Hallitusneuvottelujen kangerteleminen Suomessa ei ole pysäyttänyt toimintaa EU:ssa, joka ei yhden pienen maan vaali- ja hallitusaikatauluista piittaa. Portugalin pelastaminen piti hoitaa ajallaan ja nyt on Kreikka, jälleen kerran eikä kenenkään yllätykseksi, kriisitilassa. Sitä käsittelemme taas tänään suuressa valiokunnassa. Eduskunnan Portugalin paketin yhteydessä  hyväksymät kriisinhoitolinjaukset pätevät nyt tähänkin.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt, miten komissio on alkanut käyttää sille jäsenvaltioiden talouspolitiikan koordinoimiseksi ja tulevien kriisien välttämiseksi annettua valtaa. Ensimmäiset maakohtaiset talouspolitiikan suositukset ovat tulossa kesäkuun Eurooppa-neuvoston käsittelyyn. Suomi-analyysin ja meille annettavat suositukset luettuani jäi kysymään, mitä lisäarvoa näiden OECD:n, IMF:n, VM:n ja lukemattomien uusliberalististen think tankien mantrojen toistaminen todella antaa?

Enin osa komission näkemyksistä on meilläkin kiistattomia ja jo tavoitteina olevia itsestäänselvyyksiä. Huolestuttavaa on kuitenkin suositusten sävytys. Esimerkiksi suositus, jonka mukaan Suomen tulisi toteuttaa lisätoimia palvelusektorin avaamiseksi kilpailulle sääntelyn ja rajoitusten purkamisen kautta, herättää kysymyksiä. Siinä mainitaan vain vähittäiskauppa, jossa tällainen voi olla tarpeen ja tervetullutta, mutta se mitä todellisuudessa haetaan on julkisten palvelujen yksityistäminen ja kilpailuttaminen, mistä harvoin on seurannut hyvää. Epäluulo on perusteltu kun katsoo, mistä komissio vaikenee, eli tasa-arvosta, tuloeroista ja sosiaaliturvasta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Barroso-Rehnin komissio on tiukasti naulannut itsensä Euroopan sosiaalisen mallin heikentämiseen tähtääviin linjauksiin eikä meillä Suomessa ole mitään syytä pitää tällaista komissiota erityisenä ystävänämme.

 10.6. 2011

Toimittajat ovat niin tottuneet tarkastelemaan politiikkaa vain pelinä ja henkilöintrigeinä, että useimmilta on jäänyt kokonaan huomaamatta miten politiikan sisältö- ja linjakysymykset ovat nousseet vihdoin siihen asemaan, joka niille toimivassa demokratiassa kuuluukin. Toki viime viikot säätytalolla sisälsivät myös pelaamista, mutta eivät siellä missä disinformaatiota levittävä kuiskuttelijakaarti yrittää väittää, ja toisin kuin tämän nielleet toimittajat jaksavat jauhaa se ei todellakaan ollut ratkaisevaa.

Kaikilla politiikkaan jo vuosia kyynisesti suhtautuneilla kommentaattoreilla on vaikeuksia uskoa, että vaalituloksen ja sen taustalla olleen reagoinnin ”ainoan vaihtoehdon” uusliberalistiseen politiikkaan ja hyvinvointivaltion hitaaseen alasajoon ja tuloerojen kasvattamiseen halutaan myös tuottavan todellisen muutoksen politiikan sisältöön. Yhtä tuomittavaa näyttää olevan, että SDP haluaa myös vaalien jälkeen pitää kiinni keskeisistä näkemyksistään. Kynnyskysymyksistä ei ole kyse, vaan politiikan kokonaisvaltaisesta linjasta, siitä millainen Suomi meillä tämän vaalikauden päättyessä on: edelleen kasvaneen eriarvoisuuden ja alasajettujen julkisten palvelujen Suomi vai menestyvä, paremman työllisyyden ja oikeudenmukaisemman tulonjaon hyvinvointivaltio?

Jos Kataisen unelma 105 edustajan varaan rakentuvasta porvarihallituksesta toteutuu, on se toki demokratian pelisääntöjen mukainen kuten aina parlamentaarisen enemmistön varassa toimiva hallitus. Seuraukset siitä voivat olla kuitenkin varsin dramaattisia ja sellaisia, joita tämän vaihtoehdon puolesta liputtavat tuskin itsekään toivovat.

Keskusta on nyt avainasemassa. Suomen nousu pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on toteutunut suurimmaksi osaksi punamultayhteistyöllä, vaikka saavutus on usein peittynyt siihen liittyneen intressipolitikoinnin pintavaahdon alle. En usko että keskustan kannattajat ovat tyytyväisiä kokoomusvetoisen eriarvoistamispolitiikan tuloksiin, vaan näkevät suomalaisten enemmistön tavoin linjamuutoksen välttämättömyyden. Jos ja kun näin on, niin sosialidemokraatit ovat valmiita yhteistyöhön keskustan kanssa tämän projektin merkeissä.

On itsestään selvää, että tämä on mahdollista vain pitämällä huolta maan kilpailukyvystä ja julkisen talouden kestävyydestä.  Valtiovarainministeriön kansainvälistä uusliberalistista valtavirtaa myötäilevillä virkamiehillä ei kuitenkaan ole hallussaan ainoaa totuutta  siitä mitä tämä edellyttää. Sosialidemokraateilla on vahva luottamus siihen, että tasa-arvoisempi ja pohjoismaisen mallin vahvuuksiin nojaava Suomi on paras pohja vastata ns. kestävyysvajeen haasteeseen. Pelkän uskon ja optimismin varaan tätä ei tarvitse jättää, ja siksi on oltava myös valmiutta sitoutua tarvittaviin korjaustoimiin, jos maailmantaloudessa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia.

4.6. 2011

Kun neuvottelut säätytalolla päättyivät alkoi välitön informaatiosota. Valtamedia on halukkaasti niellyt Jyrki Kataisen ja porvarien kertomuksen siitä, miten vasemmistopuolueet kävelivät ulos neuvotteluista. Itse yhtenä SDP:n neuvottelijana tiedän, että hyvin yhtenäisesti toimineet demarit eivät halunneet katkaista neuvotteluja, vaan ne päättyivät siihen, että Katainen kehotti vasemmistopuolueita poistumaan. Tämä tapahtui sen jälkeen kun emme olleet hyväksyneet kokoomuksen vaatimusta alv:n nostosta ja tuloverojen alentamisesta. Meillä olisi ollut oma vastaantuloesityksemme, mutta Katainen ei edes halunnut sitä kuulla.

On tietenkin totta, ettei säätytalolla näennäisesti tapahtumien keskipisteessä nähnyt eikä tiennyt kaikkea mitä tapahtui. On vielä hämärän peitossa, kuinka suunniteltua kokoomuksen toiminta on ollut ja onko se alusta alkaen tähdännyt neuvottelujen kariuttamiseen, jotta voitaisiin päästä takaisin porvarihallitukseen. Tähän viittaavat tiedot jo aiemmin salassa otetuista keskustayhteyksistä. 

Neuvottelujen kariutuminen johtui aidoista ja tärkeistä linjaeroista. SDP:ssä on lähdetty siitä, että vaalitulos oli ennen kaikkea epäluottamuslause tähänastiselle eriarvoisuutta ja tuloeroja kasvattaneelle politiikalle. Muutos tähän oli ja on SDP:n tärkein edellytys hallitusyhteistyölle. Kun me lähdimme neuvottelujen talouslinjauksissa samoista luvuista, esityksistä ja tavoitteista kuin ennen vaaleja, tuli vielä hallitustunnustelijalle antamassaan vastauksissa kaikkia menoleikkauksia vähätellyt kokoomus neuvottelupöytään koko ajan kasvavilla vajelaskelmilla ja uusilla hyvinvointivaltiota heikentävillä esityksillä sen tasapainottamiseksi.

SDP tuli näissäkin oloissa vastaan jopa niin pitkälle, että suurin huoli säätytalon ulkopuolella koko ajan oli, olimmeko antamassa liiaksi periksi entisen menon jatkamiseen vihkiytyneelle kokoomukselle. Niin suomalaisen hyvinvointivaltion kuin SDP:n tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, saadaanko seuraavan hallituksen aikana eriarvoistumiskehitys käännettyä vai ei. Kokoomuksen johdolla se ei tule tapahtumaan.

Mitä seuraavaksi? Aloite on nyt pimeillä voimilla, mutta on aivan liian aikaista sanoa pitääkö heidän otteensa. Kaikkeen on syytä varautua.

2.6. 2011