Paluuni uusiin entisiin tehtäviin on sujunut pehmeästi ja joustavasti ja toistaiseksi kotimaassa. Välttämättömiä matkoja ei ole vielä pariin viikkoon edessä. Kun Suomen toimintaympäristö on poikkeuksellisen vakaa on kaikissa neljässä naapurimaassamme edelleen samat ulkoministerit, joiden kanssa olin yhteistyössä jo edellisellä kerralla, eikä pikaisiin esittäytymismatkoihin ole ollut siten tarvetta. Kaikkien kanssa olen ollut heti puhelinkontaktissa ja pannut myös erillistapaamiset vireille. Puhelinkeskusteluja on ollut isommankin kollegajoukon kanssa, ml. Washingtonista soittaneen Hillary Clintonin.

Edessä oleva asialista on tunnettu, ja valitettavan pysyvä lähi-idän osalta. Lähi-idän rauhanprosessin paimentamista varten perustettu kvartetti – YK, EU, USA ja Venäjä – kokoontuu muutaman viikon päästä ja toivottavasti on valmis tarttumaan niihin vipuihin, joita on väännettävä ennenkuin osapuolet palaavat suoriin neuvotteluihin. Palestiinalaiset valmistautuvat kohottamaan statustaan YK:ssa, mikä on legitiimi ja ymmärrettävä tavoite, mutta toivottavasti toteutuu osana paluuta todellisiin rauhanneuvotteluihin.

Suurimmat välittömät huolet koko hallituksella liittyvät velkaantuneiden euromaiden kriisiin ja Kreikkaan, jonka väistämätön velkojen järjestely lähestyy. Ajan ostaminen on siten perusteltua vain, jos se palvelee tulevan tilanteen parempaa hallitsemista, kohtuullisen sijoittajavastuun toteutumista ja pahimpien seurausten torjuntaa. Näitä seurauksia on jo ehditty näyttävästi synkistellä. Pessimistisestä perusluonteestani huolimatta en kuitenkaan pidä pahimpien lamaskenaarioiden toteutumista väistämättömänä, vaan tästä voidaan parhaimmassa tapauksessa saada aikaiseksi myös koko Euroopan vakautta ja kasvua jo vähän pidemmällä aikavälillä palveleva uusi avaus. Suomen osallistumisen osalta keskeiset linjaukset on jo tehty ja niiden mukaan edetään edelleen niin, ettei vakuudettomia lisävastuita enää oteta.

Vähälle huomiolle on jäänyt komission ensimmäinen euromaiden talouspoliitiinen ohjausharjoitus, joka monien hätäisenä pitämässä prosessissa ajettiin lävitse. Suomen osalta komission suositukset eivät ole nytkään ongelmallisia, mutta eivät myöskään tuo mitään uutta. Paras mitä niistä voi sanoa on, etteivät ne sisällä mahdottomia esityksiä. Sellaisia voi kuitenkin olla jatkossa odotettavissa tältäkin uusliberalistisen talousortodoksian pesältä. Nythän jo Saksaa ja Ranskaa kehotettiin kehittämään verojärjestelmäänsä vähemmän progressiiviseen ja tasaverotusta lisäävään suuntaan.

28.6. 2011

Luin lehdestä, että ministereiden palkkoja leikataan viidellä prosentilla. Itse asiassa en tarkkaan tiedä mikä on ministerin palkka, eikä tällä vähennyksellä ole merkitystä siihen etuoikeutettujen ryhmään kuuluvalle, jolla ei ole aikoihin ollut toimeentulohuolia eikä sellaisia tarpeita, joiden vuoksi pitäisi saada lisää rahaa käyttöönsä.

En kuitenkaan pannut merkille, että tällaisesta olisi puhuttu hallitusneuvotteluissa. Olisin ainakin halunnut asiaa pohdittavan laajemmin ja kysynyt, jääkö tämäkin vain vain merkityksettömäksi populistiseksi hyveellisyyseleeksi, jolla ei ole todellista esimerkkivaikutusta. Paremminkin se on signaali politiikan ja poliittisen vastuunkannon jatkuvasta devalvoimisesta. Sitä voi pitää niiden äänekkäiden politiikanvihaajien mielistelynä, joiden mielestä on aivan oikein, että ministereiden alaiset kansliapäälliköt ja muut korkeat virkamiehet tienaavat huomattavasti enemmän kuin vaaleissa valittu esimiehensä, elinkeinoelämän johtajien moninkertaisista tienesteistä puhumattakaan.

En pidä kasvaneita ja edelleen kasvavia tuloeroja miltään osin oikeutettuina ja perusteltuina. Perustoimeentulon nostaminen kaikista heikoimmassa asemassa oleville on erinomainen asia, mutta tuloerojen kaventaminen vaatii paljon muutakin. Muuksi eivät riitä pelkät puheet ja merkityksettömät eleet, vaan tarvitaan myös sellaista veropolitiikkaa, jossa kaikkien suurituloisten veroprosenttia nostetaan. Näin ministerit ja kaikki samantasoista tai suurempaa palkkaa nauttivat olisivat samassa asemassa kantamassa todellista yhteisvastuuta riippumatta siitä ansaitsevatko tulonsa perijöinä, osingonsaajina tai palkansaajina yksityisellä tai julkisella sektorilla, ja olivatpa vaaleissa valittuja ja siten myös vaaleissa erotettavia luottamushenkilöitä tai eivät.

24.6.2011

Uusi hallitus on syntynyt kahden kuukauden ponnistelujen jälkeen. Hallitusohjelmaväännöissä mukanaolleena olen kohtuullisen tyytyväinen tulokseen, jossa on aikaisempiin hallitusohjelmiin nähden selvästi uusia ja tervetulleita painotuksia. Toteutuessaan ne voivat muuttaa Suomea parempaan suuntaan ja vahvistaa pitkään haurastettua hyvinvointivaltiota. Varmoja voimme olla jälkeenjääneeseen perusturvaan tulevan pienen, mutta tärkeän korjauksen toteutumisesta. Osan ansiosta tähän voi myös antaa Vapaus valita toisin-liikkeen käynnistämälle Ei riitä! -kampanjalle.

Koko ohjelman toteutuminen ei kuitenkaan riipu vain sanoista eikä edes niiden takana olevasta tahdosta, vaan talouden tilasta ja siitä kuinka paljon voidaan ja halutaan talouden paranemisesta osoittaa julkisen sektorin käyttöön. Tämä oli myös neuvottelujen vaikeimman kädenväännön kohteena. Julkisen talouden tasapainottamiseen on nyt sitouduttu kohtuullisen realistisen kestävyysvajearvion pohjalta. Jos vaje osoittautuisi tätä suuremmaksi olisi myös tehtävä lisää tasapainotustoimia, mutta jos päinvastoin talous kohenee arvioitua paremmin on palvelujen ja sosiaaliturvan vahvistamiseen osoitettavissa enemmän varoja. Tämä kuitenkin nyt sovitun lähtökohdan puitteissa, jonka mukaan puolet sopeutuksesta hoidetaan menojen säätelyllä ja toinen puoli veronkorotuksilla.

Tämä oli kompromissi huomattavan suurien näkemyserojen välillä. Paras ja perustelluin ratkaisu tilanteessa, jossa edellinen hallitus oli alentanut veroja noin kahdeksalla miljardilla eurolla – ei sattumalta sama määrä miksi VM alun perin sopeuttamistarpeen ilmoitti – olisi ollut palauttaa veronalennuksesta, myös ja nimenomaan tuloveroa ja sen progressiivisuutta lisäten, edes kolmannes, jolloin mitään nyt todettua nettoleikkaustarvetta ei olisi ollut. Toki joitain menoja on tästä riippumatta perusteltua karsia ja uudelleensuunnata varoja työllisyyttä ja sosiaaliturvaa parantaviin tarkoituksiin, kuten nyt myös tehtiin.

Hallitusohjelmaa arvioitaessa on monia näkökulmia. Aivan varmaa on, että ilman vasemmistopuolueiden myötävaikutusta ei näinkään hyvää ohjelmaa olisi tehty, tuskin myöskään millään muulla hallituskokoonpanolla. Tätä lasia voi siis pitää joko puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä, mutta sekään ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on, tuleeko lasi tästä neljän vuoden aikana tyhjenemään vai täyttymään? Se jää nähtäväksi. Mutta ilman luottamusta siihen, että se täydentyy ei tällaiseen harjoitukseen tietenkään olisi kannattanut lähteä.

19.6. 2011

Suomen vaalien ja hallitusneuvottelujen uutisarvo on maailmalla jo tyystin hiipunut, joten Suomikuvan rakentajien tulisi myös osaltaan tehdä kaikkensa sen eteen, että hallitus vihdoin saataisiin muutamassa päivässä kokoon. Näin veikkaan myös tapahtuvan. Kuinka suureksi onneksi se valtakunnalle on, jää sitten vielä nähtäväksi. Euroopan velkakriisin käsittely on jatkunut, ja vaikka uusia ratkaisuja Kreikan suhteen voidaan ehkä jo tällä viikolla odottaa, eivät ne tule tilannetta ratkaisemaan eivätkä rahoittamaan, ennen kuin Kreikka on reilusti pantu velkasaneeraukseen. Suomen kannalta on onneksi kuitenkin tehty pitävä linjaus siitä, että lisää lainoja tai takuita ei Suomesta ilman vakuuksia anneta. Heti Euroopan rajojen takana alkavat vielä suuremmat ja välittömät haasteet. Libyassa on sodittu jo kohta neljä kuukautta ilman ratkaisua. Samanaikaisesti on tilanne Syyriassa kehittynyt yhtä pahaksi kuin se oli Libyassa kansannousun alkaessa, ja kansainvälisellä yhteisöllä olisi jo yhtä hyvät perusteet puuttua asiaan kuin Libyan tapauksessa. Syyriassa tapahtumien kulku on edennyt hidastetummin, mutta ihmisoikeuksien loukkauksien ja omiin kansalaisiin kohdistuvan murhaavan väkivallan suhteen ei Assadin hallinto ole enää yhtään puolustettavampi  kuin Qaddafin Libyassa. Toisin kuin Libyassa saavat demokratiaa vaativat ihmiset Syyriassa kuitenkin tulla toimeen omin voimin. Natolla ei ole voimavaroja eikä haluja ryhtyä osalliseksi taas uuteen sotaan lähi-idässä. Ja Libyaan verrattuna Syyrian öljyvarat ovat vaatimattomia.  Todellinen megahaaste tulee olemaan Saudi-Arabia. Kuningaskunta on modernin öljyfeodalismin ja islamismin omituinen yhdistelmä, jonka strateginen asema maailman suurimpana öljyvarojen haltijana on vuosikymmeniä merkinnyt sitä, että sen demokratian puute ja ihmisoikeusrikkomukset eivät koskaan ole olleet laajemman kansainvälisen huomion saatikka toimien kohteena. Aika jolloin tähän täytyy tulla muutos on jo lähellä ja siihen olisi hyvä jo nyt EU:ssa ja muualla alkaa varautua. Kaikille lähi-idän kriiseille löytyy aivan omia kansallisia ja paikallisia syitä, eivätkä ne kaikki ole suinkaan öljystä tai islamista riippuvaisia. Yhteistä kuitenkiin kaikille on, että ne olisivat vähemmän vaarallisia ja helpommin ratkaistavissa, jos Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin saataisiin lopultakin kestävä rauhanratkaisu. Palestiinalaisten hakemus YK:n jäseneksi syksyllä voi lopulta pakottaa koko kansainvälisen yhteisön Yhdysvalloista alkaen ottamaan uuden asennon seisovan rauhanprosessin liikkeelle panemiseksi. Oli aika jolloin EU:llakin oli tähän jonkinlaista halua ja vaikutusvaltaa. Nytkin se olisi tarpeen, mutta tässäkin Eurooppa kärsii surkeasta hajanaisuudesta ja johtajuuden puutteesta. 13.6. 2011