä tähtäyksellä säästöjä ja tehokkuutta. Kun byrokratiaa vähentänyt ja säästöjä tuonut pohjoismainen passivapaus oli aikaansa edellä 1950-luvulla, pohjoismailla on nyt vähän samaan tapaan mahdollisuus toimia puolustussektorilla edelläkävijöinä resurssien jakamisessa ja yhteiskäytössä.

Hallitusohjelma tarjoaa hyvän perustan Suomelle jatkaa kansainvälisen yhteisön aktiivisena jäsenenä. Tämä sisältää vaikuttamista EU:n toimintaan ja kehittämiseen, aktiivisuutta kahdenvälisissä suhteissa, vastuunkantoa globaaleissa kysymyksissä ja osallistumista kriisinhallintaan.

Suomi on luotettu toimija kansainvälisissä kysymyksissä. Historiamme ja yhteiskuntamallimme vuoksi meillä on myös erityisiä vahvuusalueita. Tästä esimerkkejä ovat kokonaisvaltainen lähestymistapa kriisinhallintaan, sukupuolten tasa-arvon edistäminen myös kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden kysymysten yhteydessä, rauhanvälitys. Toimintaa näissäkin asioissa vahvistetaan edelleen.

Kansainvälisyys on erityisen tärkeää pienille, taloudessaan ulkomaankaupasta riippuvaisille maille kuten Suomelle. Tällä on vaikutusta kaikille suomalaisille, ja globalisaatiokehityksen myötä myös kansalaisten vaikutusmahdollisuudet kansainvälisissä asioissa ovat maailmanlaajuisesti jatkuvasti kasvamassa. Kun muun muassa aktiiviset kansalaisjärjestöt ja –liikkeet sekä sosiaalinen media ovat nousseet vahvoiksi vaikutuskanaviksi, myös suomalaisten kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet.

24.10.2011

Matti Rinne, Tohtori Brusiinin oikeusopillinen elämä. Teos, 266 s., Hämeenlinna 2011

1319435389_brusin.JPGHumanistinen oikeusfilosofi salaisen poliisin päällikkönä

Kuten Matti Rinteen lyhyt mutta valaiseva elämäkerta osoittaa, Otto Brusiin oli etevä ja myös kansainvälistä tunnustusta saanut oikeusfilosofi ja Turun yliopiston yleisen oikeusopin professori, mutta suurelle yleisölle hän on tänään jokseenkin tuntematon. Sikäli kun hänet tunnetaan ei ole varmaa, onko selityksenä enemmän se, että hän sattuu olemaan kahden tunnetun tyttären isä – Miss Suomi Leena Brusiinin ja ministeri Kaarina Suonion – vai se, että hän toimi lyhyen aikaa sodan päätyttyä ns. punaisen Valpon päällikkönä. Sisäministeri Yrjö Leino sai Paasikiven hyväksymään hänen nimityksensä huhtikuusta 1945, mutta pesti päättyi hänen itse hakemaansa eroon jo seuraavan vuoden tammikuussa.

Pahamaineisen Valpon päällikkyys oli lyhyt komennus, mutta se leimasi Brusiinin monessa suhteessa pysyvästi ja oli hänelle itselleen traumaattinen kokemus. Mikään hänen aikaisemmassa henkilöhistoriassaan ei häntä tällaiseen tehtävään valmistanut. Hän oli syntynyt vuonna 1906 varakkaaseen kartanonomistajasukuun ja kuului nuorena opiskelijana hetken kokoomuksen nuoriin, mutta siirtyi 30-luvulle vasemmalle ja osallistui puolueisiin liittymättä monien ajan kansanrintamahenkisten kulttuurijärjestöjen toimintaan. Hän myös viihtyi pitkiä aikoja Ranskassa tutkimuksen ja kulttuuriharrastusten merkeissä. Hänen oikeustieteen väitöskirjansa hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 1938 vasta poliittissävyisen kiistan jälkeen.

Sodan aikana hän toimi suojeluskuntien esikuntaan apulaisosastopäällikön tehtävään määrättynä sotilasvirkailijana. Jatkosodan päätyttyä kansandemokraatit, joihin hänellä oli kontakteja lähinnä 30-luvun kulttuuripiireistä, nimittivät hänet sodanaikaisen Natsi-Saksan kanssa läheisessä yhteistyössä toimineen Valpon toimia tutkineen komitean jäseneksi. Mitään muuta sen enempää poliittista taustaa kuin poliisialan kokemusta hänellä ei ollut kun hänet nimitettiin Valpon johtoon. Se mistä ja miten SKP:ssä päädyttiin juuri häneen kansandemokraattien ehdokkaana ja se, miksi hän virkaan suostui, jää myös Matti Rinteen kirjan lukemisen jälkeen arvoitukseksi.

Toisin kuin monet hänen alaisuuteensa palkatut, usein maanalaisesta poliittisesta toiminnasta ja vankilatuomioista poliisikokemuksensa saaneet  kansandemokraatteihin tai SKP:hen kuuluneet uudet kasvot Brusiin oli korkeasti koulutettu ja sivistynyt mies, jota oli vaikea yhdistää mihinkään kumoukselliseen toimintasuunnitelmaan. Tosiasiassa hänen tehtävänään olikin toimia laitoksen hovikelpoisena kasvona ulospäin tilanteessa, jossa Valpon todellinen vallankäyttäjä oli laitokseen samaan aikaan nimitetty piinkova stalinisti ja SKP:n myöhempi puheenjohtaja Aimo Aaltonen. Yrjö Leino kirjoittaakin kasvojenpesumuistelmissaan miten Brusiin oli ”varmasti luonteeltaan hienoimpia ja sivistyneimpiä valtiollisen poliisin päälliköitä Euroopassa” eikä ”hänestä ollut mitään haittaa, kun Aimo Aaltonen vuoden 1945 aikana vaihtoi suuren osan Valpon henkilökuntaa”.

Omissa julkaisemattomissa ja Rinteen siteeraamissa papereissaan Brusiin puolestaan pahoittelee, ettei pyytänyt eroa heti kun huomasi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia toteuttaa yleviä suunnitelmiaan Aaltosen ja Leinon pyrkimysten varjossa. Luottamus kommunistien kanssa romahti lyhyen päällikkyyden jälkeen puolin ja toisin eikä oikeisto liioin osoittanut mitään armoa syyllistäessään myös Brusiinin kaikista punaisen Valpon omavaltaisuuksista. Kuitenkin Rinteen mukaan hän olisi säilyttänyt Paasikiven ja Kekkosen luottamuksen vielä niin, että hän jollain näiden kahden yhdessä väsäämällä hallituslistalla vuoden 1947 hallituskriisin aikana olisi esiintynyt sisäministeriehdokkaana.

Valpon kautensa jälkeen jossain määrin katkeroitunut Brusiin vetäytyi politiikasta ja etääntyi myös SKDL:stä ja omistautui oikeusfilosifian tutkimiseen. Valpo-kauden rasite oli esteenä laajemmalla tunnustukselle oikeustieteilijänä ja hänen töitään arvostettiinkin Rinteen mukaan selvästi enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Vakinaisen professuurin hän sai vasta vuonna 1960 Turussa. Brusiin kuoli Turun yliopiston portailla vuonna 1973 vain kuukausi eläköitymisensä jälkeen. Silloin hän oli jo uuden radikaalin sukupolven nousun myötä uudelleen ryhtynyt myös osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan mm. liittymällä Demokraattisiin lakimiehiin.

Rinteen elämäkertateos on pienimuotoinen ja sympaattinen kunnianpalautus aikanaan vähän joka suunnassa paitsioon joutuneelle humanistiselle oikeusoppineelle. Lievänä tyylirikkona voi pitää sitä, että päähenkilö esiintyy koko kirjan läpi ”Ottona”, mutta ehkä tätäkin voi pitää merkkinä tasa-arvon lisääntymisestä, kun tähän asti historiallisissa kirjoituksissa etunimittely on ollut varattu lähinnä vain naisille.

Lokakuu 2011

21.10.2011

Speech at Attac Norge conference Veier ut av Krisa Oslo 21.10. 2011

I was particularly honoured to have been able to accept the invitation to adress your conference as Norway has, for many years, been the forerunner in the work against tax havens and financial secrecy. It is my hope that we can, together with the other Nordic countries, take the lead in the work for better, more efficient and just global governance.

Norway has done an exemplary work as an active member of the international Task Force on Financial Integrity and Economic Development, with five key axis of work:

·        beneficial ownership

·        country-by-country reporting

·        illicit financial flows

·        automatic information exchange

·        trade mispricing

While many international organisations have been slow in waking up to the problems that tax havens – or more appropriately secrecy jurisdictions – pose to global equity, stability and functioning markets, the Task Force has been quick in developing analysis and policy measures on these issues.  The Task Force has done an excellent work in bringing the issue of ”illicit financial flows”, estimated at more than 1 trillion USD per year from developing countries into industrialised nations, to the forefront of international development co-operation.  Financial integrity is today a key priority.

In its programme adopted in June this year the new Finnish government committed itself to increasing stability, transparency and responsibility in international financial markets and to stand in the frontline in ”ending international tax evasion” and to ”shut down tax havens.” Now that the new government has started its work, it is time for us to think how to turn these commitments into concrete action.

The Finnish government has been engaged in negotiations with the Tax Justice Network on possibilities to host the 2012 major international tax justice seminar in Helsinki on transfer pricing of multinational companies. We would be looking forward to discussions on whether Finland could join Norway and Denmark in the Partnership panel of the Task Force, and whether tackling the misuse of transfer pricing could become a topic where Finland could start having a higher international profile. Also, given the Nordic countries’ reputation for sound economic policies, good governance and transparency on the world stage, we should discuss the possibility of Nordic cooperation in advancing these themes in other international fora as well.

We would also like to see Finland promoting the European Union framework for a Common Consolidated Corporate Tax Base (CCCTB) which would ensure that corporations would be taxed as single units within the European Union, and would create further tax co-operation within the EU to tackle tax evasion with the EU economies, estimated at 2-5% of GDP by the EU commission.

In addition to companies’ misuse of transfer pricing, another important theme is developing and promoting models for the multilateral, automatic information exchange on tax issues. The OECD is currently preparing the convention on mutual administrative assistance in tax matters. Finland welcomes this development and will promote automatic exchange of tax information in its foreign policy, both through this convention and further means such as enlarging the membership and the scope of the European Savings Tax Directive.

The almost empty OECD black list of tax havens shows that the current model of bilateral treaties for tax information exchange is not enough. We need multilateral, automatic exchange of information. In addition, the situation demonstrates that we need better criterion and lists for defining tax havens and secrecy jurisdictions. We welcome the Financial Secrecy Index of the Tax Justice Network, just published in its 2011 edition, and would like to encourage debate and reactions from multilateral institutions towards independent work carried out by civil society.

Transaction taxes

The Finnish government explicitly supports the introduction of financial transaction taxes in its programme. The recent proposal from the European commission for a financial transaction tax at the EU level is a welcome initiative. While it has strong support from many Members States and in the European Parliament, it is by no means certain to be adopted as some governments continue to oppose it.

However, some EU member states, including France and Germany, have signalled their willingness to go ahead with the plan even in this case, either as a euro-zone project or in some other ”coalition of the willing” type of arrangement. In the latter scenario Norway could definitely be among the first countries to implement the tax. And even in the event of an EU FTT, Norway should look into the possibility of joining the arrangement. As a respected and influential global actor Norway could also use its leverage to garner support for the FTT among the G20 and other countries.

The FTT works against short-term speculative and flash transactions, as they operate with low margins on huge volumes and frequency.  The low tax percentage would make many of such trades less profitable, and thus their volume would be reduced.  It is thus similar to a tax on harmful, addictive or dangerous products that are not banned, such as cigarettes or alcohol. A FTT of only 0.05-0.1% of the value of the transaction (depending on type and on proposal), with differentiated rates for different types of financial products to avoid market distortions, would not affect transactions which have a direct link to productive investment, trade or management of risk.  We need a financial transaction tax for increasing stability and putting brakes on the ever worsening cycle of bubbles and crises (both ”bull and ”bear” markets are amplified by speculative and automated trading).

Many civil society organisations and political parties in Europe think that parts of the revenues of FTTs (50€ Bn – 200€ Bn depending on the how broad the tax base is), should remain in the countries that introduce the FTT. These revenues could be used to cushion the negative impact of current austerity measures, and cost of bailing out failed financial institutions at the heart of the current financial and economic crisis. However, the economic crisis has also hit countries in the South. It is ordinary people – and sadly most often the poorest – in the North and the South who are paying a disproportionate price for the crisis, while they had no part in causing it. Therefore part of the revenues should be directed towards tackling poverty also in the South.

As welcome as the recent developments in the EU have been, it is noteworthy that the commission’s proposal does not include the traditional Tobin tax on currency transactions which are concentrated in only four financial centres, namely London, New York, Frankfurt and Tokyo and proposes very low tax percentages. While the discussions in the Council of the EU will be based on the Commission’s proposal, the possibility of including currency transactions in the FTT merits further consideration. The stated reason for their exclusion – that a tax on currency transactions would be in violation of the free movement of capital within the single market – would not prevent imposing the tax on non-EU currencies, such as the US dollar, the Chinese renmimbi or the Norwegian krona, for instance.

In the time when even the traditionally conservative IMF has both stated that a FTT is feasible and has started to embrace capital controls as a means for increasing stability, we should be ready to make bold commitments at the EU-level. There is a path worth following for dealing with the global financial crisis, where sentiments against banks are high, and new taxation proposals would be welcomed by the public. A recent eurobarometer poll shows that the majority – 61 per cent – of Europeans are strongly in favour of an FTT. Of those, more than 80 per cent agree that if a global agreement cannot be reached, such a tax should initially be implemented in just the EU.

Transaction taxes are sometimes opposed for the fear that they will drive business out of the country. This is not a feasible argument. For example, the UK has already a Stamp Duty for stock market trade, and some 40 countries already have different kinds of transaction taxes in place. Also, the most often cited example for the negative effects of an FTT, the Swedish experiment of the late 80s and early 90s, is misguided: the reason for the massive flight of financial trade from Sweden was due to the fundamentally flawed design of the tax. In the tax models presently discussed, including the EC proposal, this problem has been tackled.

The Nordic model, based on progressive, effective and relatively high taxation, has proven to be the most competitive and equal in the world, combining economic vitality with social well-being. Norway, Finland and the other Nordic countries should join their forces and take this experience to the global stage and present alternatives to the prevailing ”race to the bottom” mentality. Working together the Nordic countries can make a difference.

Increasing financial transparency and taxing international financial transactions are important in themselves and good starting points for further action. They are merely starting points, because it is clear that we need significantly more reforms to achieve the kind of global governance needed to prevent future crises and ensure an equitable distribution of the benefits.

The Crisis in the Euro-area

In the European Union and the euro group we are still struggling to overcome the sovereign debt crisis. There is no ”business as usual” option. But some of the proposals for dealing with the crisis offer cures that can be worse than the disease. This is the case when proposals are made that would delegitimize Keynesian policies and make austerity the fundamental rule that would be even written into the member states’ constitutions in the spirit of the Neo-Liberal policy agenda, which brought about the crisis in the first place.

The permanent European Stability Mechanism set to come into force in 2013 also has merits. Among other things it includes provisions for debt restruction and for the financial sector to take responsibility for its reckless lending. The ESM together with the so-called six-pack of legislation for financial governance set to be adopted may still need some ”seven-up” to make it functional particularly in the field of market regulation. And while it may reduce the likelihood of new financial crisis in the future, it offers no comfort in the immediate future where urgent measures are called for.

This is an issue where the participation of all states and not only the Euro countries or even EU member states is needed. There is no way Norway can avoid being affected by the crisis if mismanagement leads, in the worst case, to global financial meltdown.

Free and Fair Trade

Finland supports a free and fair trade regime and wants to support the integration of the developing countries into the international economy. The needs of the least developed countries to develop their own economies and to strengthen their influence in trade policy have to be recognized and supported. The commitment of all actors in the global economy to social and corporate responsibility has to be ensured with binding rules and agreements.

The rules governing international trade have to be developed so as to better take into account the exigencies of environmental and consumer protection, human rights and core labour standards. We also want to see a new international mechanism created for debt adjustment and relief.

We also want to see the global rules-based trade regime maintained, improved and strengthened. Whatever the shortcomings of the WTO, a universal trade regime with equal participation from all the countries in the world is surely preferable compared to the present trend of regionalization and bilateralization of trade and investment agreements, which almost inevitably are biased in favour of the strongest party.

In the WTO even the poorest and smallest country can resort to the Trade Dispute Mechanism against the richest and biggest countries to gain justice against their protectionist and discriminatory measures – provided of course that they are adequately resourced, which is why capacity-building for the developing countries has to be part of the Nordic countries’ trade and development policies.

This is why we also want to see a new global agreement on investment. It was right that the draft Multilateral Agreement on Investment of the OECD was abandoned through the action of the NGO community, as it would have drastically altered the balance of rights and obligations between governments and transnational investors in favour of the latter. However an agreement negotiated with full participation of the developing countries, with the right balance safeguarding the rights of governments and taking proper account of the need to ensure respect for environmental, consumer and labour standards as well as corporate responsibility is still very much needed.